Browsing by Subject "kolonialismi"

Tämän tutkielman aiheena on saamelaisten vaikuttajien kokemukset sosiaalisessa mediassa Suomessa. Vaikka sosiaalisesta mediasta alkuperäiskansojen työkaluna on jonkin verran tutkimusta, ei sitä ole tutkittu saamelaisten vaikuttajien näkökulmasta. Tutkielmani pyrkii siis tuottamaan uutta tietoa ja nostamaan keskiöön saamelaisten omia kokemuksia sekä ottamaan kantaa akateemiseen keskusteluun saamelaisrepresentaatiosta ja dekolonisaatiosta. Tutkimuskysymykseni on seuraava: Miten saamelaisvaikuttajat kokevat sosiaalisen median omien tavoitteidensa ajamisessa? Suomen koloniaalinen historia asettaa lähtökohdat tutkimukselleni, joten peilaan sosiaalisen median kokemuksia tähän kontekstiin nähden. Muun muassa sulauttamispolitiikan ja saamelaisten maaoikeuksien murenemisen lisäksi Suomen koloniaalisuus on näkynyt saamelaisrepresentaatiossa, josta olen erityisesti kiinnostunut tässä tutkielmassa. Tutkimusmateriaalini koostuu kolmen saamelaisen sosiaalisen median vaikuttajan haastatteluista. Haastattelut toteutettiin syksyllä 2021 sisäpiirihaastatteluina, koska itse saamelaisyhteisöön kuuluvana haastattelin saamelaisia. Analysoin aineistoa temaattisen analyysimetodin avulla teoreettisena lähtökohtana jälkikoloniaali feministinen teoria. Tutkimukseni perusteella sosiaalinen media tarjoaa saamelaisille niin uhkia kuin mahdollisuuksia. Ensiksi sosiaalinen media näyttäytyy paikkana, joka mahdollistaa saamelaisuuden vahvistamisen ja jonka kautta yhteisöä voi rakentaa. Toisaalta saamelaisuuden vahvistamiseen liittyy samanaikainen kamppailu stereotypioiden purkamisesta. Toiseksi sosiaalinen media on ristiriitainen alusta saamelaisille: vihapuhe ja sen uhka ovat läsnä, mutta samalla se tarjoaa uusia vaikuttamisen ja itserepresentaation mahdollisuuksia. Kolmanneksi sosiaalinen media näyttää tutkimukseni perusteella tarjoavan saamelaisille dekolonisaation mahdollisuuksia, mitä ovat esimerkiksi saamen kielten näkyväksi tekeminen, saamelaisdiskurssin uudelleenkehystäminen ja vaikuttajan oman aseman mukana tulleiden hyötyjen jakaminen yhteisölle. Dekolonisaatioon sosiaalisen median kautta tulee kuitenkin suhtautua varauksella, koska sosiaalinen median alustat ovat lähtökohtaisesti kapitalistisia, mikä taas kytkeytyy suoraan kolonialismin historiaan.

Tutkielmassa tarkastellaan Saksassa keväällä 2020 puhjennutta ”uutta historiakiistaa”. Kiista sai alkunsa, kun kamerunilaista postkolonialismitutkijaa Achille Mbembeä syytettiin julkisuudessa holokaustin vähättelystä ja Israel-vastaisesta antisemitismistä. Aluksi syytöksistä alkanut väittely keskittyi Israeliin ja antisemitismiin, mutta se laajeni koskemaan saksalaista holokaustin muistikulttuuria, postkolonialismia, holokaustin ainutkertaisuutta sekä kolonialismin ja holokaustin suhdetta. Vuonna 2021 väittely kiihtyi entisestään, kun kansanmurhatutkija Dirk A. Moses julkaisi kovasanaisesti Saksan muistikulttuuria kritisoineen esseen. Esseessä Moses kutsui holokaustin muistamista saksalaiseksi vapahduksen narratiiviksi ja sen rituaaleja ”katekismukseksi”. Kiistan monia väittelyitä läpäisee kysymys holokaustin ainutkertaisuudesta, minkä vuoksi väittelyitä on kutsuttu vuonna 1986 Länsi-Saksassa käydyn historiakiistan jatko-osaksi: toiseksi tai uudeksi historiakiistaksi. Uutta historiakiistaa tarkastellaan tutkielmassa kolmen toisiaan ristivalottavan kysymyksen kautta: 1) Miten holokaustin ainutkertaisuus sidotaan muistamisesta käytyihin kamppailuihin? 2) Mikä merkitys holokaustin ainutkertaisuudelle annetaan kolonialismin käsittelyn näkökulmasta? 3) Mikä on uuden historiakiistan historiapoliittinen merkitys? Aineistona toimii viisi valtakunnallista saksalaismediaa Der Spiegel, Die Welt, Frankfuter Algemeine Zeitung, Tageszeitung ja Zeit Online. Näissä medioissa huhtikuun 2020 ja helmikuun 2023 välillä ilmestyneet uuteen historiakiistaan osallistuneet artikkelit on käyty systemaattisesti läpi. Menetelmänä on käytetty löyhästi laadullisesta ja temaattisesta sisällönanalyysistä ammentavaa aineistoanalyysiä. Tutkielma kiinnittyy ensisijaisesti historiapolitiikan ja muistikulttuurin tutkimukseen. Lisäksi siinä on käsitehistoriallisia piirteitä. Tutkielma osoittaa, että holokaustin ainutkertaisuuteen liitetään uudenlaisia merkityksiä. Käsitteen tarkoitus on ollut holokaustin suojaaminen politisoinnilta ja Saksan vastuun vähättelyltä. Uudessa historiakiistassa holokaustin ainutkertaisuutta käytettiin kuitenkin osin tarkoitushakuisesti marginalisoitujen vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien vaientamiseen. Vastareaktiona ainutkertaisuutta alettiin kritisoida etenkin postkolonialistisesta näkökulmasta. Ainutkertaisuuden katsottiin asettavan oikeaoppisen muistamisen vaatimuksia, jotka estävät maahanmuuttajien kokemusten ja kolonialistisen menneisyyden käsittelyn. Kritiikin seurauksena Saksan holokaustin muistikulttuuri ja postkolonialistinen näkökulma menneisyyden käsittelyyn asettuivat vastakkain. Uudessa historiakiistassa saksalainen muistikulttuuri politisoitui postkolonialistisesta näkökulmasta. Kiistalle on ainakin vielä liian aikaista julistaa voittajaa. Holokaustin muistikulttuurilla ja ainutkertaisuudella on kiistan perusteella saksalaisessa julkisuudessa vankka asema, jota postkolonialistinen kriitikki ei kykene horjuttamaan. Muissa menneisyyden käsittelyä koskevissa kysymyksissä postkolonialistinen näkökulma onnistuu kuitenkin ravistelemaan vakiintuneita käsityksiä. Holokaustin ainutkertaisuuden haastaminen postkolonialistisesta näkökulmasta tulee todennäköisesti jatkumaan niin kauan kuin kolonialistinen menneisyys ei saa samanlaista institutionaalista tunnustusta osakseen kuin holokaustin muistikulttuuri. Vastakkainasettelua ruokkii myös Israel-Palestiina-konflikti, jossa postkolonialistiset ja saksalaiset historiakäsitykset törmäävät. Lukkiutuneista asetelmista eroon pääseminen vaatisi uudenlaista ajattelua, jota ohjaisi pyrkimys universalismiin.

Tutkielmassani tarkastelen grönlantilaisten historiatietoisuuden kehittymistä osana pidempää jatkumoa sekä vuonna 2020 Grönlannissa näkyväksi tulleen aktivismin vaikutuksia nykyiseen ja mahdollisesti myös tulevaan yhteiskuntaan. Tutkielma perustuu aineistoon, joka koostuu kymmenestä vaikuttamaan pyrkivän grönlantilaisen haastattelusta. Aineistosta noussevat esiin seuraavat teemat: historiatietoisuuden yksipuolisuus, stereotypioiden vaikutus, perheiden tunnesiteiden yhteys menneisyyteen, historian erilaiset kerrontatavat nykyisyydessä ja grönlantilaismielinen liike osana globaalia aktivismia. Tutkielman teoriana on yhdistelmä nationalismia ja kollektiivista muistamista, joiden kautta tutkielman ydinteemat asettuvat laajempaan tutkimuskehykseen. Aineistosta ilmenee, että haastatellut grönlantilaiset pyrkivät moniäänistämään historiaa, jotta he voisivat tuntea kulttuurinsa tasavertaiseksi maailman muiden kulttuurien joukossa. Grönlannin historia perustuu lähinnä suulliseen kerrontaa, minkä myötä kansaa yhdistävät kollektiivisesti rakentuneet muistot. Grönlannissa tapahtuva liikehdintä osuu sanomaltaan ja ajankohdaltaan yhteen yhdysvaltalaislähtöisen Black Lives Matter -liikkeen kanssa, joka vastustaa mustiin kohdistuvaa syrjintää ja tavoittelee ihmisten välistä tasa-arvoa. Tutkielmassani pyrin kuvaamaan aktivistisen liikkeen paikallisia muotoja sekä sen kytkeytymistä osaksi globaalia ihmisoikeusliikettä.

Tutkielma käsittelee suomalaisen Aksel Leppäsen ensimmäistä matkaa Belgian Kongoon 1913-1916. Hän toimi Kongossa Belgian valtion palveluksessa koneenhoitajana jokilaivoilla ja piti henkilökohtaista päiväkirjaa kokemuksistaan. Tutkielman pääasiallinen lähde on Aksel Leppäsen päiväkirja välillä 1913-1916. Muina lähteinä on otos Henry Morton Stanleyn, Joseph Conradin ja Aarne Koskisen aikalaiskirjallisuudesta sekä Leppäsen leikevihon nimimerkkien Ambulant ja K.P. suomalaiset lehtileikkeet. Tärkein tutkimuskirjallisuus on Frits Andersenin The Dark Continent? ja Daniel M. Mengaran Images of Africa. Tutkin Leppäsen päiväkirjoista välittyvää kuvaa Kongon luonnosta ja vertaan sitä muuhun eurooppalaisen aikalaiskirjallisuuden luontokuvailuun. Erityisesti pyrin selvittämään, eroaako Leppäsen luontokuvaus eurooppalaisen aikalaiskirjallisuuden tavasta esittää Kongon luontoa. Leppäsen päiväkirjoista nousee esiin neljä luontokuvauksen teemaa: Joki, joen eläimet, metsä ja ilmasto. Vertaan näiden teemojen puitteissa Leppäsen luontokuvausta muuhun eurooppalaiseen aikalaiskirjallisuuteen. Eurooppalainen aikalaiskirjallisuus pyrkii luomaan Kongon luonnosta ja ympäristöstä kuvaa erittäin vaarallisena. Niissä eläimet, ympäristö ja ilmasto kuvataan poikkeuksetta negatiiviseen sävyyn. Leppäsen luontokuvaus poikkeaa tästä merkittävästi. Leppäselle luonto ja sen eläimet ovat vastapaino raskaalle, monotoniselle ja väkivaltaiselle Belgian Kongon kolonialistiselle arjelle. Erityisesti Kongon metsien kuvaus poikkeaa Leppäsen päiväkirjassa täysin tavallisesta eurooppalaisen aikalaiskirjallisuuden kuvauksesta.

Tutkielmani käsittelee martiniquelaisen psykiatrin ja dekoloniaalisen ajattelijan Frantz Fanonin (1925–1961) teorioita dekolonisoivan väkivallan oikeutuksesta sekä kolonisoidusta mielentilasta. Keskeisenä teesinä Fanonin kolonisoidun mielentilan teorialle on rotuun, luokkaan ja sukupuoleen perustuvien sorron muotojen ymmärtäminen osana koloniaalisuutta ja kolonialismista kumpuavina rakenteellisen syrjinnän muotoina. Tutkielmani historiallinen konteksti kiinnittyy Fanonin itsensä lisäksi vahvasti Algeriaan, jonka antikoloniaaliselle kamppailulle hän omisti elämänsä viimeiset vuodet. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta ymmärrystä Fanonin kiistellyihin ja toisinaan jopa väärinymmärrettyihin ajatuksiin. Tutkielmani jakautuu väkivallan ja kolonisoidun mielentilan teemojen mukaisesti kahteen osioon. Ensimmäinen luku tarkastelee Fanonin näkemyksiä kolonialismin jakamasta maailmasta ja tästä jaottelusta kumpuavista rakenteellisen väkivallan muodoista, jotka Fanonin näkemyksen mukaan oikeuttavat väkivallan käytön dekolonisaatioon pyrkiessä. Koloniaalista rakenteellista väkivaltaa ilmentävät Fanonin mukaan ensisijaisesti rotu ja luokka. Tutkielmani toinen luku käsittelee kolonisoitua mielentilaa ja kolonialismin ilmentämää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sukupuolittuneesta näkökulmasta, joka Fanonin tuotannossa jäi rodun ja luokan analyyseihin verrattuna pienempään rooliin. Väkivaltaisen vastavallankumouksen Fanon näkee ainoana keinona dekolonisoida, sillä kolonialismi toimiakseen edellyttää jatkuvaa väkivaltaa ja sen uhalla pelottelevaa ilmapiiriä. Fanonin näkemyksen mukaan myös kolonisoitu mielentila, eli kolonisoitujen ihmisten sisäistämät koloniaaliset tiedon ja ajattelun mallit, on jo itsessään käsitettävissä kolonisoituihin kohdistuvana väkivaltana. Kolonisoitujen naisten kohtaamassa väkivallassa on sukupuolittuneen ulottuvuuden lisäksi koloniaalinen ulottuvuus, mikä ajaa heidät yhteisönsä miehiä enemmän yhteiskunnan marginaaleihin. Fanonin näkökulmasta väkivallalla on välineellisen hyödyn lisäksi arvo itsessään, sillä se vapauttaa kolonisoidun kolonialismin psyykkisistä kahleista. Väkivalta on Fanonin mukaan ainoa työkalu, jolla kolonisoidut voivat vaatia vapauttaan ja lisäksi tulla vapaiksi, sanan kaikissa merkityksissä.