Browsing by Subject "narratologia"

Tämän pro gradu –työn aiheena on tekijän anteeksipyyntö ja kerronnan etiikka Ian McEwanin romaanissa Atonement. Atonementia lukiessa hahmottuu ajatus kahden Atonementin, Briony Tallisin (romaanin osat I-III) ja Ian McEwanin Atonementin (romaanin osat I-IV) metafiktion eli itsetietoisuusuuden eroavuuksista. Näiden metafiktioiden eroavuudet paikantuvat pro gradu –työn mukaan autofiktiivisen metafiktion ja postmodernin metafiktion eroihin ja avaavat tien asettamaan kysymyksen 2010-luvun romaanitaiteen metafiktiosta ja myös etiikasta. Tutkimuskysymys jakaantuu tässä tutkielmassa kolmeen osaan, joista ensimmäinen toimii väylänä toisten kysymysten asettamiselle, ja koskee romaanin kerrontaratkaisua. Jotta perusteellinen analyysi kahden toisiinsa kietoutuvan Atonementin – sekä Brionyn että McEwanin - etiikan ja metafiktioiden nyansseista voidaan esittää, tehdään aluksi syvällinen narratologinen selonteko Atonementista. Narratologinen analyysi avaa näkymän Brionyn poikkeuslaatuiseen epäluotettavaan kertojuuteen, ja paljastaa Ian McEwanin metafiktion luonteen, sen eettiset kysymykset fiktion mahdollisuuksista. Kerronnan analyysissa hyödynnetään ertyisesti James Phelanin näkemystä epäluotettavasta kerronnasta. Analyysi keskittyy lopulta Atonementin kaikkitietävän kerronnan ironiseen vireeseen, jolla on romaanissa Brionyyn liittyvä tunnustuksellinen motiivi. Tutkimuskysymyksen toinen osa koskee Atonementia itseoikeutettuna sovituksena ja lopulta fetissiteoksena, ja ammentaa psykoanalyyttisesta subjekti- ja kirjallisuusteoriasta. Sen lähtökohtana on psykoanalyytikko Jacques Lacanin luenta Edgar Allan Poen ”The Purloined Letter” (1844) –novellista. Lacanilainen analyysi Atonementista huipentuu näkemykseen Brionyn taiteilijahybriksen lacanilaisittain ilmaistuna ”perversiivisestä” luonteesta. Samalla analysoidaan mahdollisuutta lukea Atonementia Briony Tallisin autofiktiona, sillä Serge Doubrovskyn määritelmä autofiktiosta tangeeraa lacanilaista määritelmää kirjeestä Poen ”The Purloined Letterissä”. Lacanilaisen analyysin jälkeen tutkielmassa jäljitetään Brionyn puolesta anteeksi saamisen mahdollisuutta peilaamalla Atonementia filosofi Emmanuel Levinasin etiikkaa vasten. Tämä muodostaa tutkielman tutkimuskysymyksen kolmannen osan, sen, miten fetissiteoksesta on mahdollista siirtyä etiikkaan. Briony tunnistaa lopulta toisten ihmisten absoluuttisen toiseuden ja oppii näkemään toisten kasvot ja lopulta astuu levinasilaisittain eettiseen tilaan. Pro gradu –työ päättyy analyysiin kahden metafiktion kysymyksestä. Onko 1900-luvun lopun 2000-luvun alun postmoderni, itsetietoinen metafiktio – jota Atonement tietyin varauksin edustaa, vaikka avautuukin uudenlaisen metafiktion mahdollisuudelle - erilaista kuin 2010-luvun autofiktiivisiä piirteitä hyödyntävissä romaaneissa esiintyvä metafiktio? Samalla esiin nostetaan esimerkkejä nykyautofiktioiden metafiktiosta ja etiikasta.

Vertailen pro gradu -tutkielmassani kahden saksalaisen nykykirjailijan, W. G. Sebaldin ja Katja Petrowskajan, poetiikkoja keskenään. Keskityn tarkastelemaan, miten he representoivat teoksissaan Austerlitz (2001) ja Vielleicht Esther (2014) holokaustia. Molempia määrittää pitkä ajallinen etäisyys toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut siitä, miten holokaustista kerrotaan, kun valtaosa esimerkiksi Auschwitzin keskitysleiriselviytyjistä ovat menehtyneet. Miten kerrontataide säilyttää yleiseurooppalaisen trauman muiston elävänä ja koskettavana ilman, että se sortuu halpaan uhrin kokemukseen samaistumiseen. Aloitan tutkielmani tarkastelemalla saksalaista kirjallisuustraditiota ja sen suhtautumista holokaustista kertomiseen vuosina 1945–2015. Asetan Sebaldin (1944–2001) ja Petrowskajan (s. 1970) osaksi tätä aikajanaa. Sebald kuuluu niin sanottuun toiseen toisen maailmansodan jälkeiseen sukupolveen, Petrowskaja kolmanteen. Esitän, mitä erityispiirteitä näiden sukupolven kerronnallisiin paradigmoihin on sisältynyt. Tämän jälkeen tutkin Sebaldin poetiikkaa. Olen kiinnostunut erityisesti sen neljästä erityispiirteistä: monimutkaisesta kerrontarakenteesta, faktan ja fiktion sulauttamisesta toisiinsa, valokuvien omalaatuisesta käytöstä ja intertekstuaalisista viittauksista. Havaitsen, että Sebald on luonut kerrontatekniikan, jonka avulla hän voi representoida holokaustin tapahthtumia epäsuorastai kuin peilin kautta. Hänen kertojahahmonsa keskustelee Austerlitz-teoksessa Jacques Austerlitz -nimisen henkilön kanssa, jonka mittavat monologit muodostavat pääosan tekstistä. Sebaldin kertoja referoi yleisölleen, mitä Austerlitz on hänelle kertonut. Austerlitz puolestaan referoi kertojalle, mitä hän on saanut tietää muilta ihmisiltä, esimerkiksi vanhalta lastenhoitajaltaan. Siten Sebald ei samastu suoraan holokaustitodistajan kokemukseen, vaan hän siivilöi sen mahdollisimman objektiivisesti syvältä historiasta nykyhetkeen. Valokuvien käytöltä, faktalähteillä ja intertekstuaalisilla viittauksilla on puolestaan selkeä l’effet de réel -vaikutus tekstille. Ne antavat fiktiolle ikään kuin dokumentaarista arvoa ja todistusvoimaa. Tämän jälkeen tutkin Petrowskajan Vielleicht Estheriä näiden neljän poeettisen kategorian avulla. Huomaan selkeitä yhtäläisyyksiä jokaisessa kategoriassa. Petrowskaja lainaa paljon tyylillisiä seikkoja omaan minäkertojaääneensä Sebaldilta. Kuten osoitan, hänen kertojansa toimii kuitenkin huomattavasti aktiivisemmin eikä jättäydy pelkäksi toisten hahmojen sanoja välittäväksi mediaksi Sebaldin tavoin. Hän ei käytä vastaavaa monimutkaista kerrontarakennetta. Kuitenkin sisäkkäiskertomuksista muodostuva perimätiedon rakenne on havaittavissa premissinä hänen tekstistään, vaikka sitä ei selkeästi eksplikoidakaan. Myös Petrowskajan tapa sulauttaa faktaa ja fiktiota, eri tekstilajeja, valokuvia ja intertekstejä toisiinsa, luo realistista vaikutelmaa. Toisin kuin Sebald, Petrowskajalla näihin liittyy vähäisempää tulkinnalista ambivalenssia ja niiden dokumentaarinen todistusvoima on vahvemmalla pohjalla. Petrowskaja liittyy Sebaldin tavoin osaksi Marianne Hirschin lanseeraamaa jälkimuistin sukupolvea, joka työstää holokaustin aiheuttamaa sekundääristä traumakokemustaan fyysisen jäämistön, kuten valokuvien, avulla. Lopputuloksena totean, että Sebaldin kirjallinen työ loi eurooppalaiselle kirjallisuuskentälle uuden holokaustin representaation paradigman. Petrowskaja hyödyntää selkeästi tätä paradigmaa omassa työssään. Siten Vielleicht Estheriä voi pitää jälkisebaldlaisena teoksena.

Maisterintutkielmassani tutkin Mikko Rimmisen romaanin Jos se näyttää siltä (2019) toisen persoonan kertojaa. Päätutkimuskysymykseni ovat, miten toisen persoonan kertojaa voidaan kuvata narratologian välinein ja millaisia tehtäviä toisen persoonan kerronnalla on romaanissa. Tehtävistä keskityn huumoriin ja syyllisyyden tematiikkaan. Analysoin sitä, kuinka toisen persoonan kertoja luo teokseen huumoria. Lisäksi pohdin, miten teoksen kertoja kuvaa päähenkilö Lyyn syyllisyyttä ja kuinka toisen persoonan kertoja suhteutuu tunnustuksellisuuteen. Kertoja on tutkimuksessani tekstistä havaittava ääni, joka viittaa päähenkilö Lyyhyn yksikön toisen persoonan pronominilla sinä. Puhuttelun voi tulkita kohdistuvan joskus myös lukijaan. Narratologisen kirjallisuudentutkimuksen avulla havainnollistan sitä, missä suhteessa teoksen sinäkertoja on kertomaansa tarinaan ja päähenkilö Lyyhyn. Tutkimukseni teoreettinen tausta koostuu ensisijaisesti Monika Fludernikin ja Matt DelConten jälkiklassisista kerronnan malleista. Jos se näyttää siltä -romaanin toisen persoonan kerronta on avointa, ja sitä on mahdollista ymmärtää eri tavoin erilaisista narratologisista lähtökohdista. Tutkimuksessani on käynyt ilmi, että kertojan voi ymmärtää joko tarinan ulkopuoliseksi tai osaksi päähenkilö Lyytä. Kertoja on ulkopuolinen, koska ei ikinä nimeä itseään tai osoita olevansa henkilö kertomassaan tarinassa. Toisaalta kerronnan näkökulma on rajautunut Lyyhyn, ja kertojan ja Lyyn äänet myös sekoittuvat toisiinsa. Sinäkerrontaa ei esiinny juurikaan luonnollisissa arkikeskusteluissa, mikä tekee siitä epäluonnollista. Tämä näkyy tutkimustuloksissani. Romaanissa ikään kuin ulkopuolinen kertoja kertoo päähenkilö Lyylle tämän omaa tarinaa. Ymmärtämällä kertojan osaksi päähenkilöä, kertoja on mahdollista luonnollistaa ja tehdä inhimillisemmäksi. Tällöin sinäkerronta havainnollistaa Lyyn jakautunutta todellisuuskokemusta, heikentyvää muistia ja itsekriittistä puhetta itselleen. Tutkielmassani osoitan, että toisen persoonan kerronta luo Rimmisen teokseen huumoria. Sinä-pronominin avoimuus mahdollistaa sen, että kertojan ironinen pilkka voi kohdistua päähenkilöön, kertojaan ja välillä myös lukijaan. Kertoja on myös karnevalistinen, sillä toisen persoonan kerronta kyseenalaistaa kertomisen ja tarinan erillisyyden sekä leikittelee kielellä. Lisäksi tutkimukseni osoittaa, että teoksen sinäkerronta liittyy keskeisesti syyllisyyden tematiikkaan. Romaanissa poika, jonka kanssa sosiaalisesti eristäytynyt Lyy on ystävystynyt, katoaa. Lyy vaikuttaa syylliseltä, mikä johtuu osittain kerronnasta. Toisen puolesta puhuva sinäkertoja arvioi ja ikään kuin ”syyttää” päähenkilöä. Kertojan yhteneväisyys päähenkilön kanssa mutkistaa syyllisyyden kysymystä, koska kerronnan rajautuminen muistiongelmista kärsivään Lyyhyn estää totuuden paljastamisen. Toisen persoonan kerronnan vuoksi myös tunnustaminen ja Lyyn minuuden eheytyminen totuuden paljastamisen avulla osoittautuvat mahdottomaksi.

Tutkielmassa tarkastellaan 1 Samuelin kirjan tekstiä (MT) kirjallisuudentutkimuksen käsittein. Tutkimuskysymys kohdistuu lukujen 10 ja 19 kuvauksiin kuninkaan joutumisesta hurmostilaan. Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla kyseiset tapahtumakohdat liittyvät 1 Samuelin kirjan kertomukseen. Tekstiä lähestytään juutalaisena kertomakirjallisuutena, jossa päähenkilöinä toimivat kansanjohtajat ja kuninkaat. Myös Jumalan roolia tarkastellaan kaunokirjallisena henkilöhahmona. Tarkastelun näkökulma on rajattu kerronnan analyysiin. Tutkimuksessa on aikaisemmin havaittu tekstin kaunokirjalliset piirteet, jotka näkyvät muun muassa Saulin ”traagisessa” tarinassa. Tutkielmassa sovellettava fiktiologinen tarkastelutapa ottaa huomioon kuvitteellisen kertojan roolin kertomusta rakentavana tekijänä. Aiemmin on puhuttu kaikkitietävästä kertojasta, jonka näkökulma hallitsee kertomusta. Olennainen ero kuvitteellisen kertomuksen ja esimerkiksi historiankirjoituksen välillä koskee kertojan kykyä kuvata henkilöhahmojen sisäistä elämää. Kertomuksen rakentumista tarkastellaankin kiinnittämällä huomiota kertojan näkökulmaan henkilöhahmojen rakentumisessa. Kertojan käsitys Jumalasta piirtyy esiin kirjan alkuluvuissa muodostaen fiktion näkökulmasta sisäisen, jumalallisen viitekehyksen. Tähän viitekehykseen kuuluu profeetallinen toiminta, joka tässä kertomuksessa kulminoituu Samuelin henkilöhahmoon. Samuelilla on rooli Israelin ensimmäisten kuninkaiden, Saulin ja Daavidin valinnassa. Saulin joutuminen profeetalliseen hurmostilaan 10:10-16 tapahtuu Samuelin ennustuksen mukaisesti, ja liittyy olennaisesti Saulin hallitsijaksi valitsemiseen. Kertoja paljastaa, kuinka Samuelin ennusmerkki toteutuu, ja Saulista tulee ”toinen mies”. Kansa ei käsitä, mitä on tapahtunut, tai miksi Saul esiintyy profeettajoukon kanssa. Lukija sen sijaan tietää, mistä on kysymys. Kuninkaan toinen esiintyminen hurmostilassa liittyy tapahtumien sarjaan, jossa Daavid joutuu Saulin vihan kohteeksi. Estääkseen Saulia pääsemästä käsiksi Daavidiin, hänet johdetaan profeetalliseen hurmostilaan kohdassa 19:18-24. Lukijalle ei jää epäselväksi, ketkä juonen takana ovat. Samuel profeettoineen ja Jumalan henki edustavat kertomuksen suvereenia, arvaamatonta voimaa. Tarkkaa lukijaa tapahtumat eivät kuitenkaan pääse yllättämään. Saul on todella muuttunut mies. Tapahtumakohtia, ja niiden yhteyttä toisiinsa, on kuitenkin vaikea ymmärtää ilman kuvitteellisen kertomuksen ja sen sisäisen viitekehyksen hahmottamista. Tutkielman tavoitteena on hahmottaa, teoreettiseen viitekehykseen nojaten, myös muinaista tapaa luoda rikasta uskonnollista ja profeetallista kertomakirjallisuutta. Fiktion käsitteen käyttäminen tutkielmassa määritellyssä lajityypillisessä (ei-referentiaalinen kertomus) mielessä avaa mahdollisuuden tarkastella Vanhan testamentin kirjoituksia laajemminkin erityislaatuisina osoituksina muinaisen kirjailijan/kirjailijoiden kaunokirjallisusta kyvyistä. Samalla tehdään palvelus myös historiantutkimukselle.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitä tarinoiden piirteitä tarina-algoritmeissa pidetään keskeisinä. Tarina-algoritmeilla tarkoitetaan ohjelmia, jotka tuottavat tarinoita tekstin muodossa. Tutkielman aineistona ovat Tale-Spin-, Minstrel-, Brutus-, Mexica- ja Fabulist-nimisten ohjelmien toiminnan kuvaukset ja niiden tuottamat tarinat. Tutkielmassa analysoin sitä, mitkä kertomuksen piirteet ovat läsnä ohjelmien tuottamissa tarinoissa, ja sitä, kuinka paljon piirteiden tuottamiseen on panostettu ohjelmien kehittämisessä. Vertaan havaintojani narratologiassa esiin nostettuihin kertomuksen piirteisiin, kuten tapahtumien ketjuttamiseen, kerrottavuuteen ja kokemuksellisuuteen. Tutkielmassa osoitetaan, että tapahtumaketjun tuottaminen on kaikkien ohjelmien toiminnan keskiössä. Tarina-algoritmien kehittäjät pitävät ymmärrettävyyttä tarinoiden kannalta keskeisenä piirteenä, ja pyrkivät siksi tapahtumaketjujen kronologiaan ja kausaalisuuteen. Tarinamaailman rakentamiseen ei sen sijaan ole panostettu yhtä merkittävästi, vaan suurimmassa osassa ohjelmia tarinamaailmaa kuvataan vain sen verran kuin tapahtumien ymmärtämiseksi on välttämätöntä. Ohjelmien tuottamiin tarinoihin liittyvät lajiodotukset ja lukijalle tuttuihin mielikuviin vetoaminen kuitenkin laajentavat ohjelmien tarinamaailmoja. Tutkielmassa tuodaan esiin myös, että lähes kaikki tutkittujen ohjelmien kehittäjät asettavat tarinoille kiinnostavuuden vaatimuksen. Vaikka kiinnostavuuden tavoittelu yhdistää ohjelmia, tavat sen saavuttamiseksi ovat hyvin heterogeenisia: kiinnostavuutta tarinoihin tuovaksi ominaisuudeksi nostetaan mm. suositut aiheet, ongelmanratkaisu ja tarinan jännite. Kerrottavuutta rakennetaan tarinoihin vaihtelevasti myös jännityksen, yllätyksen ja uteliaisuuden tunteiden herättämisen kautta. Tarinamaailman tasapainotilaa järkytetään useimpien ohjelmien tarinoissa, mikä yhdistää muutoin hajanaisia lähestymistapoja kerrottavuuteen. Analyysissa ohjelmien tuottamien tarinoiden kielestä sekä kehittäjien tekstin tasoa koskevista tavoitteista osoitetaan, että tarina-algoritmien tuottama kielellinen ilmaisu jää heikolle tasolle. Suurimman osan kehittäjistä kohdalla tutkimuksen fokus on ollut tarinan sisällön tuottamisessa, eikä tarinoiden tekstin tasoa ole pidetty prioriteettina. Useimpien tarina-algoritmien kohdalla tarinoiden kielellinen ilmaisu on yksitoikkoista, ja tarinat jäävät usein tiivistelmänomaisiksi. Tekstin tasoa ei yleisesti ottaen ole pidetty tutkimissani ohjelmissa yhtä olennaisena kuin tarinoiden sisältöä. Tutkielmassa tarkastellaan myös kokemuksellisuuden (experientiality) ilmenemistä ohjelmien tuottamissa tarinoissa. Kaikkien ohjelmien tarinat ilmentävät jossain määrin kokemuksellisuutta, sillä niissä kuvataan inhimillisiä päähenkilöitä ja sitä, miten he kokevat tarinamaailman tapahtumat. Ohjelmissa tärkeänä motivaationa hahmojen kokemusmaailman esiin tuomiseen vaikuttaa olevan tarinoiden ymmärrettäväksi tekeminen. Hahmojen ajatuksia ja tunteita tuodaan ohjelmissa esiin etenkin silloin, kun lukijalle halutaan tehdä läpinäkyväksi heidän syynsä toiminnalle. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että hahmojen kokemusmaailman monipuolista esittämistä pidettäisiin ohjelmien kehityksessä prioriteettina. Keskeinen tutkielman havainto on se, että ohjelmien kehityksessä on haluttu pitäytyä perinteisyydessä ja tunnistettavuudessa. Tästä kielivät niin sadun suosio algoritmien tarinoiden genrenä kuin kehittäjien ohjelmille asettamat ymmärrettävyyden ja loogisuuden vaatimukset. Tarinoita, jotka rikkovat perinteisiä odotuksia esimerkiksi juonen kulusta pidetään epäonnistuneina. Myöskään kielellä ei juuri lähdetä leikittelemään, vaan sen rooliksi jää sisällön välittäminen ymmärrettävässä muodossa. Kehittäjät tähtäävät siihen, että ohjelmien tuottamat tekstit ovat mahdollisimman helposti tunnistettavissa tarinoiksi, ja perinteisiin aiheisiin ja juonen kulkuihin sekä helposti ymmärrettävään kielelliseen ilmaisuun nojaaminen edistää tätä päämäärää.

Tässä empiiristä tutkimusotetta ja kirjallisuustieteellistä teoriaa yhdistävässä tutkielmassa tarkastellaan epäluotettavan kerronnan toteutumista Samantha Gormanin ja Danny Cannizzaron digitaalisessa iOS-kirjasovelluksessa Pry. Tutkielmassa argumentoidaan, että puhtaasti teoreettinen kirjallisuustiede tarvitsee välttämättä tuekseen empiiristä lukijatutkimusta, mikäli tavoitteena on tuottaa tietoa kerronnallisten rakenteiden todellisista toteutuvista toiminnan muodoista. Tutkielman kolme päätavoitetta ovat (1) kerronnallisen epäluotettavuuden tarkastelu teoksessa, (2) empiirisen lukijatutkimuksen merkittävyyden osoittaminen sekä (3) tutkielmassa käytettyjen menetelmien kriittinen arviointi ja kehittäminen. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään kertomusten rakenteiden systemaattiseen tarkasteluun perustuvaa narratologiaa. Tutkielmassa hyödynnetään erityisesti Wayne C. Boothin ja James Phelanin kerronnan epäluotettavuutta kuvaavia teorioita, joita kehitetään edelleen empiiriseen tarkasteluun sopiviksi. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan 64 kirjoittajan tuottamia analyyseja multimodaalisesta Prysta sekä laadullisin että määrällisin menetelmin. Suuri osa aineistosta koostuu yhdysvaltalaisten, kanadalaisten ja uusiseelantilaisten yliopisto-opiskelijoiden kurssisuorituksina julkaistuista blogiteksteistä, mutta aineistoon kuuluu myös ammattimaisten kirjoittajien sekä harrastajien tuottamia analyyseja. Lukijatulkintojen rinnalle tarjotaan tutkielman kirjoittajan oma luenta, jossa Pry tulkitaan kriittisenä, moniäänisyyden mahdollistavana tarkasteluna erinäisten kollektiivien suhteista erityisesti Persianlahden sodassa ja Irakin sodassa, joihin teos kerronnassaan viittaa. Kirjoittajan oman luennan ja muiden lukijatulkintojen väliin muodostuvan jännitteen kautta tutkielma pyrkii osoittamaan, että yksittäisen lukijan valitsema tulkintakehys voi muokata voimakkaasti luennan pohjalta kehitettävää analyysia ja siten kirjallisuustieteellistä teoretisointia. Tutkielmassa havaitaan, että Pryn kerronnalliset elementit voivat tuottaa toisistaan poikkeavia luentoja, minkä vuoksi kerronnan epäluotettavuus näyttäytyy eri lukijoille eri muodossa. Tulkinnat eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan ne vaikuttavat asettuvan tiettyjen raamien sisään. Tutkielman lopputulema on, että näihin tulkinnallisiin rajapisteisiin tulisi kiinnittää huomiota jatkotutkimuksessa sekä kerronnallisten rakenteiden tarkastelussa ylipäätään.

Tutkielmassa tarkastellaan manipuloinnin ilmiötä kääntämisessä ja manipulatiivisia strategioita yksittäisen käännöksen pohjalta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää manipuloinnin merkitsimiä käännöksessä, manipuloinnista syntyviä muutoksia käännös-tekstissä sekä manipulointiin johtavia syitä. Lisäksi pohditaan, rajoittuuko manipuloinnin esiintyminen itse käännöksen tekstiin ja etsitään manipuloinnin ilmentymiä myös tekstin ulkopuolelta. Tutkielman aineistona on Veijo Meren teos Manillaköysi ja teoksen venäjännöksessä tehdyt käännösratkaisut. Aputeoksena käytetään teoksen ruotsinnosta. Tarkastelun kohteena on koko teoksen teksti ja sen teema. Tutkimus pohjaa manipulatiivisen koulukunnan tutkimukseen, josta hyödynnetään teoreettisia näkökulmia ja yksittäisiä käsitteitä kuten käännösnormit, käännösstrategiat, käännösvaihdokset, käytetään. Tutkimus todistaa, että manipulointi on monimerkityksellinen termi ja manipuloivat strategiat tulisi erottaa välttämättömistä käännösvaihdoista ja tekstin muokkauksesta kääntämisen yhteydessä. Manipulatiivisiksi käännösstrategioiksi katsotaan alkuteoksen tekijän intentioita vastaan toimivat strategiat. Muokkausstrategiat ja manipulatiiviset strategiat muistuttavat osittain toisiaan, mutta strategioilla on kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen ero. Tutkimus vahvistaa sekä Hermansin hypoteesin käännöksen manipulatiivisesta luonteesta että kääntämisen universaalit. Tutkimuksesta ilmenee, että on perusteltua puhua venäjännöksen manipulatiivisista strategioista. Käännösteksti ei ole neutraali ja manipuloi alkutekstiä ja tuo siihen toisenlaisen näkökulman muokkaamalla teoksen merkityksiä. Muokkausten taustalla on ideologinen ulottuvuus sekä kohdekulttuurin vallitseva poetiikka, sosialistisen realismin konventiot. Käännös muuttaa alkuteoksen teeman, genren, kohdelukijan aikuisesta nuoreen henkilöön. Systemaattinen manipulointi muokkaa ja latistaa kirjailijan tyyliä. Tekstissä käytettäviä strategioita ovat poistot, lisäykset, muokkaukset (semanttinen muutos), kiertoilmaisut ja selitykset alaviitteessä. Kääntäjään suosimia strategioita ovat muokkaus ja poisto. Tekstin ulkopuolella manipulointi näkyy esipuheessa, kuvituksessa, Venäjällä vallitsevassa käännöspolitiikassa. Esipuhe asettaa teoksen alkuteoksesta poikkeavaan tulkintakontekstiin ja muokkaa Meren ja Suomen kirjallisuuden imagoa Suomesta poikkeaviksi. Käännöksessä on selkeitä eroja alkuteokseen nähden: modernistinen idea häviää, uskonnollinen diskurssi lähes puuttuu ja tyyli latistuu. Käännösratkaisu myös neutraloi alkuteoksen uniikin aineksen. Kääntäjä noudattaa kohdekielen käännösnormeja, muun muassa ekpressiivis-emotionaalisen konkretisoinnin sekä ekspressiivis-pragmaattisen konkretisoinnin normeja. Ilmiötä voidaan tulkita käännösuniversaalien piiriin kuuluvaksi, eksplisiittistämisen alalajiksi. Tutkimus vahvistaa, että päätös manipuloida (sinänsä globaalin strategian päätös) vaikuttaa perusstrategioiden valintoihin. Uuteen kohdekulttuuriin kotoutettuna ja adoptoituna käännös on maahanmuuttaja, emigrantti, vieras ilmiö riippumatta siitä, minkä sija sillä on lähdekulttuurissaan. Käännöksessä on toissijainen, perifeerinen paikka kohdekulttuurissa sekä käännöksenä että nuorisokirjallisuuden käännöksenä. Tutkimustuloksena esitetään näkemys, että stilistisesti ja sisällöllisesti innovatiivinen kaunokirjallinen teksti vaatii kääntäjältä toisenlaisen lähestymistavan ja toisenlaisia strategioita. Venäjännös sen sijaan muuttaa, muokkaa ja poistaa järjestelmällisesti kaikki lähdetekstin innovaatiot ja tyylilliset piirteet tasoittamalla alkuteoksen teemaa ja muotoa

Tarkastelen pro gradussani Leena Krohnin romaanin Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista kertojaa, kerrontaa, kerronnan rakenteita ja mise en abyme -kuvioita. Lähtökohtani tutkielman tekemiseen oli, että löydän vastaavuuksia kertomuksen rakenteista ja kertomuksessa toistuvista osien ja ykseyden sekä tiedon ja tiedon kulun ja kerronnan teemasta. Tutkielmani teoreettinen tausta pohjaa klassiseen narratologiaan. Yksi tutkielmani tavoitteista on myös testata klassisen narratologian välineistön soveltuvuutta ja käytön tarkoituksenmukaisuutta postmoderniin kertomukseen. Käytän kerronnan rakenteiden analyysissa Gérard Genetten ja Shlomith Rimmon-Kenanin tutkimuksia kertojan typologiasta. Narratologian kotimaiselta kentältä hyödynnän erityisesti Pekka Tammen tutkimusta. Peilirakenteiden analyysissa olen ammentanut teorian Lucien Dällenbachin Mise en abyme -tutkimuksesta sekä Lea Rojolan ja Anna Makkosen tutkimuksista. Lisäksi tukeudun johtavan Leena Krohn tutkijan, Pirjo Lyytikäisen tutkimuksiin Leena Krohnin teoksista. Hahmottelen tutkielmassani ensin Mehiläispaviljongin anonyymin minäkertojan kertojahahmoa. Käsittelen kertojaa toisaalta kertomuksen maailman henkilönä ja rakennepiirteiden kokonaisuutena. Anonyymin tapahtumat kokonaiseksi kertomukseksi muotoilevan kertojan kuvauksen jälkeen pohdin vaihtuvia kertojapositioita ja suhteutan kertojan muihin Mehiläispaviljongin kerronnassa ilmeneviin kertoviin diskursseihin. Mehiläispaviljongin kertoja hahmottuu analyysini pohjalta moniääniseksi ja kompleksiseksi kokonaisuudeksi, jonka rakennepiirteiden ja kerronnan tasoilla ilmentää subjektin, osan ja kokonaisuuden sekä parven tiedon kulun teemoja. Tutkielmassani osoitan, että parvi näyttäytyy kertomuksessa monitasoisena vertauskuvana yksilön ja yhteisön sekä yksilön sisältämän moneuden suhteille. Peilirakenteilla ja kertojalla tuotetaan ykseyttä ja muodostetaan kytköksiä fragmentaarisen kertomuksen osien väleille. Kerronnan rakenteet ja peilirakenteet paitsi tukevat myös tuottavat osien ja kokonaisuuden, ykseyden, tiedon kulun ja kerronnan teemoja. Fragmentaarisuuden ja ykseyden ristiveto toteutuu paitsi teoksen sisällä myös teosrajoja ylittäen.