Browsing by Subject "lestadiolaisuus"
Now showing items 21-27 of 27
-
(2019)Tutkielmassani selvitän pappi ja kansanedustaja Väinö Havasta lestadiolaisuuden historian kirjoittajana. Rajaan tutkielmani ajanjakson lestadiolaisuuden alkuherätyksestä 1840-luvulta Havaksen kirjan jälkipuintiin vuonna 1930. Selvitän, miten Havas kirjoitti lestadiolaisuuden historiaa. Päälähteeni on Havaksen vuonna 1927 ilmestynyt kirja Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Kysymykseen vastatakseni selvitän myös Havaksen jälkipuintia kirjastaan Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Havas kuului lestadiolaisen uusheräyksen suuntaukseen kirjoittaessaan kirjansa. Toiseksi analysoin aikaisempaa lestadiolaisuuden historiaa käsittelevää kirjallisuutta 1800-luvulla: K. A. Heikelin, J. A. Englundin, Juho Tanskasen, Gustaf Johanssonin ja Märta Edquistin kirjoitukset. Kolmanneksi selvitän, miten kriitikot suhtautuivat Havaksen kirjaan ja miten Havas itse puolustautui ja vastasi kritiikkiin. Johdantoa seuraa toinen pääluku, jossa analysoin Havaksen kirjaa. Kolmannessa pääluvussa kirjoitan aiemmista lestadiolaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, jotka on julkaistu ennen Havaksen kirjaa. Neljännessä pääluvussa tarkastelen Havaksen kirjan saamaa palautetta eli kritiikkiä sekä Havaksen jälkipuintia 1928–1930. Kritiikkiä kirjoittivat Antti J. Pietilä, Albert J. Soveri, Vilho H. Kivioja, Frans Parakka ja Yrjö A. Nummi. Tutkielmassani keskeistä on debatti Havaksen lestadiolaisuuden historian kirjoittamisen ja sitä kohdanneen kritiikin välillä. Pietilän mukaan Havas ansaitsi tunnustusta puolueettomuudesta, kun taas Kivioja arvosteli puolueettomuutta. Tosin Havas vastineessaan toteaa, että epäsuhtaa on olemassa tietoaineksen laatuun nähden ja että on haluton jatkamaan debattia. Havas piti teostaan pioneerityönä. Kivioja arvosti Havaksen kirjaa ja näki sen lukemisen merkityksen kirkon papistolle. Havas ei pitänyt Kiviojan hyökkäävästä tyylistä. Käytän tutkimusmenetelmänä sisällönanalyysiä. Tiedostan lähdekritiikin ja puolueettoman tutkimusotteen merkityksen.
-
(2020)Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen Päivämies-lehden vanhoillislestadiolaisista miehistä välittämä kuva oli vuonna 1990. Tarkastelen työssäni siis sitä, millaisia kirjoituksia tai kuvia miehistä lehdessä julkaistiin, millainen lehden sävy oli miehistä kirjoitettaessa ja millaisia tekstejä he itse kirjoittivat lehteen. Aineistona käytän vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen pää-äänenkannattajana toimivan Päivämies-lehden vuoden 1990 vuosikertaa. Lehti ilmestyi viikoittain ja siitä julkaistiin tutkimusvuonna 51 numeroa. Päivämiehen lisäksi käytän täydentävinä lähteinä piispojen kannanottoa Kasvamaan yhdessä sekä kahta artikkelia Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosien 1990 ja 1994 vuosikirjoista. Aineisto on ryhmitelty teemoittain ja tarkastelen sitä kvalitatiivista menetelmää käyttäen. Lisäksi käytän apuvälineenä yhdessä kohdassa myös taulukointia. Lehden ihanteena oli naimisissa oleva, perheellinen mies, joka kävi töissä ja osallistui vapaa-ajallaan rauhanyhdistyksen tehtäviin. Lehden esittelemät miehet pitivät tärkeänä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen osallistumista sekä isänmaallisuutta ja esivallan kunnioitusta. Lehti piti isyyttä luonnollisena osana vanhoillislestadiolaisen miehen elämää. Päivämiehen aihetta käsittelevissä kirjoituksissa oli nähtävissä kolme isyyden vaihetta: nuori aviomies ja tuore isä, suurperheen isä ja kolmantena isovanhemmuus. Kuvituksillaan lehti vahvisti kirjoituksista välittynyttä kuvaa vanhoillislestadiolaisesta miehestä toisaalta huolehtivana isänä ja seurapenkissä istuvana uskovaisena miehenä, toisaalta taas pelottomasti rakennustelineillä kiipeilevänä talkoomiehenä. Kaikkein tärkein asia elämässä oli usko ja uskonnonharjoittaminen osallistumalla vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen seuroihin. Osa miehistä toimi seuroissa myös puhujatehtävissä. Tutkimusvuonna lehti piti esillä herätysliikkeen näkemystä papin viran kuulumisesta vain miehille raportoimalla kirkolliskokouksen keskustelusta, joka koski piispanviran avaamista naisille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vain mies saattoi toimia puhujana tai uskonnollisena auktoriteettina.
-
(2020)Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen Päivämies-lehden vanhoillislestadiolaisista miehistä välittämä kuva oli vuonna 1990. Tarkastelen työssäni siis sitä, millaisia kirjoituksia tai kuvia miehistä lehdessä julkaistiin, millainen lehden sävy oli miehistä kirjoitettaessa ja millaisia tekstejä he itse kirjoittivat lehteen. Aineistona käytän vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen pää-äänenkannattajana toimivan Päivämies-lehden vuoden 1990 vuosikertaa. Lehti ilmestyi viikoittain ja siitä julkaistiin tutkimusvuonna 51 numeroa. Päivämiehen lisäksi käytän täydentävinä lähteinä piispojen kannanottoa Kasvamaan yhdessä sekä kahta artikkelia Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosien 1990 ja 1994 vuosikirjoista. Aineisto on ryhmitelty teemoittain ja tarkastelen sitä kvalitatiivista menetelmää käyttäen. Lisäksi käytän apuvälineenä yhdessä kohdassa myös taulukointia. Lehden ihanteena oli naimisissa oleva, perheellinen mies, joka kävi töissä ja osallistui vapaa-ajallaan rauhanyhdistyksen tehtäviin. Lehden esittelemät miehet pitivät tärkeänä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen osallistumista sekä isänmaallisuutta ja esivallan kunnioitusta. Lehti piti isyyttä luonnollisena osana vanhoillislestadiolaisen miehen elämää. Päivämiehen aihetta käsittelevissä kirjoituksissa oli nähtävissä kolme isyyden vaihetta: nuori aviomies ja tuore isä, suurperheen isä ja kolmantena isovanhemmuus. Kuvituksillaan lehti vahvisti kirjoituksista välittynyttä kuvaa vanhoillislestadiolaisesta miehestä toisaalta huolehtivana isänä ja seurapenkissä istuvana uskovaisena miehenä, toisaalta taas pelottomasti rakennustelineillä kiipeilevänä talkoomiehenä. Kaikkein tärkein asia elämässä oli usko ja uskonnonharjoittaminen osallistumalla vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen seuroihin. Osa miehistä toimi seuroissa myös puhujatehtävissä. Tutkimusvuonna lehti piti esillä herätysliikkeen näkemystä papin viran kuulumisesta vain miehille raportoimalla kirkolliskokouksen keskustelusta, joka koski piispanviran avaamista naisille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vain mies saattoi toimia puhujana tai uskonnollisena auktoriteettina.
-
(2017)Vanhoillislestadiolainen herätysliike on osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, vaikka se poikkeaakin joiltain opillisilta ja eettisiltä käsityksiltään emokirkostaan. Käsittelen työssäni joitain teemoja, jotka vaikuttavat käsitykseen perhesuunnittelusta. Käsittelen aihetta sekä opillisesta että eettisestä näkökulmasta ja sekä yhteisön että yksilön kannalta. Vaikka sanaa ”ehkäisykielto” käytetään yleisesti, ei yhteisö koe antaneensa varsinaista eksplisiittistä kieltoa ehkäisyn käytölle, vaan sitä pidetään omantunnon asiana. Kun tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikkaa, voidaan havaita tietty hierarkkisuus. Kun luterilainen etiikka rakentuu varsin pitkälle luonnollisen moraalilain periaatteelle, muodostaa se vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikassa vasta alimman tason. Toiselle tasolle nousee Raamatun sana ja kolmannelle tasolle omatunto. Neljännellä, kaikkein korkeimmalla tasolla on yhteisö. Ajatuksena on, että omatunto voi johtaa meidät harhaan, mikäli jäämme yksin emmekä hakeudu yhteisön suojiin, jolloin omatuntommekin toimii oikein. Vanhoillislestadiolainen yhteisö vetoaa myös Jumalan luomistyön jatkamiseen ja katsoo, ettei ihmisellä ole oikeutta puuttua siihen perhesuunnittelulla. Käsittelen tätä eettistä valintaa eri näkökulmista. Pohdin asiaa Kantin kategorisen imperatiivin näkökulmasta ja käyn läpi ehkäisykiellon omaksumisen kasvatuksellisena prosessina, jossa voidaan nähdä myös merkkejä indoktrinaatiosta. Käsitteellistän valintaa utilitaristisin termein, tarkastelen sitä hyve-eettisestä näkökulmasta ja perustelen, miksi se on Kierkegaardin rohkeutta vaativa uskon hyppy.
-
(2016)Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, minkälainen käsitys syntisen vanhurskauttamisesta vanhoillislestadiolaisella maallikkosaarnaaja Heikki Jussilalla (1863–1955) on. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä ovat Jussilan kolme hengellistä teosta: Iankaikkinen elämä (1945), Elämän ihme (1947) ja Kutsujan armo lestadiolaisessa kristillisyydessä (1948). Erityisen haasteen tutkimustyölle tuo se, että lähdemateriaali on hengellistä ja maalailevaa uskonkokemuksen kieltä. Lisäksi haasteena on aiheen tutkimattomuus. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen vanhurskauttamisoppia ei ole aikaisemmin tutkittu Laestadiuksen ja Raattamaan pelastusoppien tutkimusta lukuun ottamatta. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään keskeiset teologianhistorialliset taustatekijät, määritellään vanhurskauttamisen keskeiset edellytykset ja varsinainen vanhurskauttamisopin analyysi jakaantuu kahteen päälukuun. Teologianhistoriallisessa taustaluvussa käsitellään lyhyesti alkulestadiolaisuuden merkittävimpien vaikuttajien Lars Levi Laestadiuksen ja Juhani Raattamaan pelastusoppeja sekä esitellään uusheräyksen keskeiset opilliset painotukset. Lähteiden perusteella Jussila kokee yhtyvänsä Laestadiuksen ja Raattamaan näkemyksiin, kun taas eroavansa uusheräyksen opinnäkemyksestä. Vanhurskauttamisen edellytyksiä analysoivassa luvussa analysoidaan Jussilan antropologiaa, lain ja evankeliumin problematiikkaa sekä ekklesiologian suhdetta vanhurskauttamisoppiin. Kaksi päälukua sisältävät varsinaisen analyysin Jussilan vanhurskauttamisopista. Jussilan vanhurskauttamisopin ytimen voi ilmaista lauseella: Kristuksen yhteydessä ihmisellä on omanaan Vanhurskauden vanhurskaus. Jussilan teologian analyysi osoittaa, että vanhurskauttamisopin konstitutiivinen tekijä ja ydin on syntisen ihmisen ja Kristuksen unio. Ihminen ja Kristus yhdistyvät unioon Jumalan armosta uudestisyntymisessä, joka otetaan vastaan uskolla. Uniossa ihminen ja Kristus ovat mystisellä tavalla yhdistyneenä toisiinsa ja partisipoivat toistensa olemuksia ja ominaisuuksia. Ihminen ei voi antaa Kristukselle muuta kuin syntisyytensä. Kristus sen sijaan antaa ihmiselle kaiken omansa: Vanhurskauden vanhurskauden, Pyhyyden pyhyyden ja Rakkauden rakkauden. Kristus on uniossa läsnä koko persoonassaan: tosi Jumalana ja ristin ansiona. Vaikka ihminen ja Kristus partisipoivat toisiaan, he eivät sekoitu toisiinsa. Ihminen säilyy perisyntisenä, vaikka on vanhurskas. Päätutkimustulos on Jussilan vanhurskauttamisopin rakenne. Vanhurskauttamisopin kokonaisuudessa unio on yläkäsite, jonka alle jäsentyvät vanhurskauttamisen forenssinen ja efektiivinen aspekti. Forenssinen aspekti on Jussilan teologiassa Vanhurskauden vanhurskauden hyväksi lukemista Jumalan edessä. Jumala näkee ihmisessä uniossa olevan Kristuksen ja toteaa Kristuksen uskovan vanhurskaudeksi. Efektiivinen aspekti viitaa pyhitykseen, joka on myös union seuraus. Uniossa Kristus partisipoi ihmiselle oman Henkensä, joka alkaa pyhittää ihmistä. Pyhä Henki opettaa ihmistä toisaalta tuntemaan paremmin sitä, kuka Kristus on (objektiivisena uskon kohteena ja esikuvana), ja toisaalta avaamaan sitä, mitä Kristus ihmisen sydämessä sanoo (subjektiivisena uskon formana). Olennaista on ymmärtää vanhurskauttamisopin rakenne: pyhitys ei ole vanhurskaaksi lukemisen perusta eikä vanhurskaaksi lukeminen pyhityksen perusta. Kummankin aspektin perusta ja yhdistäjä on unio. Tällöin pyhityksen efektiivisyys ei vaikuta siihen, lukeeko Jumala vanhurskaaksi vai ei. Siihen vaikuttaa yksin Kristuksen reaalinen läsnäolo uskovassa. Seurakunnalla on Jussilan vanhurskauttamisopin kannalta sekä väline- että itseisarvo. Välinearvollisesti seurakunta ”synnyttää” Kristuksen veren voimasta uusia uskovia anteeksiantamuksen aktissa Hengen viran välityksellä ja ”ruokkii” sanalla ja sakramenteilla. Koska seurakunta on ”esimakua taivaasta”, sillä on myös itseisarvo. Seurakunta on todellisesti Kristuksen ruumis. Kristuksen ruumiin jäsenet, uniossa olevat uskovat, ilmentävät Kristusta ajassa. Näin ollen tutkimuksen yksi tulos on se, että myös seurakuntaopin taustalla on oppi uniosta.
-
(2016)Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, minkälainen käsitys syntisen vanhurskauttamisesta vanhoillislestadiolaisella maallikkosaarnaaja Heikki Jussilalla (1863–1955) on. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä ovat Jussilan kolme hengellistä teosta: Iankaikkinen elämä (1945), Elämän ihme (1947) ja Kutsujan armo lestadiolaisessa kristillisyydessä (1948). Erityisen haasteen tutkimustyölle tuo se, että lähdemateriaali on hengellistä ja maalailevaa uskonkokemuksen kieltä. Lisäksi haasteena on aiheen tutkimattomuus. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen vanhurskauttamisoppia ei ole aikaisemmin tutkittu Laestadiuksen ja Raattamaan pelastusoppien tutkimusta lukuun ottamatta. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään keskeiset teologianhistorialliset taustatekijät, määritellään vanhurskauttamisen keskeiset edellytykset ja varsinainen vanhurskauttamisopin analyysi jakaantuu kahteen päälukuun. Teologianhistoriallisessa taustaluvussa käsitellään lyhyesti alkulestadiolaisuuden merkittävimpien vaikuttajien Lars Levi Laestadiuksen ja Juhani Raattamaan pelastusoppeja sekä esitellään uusheräyksen keskeiset opilliset painotukset. Lähteiden perusteella Jussila kokee yhtyvänsä Laestadiuksen ja Raattamaan näkemyksiin, kun taas eroavansa uusheräyksen opinnäkemyksestä. Vanhurskauttamisen edellytyksiä analysoivassa luvussa analysoidaan Jussilan antropologiaa, lain ja evankeliumin problematiikkaa sekä ekklesiologian suhdetta vanhurskauttamisoppiin. Kaksi päälukua sisältävät varsinaisen analyysin Jussilan vanhurskauttamisopista. Jussilan vanhurskauttamisopin ytimen voi ilmaista lauseella: Kristuksen yhteydessä ihmisellä on omanaan Vanhurskauden vanhurskaus. Jussilan teologian analyysi osoittaa, että vanhurskauttamisopin konstitutiivinen tekijä ja ydin on syntisen ihmisen ja Kristuksen unio. Ihminen ja Kristus yhdistyvät unioon Jumalan armosta uudestisyntymisessä, joka otetaan vastaan uskolla. Uniossa ihminen ja Kristus ovat mystisellä tavalla yhdistyneenä toisiinsa ja partisipoivat toistensa olemuksia ja ominaisuuksia. Ihminen ei voi antaa Kristukselle muuta kuin syntisyytensä. Kristus sen sijaan antaa ihmiselle kaiken omansa: Vanhurskauden vanhurskauden, Pyhyyden pyhyyden ja Rakkauden rakkauden. Kristus on uniossa läsnä koko persoonassaan: tosi Jumalana ja ristin ansiona. Vaikka ihminen ja Kristus partisipoivat toisiaan, he eivät sekoitu toisiinsa. Ihminen säilyy perisyntisenä, vaikka on vanhurskas. Päätutkimustulos on Jussilan vanhurskauttamisopin rakenne. Vanhurskauttamisopin kokonaisuudessa unio on yläkäsite, jonka alle jäsentyvät vanhurskauttamisen forenssinen ja efektiivinen aspekti. Forenssinen aspekti on Jussilan teologiassa Vanhurskauden vanhurskauden hyväksi lukemista Jumalan edessä. Jumala näkee ihmisessä uniossa olevan Kristuksen ja toteaa Kristuksen uskovan vanhurskaudeksi. Efektiivinen aspekti viitaa pyhitykseen, joka on myös union seuraus. Uniossa Kristus partisipoi ihmiselle oman Henkensä, joka alkaa pyhittää ihmistä. Pyhä Henki opettaa ihmistä toisaalta tuntemaan paremmin sitä, kuka Kristus on (objektiivisena uskon kohteena ja esikuvana), ja toisaalta avaamaan sitä, mitä Kristus ihmisen sydämessä sanoo (subjektiivisena uskon formana). Olennaista on ymmärtää vanhurskauttamisopin rakenne: pyhitys ei ole vanhurskaaksi lukemisen perusta eikä vanhurskaaksi lukeminen pyhityksen perusta. Kummankin aspektin perusta ja yhdistäjä on unio. Tällöin pyhityksen efektiivisyys ei vaikuta siihen, lukeeko Jumala vanhurskaaksi vai ei. Siihen vaikuttaa yksin Kristuksen reaalinen läsnäolo uskovassa. Seurakunnalla on Jussilan vanhurskauttamisopin kannalta sekä väline- että itseisarvo. Välinearvollisesti seurakunta ”synnyttää” Kristuksen veren voimasta uusia uskovia anteeksiantamuksen aktissa Hengen viran välityksellä ja ”ruokkii” sanalla ja sakramenteilla. Koska seurakunta on ”esimakua taivaasta”, sillä on myös itseisarvo. Seurakunta on todellisesti Kristuksen ruumis. Kristuksen ruumiin jäsenet, uniossa olevat uskovat, ilmentävät Kristusta ajassa. Näin ollen tutkimuksen yksi tulos on se, että myös seurakuntaopin taustalla on oppi uniosta.
Now showing items 21-27 of 27