Browsing by Subject "nationalismi"

Helsingissä vuosina 1867–1914 asunut Nikolai Timofejevitš Resvoi oli venäläismielinen kirjakauppias, johon suomalainen aikalaislehdistö suhtautui kriittisesti. Resvoin ehdotuksesta rakennettiin 1913 Haminan rauhan eli Suomen Venäjään liittämisen muistoksi kappeli Katajanokalle. Tämä nk. Resvoin kappeli nähtiin Suomen itsenäistymisen jälkeen venäläisen pakkovallan symbolina. Kappeli tervattiin 1919 ja se purettiin seuraavana vuonna. Kauppiaan ja hänen kappelinsa avulla tarkastelen venäläisen ja suomalaisen nationalismin kiihtyvää muistipoliittista kamppailua. Autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä voimistuva suomalainen kansallistunne ajautui ratkaisemattomiin ristiriitoihin imperiaalisen ajattelun kanssa. Resvoi oli viranomaistahojen ulkopuolisena yksityishenkilönä turvallinen pilkankohde lehdistölle, joka ei voinut arvostella suoraan Venäjää tai keisaria. Valtaväestöä ärsyttävä poliittinen toiminta johti siihen, että Resvoista muodostui halveksittu syntipukkihahmo ja kytevän venäläisvihan henkilöitymä. Resvoita vastaan käytettyjä mustamaalaamisen keinoja sovellettiin sittemmin stereotypioina koko venäläiseen kansanryhmään. Katajanokan rauhankappeliin kohdistunutta vastenmielisyyttä kasvattivat tuoreet muistikytkökset Resvoin henkilöhistoriaan. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus ei ole Resvoin kappelin yhteydessä käsitellyt Resvoin henkilöä ja tämän huonoa mainetta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä toimivat Suomessa ilmestyneet suomen- ja ruotsinkieliset sanoma- sekä aikakauslehdet. Resvoin unohdettu persoona hahmottuu runsaiden aikalaismainintojen ja kuvausten avulla. Resvoin levittämää Fjodor Pavlovitš Jelenevin kirjaa Suomen suhteista Wenäjään (1892) analysoidaan osana Suomen valtiollisen aseman määrittelyriitaa. Suomalaisen ja venäläisen nationalismin valtavirtauksia tarkastellaan palauttamisen ja kehitysuskon motiivien ilmentyminä. Tutkimuksessa sovelletaan Friedrich Nietzschen historianfilosofiaa nationalismien muistipoliittisten vaiheiden kuvauksessa.

This Master s thesis analyses the politisation of collective memory in the Cuban Museum of Art and Culture founded in 1973 in Miami. The museum was established by Cubans who exiled after the revolution of 1959. The goal of the museum was to maintain Cuban culture and tradition until the return to homeland. The purpose of this thesis is to find out why an auction that took place at the museum in 1988 polarised the internal relations in the museum and why the functions of the museum slowly ceased after the auction. The research methods are anthropological participant observation, ethnographic fieldwork and archive research. The data is mainly gathered during the two months of field work in 2006 in Miami. The archive data comprises of 49 documents from the archives of the Cuban Museum, derived from the Cuban Heritage Collection of the University of Miami. The interview data includes five in-depth interviews with key figures from Miami, three of which were central actors in the case of the museum. Furthermore, field notes and 71 media texts concerning the Cuban Museum collected from the Cuban Heritage Collection are analysed. The thesis demonstrates that the tensions between processes of counter-memory and official history are negotiated in the operations of the museum as the collective memory of a community becomes public. The thesis depicts how the politics of memory are apparent in the efforts of the Cuban community to institutionalise memory and participate in the processes of constructing Cubanness. The tight institutional structure and political and cultural unity of the Cuban community of Miami, and especially of the first, golden generation of exiles, have made possible a parallel public sphere local to Miami. This definition of Cubanness is based on a specific projection of time, where the authentic Cuba is recognised as the Cuba before revolution, and the socialist Cuba is considered a context of the disfigurement of Cubanness. Victoria Boym s concept of restorative nostalgia explains the nostalgic nationalism of Cubans forced to settle outside the borders of the homeland, as the negotiations of past in the operations of the museum aim at a reproduction of the home and at overcoming the temporal distance from the idealised Cuba of the past. This thesis proposes that the Cuban Museum of Art and Culture can be considered an institution that reproduces counter-memory, understood after Johannes Fabian and John R. Eidson as social action that makes collective memory public. The museum participated in the production of collective memory and discussion of authentic Cubanness as opposed to the State of Cuba s official understanding of history. The conclusion is that through the exile ideology of the Cuban community in Miami, the public representations of memory are controlled in such a way that the historicity produced in the museum did not sufficiently represent the Cuban community, and as such, did not gain general support. This may be one reason for the termination of the operations of the museum, even as the Cuban community continues to wait for the possibility of return.

Tarkastelen tässä tutkielmassa koulutuksen ja vallan välistä yhteyttä. Analysoin, miten iranilaisissa peruskoulun oppikirjoissa rakennetaan kansallista identiteettiä ja tutkin, kuinka kansallisen identiteetin ja sukupuolen kuvaukset nivoutuvat vallan ylläpitämisen ja legitimoinnin välineeksi. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: miten iranilaista kansallisidentiteettiä rakennetaan oppikirjoissa? Kuinka sukupuoli rakentuu oppikirjojen kansallisissa kuvauksissa? Millä tavoin Iranin poliittisen eliitin pyrkimykset perustella legitimiteettiään näkyvät kansallisen identiteetin ja sukupuolen kuvauksissa? Kimmokkeen tutkielmalleni antaa ajatus siitä, että koululaitoksen opetusmateriaalit kertovat aina jotain olennaista ympäröivästä yhteiskunnasta. Ennen kaikkea ne usein heijastavat poliittisten, taloudellisten ja kulttuuristen intressiryhmien kamppailuja ja näiden ryhmien tekemiä kompromisseja kunakin hetkenä legitiimiksi tiedoksi muodostetuista opetussisällöistä. Analysoimani aineisto on kolme persiankielistä 1.–3. luokkien äidinkielen oppikirjaa. Käytän oppikirjojen kansallisen identiteetin esitysten tarkastelussa nationalismin teorioiden moninaista kenttää. Hyödynnän sukupuoliroolien ja -esitysten analyysissä Judith Butlerin ajatuksia performatiivisesta tuottamisesta sekä suhteutan oppikirjojen sukupuolen tuottamistapoja kansallisten projektien tuottamistapaan. Hyödynnän sisällönanalyysia aineiston alustavana erittelijänä ja toteutan itse analyysin käyttäen kriittistä diskurssianalyysia. Tarkastelen oppikirjojen kuvitusta visuaalisen järjestyksen analyysin sekä representaation käsitteen avulla. Analyysiosuuteni perustuu aineistosta paikantamiini analyysiyksiköihin. Niiden pääluokkia ovat sukupuoli ja kansallinen identiteetti ja alaluokkia edellisten alle muodostuvat kyseiseen aihepiiriin kuuluvat alakategoriat. Analysoidakseni oppikirjojen sisältöjen ja vallan välistä yhteyttä olen peilannut aineistoani muihin riippumattomiin lähteisiin. Analyysini johtaa seuraaviin löydöksiin. Nuoret oppivat iranilaisuudesta kuvien ja symbolien kautta. Kuvat ja symbolit saavat oppikirjoissa yhteiskunnalliset merkityksensä niitä kontekstualisoivien tekstien kautta, joihin ovat kirjautuneet sosiaaliset, ideologiset ja poliittiset käytänteet sekä normit. Iranilainen kansallisidentiteetti rakentuu oppikirjoissa tavanomaisesti suhteessa historialliseen menneisyyteen. Kansallisen tietoisuuden historiallinen nykyisyys vuorostaan rakentuu oppikirjoissa sankarillisen menneisyyden, sodankäynnin, yhteisen kärsimyksen, uhrausten sekä marttyyrien kielikuvin. Oppikirjoissa historian nykyisyys tuotetaan menneisyydenhallinnalla, jossa kansakunnan valtiovallan legitimoimaa muistia säädellään ja rakennetaan vahvistamaan valtion hyväksymää tulkintaa kansallisesta menneisyydestä. Kansallisia eroja tuotetaan ja toistetaan nimenomaan sukupuoleen sidottujen kansallisten symbolien kautta. Sukupuolieroon perustuvalla jaolla ylläpidetään kansallista yhteiskuntajärjestystä. Koulutuksen ja vallan välinen yhteys käy ilmi aineistosta myös moninaisissa pyrkimyksissä luoda homogeeninen kansallinen yhtenäiskulttuuri.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen 2000-luvun yhteiskunnallista keskustelua varusmiesten huonontuneesta kunnosta ja lihomisesta. Kutsun työssäni tätä keskustelua "läskisodaksi". Varusmiesten heikentynyttä kuntoa on käsitelty monien eri tieteen alojen tutkimuksissa ja tutkimushankkeissa, mutta vaikka kyseessä on nuorten miesruumiiden ympärille kietoutuva kysymys, sukupuolen vaikutusta asiaan tai sen julkiseen käsittelyyn ei ole juuri analyyttisesti tarkasteltu. Siksi tutkin työssäni tätä keskustelua sukupuolentutkimuksellisen lähestymistavan avulla ja tarkastelen erityisesti sen suhdetta maskuliinisuuden ja miesruumiiden kulttuuriseen ja sosiaaliseen rakentumiseen. Lähestymistapani pohjautuu feministisen perinteen ja kriittisen miestutkimuksen teoretisointeihin. Analyysini taustalla vaikuttaa erityisesti kriittisen miestutkimuksen maskuliinisuuksien teoria ja siihen kohdistunut teoreettinen ja metodologinen keskustelu. Hahmottelen sellaista hegemonisen maskuliinisuuden käsitteelle vaihtoehtoista tapaa teoretisoida miesideaalin ja eletyn mieheyden suhdetta, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti maskuliinisuuden määritelmälliseen avoimuuteen ja ajalliseen ulottuvuuteen. Esimerkkiaineistona "läskisodasta" käytän Helsingin Sanomien 2000-luvulla ilmestyneitä lehtikirjoituksia huonontuneesta varusmieskunnosta. Keskustelussa vaikuttavat puhetavat tuottavat monimutkaisella tavalla sukupuolittunutta ruumiillisuutta, joten lähestyn teksteissä esiintyviä sukupuoleen liittyviä oletuksia ja itsestäänselvyyksiä tarkennuksen tasoltaan vaihtelevan diskurssianalyyttisen otteen avulla, sekä yksittäisiä väitteitä että rivien väliin jääviä ideologisia oletuksia tulkiten. Kyseessä ei ole tyhjentävä aineistoanalyysi vaan tarkastelen laajempia diskursiivisia rakenteita esimerkkiaineiston avulla. Analyysiluvuissani lähestyn "läskisotaa" neljän sukupuolentutkimuksellisen keskusteluperinteen ja teeman kautta: Luvussa 3 tarkastelen sitä suhteessa miesruumiin kulttuurista näkymättömyyttä ja sen ruumisnormin asemaa käsitteleviin feministisiin ja kriittisen miestutkimuksen teoretisointeihin, luvussa 4 analysoin siinä vähäiselle huomiolle jääviä sotilaallisen ruumiillisuuden erityisyyksiä miesruumiin kannalta, luvussa 5 käsittelen sitä osana nationalistista perinnettä ja suomalaisen yhteiskunnan militarismia ja luvussa 6 tutkin siihen liittyviä terveyden ja lihavuuden sukupuolittuneita ja poliittisia kysymyksiä. Tutkielman keskeisiä johtopäätöksiä on, että keskustelu varusmiesten huonontuneesta kunnosta alleviivaa miesruumiin kulttuurisen näkyvyyden ajallista liukuvuutta ja kontekstisidonnaisuutta ja monimutkaistaa miehisen katseen ja sukupuolittuneen aktiivisuuden ja passiivisuuden teoretisointeja, koska miesruumis asetetaan keskustelussa myös katseen ja toimenpiteiden kohteeksi. Läskisodassa huomion kohteeksi asetetaan erityisesti sellaiset miesruumiit, jotka eivät ole vielä täyttäneet miehistä potentiaaliaan. Lisäksi esitän analyysini perusteella "läskisodan" tuottavan ymmärrystä sotilaallisen ruumiillisuuden ja maskuliinisen ruumiillisuuden luonnollisesta yhteydestä ja toimivan väkivallan miehistäjänä. Tarkastelemani keskustelu tulee myös mielekkäästi ymmärrettäväksi osana nationalististen ruumiillisten ideaalien historiallista rakennustyötä ja se sekä kuvaa että vahvistaa suomalaista militarismin arvostusta. Se kiinnittyy myös kansanterveystyön sukupuolittuneeseen ja normaalistavaan historiaan sekä ylikansalliseen "lihavuuspaniikkiin", minkä lisäksi sen voi tulkita olevan osa laajaa ajatteluperinnettä, jossa korostetaan turmelevan nykyajan miesruumista pehmentävää vaikutusta. Maskuliinisuuteen ja miesruumiiseen liittyvät sosiaaliset ja henkilökohtaiset ahdistukset ja lupaukset löytyvät kaikkien näiden näkökulmien ytimestä. Korostan analyysissäni kuitenkin myös sitä, että koska miehisten ideaalien rakentamiseen vaaditaan jatkuvaa sosiaalista panostusta, ei kova ja ei-ruumiillinen maskuliinisen ruumiillisuuden ja olemisen ihanne ole universaali tai muuttumaton.

Akateeminen Karjala-Seura oli suomalainen nationalistijärjestö, joka toimi 1922-1944. Sen tavoitteena oli Suur-Suomi, eli heimokansojen kuten Karjalan ynnä muiden liittäminen Suomeen. Vuosina 1918-22 suomalaisia osallistui lähinnä Venäjän alueella käytäviin heimosotiin, joissa oli tarkoitus vapauttaa suomensukuisia kansoja Venäjän vallan alta. Sodat epäonnistuivat, mutta aate jäi elämään. Heimosodissa mukana olleet miehet perustivat AKS:n eli Akateemisen Karjala-Seuran. Akateemisen Karjala-Seura oli nimensä mukaisesti Karjalan asialla, mutta se piti inkeriläisiä yhtä tärkeänä heimokansana. AKS:n perustajajäsenet olivat osallistuneet heimosotiin, jotka koskettivat Inkeriäkin. Myöhemmin Inkeristä kirjoitettiin paljon ja sen asukkaiden kanssa oltiin tekemisissä. Suomeen päätyneitä pakolaisia autettiin ja kulttuuria pidettiin yllä. Inkeriläisiä pidettiin suomalaisina ja usein myös uhreina, jotka kärsivät Venäjän aiheuttamasta sorrosta. Tärkeää onkin inkeriläisten erottautuminen Venäjästä. Keskityn ajanjaksoon 1922-1939, eli aikaan ennen talvisotaa. Inkerin liittäminen Suomeen ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa realistista, sillä Pietarin suurkaupunki sijaitsee sen alueella. Erityisesti keskityn tekstissäni kolmeen perustajajäseneen eli Elias Simojokeen, Erkki Räikköseen ja Reino Vähäkallioon. Näiden lisäksi otan huomioon, mitä AKS:n lehti, Suomen heimo, kertoi Inkeristä. Aiheen konteksti on kansallisuusaate ja irredenta-politiikka, eli se että samankaltaisia heimoja tahdotaan yhdistää yhden valtion alaisuuteen. Nykyään aihe on ajankohtainen, sillä Venäjän uhka on konkretisoitunut uudelleen Ukrainan sodan myötä.

Maisterintutkielma käsittelee Jäämeren suomalaisuutta vuosina 1855–1889 suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen perspektiivistä. Suomalaisuuden tilaa ja tuottamista tutkitaan julkisuuden kautta keskittyen nationalistisen narratiivin tarkasteluun vertaillen eri ideologisten ryhmittymien, kuten fennomaanien, svekomaanien ja liberaalien julkaisuja ja kannanottoja niin sanotusta ’Jäämerikysymyksestä’. Suuriruhtinaskunnan julkisuuden tarkastelun avulla tutkimus avaa sitä, miksi ja miten rakentuivat Jäämeren rannikoiden suomalaisuusnäkemykset. Kuvaan tutkimuksessa sitä muutosta, joka tapahtui Jäämeren osalta ideologisesti sekä hallinnollisesti aktiivisten vuosikymmenien selvitysten ja keskustelujen kautta. Tutkielman lähdeaineisto koostuu Helsingissä julkaistuista lehdistä, joista on valittu jokaiselle aatesuuntaukselle keskeisimmät edustajat. Lehdistö on siis tutkimuksen pääasiallinen aineisto. Painopiste on fennomaanien rakentamassa Jäämeren kuvassa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle on nationalismin teoria sekä julkisuusteoria. 1800-luvulla suomalaisen kansallisen ja autonomisen yhteiskunnan sekä valtion rakentamisessa rajojen uudelleentarkastelu muodostui olennaiseksi tekijäksi. Suomen Lapista puuttunut hallinnollinen kontrolli siivitti Jäämeren tilanteen kartoittamista. Suomenkielinen väestö asutti osaltaan Jäämeren rannikoita, ja Jäämeri oli myös merkittävä kohde muuttoliikkeelle. Tämä väestön valu haluttiin saada tyrehdytettyä. Nämä seikat synnyttivät tarpeen saattaa Jäämeren seutu Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Konkreettisesti tämä tavoite ilmeni tarkoituksellisena suomalaiskansallisen Jäämeren myytin rakentamisena ja mietintöinä mahdollisen maakaistaleen saamisesta joko Norjan Ruijasta tai Venäjän Kuolasta.

At the the heart of this study can be seen the dual concern of how the nation is represented as a categorical entity and how this is put to use in everyday social interactions.This can be seen as a reaction to the general approach to categorisation and identity functions that tend to be reified and essentialized within the social sciences. The empirical focus of this study is the Isle of Man, a crown dependency situated geographically central within the British Isles while remaining political outside the United Kingdom. The choice of this site was chosen explicitly as ‘notions of nation’ expressed on the island can be seen as being contested and ephemerally unstable. To get at these ‘notions of nation’ is was necessary to choose specific theoretical tools that were able to capture the wider cultural and representational domain while being capable of addressing the nuanced and functional aspects of interaction. As such, the main theoretical perspective used within this study was that of critical discursive psychology which incorporates the specific theoretical tools interpretative repertoires, ideological dilemmas and subject positions. To supplement these tools, a discursive approach to place was taken in tandem to address the form and function of place attached to nationhood. Two methods of data collection were utilized, that of computer mediated communication and acquaintance interviews. From the data a number of interpretative repertoires were proposed, namely being, essential rights, economic worth, heritage claims, conflict orientation, people-as-nation and place-as-nation. Attached to such interpretative repertoires were the ideological dilemmas region vs. country, people vs. place and individualism vs. collectivism. The subject positions found are much more difficult to condense, but the most significant ones were gender, age and parentage. The final focus of the study, that of place, was shown to be more than just an unreflected on ‘container’ of people but was significant in terms of the rhetorical construction of such places for how people saw themselves and the discursive function of the particular interaction. As such, certain forms of place construction included size, community, temporal, economic, safety, political and recognition. A number of conclusions were drawn from the above which included, that when looking at nation categories we should take into account the specific meanings that people attach to such concepts and to be aware of the particular uses they are put to in interaction. Also, that it is impossible to separate concepts neatly, but it is necessary to be aware of the intersection where concepts cross, and clash, when looking at nationhood.

Pro gradu –tutkielmassani selvitin, minkälaisen kuvan pastorin rouva Anni Sipilän (1883–1963) vuosina 1919–1936 kirjoittamat kirjeet antoivat hänen arjestaan sekä pappilan aatemaailmasta. Selvitin kirjeiden avulla, minkälaisista tehtävistä hänen elämäntyönsä muodostui, miten hän suhtautui töihinsä sekä minkä kaikista tehtävistään hän koki itselleen tärkeimpänä. Lisäksi perehdyin Anni Sipilän ja hänen miehensä aatemaailmaan sekä sen taustalla oleviin asioihin ja ilmiöihin. Selvitin myös, minkälainen muutos Anni Sipilän ajattelussa ja toiminnassa tapahtui hänen jäätyään leskeksi. Jaoin tutkimukseni temaattisesti. Tutkimukseni ensimmäinen osa käsittelee papin rouvan arkea kodin piirissä, toinen hänen seurakunnallisia tehtäviään ja kolmas pappilan aatemaailmaa sekä Anni Sipilän uskonnollisuutta. Tärkein lähdemateriaalini oli 103 Anni Sipilän sukulaisilleen kirjoittamaa kirjettä. Lisälähteinä käytin hänen muun muassa hänen lastensa epävirallisia muistelmia sekä Anni Sipilän sukulaisten kirjeenvaihtoa. Tutkimuksessani selvisi, että Anni Sipilän työmäärä papin rouvana ja suuren perheen äitinä mittava. Hänen tehtävänään oli vastata lähes omavaraisen pappilan kotitaloudesta, lasten kasvatuksesta ja vaatetuksesta sekä pappilassa jatkuvasti käyneiden vieraiden kestitsemisestä. Lisäksi hän toimi maatilan emäntänä, sillä hänen miehensä tahtoi seurakuntatyönsä ohella myös viljellä pappilan maita. Seurakunnassa Anni Sipilä toimi myös pyhäkoulun opettajana, diakoniatyöntekijänä sekä kanttorina ja kuoronjohtajana. Tärkeimmäksi työkseen hän kuitenkin koki perheen äitinä sekä miehensä tukena toimimisen. Anni Sipilä oli fennomaanisen perinteen kasvatti, joka uskoi yhtenäiseen suomalaiseen kansaan. Hän kannatti aitosuomalaisuutta, raittiutta sekä vastusti kiivaasti kommunismia. Nämä aatteet veivät hänet lopulta Isänmaallisen Kansaliikkeen aktiiviseksi jäseneksi. Anni Sipilän elämänasennetta määritteli syvä uskonnollinen vakaumus, joka oli perua jo hänen lapsuudenkodistaan.

Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.

Tässä työssä tutkitaan sitä, millaisia nationalismeja ilmenee Nepalin nuoressa tasavallassa vuosina 2008–2013 ja sitä millaisten diskurssien kautta ne ilmenevät. Tutkimuksen tavoitteena on osoittaa, että Nepalin poliittisen järjestelmän murroksen jälkeen maassa on enemmän tilaa myös muille kuin eliitin tuottamalle nationalismille, vaikka se edelleenkin hallitsee nepalilaisten arkipäivää. Tutkimuksen viitekehyksenä on kriittinen diskurssianalyysi sekä aiempi nationalismin tutkimus, joiden avulla tuloksia analysoidaan. Tutkimuskohteena ovat viisi nationalismia ilmentävää tapausta, keskustelu pyhän lehmän asemasta, koulujen englanninkielisten nimien vaihtaminen nepalinkielisiin nimiin, varapresidentin hindinkielisen virkavalan antaminen nepalinkielisen sijaan, uuden kalenterin käyttöönottaminen ja yhden etnisen ryhmän kansallispuvun nimeäminen viralliseksi pukukoodiksi. Lähdeaineistona ovat sanomalehtiartikkelit, jotka ovat ilmestyneet kolmessa nepalilaisessa englanninkielisessä sanomalehdessä, Repúblicassa, The Himalayan Timesissa ja The Kathmandu Postissa. Tutkimuksen päätulos on se, että Nepalissa elää kaksi toisilleen päinvastaista nationalismia, 'yhden nepalilaisuuden nationalismi' ja 'moninaisen nepalilaisuuden nationalismi'. Yhden nepalilaisuuden nationalismi jatkaa vanhaa kuningasajan kansallisajattelua, jonka pääpiirteet ovat yksi uskonto, yksi kieli ja yksi kulttuuri. Yhden nepalilaisuuden nationalismin diskurssin tuottajia ovat kukkula-alueella asuvat yläkastiset nepalinkieliset hindut. Moninaisen nepalilaisuuden nationalismin tavoitteena taas on moniuskontoinen, monikielinen ja monikulttuurinen maallistunut tasavalta. Moninaisen nepalilaisuuden nationalismin diskurssin takana taas ovat Nepalin lukuisat etniset ryhmät, suurimpana Etelä-Nepalin madhesit. Tutkimuksen tärkeimpiä havaintoja on se, että Nepalissa on vielä paljon työtä tehtävänä, jotta uusi perustuslaki saadaan lähitulevaisuudessa tehtyä. Monikulttuurinen valtio tarvitsee tulevaisuudessa sellaisen perustuslain, jonka edessä Nepalin lukuisat kulttuurit ovat tasa-arvoisia.