Browsing by Subject "lehdistö"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Helsingin Sanomain Säätiön taide- ja arvoesinekokoelmaa ja sen merkitystä. Tarkasteltava ajanjakso on Päivälehden perustamisen vuodesta 1889 nykyhetkeen asti. Noin 270 teoksen laajuisen kokoelman alkuperäinen omistaja on mediakonserni Sanoma Oyj, mutta kokoelma on sittemmin siirretty yritykseen sidoksissa oleville säätiöille. Tutkielman tavoitteena on kuvailla, miten kyseinen kokoelma on muodostunut ja mitä se pitää sisällään sekä selvittää, mikä on motivoinut Sanoman taiteenkeräilyä ja mitä tehtäviä kokoelmalla on ollut yrityksessä. Tutkielma pyrkii myös tarkastelemaan kyseistä kokoelmaa osana suomalaisten yritysten taiteen keräilyn traditiota. Tutkimus sijoittuu yritysten taidekokoelmien eli yritystaiteen tutkimuksen kentälle. Moniaineistoinen tutkielma hyödyntää lehdistöhistorian tutkimuksen sekä kokoelma- ja yritystutkimuksen ohella rinnakkain Päivälehden arkiston aineistoja, Helsingin Sanomien lehtikirjoittelua sekä Sanoman ja Helsingin Sanomain Säätiön työntekijöiden tiedonantoja. Deskriptiivinen tapaustutkimus tuo kuvailun kautta näkyväksi tutkimuskohdetta, kokoelmaa, jota ei ole tutkittu aiemmin ja joka ei suurimmaksi osaksi ole julkisesti esillä. Kokoelman teoksia tarkastellaan niiden sisällöllisten ulottuvuuksien kautta sekä nostamalla yksittäisiä, kokonaisuutta havainnollistavia teoksia lähemmin analysoitavaksi. Helsingin Sanomain Säätiön taide- ja arvoesinekokoelman teokset kuvaavat yritystaiteelle tyypillisesti etenkin yrityksen johtajia, henkilökuntaa ja toimitiloja. Kokoelmaa ei pääsääntöisesti kartutettu suunnitelmallisesti eikä sitä yritysomistuksen aikana hallinnoitu kokoelmana: teokset tulivat yritykselle tilaustöinä, huutokauppahankintoina, liikelahjoina ja journalistiseen käyttöön tai markkinointiviestintään toteutettuina teoksina. Monia kokoelman teoksia yhdistää Sanomaan ja sen julkaisuihin myös aatteellinen, sittemmin yrityshistoriallinen motiivi, nuorsuomalaisuus. Sen ohella yrityksen taidehankintoja ohjasi käytännön tarve eli toimitilojen sisustaminen. Tutkielma tarjoaa uutta tietoa journalismin, yritystoiminnan ja kuvataiteen kohtaamisesta ja myös niiden yhteisistä pyrkimyksistä Sanoman ja sen keskeisten julkaisujen piirissä.

Suomalainen korruptio on oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöiden mukaan luonteeltaan institutionaalista, rakenteellista ja piilotettua. Oikeusportaiden ja tiedotusvälineiden huomio on keskittynyt yksittäisiin rikkomuksiin ja laajempi vallankäytön analyysi on jäänyt vähäiseksi. Korruptiokeskustelu on ollut individualismi- ja legalismilähtöistä. Sidonnaisuudet, kaksoisroolit, huonot hallintotavat ja hyvä veli -verkostot tekevät pimeän puoluetuen kaltaisesta yksityisen ja julkisen rajapinnassa tapahtuvasta harmaan alueen toiminnasta vaikeasti havaittavaa. Julkisuuden ja avoimuuden on havaittu kitkevän korruptiota tehokkaasti, mutta medialla on myös vastuunsa: tiedotusvälineet eivät voi ryhtyä langettamaan tuomioita. 1980-lukua on kutsuttu rötösherrajahdin aikakaudeksi. Vuosikymmenellä paljastui useita korruptiotapauksia, jotka koettelivat suomalaisten oikeustajua. Tapauksia yhdisti usein se, että varsinaiset rikkomukset olivat tapahtuneet vuosia ennen kuin ne nousivat julkisuuteen. Tämä puolestaan johti väitteisiin uusmoralismin aallosta. Yksikään lahjontaepäily ei saanut niin paljon mediahuomiota osakseen kuin tamperelaisen rakennusliikkeen mukaan nimetty, niin kutsuttu Noppa-juttu. Syytteiden mukaan Noppa oli päässyt käsiksi rahakkaisiin aluerakennusurakoihin vastineeksi pimeästä puoluetuesta. Keskustelu tutkinnan motiiveista äityi kiivaaksi ja osapuolet syyttivät toisiaan tiedotussodasta. Presidentti Koivisto kritisoi tutkintaa äänekkäästi. Tutkinnasta vastannut ja sen etenemisestä ahkerasti lausuntoja antanut keskusrikospoliisin komisario Sulo Aittoniemi hyllytettiin lopulta tehtävästään. Hän itse uskoi astuneensa ”liian suurille varpaille”. Tutkielmassa tarkastellaan median roolia poliittisen skandaalin tulkintakehysten luojana ja välittäjänä. Aineisto koostuu Noppa-tutkintaa ja sitä seuranneita oikeudenkäyntejä koskevista artikkeleista (n=659), jotka on julkaistu Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä vuosina 1979-1989. Päähuomio on tutkinnan toisessa, puoluepoliittisen ulottuvuuden saaneessa ja valtakunnallisen kohun nostaneessa vaiheessa (1982-1986). Tutkimusmetodina on käytetty kehysanalyysia, jonka avulla Noppa-aineistosta nousee kolme erillistä, joskin usein risteävää pääkehystä: 1) moraalikehys, 2) jälkirikkomuskehys, ja 3) konfliktikehys. Moraalikehys korostui uutisoinnin alkuvaiheissa, kun vastakkain asettuivat syytteet rikkeiden vähättelystä ja uusmoralismista. Skandaaliuutisoinnissa väärinkäytösten peittely-yritykset nousevat usein varsinaisia rikkomuksia suuremmaksi uutisaiheeksi ja näin kävi myös Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavolan kohdalla. Paavolan kadotessa kuukaudeksi poliisin ja tiedotusvälineiden tavoittamattomiin sai lähes kaikki muu uutisointi väistyä jälkirikkomuskehyksen tieltä. Konfliktikehys korostui etenkin Noppa-tutkinnan toisen vaiheen loppupuolella, Aittoniemen hyllytysuutisen myötä. Kehykset ovat yhteensopivia aikaisemman poliittisten skandaalien tutkimuksen kanssa. Luokitteluhypoteesin mukaisesti oman näkökulmansa saivat Noppa-uutisoinnissa parhaiten esiin ne yksilöt, joilla oli eniten yhteiskunnallista valtaa ja/tai viestinnällistä kapasiteettia. Lehdistön suhtautuminen syytteisiin oli osittain alisteista poliittisen kontekstin tasoille ja lahjontakeskustelu korostui vaaliuutisoinnissa. Auktoriteetit kuitenkin ohjasivat korruptiokeskustelun suuntaa. Tämä välittyy etenkin Suomen Kuvalehden uutisoinnista, joka asettui pääosin syytettyjen ja heidän puolustajiensa puolelle. Ilta-Sanomat puolestaan piti poliisin, syyttäjänlaitoksen ja presidentti Koiviston kritisoiman oikeuskansleri Kai Kortteen puolta. Tiedotusvälineillä on lukuisia teknisiä ja retorisia kehystämisen keinoja, joista etenkin siteeraaminen korostui Noppa-uutisoinnissa. Siteeraamisen avulla artikkelin luoja voi ohjata lukijoita osoittamaansa suuntaan ja samalla siirtää tästä vastuun käyttämällensä lähteelle. Aineistosta ei voi havaita selviä merkkejä skandaalisyndroomasta tai trivialisaatioteoriasta, joiden mukaan markkinalogiikkaa seuraavan median kiinnostus epäolennaisuuksiin voi puurouttaa yhteiskunnallisesti merkittävää keskustelua. Päinvastoin, kaikki tarkastellut lehdet suhtautuivat varsin kriittisesti vähäpätöisempinä pitämiinsä kestityssyytteisiin. Noppa-jutun lehdistökäsittely on samalla kuvaus suomalaisen korruption kätketystä luonteesta. Syytteet eivät johtaneet merkittäviin rikostuomioihin johtavien poliitikkojen kohdalla, mutta niiden ympärille syntynyt julkinen keskustelu vaikutti osaltaan muun muassa vuoden 1990 virkarikoslainsäädännön uudistukseen. Noppa-skandaali oli taistelua politiikan moraalista.

Tutkielman aihe on kevättalven 2013 Bulgarian monopolienvastaisten mielenosoitusten mediointi bulgarialaisessa lehdistössä. Mielenosoitukset alkoivat vastalauseena sähköyhtiöiden toiminnalle, mutta muuttuivat nopeasti hallituksenvastaisiksi. Tutkimuksessa tarkastellaan tapoja, joilla sanomalehdet raportoivat mielenosoituksista. Protestiliikkeiden menestyksen kannalta on ehdottoman tärkeää, miten mediat välittävät tietoa niiden syistä, tavoitteista ja toimista laajemmille yleisöille. Mikäli raportointi keskittyy yhteiskunnallisiin epäkohtiin mielenosoitusten taustalla, saa protestiliike todennäköisesti suuremman yleisön kannatuksen. Raportointi, joka keskittyy mielenosoituksiin yksittäisinä tapauksina ja kuvaa mielenosoittajia yhteiskuntarauhan häiritsijöinä, voi puolestaan kääntää yleisön liikettä vastaan, jolloin myös hallinto voi helpommin tukahduttaa liikkeen. Kysymys on erityisen mielenkiintoinen Bulgarian tapauksessa, sillä maan lehdistönvapauden tilaa on arvioitu yhdeksi Euroopan heikoimmista. Maan lehdistön ongelmiksi mielletään erityisesti omistajuuden keskittyneisyys muutamille kustantamoille, joilla on vahvat kytkökset poliittisiin ja taloudellisiin johtajiin, myönteisen mediahuomion ostaminen ja pluralismin puute. Tutkielman aineiston muodostavat artikkelit on kerätty helmikuulta 2013. Lehdistöstä on pyritty valikoimaan mahdollisimman montaa oletettua näkökantaa edustavia sanomalehtiä. Artikkeleiden analyysin metodina on käytetty kriittistä diskurssianalyysiä. Pääasiassa huomiota on kiinnitetty termeihin, joilla lehdet kuvaavat mielenosoitustapahtumia, niiden johtajia ja niihin osallistuneita. Koska kyseessä on yhteiskunnallinen konflikti, on analyysissä keskitytty erityisesti myös siihen, kenen esitetään olevan konfliktin eri osapuolet. Artikkeleiden analyysin myötä nousi esiin kolme hallitsevaa diskurssia. Näistä ensimmäisessä korostuvat mielenosoituksissa tapahtuneet väkivaltaisuudet ja järjestyshäiriöt sekä mielenosoittajien keskinäiset ristiriidat. Tätä diskurssia, jossa pyritään kätkemään mielenosoitusten taustalla vaikuttavat laajemmat yhteiskunnalliset syyt, esiintyi erityisesti lehdissä, joiden oletetaan olevan poliittisen ja taloudellisen eliitin hallinnassa. Toisessa diskurssissa puolestaan nostettiin esille yhteiskunnalliset epäkohdat ja poliittisen järjestelmän puutteet, mikä oikeuttaa mielenosoitukset poliittisena toimintana. Tässä diskurssissa osallistujia kuvattiin ”tavallisena kansana”, mikä mahdollistaa laajemman yleisön samaistumisen heidän tavoitteisiinsa. Tätä diskurssia esiintyi pääasiassa lehdissä, jotka tunnetaan riippumattomina. Kolmantena nousi esiin diskurssi, jossa mielenosoittajat esitetään sorrettuna kansana. Tässä diskurssissa korostuu mielenosoittajien uhrius, ja samalla heidän poliittinen toimijuutensa hämärtyy. Tätä diskurssia esiintyi vaihtelevasti eri lehdissä, ja sortajan roolissa saattoivat olla sähköyhtiöt, hallitus tai oppositio ja sorretun kansan puolustajana vastaavasti diskurssista hyötyvä taho. Diskurssit saattoivat usein esiintyä vaihtelevasti ja päällekkäin samassa lehdessä, jonka syynä ainakin osittain on bulgarialaisen sanomalehdistön ”tabloidisaatio”, ennemmin kuin tietoinen pyrkimys manipuloida yleisöä. Tarkoituksellinen tyylillinen yhteensopimattomuus, tiedon tunneperäinen kehystäminen ja skandaaleihin keskittyminen ovat tabloidisaation tunnuspiirteitä, joiden tarkoitus on tehdä sanomalehtikielestä houkuttelevampaa.

Tarkastelen tutkielmassani Salo-Uskelan seurakunnan julkaisemaa tiedotuslehteä vuosina 1986–1995. Selvitän, minkälaisia teemoja ja asioita seurakuntalehti seurasi sivuillaan ja toisaalta minkälaisia kannanottoja lehti teki pääkirjoituksissaan. Kerron miten seurakuntalehden ilmestymistiheys ja sivumäärä kehittyivät kymmenen ensimmäisen vuoden aikana ja lisäksi selvitän lehden sisältöä erilaisten juttutyyppien mukaan. Tutkin myös minkälaisista aiheista lehdessä kirjoitettiin ja miten seurakunta käytti seurakuntalehteä tiedottamisessaan. Tutkimusajankohtani alussa 1980-luvun puolivälissä Suomessa julkaistiin jo noin kolmeakymmentä evankelisluterilaista seurakuntalehteä. Seurakuntalehdet ilmestyivät muutaman kerran vuodessa ja niiden julkaisemisesta vastasi yleensä seurakunnan tiedotussihteeri osana muuta tiedotustehtäväänsä. Näin oli myös Salo-Uskelan seurakunnassa. Tutkimukseni päälähteinä ovat vuosina 1986–1995 ilmestyneet Salo-Uskelan seurakunnan julkaisemat seurakuntalehdet. Lehden päätoimittajana toimiva kirkkoherra linjasi ensimmäisessä numerossa seurakunnan tiedottamisen tehtäväksi välittää seurakunnan olemuksesta käsin nousevia ja sen tehtäviin liittyviä ajankohtaisia asioita. Käytän gradussani tilastollista ja laadullista menetelmää saadakseni vastauksia tutkimuskysymyksiini. Salo-Uskelan Seurakuntasanomat oli ensimmäisen kymmenen vuoden aikana hyvin tyypillinen evankelisluterilainen seurakuntalehti. Lehden pääkirjoitusten aiheet nousivat pääsääntöisesti joko kirkkovuoden ajankohdasta tai muutoin ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta aiheesta. Pääkirjoituksissa pohdittiin muun muassa Salon kaupungin ja Salo-Uskelan seurakunnan voimakkaan kasvun tuomia haasteita ja toisaalta vain muutamaa vuotta myöhemmin taloudellisen taantuman ja laman tuomia ongelmia. Pääkirjoituksissa oltiin aidosti kirkon ja seurakunnan asialla. Myös lehden muu aineisto oli hyvin tyypillistä aikansa luterilaiselle seurakuntalehdelle. Vuonna 1986 Salo-Uskelan seurakunta julkaisi yhden lehden, kun vuosina 1991–1995 lehti ilmestyi vuosittain 4 tai 5 kertaa. Sivujen ja julkaistujen juttujen määrä kasvoi samassa suhteessa, mutta esimerkiksi valokuvien määrä kasvoi aina seurakuntavaalien jälkeen, kun uusi kirkkovaltuusto esiteltiin seurakuntalaisille lehden välityksellä. Perinteinen uutinen tai ennakkojuttu on selvästi suosituin juttutyyppi ja myös henkilöhaastattelujen määrä oli odotetusti melko suuri. Jaan gradussani jutut aihealueittain seitsemään osioon. Eniten jutuissa käsiteltiin uskoa ja teologiaa, mutta myös kirkon hallinto ja etenkin lapset ja perhe olivat aiheita, jotka esiintyivät jutuissa useasti. Salo-Uskelan Seurakuntasanomien kymmenen ensimmäistä julkaisuvuotta eivät yllättäneet. Kun lehden teossa lähdettiin liikkeelle nollasta, kehitys oli määrällisesti erittäin nopeaa ja myös sisällöllisesti lehteen löytyi uusia, myös muista suomalaisista seurakuntalehdistä löytyviä näkökulmia.

Käsittelen tutkimuksessani suomalaisia, suomenkielisiä luterilaisia tai yhteiskristillisiä joululehtiä vuosien 1944–1948 välisenä aikana. Selvitän, miten sodan ja rauhan teemoista kirjoitettiin kyseisissä lehdissä. Aineistoni koostuu 17 eri joulujulkaisusta, jotka ilmestyivät tutkimanani ajanjaksona useamman kuin yhden kerran. Poimin lehdistä sotaa ja rauhaa käsittelevät kirjoitukset, jaottelen niitä teemoittain ja analysoin niitä sekä laadullisesti että määrällisesti. Tutkimuskysymyksenäni on, miten sodasta ja rauhasta joululehdissä kirjoitettiin, ja miten kirjoitukset mahdollisesti muuttuivat tai kehittyivät tutkimusajanjaksoni loppua kohden. Vertaan tutkimaani aineistoa ajanjaksoa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimukseni osoittaa, että kirkollisissa joululehdissä käsiteltiin runsaasti sodan ja rauhan teemoja erityisesti vuonna 1944, maailmansodan ollessa vielä käynnissä. Seuraavina vuosina kirjoitusten määrä väheni, mutta vielä 1947–1948 sodasta kirjoitettiin joululehdissä yllättävän paljon. Sotaa ja rauhaa käsittelevät kirjoitukset lehdissä edustivat erilaisia tekstilajeja ja kirjoitustyyppejä. Temaattisesti kirjoitukset käsittelivät esimerkiksi sotaa maailmaa kohdanneena tragediana, Suomen kohtaloa osana sotaa, sekä sodan vaikutuksia yksilöiden ja kansan oloihin. Lehdissä esiintyi kertomustyyppejä, jotka esiintyivät erilaisina muunnelmina. Helsingin ilmapommitukset, sotilaiden dramaattiset kokemukset rintamalla sekä evakkokertomukset toistuivat lehdessä monesti. Evakot saatettiin esittää kertomuksissa ihanteellisina ja hurskaina ihmisinä. Sodan syistä ja seurauksista esiintyi lehdissä erilaisia näkemyksiä. Sota nähtiin usein ihmiskunnan syntisyyden osoituksena tai merkkinä ihmisten kykenemättömyydestä selvittää asioita rauhanomaisesti. Suomen tai kirkon toimintaa sodassa ei problematisoitu. Sodan seurauksina lehdissä esitettiin läheisten ihmisten menetyksiä, kodittomuutta, henkisiä ja fyysisiä vammoja, sodan jälkeen villiintynyttä huvielämää, alkoholismia tai avio-ongelmia. Joissakin kirjoituksissa toivottiin ratkaisuja erilaisiin sodanjälkeisiin sosiaalisiin ongelmiin. Rauhasta puhuttiin lehdissä vain harvoin iloiseen sävyyn. Ahkerana joululehtikirjoittajana aineistossa nousee esiin piispa E. G. Gulin, jonka kirjoituksissa toistui toive yksilöiden, kansojen ja väestöryhmien välisestä lähimmäisenrakkaudesta ja sovinnosta. Gulinin mukaan seuraamalla Kristusta vältettäisiin tulevat suursodat. Gulinin lisäksi myös muut piispat kirjoittivat joululehtiin.

Tutkimus käsittelee lontoolaissanomalehdissä julkaistuja lapsenmurhaa koskevia uutisia sekä mielipidekirjoituksia vuosina 1867-1870. Lehtien artikkeleista on löydettävissä lapsenmurhaan aikalaisten toimesta liittämiä sosiaalisia teemoja, jotka ilmentävät yhteiskunnan sisältämiä ristiriitoja. Tutkimus tarkastelee näitä ristiriitoja sekä sanomalehtien välittämää mielikuvaa siitä, miksi joku nainen oletetusti päätyi surmaamaan vastasyntyneen lapsensa. Työn aikarajaus sisältää nelivuotisen jakson. Keski-Middlesexin kuolinsyytutkijana toiminut tohtori Edwin Lankester puhui 1860-luvun loppupuolella kotiapulaisista suurimpana aviottoman lapsensa surmaavana riskiryhmänä. Tutkimuksen päätösvuotena lehtien sivuilla käytiin läpi moraalista paniikkia, joka sisällytti itseensä keskiluokan, mutta myös lehtiä tuottavan luokan oman toiminnan. Lähteinä tutkimus käyttää British Newspaper Arhiven sisältämää digitoitua lehdistömateriaalia sekä The Timesin ylläpitämää digitaalista arkistoa. Kaiken kaikkiaan lapsenmurhauutisointia tarkastellaan noin sadan eri sanomalehtiartikkelin avulla. Sanomalehtilähteet osoittavat, että niihin kirjoittaneet henkilöt käyttivät lapsenmurhaa moninaisten sosiaalisten epäkohtien esille tuomiseen. Suosittuja lapsenmurhaan liitettyjä teemoja olivat vietteleminen, naisen häpeä, kotiapulaisten tekemä lapsenmurha, aviottomuus, yhteiskunnallinen moraalittomuus, keskiluokan moraali sekä vaatimukset lain muuttamisesta tai sen jyrkemmästä tulkitsemisesta. Vuonna 1870 lontoolaislehdissä julkiseen keskusteluun nousi kysymys myös osan lehtijulkaisijoista toiminnasta, näiden salliessa julkaisuissaan vauvafarmeja hyödyttäneet adoptiomainokset. Tutkimus toteaa aikalaisten hyödyntäneen lapsenmurhaa erilaisten sosiaalisten epäkohtien esille tuomisessa. Lapsenmurhaa ei käsitelty lontoolaislehdissä vain aviottoman lapsensa murhaavan naisen kautta, vaan murhan syyksi esitettiin yleensä joku muukin yhteiskunnallinen tekijä kuin naisen oma valinta: aviottomien naisten kohdalla sosiaaliset realiteetit tai hänet vietellyt mies ja vauvafarmien kohdalla kaupallinen toiminta. Tutkimus osoittaa, että mielikuvaa lapsenmurhaan johtavista syistä käytettiin yhteiskunnallisen debatin välineenä kenties itsetarkoituksellisestikin, jolloin aikakauden lapsenmurhauutisointia on syytä tarkastella kriittisessä valossa.

Tämä tutkielma käsittelee vähälle huomiolle jääneen venäläisen kirjallisuuden professorin Iosif Mandelstamin ja Uusi Suometar-lehden välillä v. 1908 käytyä konfliktia, johon myöhemmin yhtyivät myös muut suomalaisen lehdistön isommat ja pienemmät toimijat. Kohu on syntynyt siitä, että Mandelstam oli arvostellut Hufvudstadsbladetissa jyrkin sanoin Uusi Suometar-lehden ja vanhasuomalaisten puolueen Venäjän-politiikkaa Suomen asemalle vahingolliseksi. Sen seurauksena vanhasuomalaisia tukeneet ylioppilaat järjestivät helmikuun alussa useita mielenosoituksia Mandelstamin luennoilla vaatien tämän eroa. Tutkielman aihe oli valittu sen takia, että Mandelstamin persoona ja uran käänteet Suomessa ovat jääneet vielä vähemmälle huomiolle kuin hänen tieteelliset saavutuksensa. Esimerkiksi ensimmäinen kattava kirjallisuustieteellinen analyysi Nikolai Gogolin kirjallisesta tyylistä on päässyt lähes unohtumaan jopa slavistien keskuudessa. Lehdistöskandaali, joka oli erityisen laaja ja joka levittäytyi nopeasti koko Suomeen, oli sen verran tärkeä, että sitä käsiteltiin rajan molemmin puolin melkein puolen vuoden ajan. Siitäkin huolimatta suomalais-venäläisiin kulttuurisuhteisiin erikoistuva venäjänkielinen kirjallisuudentutkimus ei käsittele tätä tapausta lainkaan tai mainitsee sen ohimennen. Tämän tutkielman tarkoitus on täyttää tämä aukko. Tutkielmassa analysoidaan suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisen lehdistön kirjoittamia materiaaleja Mandelstamista, niiden retoriikkaa, sananvalintoja ja ilmaisukeinoja peilaten senhetkistä poliittista tilannetta. Lisäksi tutkielmassa pohdiskellaan syitä, miksi Mandelstamiin kohdistunut lehdistökritiikki oli poikkeuksellisen laajaa ja jyrkkää. Pääasiallisena aineistona toimii Kansalliskirjaston digitaalinen lehdistökokoelma. Analysoitavan aineiston koostamiseksi täytyi ensin käydä läpi yli 1300 julkaisua eri lehdissä ja poimia niistä kaikkein olennaisimmat otokset. Aiheesta ei ole aikaisempaa tutkimusta, minkä takia ensin piti rajata lähteet selkeästi ja valita lähestymistapa itsenäisesti. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että Mandelstamiin kohdistuneen kritiikin syyt piilevät muun muassa siinä, että hän kannatti ruotsinkielisen vähemmistön poliittisia näkemyksiä kuulumatta itse valtaväestöön, ja Mandelstamin ulkomaalaisessa ja varsinkin juutalaisessa taustassa. Sen lisäksi vastustajien mielestä Mandelstam ei tuntenut riittävästi Suomen sisäistä poliittista tilannetta. Lehdistömateriaalien analyysin perusteella voidaan todeta, että Mandelstamista on tullut eräänlaisen vihakampanjan uhri siitäkin huolimatta, että hän kannatti aktiivisesti Suomen itsenäistymistä ja irrottamista Venäjästä.

Tutkielma tarkastelee Brittiläisen The Times sanomalehden linjaa kuuden kuukauden ajalta kesäkuun puolesta välistä 1901 helmikuun loppuun, Etelä-Afrikassa käytyyn Buurisotaan liittyen. The Times oli 1800-luvun lopussa Brittiläisen imperiumin vaikutusvaltaisin konservatiivihallituksen sotapolitiikkaa tukenut lehti. Työ tarkastelee pääkirjoituksien ja niihin lähetettyjen toimituksen valitsemien vastausten kautta sitä, miten lehti käsitteli sotatoimien vuoksi keskitysleirimäisiin oloihin internoituja buurisiviilejä ja mahdollisesti yritti erilaisilla argumenteilla oikeuttaa lukijoilleen näiden tuhansiin kuolonuhreihin johtaneen kohtelun. Tutkielma myös pohtii sanomalehtien pääkirjoitusten kautta välitettyä propagandan roolia ja tehoa yleisen mielipiteen muokkaamiseksi. Etelä-Afrikan sota käytiin vuosina 1899–1902. Se oli brutaalin ja katkeran konfliktin lisäksi eräänlainen merkkipaalu niin hyvässä kuin pahassa, ei pelkästään brittiläisen imperialismin ja kansakunnan, vaan myös modernin Etelä-Afrikan historiassa. Sodan osapuolina olivat buurien vapaavaltiot ja Brittien imperiumi. Brittien jo aiemmin hankkimien Kapmaan ja Natalin provinssien sijainti Atlantin ja Intian valtamerien leikkauspisteessä teki niistä merkittäviä kaupankäynnin ja merenkulun näkökulmasta. Tilanne alueella kärjistyi sotaan, kun hollantilaistaustaisten buurien mailta Oranjen vapaavaltiosta ja Transvaalista löytyi kultaa vuonna 1886. Buurien aluksi menestyksekkään sissisodan seuraksensa brittiarmeija pakkosiirsi vastatoimena maaseudun kotitiloilta buurisiviilit vartioituihin armeijan ylläpitämiin leireihin. Pula ruoasta ja polttoaineesta leireillä alkoi näkyä varsinkin lasten yleisen terveydentilan romahtamisena. Leireillä alkuvuodesta vieraillut englantilainen rauhanaktivisti ja filantrooppi Emily Hobhouse julkaisi Manchester Guardianissa massakuolemista kertoneen lukijoita raportin kesäkuussa 1901. Hobhousen kuvaukset syyttivät suoraan armeijan johtoa ja hallitusta julmasta lähes kansanmurhan mittasuhteet saavuttaneesta epäonnistumisesta, mikä johti asian nousemiseen kansainvälisiin otsikoihin kysymyksenä sodan oikeutuksesta. Keskitysleirien asian raportoinnillaan ja aktivismillaan julkisuuteen nostanut Emily Hobhouse sai niin ikään osakseen systemaattista väheksyntää, jossa tämän asiantuntemus sekä poliittiset tarkoitusperät kyseenalaistettiin aina maanpetturuudesta vihjailuun asti. Objektiivisuus oli The Timesin linjasta pääsääntöisesti kaukana. The Times halusi esittää britit hyväntahtoisina korkeampaa sivilisaatiota edustaneena kansakuntana, joka sodan molemminpuolisista kärsimyksistä huolimatta ajatteli kaikissa toimissaan myös tulevaa rauhaa - mikä oli aina sen ensisijainen tavoite. The Timesin tuki jonkin puolueen politiikkaa suuntaan oli selitettävissä sillä, että Times uskoi kyseisen puolueen parhaiten edistävän kansakunnan etuja. Voidaan perustellusti olettaa, että The Timesin luisuminen riippumattomuuttaan korostaneesta asemasta konservatiivipuolueen äänitorveksi aikakaudella, jolloin sanomalehdet taistelivat levikeistään, vaikutti väistämättä lehden uutisointiin. Leiripolitiikan puolustuksena pääkirjoitukset vetosivat nimenomaan Etelä-Afrikasta tulleiden raporttien ja mielipidekirjoitusten laatijoiden kokemattomuuteen, pyrkiessään kertomaan, miten asiat oikeasti olivat, ei pelkästään leireillä, vaan maailmassa yleensä.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Seksialan liitto Sallin roolia asiantuntijana seksin oston kriminalisoinnin prosessissa vuosina 2002–2006. Tutkielmassa selvitän, miten ja millaisissa asiantuntijarooleissa Salli pääsi vaikuttamaan. Kysyn, miten Salli argumentoi haastaessaan esitystä seksin oston kriminalisoinnista asiantuntijana, millaista seksityöntekijän representaatiota Salli pyrki luomaan sekä missä määrin Salli onnistui esiintymään asiantuntijana ja miten Sallin asiantuntijuutta haastettiin. Näiden kysymysten avulla selvitän Sallin tilaa toimia mediassa ja strategioita, joita asiantuntijana esiintyminen vaati. Lähestyn lehdistökirjoituksia kriittisen lähiluvun ja Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Tutkimuksen teoreettisena taustana hyödynnän representaatioiden tutkimusta sukupuolentutkimuksen näkökulmasta. Seksin oston kriminalisointia perusteltiin hallituksen edustajien puheenvuoroissa ihmiskaupan ja parituksen estämisenä ja torjumisena, mutta myös yhteiskunnallisena moraalisena viestinä. Salli haastoi esitystä seksin oston kriminalisoinnista vetoamalla sen aiheuttamaan haittaan seksiä myyville ihmisille ja kiistämällä Ruotsista saadut kokemukset kriminalisoinnin vaikutuksista. Sallin mukaan kriminalisointi vaikeuttaisi seksiä myyvien ihmisten elinkeinoa, lisäisi prostituoitujen kokemaa väkivallan uhkaa asiakkaiden suunnalta ja ajaisi heidät parittajien armoille. Salli pyrki vahvistamaan kuvaa itsenäisistä suomalaisista seksityöläisistä, joita ihmiskauppa ja paritus eivät koskettaneet ja joiden elinkeinoa ja työturvallisuutta seksin myynnin kriminalisointi vaikeuttaisi. Salli ajoi argumentaatiossaan niin yksityisten yrittäjien kuin heikommassa asemassa olevien ulkomaalaisten prostituoitujen asemaa, mutta toisti ja vahvisti samalla eroja suomalaisten ja ulkomaalaisten prostituoitujen välillä. Suomalaisia prostituoituja kuvattiin Sallin argumentaatiossa rehellisinä yrittäjinä tai seksiä satunnaisesti myyvinä opiskelijoina, joilla oli monenlaisia motivaatioita seksityön harjoittamiseen. Ulkomaalaisille prostituoiduille osoitettiin solidaarisuutta argumentoimalla näiden vaikeuksien johtuvan myös suomalaisesta lainsäädännöstä. Anna Kontula käsitteli ulkomaalaisten prostituoitujen asemaa globaalin eriarvoisuuden ja köyhyyden kontekstissa. Sekä suomalaista että ulkomaista prostituutiota käsiteltiin Sallin argumentaatiossa työnä muiden joukossa. Vuosi 2005 merkitsi muutosta Sallin asiantuntijuudessa, kun Sallin varapuheenjohtajan Anna Kontulan tutkimus suomalaisesta prostituutiosta julkaistiin. Kontulan tutkimus tarjosi ajankohtaista tietoa prostituutiosta Suomessa, kun seksin oston kriminalisoinnin prosessi oli vielä kesken. Kontula argumentoi lehdistössä tutkijan ja Sirkiä seksialan ammattilaisen roolissa. Salli onnistui ottamaan lehdistössä tilan prostituutioasiantuntijana seksin oston kriminalisoinnin prosessin aikana. Salli argumentoi itsenäisten suomalaisten seksityöläisten puolesta eikä Sallin asiantuntijuutta merkittävästi haastettu lehdistössä ennen kevättä 2006. Salli pääsi vaikuttamaan asiantuntijana myös eduskunnan lakivaliokunnassa ja onnistui osaltaan horjuttamaan kriminalisoinnin prosessia eduskunnassa. Keväällä 2006 useat kansanedustajat viittasivat Sallin asiantuntijuuteen epäillessään seksin oston kriminalisoinnin seurauksia, toiset taas pyrkivät kiistämään Sallin asiantuntijuuden. Salliin kohdistunut arvostelu ja kritiikki kertoi yhdistyksen saavuttaneen asiantuntija-aseman lainsäädäntöprosessissa, jonka lopputulos muuttui eduskunnassa vielä keväällä 2006 merkittävästi.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kymijokilaaksossa vuosien 1898 ja 1899 valapaton tulvana tunnettua suurtulvaa yhdistellen paikallishistorian ja ympäristöhistorian näkökulmia. Vuoden 1899 suurtulva on yhä Suomen historian suurin mitatuin tulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräidensä hukuttaen rantamaita tulvan alle. Tulvan tuhot kohosivat miljooniin markkoihin ja jättivät jälkeensä kiivaan keskustelun tulvan syistä ja korvausvelvollisista. Tulvan muistona rantakiviin ja -kallioihin jäi korkeanveden viivoja, joita kutsutaan edelleen valapaton viivoiksi muistona samana keväänä keisari Nikolai II antamasta helmikuun manifestista. Työssä keskitytään taustoittamaan jokilaaksossa ennen tulvaa käynnissä ollutta teollisuuden ja maatalouden muutosta kohti modernia ja rationaalista tuotantoa, mikä muodosti taustan paikallisyhteisölle tulvan sattuessa. Tämän jälkeen seurataan eri kunnissa paikallisyhteisöjen reaktioita tulvaan jakaen kunnat pareiksi toisen edustaessa Uudenmaan läänin ja toisen Viipurin läänin puolta Kymijoen rannoista. Paikallisyhteisön reaktiota seurataan sitten lehdistön, valitusten, delegaatioiden ja valtiopäivien kautta valtakunnalliselle tasolle. Lopuksi hahmotetaan, miten reaktio lopulta heijastui takaisin paikallistasolle valtakunnallisena politiikkana ja hallinnollisina toimenpiteinä. Lähdeaineistona on käytetty alueen paikallishistorioita, sanomalehtiä aikakaudelta, aihepiiriä koskevia kirjallisia alkuperäisjulkaisuja ja ympäristö- sekä paikallishistoriallista tutkimuskirjallisuutta. Liitteinä työhön on liitetty tulva-aluetta kuvaavia karttoja ja tulvan syitä ja seurauksia havainnollistavia karttoja ja tilastoja, sekä niiden lisäksi kaksi havainnekuvaa tulvan jättämistä valapaton viivoista Voikkaalla ja Myllykosken Viialassa. Työn tuloksena hahmottuu kuva Kymijoen valjastamiseen ja perkauksiin johtaneesta kehityksestä, jossa maatalouden ja teollisuuden intressit ottivat yhteen jarruttaen vesien säännöstelyn ja joen valjastamisen alkua. Keskeinen kysymys oli vedenkorkeuden taso, sillä maatalous tavoitteli vedenpinnan laskua mahdollisimman alas uusien viljelysmaiden saamiseksi ja vanhojen suojelemiseksi tulvilta. Teollisuus puolestaan pyrki saamaan mahdollisimman runsaat vesivarastot patoamalla vedenpinnan korkealle varmistaakseen yhä enemmän energiaa kuluttavien koneidensa voimansaannin. Ongelma ratkesi lopulta 1930-luvulle tultaessa kumpaakin osapuolta tyydyttävän kompromissin löytyessä. Häviäjäksi tässä maatalouden ja teollisuuden modernisaatiossa joutui Kymijoen vanha kalastuselinkeino, jonka korvasi modernisaation myötä avomerellä tapahtuva suurkalastus.