Browsing by Subject "kulttuuriperintö"

Tutkielma käsittelee Suomen tilattoman väestön elämän materiaalisten jäännösten löytämistä, tutkimusmenetelmiä, muinaismuistolain (295/1963) mukaista luokittelua, arvoja ja merkityksiä. Kirjallisuustutkimuksen lisäksi aiheita havainnollistetaan tapaustutkimuksen avulla. Tutkielma on osa historiallisen ajan arkeologiaan kuuluvaa maaseutuarkelogiaa. Tilattomat olivat säätyjen ulkopuolelle jäänyt maata omistamaton väestönosa, jonka määrä kasvoi Suomessa 1700–1800-luvuilla valtiovallan tavoitellessa väkiluvun ja maatalouden tuottavuuden kasvattamista. Suurimmillaan tilattomien osuus väestöstä oli ainakin 40 prosenttia. Tutkielmassa keskitytään torppareihin ja mäkitupalaisiin, jotka ovat oman taloutensa muodostaneita tilattomia ja joiden asuinpaikat on siten helpointa erottaa muista arkeologisista jäännöksistä. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään feministisen arkeologian (esim. Joan Gero) näkökulmia mm. tiedon paikantuneisuudesta, todellisuuden luonteesta ja empiirisestä alimääräytyneisyydestä. Niillä pyritään tuomaan esiin se, mihin nykyiset luokittelu- ja suojelukäytännöt perustuvat ja miten niillä otetaan tiedostaen tai tiedostamattomasti kantaa siihen, kenen menneisyys on tärkeää. Tutkimuksessa sovelletaan tapaustutkimukseen historiallisen ajan arkeologian metodeja: monilähtöistä menetelmää eli 1800-luvun torpan ja kiinteän muinaisjäännöksen yhteyttä selvitetään sekä arkistolähteistä että paikkatietoanalyyseillä ja maastokäynneillä. Arvojen pohdinnassa esitellään Päivi Maarasen kehittämää arvotyökaluhahmotelmaa sekä museaalisiin tarkoituksiin kehitettyä merkitysanalyysimenetelmää. Tilattomien asuinpaikkajäännökset luokitellaan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi, jos ne ovat vuotta 1750 vanhempia, ja sitä nuoremmat asuinpaikkajäännökset luokitellaan pääsääntöisesti muiksi kulttuuriperintökohteiksi. Luokittelu vaikuttaa suojelustatukseen ja siten kohteiden säilymiseen. Luokittelu käsitetään usein objektiivisena tapana järjestää maailmaa, mutta se sisältää silti subjektiivisia elementtejä ja sen kehittymiseen vaikuttaa arkeologisen tutkimuksen kehityshistoria, jossa on lähdetty liikkeelle esihistoriallisista kohteita ja jossa historiallisen arkeologian tutkimuskohteena on ensin ollut keskiaika. Tilattomien elämän materiaaliset jäännökset ovat usein hyvin epämääräisiä, maastossa vaikeasti havaittavia ja yleisyydessään vaikeasti tulkittavia ja ajoitettavia, mikä vaikeuttaa niiden luokittelua ja voi saada ne vaikuttamaan tutkimuksellisesti vain vähän kiinnostavilta. Epämääräisyys, monitulkintaisuus ja yleisyys liittyvät kuitenkin kaikkeen arkeologiseen tutkimukseen, vaikka todellisuutta pyritään usein siinä yksinkertaistamaan, joten se ei ole peruste jättää haasteellisia kohteita tutkimatta. Tapaustutkimus osoittaa, että nuorikin arkeologinen kohde voi olla mm. tärkeä arkeologinen tietopankki, hyvä yleisökaivauskohde, kotiseutuhistorian opetuskohde ja kotiseutuidentiteetin kiinnekohta. Sen tutkiminen voi myös tasapainottaa kuvaa historiasta ja tuoda tilattomat esiin aktiivisina toimijoina ja arvokkaina yhteisönsä jäseninä.

Tarkastelen tutkielmassani Helsingissä sijaitsevaa, vuonna 1991 Unescon maailmanperintöluetteloon liitettyä Suomenlinnaa ja siihen liittyvää arvopuhetta. Tutkielmani primääriaineisto on kerätty haastattelemalla yhtätoista Suomenlinnassa työskentelevää ja/tai asuvaa henkilöä syksyllä 2015. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt tutkielman sekundääriaineistoina useita maailmanperintöön liittyviä dokumentteja, joista keskeisin on Suomenlinnan kestävän matkailun strategia. Tarkastelen työssäni kulttuuriperintöteoreettisen keskustelun valossa niitä ulottuvuuksia, joihin maailmanperintöön liittyvät arvot kytketään. Tutkielman analyysimenetelmiä ovat kategoria-analyysi ja retorinen analyysi. Haastatteluaineiston valossa maailmanperintöarvojen merkitys käsitetään eri tavoin ja usein myös eri tavoin kontekstista riippuen. Silloin kun säilyttäminen tai tallentaminen nähdään maailmanperinnön ensisijaisena arvona, liittyy puheeseen myös käsitys tulevista sukupolvista tallentamisen moraalisena velvoittajana. Toisaalta maailmanperintöarvot käsitetään aineistossa toisinaan myös asiantuntija-arvioksi paikan merkittävyydestä, yhteisön ja sen historian symboliksi tai kaupallista potentiaalia lisääväksi arvoksi. Maailmanperintöön liitettyjen arvojen moninaisuus korostaa käsitteen avaamisen tärkeyttä. Pääsääntöisesti haastateltavat mielsivät arvot abstraktimmin kuin sekundäärilähteenä toiminut strategiateksti, mikä vahvistaa osaltaan aiempien tutkimusten tuloksia, joissa on havaittu kulttuuriperintöammattilaisten korostavan materiaalisia arvoja useammin kuin muiden vastaajien. Tutkielmani osoittaa, että maailmanperintöarvoihin yhdistetään usein sopivana pidettyyn toimintaan liittyviä arvotuksia. Hyödynnän analyysissä subjekti- ja objektisidonnaisen autenttisuuden käsitteitä, joiden avulla erottelen maailmanperintöarvoihin kytkeytyviä käsityksiä sopivista toiminnoista. Oman aihekokonaisuutensa muodostaa Suomenlinnassa järjestetty kekritapahtuma ja opastustuotteisiin heijastuva kulutuskulttuurin murros. Käsittelen analyysissäni viimein myös eri kävijäkategorioihin liitettyjä toimintoja sekä maailmanperinnön yhteyttä talouspuheeseen. Tutkielmani perusteella maailmanperintöön liittyy paikallisella tasolla hyvin erilaisia arvoja, jotka kytkeytyvät esimerkiksi erilaisiin taloudellisiin ja identiteettipoliittisiin päämääriin. Arvopuhe konkretisoituu hyvin monenlaisten toimintojen kohdalla, ja siksi esimerkiksi oppaiden tai kävijäsegmenttien tarkempi erottelu voisi olla hedelmällinen aihe jatkotutkimukselle. Maailmanperinnön monet arvot voisivat myös pohjustaa soveltavaa, kohteen kehittämiseen pyrkivää tutkimusta ja lähestyä kulttuuriperintöön liittyviä merkityksiä esimerkiksi etnografian keinoin.

Työssä tutkitaan venäjänkielisiä vakiintuneita ilmauksia ja niiden yhteyttä venäläiseen kulttuuriperintöön. Huomiota on kiinnitetty erityisesti sananlaskuihin, sananparsiin, kommunikeemoihin ja lentäviin lauseisiin. Tutkimuksessa on tarkasteltu oppilaiden venäläisen kulttuurin tuntemusta ja sen vaikutusta vakiintuneiden ilmausten ymmärtämiseen ja oikeaan käyttöön eri tilanteissa. Työssä esitetään kulttuurin määritelmiä, tarkastellaan kulttuurin ja kielen yhteyttä ja niiden vaikutusta maailmankuvan omaksumiseen ja annetaan myös konkreettisten esimerkkien syntymiseen johtavia lähteitä. Työ käsittelee venäjän kielen ja kulttuurin opetukseen liittyviä kysymyksiä Suomessa ja Suomalais-venäläisessä koulussa (SVK) sekä tarkastelee sen yhteydessä SVK:n opetussuunnitelmaa. Työ koostuu teoriaosuudesta ja kirjallisten tehtävien tulosten analyysistä. Aineisto muodostuu Suomalais-venäläisen lukion ja vertailuryhmänä toimivien pietarilaisten oppilaiden suorittamista tehtävistä. Analyysi keskittyy kyseisten ryhmien suoritustulosten erojen tarkasteluun. Ensimmäisen tehtävän suoritti 11 venäjää äidinkielenä ja 11 venäjää vieraana kielenä opiskelevaa SVK:n lukiolaista sekä 13 kymmenesluokkalaista natiivipuhujaa Pietarista. Tehtävässä piti yhdistää tilanteet ja niihin sopivat vakiintuneet ilmaukset. Pietarilaisten opiskelijoiden oikeiden vastauksien määrä on 91%. SVK:n venäjää äidinkielenä opiskelevien lukiolaisten oikeiden vastauksien määrä on 97% ja venäjää vieraana kielenä opiskelevien 34%. Oppilaiden antamien vastauksien analyysi osoittaa, että venäjää äidinkielenä opiskelevat lukiolaiset pärjäävät jopa natiivipuhujia paremmin, kun taas venäjää vieraana kielenä opiskelevat kokivat vaikeuksia. Vaikeuksien vähentämiseksi/poistamiseksi tähän kielen alueeseen on kiinnitettävä erityistä huomiota ja varattava enemmän aikaa. Toisessa tehtävässä SVK:n lukiolaiset selittivät eniten natiivipuhujien käyttämiä vakiintuneita ilmauksia. Venäjää äidinkielenä opiskelevien oikeiden vastauksien osuus on 84% ja venäjää vieraana kielenä opiskelevien 24%. Tulokset osoittavat, että kaikki natiivipuhujien käyttämät ilmaukset eivät ole lukiolaisille tuttuja. Tällaisia ilmauksia kannattaa käydä läpi opetuksessa. Kolmannessa tehtävässä, jossa piti täydentää viisi sananpartta ja antaa esimerkkejä niiden käytöstä tai selittää niiden merkitys, osallistui SVK:n lukiolaisten lisäksi 9 pietarilaista kasiluokkalaista, eli 9 natiivipuhujaa. Natiivipuhujat täydensivät oikein 97% ja selittivät/antoivat esimerkkejä käytöstä 70%. Venäjää äidinkielenä opiskelevat lukiolaiset vastaavasti 84% ja 39%, ja venäjää vieraana kielenä opiskelevat 11% ja 4,5%. Tulokset osoittavat, että lukiolaiset osasivat täydentää paremmin, kuin selittää tai antaa esimerkkejä. Se tarkoittaa sitä, että sanaparret ovat heille tuttuja, niiden ymmärtäminen ja käyttö kuitenkin vaativat lisää harjoitusta ja aikaa. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että SVK:n venäjää äidinkielenä opiskelevat lukiolaiset ovat tutkimustehtävissä melkein natiivipuhujien tasolla, mikä kertoo SVK:n antaman kulttuurin opetuksen korkeasta laadusta. Venäjää vieraana kielenä opiskelevien tulokset puolestaan näyttävät, että kulttuuriin liittyvät vakiintuneet ilmaukset ovat erittäin vaikeita, minkä vuoksi venäläisen kulttuurin opettamiseen on syytä kiinnittää enemmän huomiota ja aikaa. Tutkimukseen osallistujien pienen määrän vuoksi tuloksia ei voi yleistää, ne antavat kuitenkin käsityksen osallistujien kulttuurin tuntemuksesta. Jotta kulttuuria ymmärrettäisiin paremmin, kulttuurin opetuksen mahdollisuuksia pitäisi laajentaa. Miten sitä kannattaa opettaa voi olla seuraavan gradun aihe.