Browsing by Subject "nauta"

Tutkielman tarkoituksena on kerätä yhteen nykyinen tietämys ketoaineista lypsylehmän aineenvaihdunnassa. Katsauksessa käsitellään eri tyyppisiä ketooseja, ketoaineiden muodostumista, niiden muuttumista toisikseen ja niiden vaikutuksia oireisiin, sairastumisriskiin ja hedelmällisyyteen. Lopuksi tarkastellaan, kuinka ketoaineita hyödynnetään ketoosin diagnostiikassa ja arvioidaan erilaisia menetelmiä subkliinisen ja kliinisen ketoosin diagnosointiin. Ketoosi on yksi tärkeimmistä lypsykarjan aineenvaihdunnan sairauksista. Sekä subkliinisellä että kliinisellä ketoosilla on merkittäviä taloudellisia vaikutuksia tiloille. Ketoaineiden merkitys aineenvaihdunnassa on suuri erityisesti alkulypsykaudella, kun lehmä on negatiivisessa energiatasapainossa suuren maitotuotoksen vuoksi. Spontaani ketoosi on korkeatuotoksisten lehmien sairaus. Keskituotos on noussut viime vuosikymmenten aikana paljon, joten voidaan olettaa hyperketonemian yleistyvän. Ketoaineita ovat beetahydroksibutyraatti (BHB), asetoasetaatti ja asetoni, joiden lisäksi myös isopropanoli joskus lasketaan mukaan. Ketoaineet muodostuvat joko hepaattisesti vapaista rasvahapoista hapettamalla tai alimentaarisesti rehun sisältämästä butyraatista. Utare ja pötsi pystyvät muuttamaan ketoaineita toisikseen. Terveillä lehmillä, subkliinisessä ja kliinisessä ketoosissa on erilaiset ketoaineiden suhteet toisiinsa veressä, maidossa ja virtsassa. Hyperketonemian edetessä terveen lehmän ketoainetasoista vakavaan kliiniseen ketoosiin hapettuneiden ketoaineiden, eli asetonin ja asetoasetaatin, suhteellinen osuus kasvaa samalla, kun BHB:n suhteellisuus osuus pienenee. Ketoaineilla on hyödyllisiä vaikutuksia alkulypsykaudella. Ne kattavat merkittävän osan energiantarpeesta ja ylläpitävät suurta maitotuotosta. Tietyissä määrin hyperketonemia on onnistunutta sopeutumista korkeaan maitotuotokseen. Fysiologisen hyperketonemian muuttuessa subkliiniseksi ketoosiksi alkavat ketoaineiden negatiiviset vaikutukset. Subkliinisessä ketoosissa hyperketonemia lisää riskiä sairastua muihin sairauksiin, lehmän aikaisempaan poistoon karjasta, heikentää hedelmällisyyttä ja aiheuttaa immunosuppressiota. Ketoaineita hyödynnetään ketoosin diagnostiikassa. Ketoaineita voidaan mitata verestä, maidosta ja virtsasta. Veren BHB:n mittaamiseen on kehitetty useita kannettavia mittareita, jotka antavat tarkan arvon ketoaineiden tasosta lehmän äärellä. Maidosta ja virtsasta voidaan määrittää ketoainetasot semikvantitatiivisesti, mikä on riittävä kliinisen ketoosin diagnostiikkaan. Yleisesti ottaen verestä mittaaminen on herkin ja tarkin tapa, maitotestit eivät ole tarpeeksi sensitiivisiä subkliinisen ketoosin diagnostiikkaan ja virtsatestit näyttävät liikaa vääriä positiivisia.

Keltarauhasella on lyhyt elämänkaari, luteolyysi eli keltarauhasen hajoaminen tapahtuu noin 15 päivää edellisestä kiimasta. Luteolyysin osatekijät ovat osittain vielä tuntemattomia. Merkittävimpiä osatekijöitä ovat kohtu-munasarja –yhteys, hormonaaliset tekijät, erityisesti prostaglandiini ja oksitosiini, immunologiset mekanismit sekä solujen metaboliset ja morfologiset muutokset. Kohdun poiston on osoitettu estävän keltarauhasen hajoamisen naudalla. Luteolyysi estyy vain, jos poistetaan keltarauhasen puoleinen kohdunsarvi. Hormonaalisista tekijöistä prostaglandiiniF2a:n (PGF2a) on todettu olevan luteolyyttinen naudalla. Kohtu alkaa syntetisoida ja erittää PGF2a:aa noin 14 päivää ovulaation jälkeen; erittyminen kohdusta on pulsoivaa. PGF2a:n eritystä kiimakierron aikana stimuloi oksitosiini, joka erittyy aivolisäkkeestä. Immunologiset mekanismit näyttäisivät olevan myös merkittäviä osatekijöitä luteolyysissä. Valkosolujen kertyminen keltarauhaseen ja niiden erittämät sytokiinit säätelevät PGF2a:n eritystä. Vaikka PGF2a:n merkitys luteolyysissä on kiistaton, ei senkään erittyminen ja erityksen säätely ole täysin selvillä. PGF2a pystyy yksin lopettamaan keltarauhasen progesteronierityksen, mutta keltarauhasen hajoamiseen vaaditaan muita mekanismeja. Tältä osin immunologisten mekanismien merkitys on noussut suuren huomion kohteeksi. Tutkimusosassa pyrimme selvittämään GnRH:lla indusoitujen lyhyiden kiimakiertojen syntymekanismeja, erityisesti keskityimme prostaglandiini-eritykseen. Aikaisemmat tutkimukset ovat antaneet viitteitä, että GnRH-hormonilla, annettuna 24 h PG-injektion jälkeen varhaisdiestruksessa, on voitu saada aikaan lyhyitä kiimakiertoja. Tutkimuksessamme hiehoille annettiin päivänä 6 tai 7 ovulaation jälkeen PG-injektio, ja 24 h PG-injektion jälkeen GnRH:ta lihaksensisäisesti. 7 hiehoa 12:sta tuli ennenaikaisesti kiimaan. Prostaglandiini-eritys oli samankaltaista lyhyissä kiimakierroissa kuin normaaleissa kiimakierroissa, eritys pulsoivaa ja 2 - 4 –huippuinen. Tutkimuksemme vahvistaa käsitystä, että GnRH –käsitellyillä sykloivilla naudoilla voi esiintyä lyhyitä kiimakiertoja ja PG –eritys on lyhyissä kiimakierroissa samankaltaista kuin normaaleissa kiimakierroissa, vain ajankohta eri.

Koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) ovat nykyään yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia. Ne aiheuttavat useimmiten lievän tulehduksen, jossa maidon solupitoisuus nousee 2-3-kertaiseksi, mutta myös kliinisiä utaretulehduksia esiintyy. Suomessa koagulaasinegatiivisten stafylokokkien osuus on uusimman kartoitustutkimuksen mukaan noin 50 % utaretulehduspatogeeneista ja niitä voidaan pitää tärkeimpinä subkliinisen utaretulehduksen aiheuttajina. Tutkimuksessa selvitettiin koagulaasinegatiivisten stafylokokkien epidemiologiaa. Vuonna 1994 otettiin Maatalouden tutkimuskeskuksen navetoissa Jokioisissa lehmistä sekä neljännesmaito- että ihonäytteitä (vedin, utare, selkä), ja poikimattomista hiehoista ihonäytteitä. Vuonna 1995 otettiin vuoden 1994 hiehoista sekä neljännesmaito- että ihonäytteet. Näytteet tyypitettiin lajitasolle käyttäen biokemiallista menetelmää ja STAPH-ZYM Rosco-pikatestiä. Lisäksi näytteistä tehtiin RAPD-PCR-ajo geneettisen sukulaisuuden selvittämiseksi. STAPH-ZYM Rosco osoittautui huonoksi menetelmäksi KNS-lajienerottelussa, sillä suurin osa lajeista jouduttiin merkitsemään yleisnimellä Staphylococcus sp ja vain 6,2 % kannoista sai saman nimen kuin biokemiallisella tyypityksellä. Näin ollen näytteiden analysointi tehtiin biokemiallisen tyypityksen antamien lajinimien perusteella. RAPD PCR:ntulosten arviointi oli vaikeaa lukumäärältään vähäisten lajien kohdalla, mutta yleisimmillä lajeilla, kuten S. chromogenes ja S. saccharolyticus, oli selvästi erotettava "fingerprint". Yleisimmät bakteerilajit olivat lähes samoja sekä vuosina 1994 että 1995. Vuoden 1994 lehmien iholla yleisimmät lajit olivat S. chromogenes (29,4 %) ja S. saccharolyticus (19,6 %), saman vuoden hiehoilla yleisiä olivat S. chromogenes (13,9 %) ja S. hyicus(13,9 %) ja vuoden 1995 hiehoilla S. chromogenes (40,0%) ja S. saccharolyticus (23,8%). Vuoden 1994 maitonäytteissä oli vähän KNS-kantoja ja suurin osa jouduttiin luokittelemaan nimellä Staphylococcus sp. Vuoden 1995 maitonäytteissä yleisimmät lajit olivat S.chromogenes (24,3 %) ja S. simulans (21,6 %). KNS-kantojen B-laktamaasipositiivisuutta tutkittiin erikseen. Ihokannoissa oli 23-33 % beeta-laktamaasia muodostavia kantoja. Maitonäytteistä löytyi vain 16 % positiivisia kantoja. Tarkasteltaessa beeta-aktamaasipositiivisuutta lajikohtaisesti havaittiin sen olevan melko yleistä S. chromogenes-lajilla ja harvinaista S. saccharolyticus -lajilla.

Laminiitti eli sorkkakuume on tärkeä ontumista aiheuttava sairaus. Sorkkakuume voidaan jakaa neljään eri muotoon tilan vakavuudesta ja kestosta riippuen. Nämä muodot ovat akuutti, subakuutti, krooninen ja subkliininen. Subkliinisen laminiitin uskotaan olevan tärkein altistava tekijä ontumista aiheuttaville vaurioille, kuten anturahaavaumalle ja valkoviivan pilaantumalle. Laminiitti on sorkan koriumin tulehdus. Yleisimmin hyväksytty teoria laminiitin patogeneesistä on, että sorkan vauriot johtuvat vähentyneestä kapillaariverenkierrosta koriumissa ja sen seurauksena syntyvästä hapen puutteesta. Koriumin verenvähyys johtaa ravinteiden puutteeseen vaikuttaen keratinisaatioon ja johtaen dermis-epidermis liitoskohdan heikkenemiseen. Tällöin sorkkaluu voi pudota sarveisseinämään nähden ja alkaa painaa anturapintaa. Laminiitti on monisyytekijäinen sairaus. Erityisesti ruokinta, ympäristötekijät ja poikiminen ovat tärkeitä laminiitin etiologiassa. Työssäni pyrittiin selvittämään kasvatusolosuhteiden vaikutusta emolehmien sorkkaterveyteen vertaamalla sisä- ja ulkokasvatusryhmien (8+8 eläintä) sorkkamuutoksia valokuvaamalla koeryhmien sorkat yhteensä kolme kertaa noin kahden kuukauden välein. Valokuvat ja niihin liitetyt piirrokset arvosteltiin yhdellä kertaa tutkimuksen päätteeksi. Sorkkamuutoksista kiinnitettiin erityistä huomiota anturapinnan verenvuotoihin, jotka paljastavat sekä kliinisen että subkliinisen laminiitin. Lisäksi pyrittiin selvittämään poikimisen vaikutusta laminiitin esiintymiseen vertaamalla anturan verenvuotojen esiintymistä ennen poikimista ja poikimisen jälkeen. Tutkimuksen perusteella ei voitu havaita ulkokasvatuksella olevan haitallisia vaikutuksia emolehmien sorkkaterveyteen, sillä sisäryhmällä anturan verenvuotojen esiintyminen oli jokaisella tutkimuskerralla runsaampaa kuin ulkoryhmällä. Samoin poikimisella ei ollut vaikutusta laminiittiin liittyvien sorkkavaurioiden esiintymiseen. Valokuvausmenetelmä vaikuttaa sopivan hyvin laminiitin tutkimiseen.

Luteinisoiva hormoni (LH) on aivolisäkkeen etulohkon tuottama glykoproteiini, jonka pääasialliset vaikutukset kohdistuvat munasarjoihin. LH on keskeinen hormoni ovulaatiossa, se tukee keltarauhasta diestruksen aikana ja stimuloi follikkelien thecasoluja tuottamaan androgeeneja. Hypotalamuksen tuottama gonadotropiineja vapauttava hormoni (GnRH) stimuloi aivolisäkettä tuottamaan follikkelia stimuloivaa hormonia (FSH) ja LH:ta, jotka puolestaan vaikuttavat munasarjoihin. Munasarjojen tuottamat steroidihormonit vaikuttavat palautejärjestelmän kautta hypotalamukseen ja aivolisäkkeeseen. LH:n eritys tapahtuu pulssittaisesti koko kiimakierron ajan. Keskiluteaalivaiheessa pulssien amplitudi on suurin ja frekvenssi pienin. Estrusta lähestyttäessä pulssien frekvenssi tihenee ja amplitudi pienenee, kunnes LH-pitoisuuden voimakas nousu, LH-piikki, aikaansaa ovulaation. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, eroaako prostaglandiini- (PG) ja GnRH-käsittelyllä indusoitua ovulaatiota ja näin aikaansaatua lyhyttä kiimakiertoa edeltävä LH-eritys, LH-aalto, normaalia kiimakiertoa edeltävästä LH-erityksestä. Normaali kiimakierto esiintyi kontrolliryhmän hiehojen lisäksi osalla PG- ja GnRH-käsittelyn saaneista eläimistä. Tutkimukseen osallistui 15 tervettä, kiimakierroltaan normaalia 12 – 20 kuukauden ikäistä ayrshire-hiehoa. Kokeessa oli kaksi koeryhmää (D7 ja D14) ja yksi kontrolliryhmä (C), joissa kussakin oli kuusi eläintä. Koeryhmien hiehoille annettiin dekskloprostenolia (PG) päivänä 7 tai 14. Kaksikymmentäneljä tuntia PG-injektion jälkeen kullekin koeryhmän eläimelle annettiin GnRH-injektio ovulaation indusoimiseksi. Kontrolliryhmän hiehojen, joista osa oli samoja kuin ryhmässä D7, kiimat synkronointiin hormonikierukan avulla ja niiden annettiin ovuloida vapaasti. Koe-eläinten munasarjoja tutkittiin ultraäänilaitteella kokeen aikana ja eläimistä kerättiin verinäytteitä progesteroni- ja LH-pitoisuuksien määrittämistä varten. Plasman LH-pitoisuus mitattiin puolen tunnin välein otetuista näytteistä, koeryhmissä alkaen GnRH-injektiosta kuuden tunnin ajan ja kontrolliryhmässä alkaen 36 tuntia kierukan poistosta jatkuen 31 tunnin ajan. Lyhyitä kiimakiertoja esiintyi ryhmässä D7 6/6 kpl ja ryhmässä D14 2/5 kpl, mutta kontrolliryhmässä niitä ei havaittu ainoatakaan. Ero koeryhmien ja kontrolliryhmän välillä oli tilastollisesti merkitsevä. Niiden hiehojen, joiden kiimakierto oli lyhyt, progesteronieritys poikkesi selvästi normaalin kiimakierron omaavien eläinten erityksestä. LH-aalloista tutkittiin erikseen LH:n maksimiarvo, aallon kestoaika, aika ensimmäisestä merkitsevästä noususta maksimiarvoon ja ovulaatioon, aika maksimiarvosta ovulaatioon sekä totaalieritystä kuvaava käyrän alapuolinen pinta-ala (AUC). Koeryhmien välillä ei todettu olevan eroa LH-erityksessä riippumatta siitä, onko seuraava kiimakierto lyhyt vai normaali. Koeryhmien LH-aalto erosi kuitenkin niin paljon kontrolliryhmän aallosta, että ei ole poissuljettua, että tällä voisi olla vaikutusta tulevaan kiimakiertoon.

Mastiitti eli utaretulehdus on yleisimpiä lypsylehmien sairauksista ja myös yleisin syy antibioottien käytölle lypsytilalla. Tulehdus johtuu useimmiten bakteeri-infektiosta, jonka yleisimpiä aiheuttajia ovat stafylokokit, streptokokit ja koliformit. Sairaus voi esiintyä subkliinisenä tai kliinisenä, ja sen taudinkuva voi vaihdella lievästä vakavaan sekä akuutista krooniseen. Mastiitin hallinta karjassa perustuu ennaltaehkäisytoimiin, antibioottihoitoihin ja tukihoitoihin. Mastiitti aiheuttaa tuotannolle merkittäviä taloudellisia tappioita ja heikentää eläinten hyvinvointia. Maailman kasvava antibioottiresistenssiongelma aiheuttaa painetta vähentää antibioottikäyttöä eläimillä ja löytää uusia hoitovaihtoehtoja vanhojen rinnalle. Onnistunut ennaltaehkäisy on kannattavampaa kuin sairauden hoito, ja mastiittirokotteet ennaltaehkäisyn työkaluna ovatkin olleet tutkimuskohteena jo vuosikymmeniä. Mastiittirokotteita on markkinoilla useita, mutta niiden tehoa pidetään yleisesti ottaen huonona. Rokotteet on suunnattu yhtä tai useampaa taudinaiheuttajaa vastaan, ja ne voivat itse kohdebakteerin lisäksi antaa suojaa myös muita saman suvun mastiitin taudinaiheuttajia vastaan. Tärkeimpinä rokotekehityksen kohdebakteereina ovat olleet Staphylococcus aureus, Escherichia coli ja Streptococcus uberis. Tehokkaiden mastiittirokotteiden kehittämistä vaikeuttavat utareen immunologiset ominaisuudet, taudinaiheuttajabakteerien kantojen heterogeenisyys sekä sopivan kohdeantigeenin löytämisen vaikeus. Kliinisten mastiittirokotetutkimusten tutkimusasetelmissa sekä tuloksissa on paljon vaihtelua. Tutkimuksissa rokotteilla ei ole havaittu vaikutusta tai niiden teho on riittänyt ainoastaan lieventämään oirekuvaa, muttei estämään sairastumista. Yksittäisissä tutkimuksissa on havaittu mastiitin insidessin laskua karjassa. Tieteellinen näyttö nyt markkinoilla olevien rokotteiden tehosta ja kannattavuudesta on vähäistä. Tutkimusta potentiaalisista antigeeneista uusien rokotteiden kehittämiseksi on tehty paljon. Nykyisenä kehityssuuntana on ennemminkin aktiivinen immunisaatio antigeenirypästä vastaan, kuin yksittäistä antigeenia vastaan, mutta muitakin vaihtoehtoisia immunisaation mekanismeja pidetään huomionarvoisina tulevaisuuden rokotekehitykselle. Toimivan mastiittirokotteen kehittäminen vaatii vielä paljon tutkimustyötä, ja vaikka rokote olisikin tehokas, sen käyttö tulee yhdistää muihin samanaikaisiin ennaltaehkäisykeinoihin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan tutkimustietoa nykyisistä ja kokeellisista mastiittirokotteista ja niiden tehosta yleisimpiä mastiittipatogeeneja vastaan. Taustatietona käsitellään yleisimpiä mastiittibakteereja ja utareen immunologiaa, jotka ovat mastiittirokotteiden kehitystyön ja toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeisiä osa-alueita.

Kipu vaikuttaa negatiivisesti eläimen hyvinvointiin, ja tuotantoeläinten kivunlievitys on tärkeää sekä eettisistä että taloudellisista syistä. Meloksikaami on tulehduskipulääke, jota käytetään Suomessa yleisesti vasikoilla esimerkiksi lievittämään kipua nupoutustoimenpiteen jälkeen ja vähentämään hengitystie- ja ripulioireita. Vaikka meloksikaamia käytetään paljon alle neljän viikon ikäisillä, ei-märehtivillä vasikoilla, on meloksikaamin farmakokinetiikasta hyvin vähän tutkimuksia tämän ikäisillä vasikoilla. Tutkielman kirjallisuuskatsausosiossa on perusteltu meloksikaamin käyttöä naudoilla ja vertailtu meloksikaamin farmakokinetiikkaa eri antoreiteillä ja eri ikäisillä vasikoilla aikaisemman tutkimustiedon perusteella. Tutkielman sisältämän alkuperäistutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten kerta-annos meloksikaamia käyttäytyy 7–14 vuorokauden ikäisillä vasikoilla suonensisäisen, nahanalaisen ja suun kautta annostellun lääkityksen jälkeen. Hypoteeseina oli, että meloksikaamin hyötyosuus on suuri ja eliminaatio hidasta, ja että maksimikonsentraatio plasmassa saavutetaan nopeammin nahanalaisella kuin peroraalisella antoreitillä. Tutkimukseen valittiin 30 tervettä Viikin tutkimustilalla syntynyttä lehmä- ja sonnivasikkaa, jotka olivat 5–16 vuorokauden ikäisiä. Vasikat satunnaistettiin kolmeen antoreittiryhmään: suonensisäinen (IV), nahanalainen (SC) ja suun kautta (PO). Meloksikaamia annettiin jokaisessa ryhmässä vasikan elopainon mukaan annoksella 0,5 mg/kg. Vasikoilta kerättiin verinäytteitä plasman meloksikaamipitoisuuden määrittämiseksi 5, 10, 15, 30, ja 45 minuutin sekä 1, 2, 4, 6, 8, 12, 24, 48, 72, 96, 120, 144 ja 168 tunnin kuluttua meloksikaamin annostelusta. Näytteiden meloksikaamipitoisuudet tutkittiin nestekromatografian ja massaspektrometrian avulla. Farmakokineettisessä analyysissä käytettiin tilatonta mallia. Tutkimuksessa todettiin mm. seuraavat farmakokineettiset arvot: Cmax (SC 1,91 ± 0,27 μg/ml; PO 1,77 ± 0,16 μg/ml), tmax (SC 7,6 ± 2,8 h; PO 10 ± 5,7 h), AUC0-∞ (IV 237,4 ± 33,4 h × μg/ml; SC 230,7 ± 78,1 h × μg/ml; PO 230,5 ± 70,6 h × μg/ml) ja t1⁄2 (IV 79,2 ± 12,4 h; SC 84,6 ± 24,8 h; PO 84,8 ± 22,3 h). Biologiseksi hyötyosuudeksi F laskettiin SC-ryhmälle 0,972 ja PO-ryhmälle 0,971. Tutkimuksen farmakokineettisissä muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja eri antoreittien välillä (p < 0,05). Tutkimuksen perusteella 7–14 vuorokauden ikäisillä vasikoilla meloksikaamin eliminaatio on hitaampaa kuin vanhemmilla vasikoilla, minkä takia yksi 0,5 mg/kg annos voi lievittää vasikan kipua usean vuorokauden ajan. Eri antoreittien välillä ei ole merkitsevää eroa meloksikaamin vaikutusajan tai terapeuttisen plasmapitoisuuden kannalta 7–14 vuorokauden ikäisillä vasikoilla, ja meloksikaamin hyötyosuus on tämän ikäisillä vasikoilla hyvä sekä nahanalaisella että peroraalisella antoreitillä.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tarkastella natriumin tarpeellisuutta naudoille ja kartoittaa häiriöitä, joita dysnatremiat voivat saada aikaan. Dysnatremia tarkoittaa natriumin liian vähäistä tai liian suurta määrää seerumissa. Natrium on elimistölle välttämätön alkuaine, joka ylläpitää nestetasapainoa ja osallistuu esimerkiksi lihasten ja hermosolujen toimintaan. Työssä tarkastellaan natriumin aineenvaihduntaa ja sen säätelyä elimistössä. Kirjallisuuskatsaukseen kerätystä tiedosta voi olla hyötyä niin eläinlääkäreille kuin karjanomistajillekin. Dysnatremiat voidaan jakaa hypernatremiaan ja hyponatremiaan. Hypernatremian syntymiseen liittyy usein jatkuva vedenhukka, liiallinen suolan saanti ja poikkeukselliset sääolosuhteet. Hyponatremia voi johtua suolan saannin rajoituksesta, veden liiasta juomisesta tai sairauksista, joiden takia natriumia poistuu elimistöstä liikaa. Hypernatreemisella naudalla voi esiintyä hermosto-oireita, ripulia ja koliikkia. Hermosto-oireisiin voi sisältyä esimerkiksi depressiota, väsymystä, lihasjäykkyyttä, vapinaa, lihasnykäyksiä ja tahdonalaisten liikkeiden häiriöitä. Hyponatremia aiheuttaa tyypillisesti lihasheikkoutta, hypotermiaa, kuivumista ja depressiota. Nauta voi myös juoda ja virtsata runsaasti tai syödä syötäväksi tarkoittamattomia asioita. Vakavat dysnatremiat ovat melko harvinaisia, mutta hankalia ja kalliita hoitaa. Hoidon perustana on oikein toteutettu nestehoito. Dysnatremioiden ehkäiseminen on kohtuullisen edullista, joten niin karjanhoitajien kuin eläinlääkäreidenkin tulisi ymmärtää ehkäisyn pääperiaatteet ja panostaa siihen. Naudoilla tulee olla saatavinaan aina puhdasta vettä ja suolakivi. Ennusteen parantamiseksi dysnatremiat olisi hyvä tunnistaa ja niiden hoito aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Eläinlääkärin tulee osata esitietojen ja oireiden avulla epäillä näitä häiriöitä ja ymmärtää diagnosoinnin haasteet. Dysnatremioiden hoitoon liittyy komplikaatioriskejä, joita eläinlääkärin tulee pyrkiä ehkäisemään parhaansa mukaan. Etenkin krooniset ja vakavat dysnatremiat tulee korjata hitaasti, jotta voidaan ehkäistä vakavat neurologiset häiriöt. Kroonisen hypernatremian liian nopea korjaaminen voi johtaa aivoödeemaan. Kroonisen hyponatremian hoidossa tulee puolestaan huomioida osmoottisen demyelinaation mahdollisuus. Toisaalta vakaviin dysnatremioihin liittyy usein myös muita häiriöitä, kuten hypoglykemiaa, hyperkalemiaa, asidoosia tai alkaloosia. Esitietojen, oireiden ja verinäytteiden avulla myös nämä komplikaatiot voidaan saada selville ja tarvittaessa hoitaa. Vaikka natriumin puute ei aina johdakaan seerumin natriumpitoisuuden laskuun, voi seurauksena olla monenlaisia ongelmia. Esimerkiksi lypsylehmän maidontuotannon heikkeneminen, maidon soluluvun kasvu ja virtsan muuttuminen laimeaksi ovat yhteydessä natriumin puutteeseen. Natriumin puute myös heikentää pötsin puskurointikykyä ja altistaa naudan subakuutille pötsiasidoosille eli pötsin happamoitumiselle. Subkliininen suolamyrkytys puolestaan voi aiheuttaa maidontuotannon heikkenemisen ja ruokahalun laskun lisäksi hedelmällisyysongelmia.

Lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli tutkia nautojen abortteja Suomessa. Työ sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Tutkimusaineistona käytin Eviran Märehtijöiden luomisen syyt -projektin aineistoa. Tutkimuksessa kerättiin abortoituneita sikiöitä Suomessa vuosina 2012 ja 2013. Tutkielmani aineisto kattoi 534 abortoitunutta sikiötä tai vuorokauden sisällä syntymästä kuollutta vasikkaa. Sikiöt tutkittiin patologisin, histologisin ja mikrobiologisin menetelmin Evirassa. Lisensiaatin tutkielmaani varten kokosin aineiston ja kartoitin aineistosta tiineyden keskeytymisten lukumäärät, taudinaiheuttajat ja karjanomistajilta kootut taustatiedot. Tavoitteena oli saada kuva nautojen aborttitilanteesta ja aborttien syistä Suomessa tällä hetkellä. Samalla kartoitettiin uuden Suomeen saapuneen viruksen, schmallenberg-viruksen, aiheuttamia abortteja. Vertasin karjanomistajien lähetteissä antamia taustatietoja aborttitietoihin, ja tutkin, löytyisikö taustatietojen avulla yhdistäviä tai selittäviä tekijöitä aborteille. Noin puolet nautojen aborteista jää ilman diagnoosia. Selvitin tässä tutkielmassa myös ilman diagnoosia jääneiden tapausten taustatiedot mahdollisten niitä yhdistävien tekijöiden varalta. Tutkimuksessa ilmeni, että 33 %:ssa aborteista oli infektiivinen tausta. 17 %:ssa tapauksista abortin syy oli ei-infektiivinen, kuten esimerkiksi sikiön lymfooma, struuma tai lihasrappeuma. 50 %:ssa tapauksista taudinaiheuttajaa tai mitään muutakaan selvää syytä ei löytynyt. Infektiivisistä aborteista bakteerit aiheuttivat 57 %, virukset 14 % sekä sienet ja alkueläimet (Neospora caninum) joitakin abortteja. Bakteereista yleisimpiä olivat Trueperella pyogenes, Ureaplasma diversum sekä Listeria monocytogenes. Schmallenberg-virus oli ainoa aineistossa todettu virus. Schmallenbergin aiheuttamia tyypillisiä muutoksia sikiössä olivat raajojen lihasten ja luuston epämuodostumat, kuten raajojen ankyloosi (nivelen jäykistymä) ja artrogrypoosi (usean nivelen virheasento ja jäykistymä) ja lihasten atrofia (surkastuminen). Jonkin verran eroavaisuuksia aborttiryhmien kesken löytyi karjanomistajien taustatietojen pohjalta. T. pyogenes aiheutti eniten abortteja parsinavetoissa. Schmallenberg ja listeria aiheuttivat puolestaan abortteja useammin pihatoissa kuin parsinavetoissa. Virus- ja sieniabortteja esiintyi eniten kylmäpihatoissa. Neospora-abortteja oli eniten pienillä tiloilla. Kaksostiineydet ja pilaantuminen selittävät osan ilman diagnoosia jääneistä aborteista. Taustatietojen perusteella ilman diagnoosia jääneiden aborttien ryhmä ei erotu muista aborteista. Lypsykarjatilojen abortit jäivät useammin ilman diagnoosia kuin emolehmätilojen abortit. Päätelminä voidaan todeta, että Suomen aborttitilanne on hyvä. Tarttuvia aborttien aiheuttajia tutkimuksessa todettiin vain yksi, schmallenberg-virus. Virusaborttien määrä on kansainvälisesti arvioiden pieni. Schmallenberg-viruksen esiintymistä pihatoissa selittää varmastikin hyönteisvektorien helppo pääsy pihattoon. Yleisimmät aborttien aiheuttajat olivat kuitenkin naudan normaalissa elinympäristössä ja naudan elimistössä eläviä opportunistisia bakteereja, kuten T. pyogenes. Aborttien ehkäisyssä on olennaista huolehtia nautojen hyvästä perusterveydenhuollosta, etteivät opportunistiset bakteeri saisi jalansijaa. Tutkielmassani pohdin vielä aborttien tutkimista ja diagnosointia. Karjanomistajien lähetteissä kirjaamia tietoja käyttämällä ei yksinään voida tutkia taustalla vaikuttavia tekijöitä. Tilakäynti olisi luotettavampi tapa tutkia abortoineen naudan pito-olosuhteita. Tutkimus on aina suhteutettava aborttiongelman laajuuteen. Abortteja esiintyy karjassa aina jonkin verran. Tärkeintä on tutkia asiaa silloin, kun aborttien määrä nousee yli viiteen prosenttiin tiineyksistä.

Tutkielma koostuu nautojen hengitystietulehduksia käsittelevästä kirjallisuuskatsauksesta ja adenovirus-diagnostiikkaan keskittyvästä kokeellisesta osiosta. Tutkielma tehtiin Eläinlääkintä- ja elintarviketutkimuslaitoksen (EELA) ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan yhteistyössä suurimpien teurastamoiden kanssa toteuttaman Vasikoiden hengitystietulehdukset kolmivaihekasvatuksen välikasvatuksessa – projektin yhteydessä. Projektin päätavoitteena oli selvittää, mitkä mikrobit aiheuttavat pikkuvasikoiden hengitystieongelmia välikasvatusvaiheessa ja antaa pohjatietoa sairauksien ehkäisyyn ja hoitoon. Hengitystietulehdukset ovat nautakasvatuksessa merkittävimpiä taloudellisia tappioita aiheuttavia sairauksia, jotka ovat osoittautuneet ongelmaksi etenkin viime aikoina yleistyneessä vasikoiden kolmivaihekasvatuksessa. Altistavia riskitekijöitä ovat mm. eläinten yhdistäminen monelta eri tilalta, erilaiset stressitekijät ja mahdolliset olosuhdeongelmat. Hengitystietulehdukset ovatkin tyypillisiä monisyysairauksia, joissa ympäristötekijöillä on suuri merkitys sairauden syntyyn ja eri patogeenien osuutta oireiluun on usein mahdotonta selvittää. Viruksista tärkeimpinä hengitystiepatogeeneina pidetään naudan respiratory syncytial virusta (BRSV), naudan koronavirusta (BCV), parainfluenssa-3-virusta (PIV-3) ja naudan adenoviruksia (BAV). Virukset eivät tyypillisesti aiheuta pahimpia kliinisiä oireita, mutta heikentävät elimistön puolustusmekanismeja altistaen näin sekundaarisille bakteeri-infektioille. Naudan adenoviruksia on eristetty kymmentä eri serotyyppiä, jotka jaetaan kahteen eri alaryhmään. Adenovirukset ovat eri serologisissa tutkimuksissa osoittautuneet hyvin yleisiksi naudoilla eri puolilla maailmaa, mutta infektiot näyttäisivät olevan useimmiten lieväoireisia. Laboratoriotyöosuudessani tutkin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) Ruukin koeaseman kahdesta vasikkakasvatuserästä (yht. 54 vasikkaa) otetut seeruminäytteet (252 kpl) adenovirusserologian osalta ja keuhkohuuhtelunäytteet (36 kpl) adenovirus-PCR:n osalta. Serologisissa tutkimuksissa käytettiin kaupallista adenovirus-alaryhmälle Ι herkkää Institut Pourquier:in ELISA -testiä ja PCR:ssa EELA:ssa kehitettyä menetelmää. Virusvasta-ainemäärityksissä diagnoosin varmistamiseen tarvitaan tavallisesti pariseeruminäytteet ja tulosten saaminen kestää vähintään 2 vk. Nuorilla eläimillä maternaaliset vasta-aineet vaikeuttavat testin tulkintaa. PCR-testien etuna serologiaan onkin testin nopeus ja helpompi tulkinta. Testi on hyvin herkkä ja tarvittava virusmäärä pieni. Virus voidaan kuitenkin havaita näytteestä vain taudin akuutissa vaiheessa, ja näytteenoton ajoitus on vaikeaa. Lisäksi adenovirusten suuri genominen muuntelu vaikeuttaa testin toteuttamista. Molemmissa Ruukin kasvatuserissä esiintyi hengitystieoireilua ja adenovirusvasta-aineet olivat yleisiä, mutta serokonversio havaittiin vain kolmella vasikalla. Adenovirus-seropositiivisuudella ja hengitystieoireilulla ei vaikuttanut olevan suoraa riippuvuutta. Adenovirusten merkitystä hengitystieinfektioissa onkin vaikea selvittää juuri seropositiivisuuden yleisyyden ja infektioiden monisyisen taustan takia. Diagnoosin varmistamiseksi olisi virus tullut eristää esim. keuhkohuuhtelunäytteestä, mutta kaikki tutkitut Ruukin näytteet olivat PCR-negatiivisia.