Browsing by Subject "luterilaisuus"

Tässä tutkielmassa tarkastelen ehtoollisen metafysiikan ja ehtoollisspiritualiteetin välistä suhdetta läntisen kristinuskon kolmessa suuressa perinteessä: roomalaiskatolisessa, luterilaisessa ja reformoidussa perinteessä. Lähtökohdan tähän tutkimukseen antaa saksalaisen filosofin Erwin Metzken teos Jumala ja materia, jossa Metzke tarkastelee Lutherin ehtoollisteologiaa metafysiikan ja spiritualiteetin tasoilla. Tarkastelen sitä, miten Metzke näkee ehtoollisen metafysiikan ja spiritualiteetin suhteen Lutherin ehtoollisteologiassa ja vertaan hänen näkemyksiään kristinuskon kolmen eri perinteen näkemyksiin ehtoollisen metafysiikasta ja spiritualiteetista. Tarkastellessani ehtoollisen metafysiikkaa läntisessä kristikunnassa hyödynnän James Arcadin ehtoollisteologisia malleja, jossa hän jaottelee erilaiset ehtoolliskäsitykset sen perusteella, miten Kristuksen nähdään olevan läsnä ehtoollisessa. Arcadin jaottelun pohjalta läntinen kristikunta voidaan jakaa joko korporaaliseen tai pneumaattiseen ehtoollismalliin. Korporaalisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään olevan ruumiillista, materiaalista. Pneumaattisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisainessa nähdään olevan hengellistä. Korporaalisen mallin mukaista ehtoollisteologiaa nähdään roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa perinteessä ja tämän mallin sisällä vaikuttaa erilaisia tulkintoja kuten transsubstantiaatio, konsubstantiaatio ja impanaatio. Pneumaattinen malli taas vaikuttaa erityisesti reformoiduissa perinteissä, joissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään tapahtuvan symbolisesti, merkitysten tasoilla. Reformoitu kristillisyys on kuitenkin hyvin jakautunutta ehtoollisteologiassaan. Ehtoollisspiritualiteettia tarkastellessani hyödynnän laajasti spiritualiteetin teologian kirjallisuutta jokaisesta käsiteltävästä kristillisestä perinteestä. Roomalaiskatolisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus eukaristisesta uhrista, johon kirkko osallistuu. Luterilaisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus yhdistymisestä Kristukseen ehtoollisen kautta. Reformoidussa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus ehtoollisesta Kristuksen ja hänen ristinkuolemansa muistoateriana, mutta reformoidussa perinteessä on useita ehtoollisspiritualiteetin painotuksia. Kaikki tarkastellut kristilliset perinteet näkevät jonkinlaisen yhteyden ehtoolliselle osallistumisen ja syntien anteeksi antamisen välillä. Metzken tekstistä nousevat ajatukset Jumalan läsnäolosta konkreettisessa todellisuudessa luovat siltaa ehtoollisen metafyysisen ja spirituaalisen tarkastelun välille. Erityisesti Metzken ajatukset Lutherin ubikviteettiopista tuovat esille näkökulmia, jossa Jumala voi olla kaikkialla läsnä, mutta ehtoollisessa hän on erityisesti läsnä ihmistä varten. Ehtoollisessa Jumala on yhteydessä ihmisiin ja lahjoittaa heille syntien anteeksi antamisen.

Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko, jonka juuret ovat Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan mainittujen kirkkojen uusimpia katekismuksia kastetta, rippiä ja ehtoollista koskien. Johdannon jälkeisessä luvussa käydään läpi kastetta, rippiä ja ehtoollista sivuavaa opillista taustaa. Luvussa aletaan tarkastella jo lähteitä niiltä osin kuin se palvelee tutkielman tehtävää. Kolmannessa luvussa teemana on kaste ja pelastus. Neljännessä luvussa pureudutaan avaintenvaltaan, rippiin ja virkaan. Käytännön seurakuntaelämän kannalta ne ovat relevantteja, sillä virka hoitaa armonvälineitä. Lisäksi seurakuntalaisten käytännön elämään vaikuttaa avaintenvallan mahdollinen toteuttaminen. Viidennessä luvussa keskitytään jumalanpalveluksen merkitykseen ja ehtoolliseen. Jumalanpalveluksessa armonvälineet ovat läsnä. Lopuksi kuudennessa luvussa esitetään yhteenveto. Tutkielman menetelmänä on systemaattinen analyysi. Katekismusten suurimmat erot voidaan havaita jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle osallistumisen keskeisyydessä sekä virkaa ja rippiä käsittelevissä kohdissa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustama usko on ilmaistu Yksimielisyyden kirjaan (Liber Concordiae, LC, 1580) kootuissa tunnustuskirjoissa. Ne koottiin Martin Lutherin aikaansaaman reformaation seurauksena selittämään Raamattua ja sen evankelista tulkintaa. Lutherin teologian ytimessä on puolestaan käsitys Jumalan absoluuttisesta eli ulkoisista ehdoista riippumattomasta hyvyydestä. Tämä oletus vaikuttaa kuitenkin johtavan loogisesti suoraan pahan ongelmaan. Koska absoluuttinen hyvyys tulisi maksimoida, Jumalan kaikkivoipuus ja hyvyys eivät vaikuta sopivan yhteen pahuuden olemassaolon kanssa. Näin uskon ja järjen suhde ongelman ratkaisemisessa nousee keskeiseen asemaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin, miten luterilainen teologia ja erityisesti kirkon tunnustuskirjat käsittävät pahuuden uskon ja järjen ongelmana. Systemaattisen analyysin perusteella tunnustuskirjojen pahuustulkintaa ohjaa Lutherin ja sittemmin myös Wittenbergin yliopiston painottama Jumalan Sanan teologia. Sen mukaan Jumalan toiminta maailmassa on puhetta, jonka sisältönä on Jumalan ikuinen Sana eli Jeesus Kristus. Sanallaan hyvä Jumala luo ja ylläpitää kaiken näkyvän ja näkymättömän. Kaikki luotu on siten ollut alun perin hyvää. Pahuus on siis jumalattomuuden ja ei-olemisen alakäsite. Se on hyvyyden puutetta. Pahuuden tunnistamista tunnustuskirjoissa kuvataan taas Lutherin ristin teologialla. Sen mukaan Jumalan Sana kohtaa ihmisen inkarnoituessaan eli lihaksi tullessaan. Tämä tapahtuu Jeesuksen Kristuksen elämässä ja sovitustyössä, sakramenteissa sekä Raamatun sanan saarnassa. Näin Jumala ilmoittaa ihmiselle pahuudelta pelastumisesta vain ulkoisen, objektiivisesti havaittavan sanan kautta. Pelastussanoma on kuitenkin otettava vastaan sisäisesti, sanan Pyhän Hengen voimalla synnyttämän omakohtaisen katumuksen ja uskon kautta. Jumalan Sanan ja ristin teologiat kohtaavat tunnustuskirjoissa kielen tasolla. Pyhän Hengen ilmoituksena Raamattu on Jumalan Sanan kieltä, joka kuvaa Jumalan paradoksaalista ja logiikan tuonpuoleista todellisuutta. Vastaavasti Raamattua tutkiva teologia on uskon kautta Jumalan Sanan jumalalliseksi avartamaa ihmiskieltä. Filosofia ja siten myös inhimillistä järkeä hyödyntävä logiikka sen sijaan määritellään vain maalliseksi ihmiskieleksi. Lutheria seuraten tunnustuskirjat siis erottavat uskon ja järjen toisistaan. Tämä fideistinen tulkinta purkaa pahan ongelman rajoittamalla logiikan käyttöalaa. Samalla tosin rajoitetaan myös uskontokeskustelua, sillä teologista kokonaissanomaa ei voida perustella ulkopuolisille.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin palestiinalaisen luterilaisen emerituspiispan ja Luterilaisen maailmanliiton entisen presidentin Munib Younanin (1950-) teologista ajattelua. Tutkin, missä määrin Younanin ajattelu sitoutuu osaksi vapautuksen teologian diskurssia ja toisaalta luterilaista perinnettä. Lisäksi analysoin Younanin ajattelua kristittyjen yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi, ja lähdemateriaalina käytän kolmea Younanin julkaistua kirjaa sekä kolmea lyhyempää puhetta tai tekstijulkaisua. Viime vuosikymmeninä perinteinen saksalainen ja pohjoismainen luterilainen ajattelu on tullut jossain määrin toisenlaisista konteksteista nousevien teologisten tulkintojen haastamaksi. Palestiinalaisten luterilaisten kontekstuaalista lähestymistapaa voidaan pitää yhtenä näistä haastajista. Younanin ja Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon teologiaa leimaa pitkittynyt Israel-Palestiinan konflikti, niin sanotun profeetallisen diakonian painottaminen sekä pyrkimys vuoropuheluun niin muiden kirkkokuntien kuin alueen monoteististen uskontojen kanssa. Israel-Palestiinan konflikti on muovannut Younanin teologista ajattelua; Younan pitää miehitystä syntinä ja puhuu oikeudenmukaisen rauhan sekä kahden valtion mallin ratkaisun puolesta. Younan kritisoi voimakkaasti kristillistä sionismia liittäen sen osaksi uskonnollista ääriajattelua. Younanin kontekstuaalisilla tulkinnoilla on yhtymäkohtia vapautuksen teologian perinteeseen. Käsittelen tutkielmassani Younanin maan teologiaa sekä martyrian teologiaa, joka nojautuu väkivallattomuuteen ja raamatullisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseen. Younan liittää yhteiskunnallisen toiminnan osaksi kristittyjen ja kirkon tehtävää. Hän perustelee toimintaa paitsi profeetallisen diakonian käsitteestä käsin, myös hyödyntämällä perinteisiä luterilaisia opinkohtia ja käsitteitä. Laki ja evankeliumi, uskon vanhurskauttaminen ja kahden regimentin oppi tulkitaan kristityn oikeudenmukaisuutta puolustavasta tehtävästä käsin, ja toisaalta Younanin tulkinnat argumentoivat aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan puolesta. Yksi kirkon yhteiskunnallisen toiminnan muoto on monoteististen uskontojen välinen dialogi, joka perustuu yhteiseen toimintaan ja maailman palvelemiseen opillisten keskustelujen sijaan. Younan liittääkin uskontodialogin ja -trialogin osaksi kirkon diakonista työtä. Younanin ajattelussa korostuu uskonnon myönteinen merkitys yhteiskunnalliseen toimintaan rohkaisevana tekijänä. Hänen mukaansa Raamatun profeettojen ja Jeesuksen opetuksista nousee profeetallinen ja vastakulttuurinen oikeudenmukaisuuden vaatimus, joka johtaa kristittyjä ja kirkkoja puolustamaan rauhaa, universaalia ihmisarvoa ja moninaista rinnakkaiseloa. Younan puolustaa moninaista ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa, ja uskoo luterilaisen ”poliittisen maltillisuuden” sovellutuksensa tukevan kestävän yhteiskuntajärjestyksen rakentamista Lähi-idässä.

Kirkkohistoriallinen tutkielmani käsittelee Västeråsin valtiopäivien kirkkopoliittisia päätöksiä vuonna 1527 sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan ja hänen läheisten avainhenkilöidensä roolia päätösten valmistelussa ja niiden jälkeistä toimintaa Västeråsin toisiin valtiopäiviin vuoteen 1544 asti. Tarkastelen myös, miten valtiohallinnon päätökset vaikuttivat kirkon päätöksiin ja hallinnollisiin toimiin, jotka johtivat kirkkopoliittisiin ja uskonnollisiin uudistuksiin sekä katolisen kirkon aseman heikkenemiseen Västeråsin valtiopäivien 1527 ja 1544 välisenä aikana. Lähestymistapani aiheeseen on kvalitatiivinen. Tarkastelen valikoidusti Ruotsin valtionhallinnon ja Kustaa Vaasan rekisterissä olevia jäljelle jääneitä valtiopäivien sekä kirkolliskokousten päätöksiä ja tapahtumia sekä niiden vaikutusta uudistuvaan kirkkopolitiikkaan. Tutkin myös Ruotsin valtakunnassa pidettyjen niin sanottujen herrainpäivien toimia, mikäli niissä käsitellyt asiat liittyvät läheisesti kirkon hallintoon. Tarkastelen yleisessä historiankirjoituksessa merkittäviksi katsottujen henkilöiden toimia kuninkaan vallan ylläpitäjinä ja toimeenpanijoina kirkollisesta näkökulmasta. Pääpaino tutkimuksessani on Västeråsin valtiopäivien päätöksissä, koska niistä tuli lopulta ratkaiseva vaihe niissä Kustaa Vaasan ja Ruotsin hallinnon toimenpiteissä, joista luterilaisuus monien vaiheiden jälkeen alkoi vähitellen kasvaa. Se johti sitten lähes sata vuotta kestäneeseen tapahtumasarjaan, jota on myöhemmin alettu kutsua uskonnolliseksi reformaatioksi. Tutkielmassani esittelen Kustaa Vaasan sekä hänen läheiset avainhenkilönsä mahdollisimman tarkasti ja kerron heidän vaikutuksestaan ja toimistaan kuninkaan rinnalla hänen tavoitteidensa tukijoina. Kustaa Vaasan alkuperäisenä tavoitteena oli valtion rapautuneen talouden saattaminen kuntoon järjestelemällä kirkon valtava omaisuus hallintaansa. Hänen läheisinä avustajinaan toimivat Saksassa opiskelleet luterilaisen opin saaneet papit Laurentius Andreae, Olaus Petri ja hänen veljensä Laurentius Petri, joiden toimesta talouden parantamisen ohella myös kirkkopolitiikka sai uuden käänteen. Kuninkaan palvelukseen tulivat myöhemmin1530-luvulla kovalla kädellä kuninkaan politiikkaa ja uudenlaista lainkäyttöä ajaneet kanslerit, joiden ansiosta luterilaisuuden vaikutus vahvistui entisestään.

Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, miten valitsemissani kahdessa kirkollisessa lehdessä, Sanassa ja Kotimaassa, kuvattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta vuosina 1988–1991. Lisäksi tavoitteenani on selittää, miksi näiden lehtien luterilaisuuden kuvaukset erosivat toisistaan. Tutkimuksessani tarkastelen virolaisten uskonnollisuuden muutoksia ja sitä, ketkä pääsivät kertomaan virolaisten uskonnollisuudesta. Tarkastelen tutkimuksessani myös luterilaisen kirkon aseman muutoksia virolaisessa yhteiskunnassa. Neuvostoliiton uskontopolitiikan löyhentyminen vuodesta 1988 alkaen mahdollisti Viron luterilaiselle kirkolle aikaisempaa paremmat mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Samanaikaisesti Neuvosto-Virossa yhteiskunnan vapautuminen johti poliittiseen aktiivisuuteen virolaisten keskuudessa ja maan itsenäisyyden ajamiseen. Viron vapautumiskehitys johti osalla virolaisista haluun palata luterilaisen kirkon ja kristillisten arvojen äärelle. Kotimaa ja Sana kirjoittivat laajasti luterilaisen kirkon aseman muutoksista virolaisessa yhteiskunnassa ja siitä, miten virolaiset suhtautuivat luterilaiseen kirkkoon. Lehtien kirjoittelusta heijastuivat Suomen luterilaisen kirkon sisäiset muutokset ja julkisessa keskustelussa käydyt keskustelut kirkon tilasta. Näistä teemoista mainittakoon esimerkiksi maallistuminen, uskonnon privatisoituminen sekä valtion ja kirkon suhteet. Tutkimusajankohtana virolaiset osoittivat lisääntyvää kiinnostusta ja myötämielisyyttä Viron luterilaista kirkkoa kohtaan. Osa virolaisista etsi luterilaisesta kirkosta vahvistusta omalle kansalliselle identiteetilleen. Erityisesti Sana-lehden Viron uskonnollisuuden -kirjoittelussa verrattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta toisiinsa, ja se tarkasteli kriittisesti Suomen luterilaista kirkkoa ja tapakristillisyyttä. Kotimaassa tunnistettiin Suomen luterilaisen kirkon haasteet, mutta virolaisten luterilaisuudesta kirjoitettaessa suomalaista ja virolaista luterilaisuutta ei asetettu vastakkain. Kotimaan ja Sanan edellä mainitut käsittelytavat ovat selitettävissä niiden omista hengellisistä lähtökohdistaan ja suhteistaan valtakirkkoon. Kotimaan kuvaukset virolaisten käytännön uskonnollisuudesta olivat kokonaisuudessaan Sana-lehteä monipuolisempia. Virolaisten asenteet kirkkoa ja luterilaisuutta kohtaan olivat lehtien mukaan pääosin myönteiset, ja erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet tekivät yhteistyötä kirkon kanssa. Kirkon odotettiin tarjoavan henkistä tukea virolaisille ja antavan moraalikasvatusta virolaisväestölle. Uskontoa pidettiin yleisesti yksityisenä asiana, ja valtiolta toivottiin tunnustuksettomuutta.

Tutkimuksessa perehdytään siihen, mitä siunaaminen tarkoittaa ja kuka sen voi suorittaa luterilaisessa kirkossa. Aihe on tärkeä, sillä siitä ei ole tehty Suomessa kattavaa tutkimusta. Lähteinä toimivat kaikki relevantit viimeaikaiset aihetta käsittelevät artikkelit ja teokset. Siunaus sanaan perehtyessä materiaaleiksi on valittu 2000-luvun alusta olevat kirjoitukset. Tutkimuksessa käytetään materiaalina luterilaista tutkimustietoa, mutta katolilaista käsitystä kuljetetaan mukana jonkin verran, sillä luterilaisuus on reformaatiossa eriytynyt katolilaisuudesta. Tutkimuksesta kävi ilmi, että siunaaminen käsitteenä on hyvin laaja. Yksinkertaisuudessa siunaus perustuu aina Raamatussa ilmenevään Jumalan tahtoon ja sen mukaiseen toimintaan. Kirkko perustaa siunauksensa Raamatun sanaan ja käyttää siksi kolmea siunausta Raamatun sanomasta. Näitä ovat Herran siunaus, Apostolinen siunaus ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeen siunaaminen. Herran siunauksen sanat löytyvät jokaisesta kirkollisesta toimituksesta ja tämä onkin reformaation ja Lutherin ansiota. Tutkimuksesta voidaan todeta, että ihminen välittää Jumalan siunauksia eteenpäin siunaamalla muita. Ihminen voi myös pyytää siunauksia Jumalalta. Jumala on kuitenkin viimekädessä se, joka aina siunaa. Siunaukset näyttäytyvät maailmassa toisinaan myös kärsimyksen kautta. Jatkotutkimuksia ajatellen voisi selvittää sitä, voidaanko koronapandemiaa pitää Jumalan siunauksena vai kirouksena tälle ajalle.

Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millaista identiteettiä Suomen evankelis- luterilainen kirkko (SELK) tuo esille kokonaiskirkon strategioissaan, jotka on laadittu 2000-luvulla. Aineistona ovat aiempi 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategia sekä nykyinen strategia ''Kohtaamisen kirkko - kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020'. Strategioiden lisäksi selvityksen kohteena ovat strategioihin kiinteästi liittyvät mietinnöt. Luterilaisen identiteetin perustalla ovat Martti Lutherin opetukset sekä luterilaiset tunnustuskirjat, joihin SELK on sitoutunut. Lutherin ajatuksista korostuneimmin strategioissa tulee esille teema 'Kristus lähimmäisenrakkaudessa.' Vähiten tulee esille Lutherin opetukset ristinteologiasta ja Lutherin rakkaudenteologiakin on ainoastaan tulkittavissa taustalla. SELK tuo esille sitoutumisen luterilaiseen tunnustukseen ja teologiset periaatteet ovat nähtävillä molemmissa strategioissa. Sakramenteista ehtoollinen on korostetusti esillä, sillä se on merkki kirkon näkyvästä ykseydestä ja yksi 'onnistuneen' ekumenian piirteistä. Kirkon tehtävät tulevat esille molemmissa strategioissa. SELK:n identiteetti heijastelee vuoteen 2015 laaditun 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategian mukaan seuraavia teemoja: 1) kirkon perustehtävästä huolehtiminen muuttuvassa toimintaympäristössä 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) lähimmäisenrakkauden toteuttaminen SELK:n identiteetti uusimmassa 'Kohtaamisen kirkko-kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020' -strategiassa tuo esille seuraavia identiteetin puolia: 1) ekumeeninen luterilaisuus 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) avoimuus ja kohtaaminen SELK:n identiteetti on strategioiden mukaan nyt ekumeenisesti painottunut, nojaten silti tukevasti opilliseen luterilaisuuteen. SELK identifioituu voimakkaasti osaksi Luterilaisen maailmanliiton kirkkoyhteisöä ja on aktiivisesti mukana ekumeenisessa vuoropuhelussa. 'Kohtaaminen' nousi avainsanaksi uudessa strategiassa ja siihen pyrkiminen kaikilla toiminnan tasoilla 'Kohtaamisen kirkko'- strategian keskeiseksi tavoitteeksi.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mikä on 1600-luvun luterilaisen ortodoksian tärkeimpänä edustajana pidetyn Johannes Gerhardin (1582–1637) käsitys kuolemansynnistä. Tutkimustehtävä jakautuu kolmeen alatehtävään. Ensin vastataan kysymykseen, mitä Gerhardilla ylipäänsä tarkoittaa se, että jokin synti on kuolemansynti. Toiseksi selvitetään, mitkä tai millaiset synnit Gerhardin mukaan ovat kuolemansyntejä ja mikä täten erottaa kuolemansynnin sellaisesta synnistä, joka ei ole kuolemansynti. Kolmanneksi kuvataan, miten Gerhard katsoo, että kuolemansyntiä voidaan praktisessa elämässä välttää. Tutkimuksen lähteenä käytän Gerhardin Loci theologici -teosta (1610–1625), joka on hänen laaja, 39-osainen kokonaisesityksensä kristillisestä dogmatiikasta ja jota tyypillisesti pidetään sekä Gerhardin omana pääteoksena että vaikutushistoriallisesti merkittävänä suhteessa myöhempään luterilaiseen ortodoksiaan. Tutkimuksen metodina käytän systemaattista analyysia, jonka puitteissa suoritan lähdeaineiston pohjalta ennen kaikkea kuolemansynnin käsitettä koskevaa käsiteanalyysia ja väitelauseiden analyysia. Tutkimuksessa totean, että kuolemansynti on Gerhardilla synti, joka aiheuttaa uudestisyntyneelle ihmiselle hengellisen kuoleman. Tässä hengellisessä kuolemassa on kyse siitä, että ihminen menettää reaalisen osallisuutensa kaikesta siitä, mitä Jumala on hänelle Kristuksesta lahjoittanut. Kuolemansynti ei kuitenkaan Gerhardilla ole synti, jota ei voi saada anteeksi. Mitä tulee kuolemansynti-käsitteen yhteensopivuuteen uskonvanhurskausopin kanssa, on Gerhardin näkemys se, että opit eivät sulje toisiaan pois. Sisällöllisesti kuolemansynti rajautuu suhteessa sille vastakkaiseen veniaalisynnin käsitteeseen Gerhardilla siten, että veniaalisynneistä on mahdollista puhua vain uudestisyntyneiden tapauksessa – uudestisyntymättömistä puhuttaessa ovat kaikki heidän syntinsä kuolemansyntejä. Uudestisyntyneiden kohdalla ratkaiseva tekijä taas on se, mikä on tarkasteltavan synnin syy eli mistä se johtuu. Tälle tarkastelulle oleellista on Gerhardin esitys ihmisen sielusta ja sen kyvyistä. Viime kädessä kuolemansyntiä on uudestisyntyneelle ihmiselle sellainen synti, johon hän tahdollaan suostuu siten, että tahdonakti ei johdu intellektin tietämättömyydestä. Käytännössä tällöin puhutaan Gerhardin näkemyksessä synnistä, jota ihminen tekee vastoin omaatuntoaan. Kuolemansyntiä voidaan Gerhardin mukaan välttää siten, että ihminen vastustaa niitä syntejä, jotka hän itsessään havaitsee. Tämän vastustamisen Gerhard esittää koostuvan neljästä kohdasta: syntien tunteminen, niiden todellinen murehtiminen, niiden rukoileminen ja uskominen anteeksi Kristuksen tähden sekä mielen lujittaminen siinä, että kamppailua syntiä vastaan jatketaan otetta hellittämättä. Näin kuvaamaansa praksista Gerhard kutsuu nimityksillä “uudestisyntyneiden parannuksenteko” ja “uudestisyntyneiden päivittäinen lihan kuolettaminen”, ja sen mukaisesti hän ohjaa uudestisyntynyttä kristittyä katumaan kaikkia syntejään, ei pelkästään niitä, joita tämä pitää erityisen vakavina.

Tämä tutkielma kertoo Martin Niemöllerin näkemyksistä oikeaoppisesta kirkosta ja luterilaisen kirkon tilasta Gedanken über den Weg der christlichen Kirche -kirjan perusteella. Niemöller oli luterilainen pastori ja kuului toisen maailmansodan aikana vainonalaiseksi joutuneen Tunnustuskirkon johtohahmoihin. Niemöller vangittiin vuonna 1937 ja hän pohti kääntymistä katolilaisuuteen Sachsenhausenin keskitysleirissä 1939. Niemöller kirjoitti samana vuonna pohdinnoistaan teoksen Gedanken über den Weg der christlichen Kirche, joka on julkaistu vasta vuonna 2019. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millaisena Niemöller näki oikeaoppisen kirkon ja millaisia ongelmia hän näki luterilaisella kirkolla olleen edellä mainitun teoksen perusteella. Tutkielman yksi painopiste myös on, millaisen osallistumisen kirja tarjoaa vuosien 1933–45 kirkkotaisteluun. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Niemöller kaipaa teoksessaan vahvaa ja yhtenäistä kirkkoa, jonka hän uskoo löytäneensä katolisesta kirkosta. Niemöller irtautuu teoksessaan aikaisemmasta ajattelustaan, jonka mukaan Raamattu on kirkon ylin tuomari ja ihmisten mielipiteiden yläpuolella. Niemöllerin mukaan apostolinen traditio ja opetusvirka ovat keskeisimpiä auktoriteetteja kirkossa, jolloin apostolinen suksessio on oikeaoppisen kirkon takeena. Niemöllerin ekklesia on elävä, yhtenäinen ja ylikansallinen. Niemöller näkee katolisen kirkon dynaamisena ja elävänä yhteisönä, joka pystyy elävään opinmuodostukseen. Niemöller perustelee kantansa Raamatun avulla. Niemöller näkee luterilaisen kirkon ongelmina heikon opetusviran, huteran opillisen perustan, akateemisen teologian hajanaisuuden sekä maallisten vallankäyttäjien vahvan aseman kirkon toiminnassa. Niemöller näkee luterilaisen kirkon liukumisen natsimielisten saksalaiskristittyjen käsiin pikemminkin pitkäaikaisen kehityskulun tuloksena kuin pelkästään 1930-luvun ongelmana. Erityisen isona ongelmana Niemöller näkee maallisten ruhtinaiden vallassa olleet maakirkot ja kirkkojen paikallisen luonteen. Kuitenkin Niemöller näkee, että luterilaisessa kirkossa on olemassa myös todellinen kirkko ”epäkirkon sisällä”, niin kirjoittamisajankohtana kuin menneisyydessäkin. Teos tarjoaa myös näkökulman 1933–45 kirkkotaisteluun. Niemöller näkee edustamansa Tunnustuskirkon olleen todellinen kristillinen kirkko, joka tarjosi suojan sellaisille kristityille, jotka pakenivat protestanttisissa kirkoissa vallan saaneita natsimielisiä saksalaiskristittyjä. Niemöller pysyi uskollisena arvoilleen ja sanoutui irti saksalaiskristittyjen ekklesiasta, jossa Volk (kansa) oli ekklesiologinen perusta. Niemöllerin näkökulma myös on, että yhtenäinen kirkko pystyisi vastustamaan 1930-luvulla valtaan päässyttä natsi-ideologiaa hajanaista liittoumaa paremmin. Tällaisen kirkon hän uskoi löytäneensä katolisesta kirkosta, vaikka olikin protestantti. Teoksessaan Niemöller ilmaisee syvää turhautumistaan protestanttien oppiriitoihin. Niemöllerin kuvailema katolisen kirkon ihanne perustuu idealisoituun katoliseen kirkkoon, eikä se ota juurikaan kantaa katolisen kirkon ajankohtaisiin kysymyksiin. Teos on puheenvuoro vahvan ja elävän kirkon kaipuusta.