Browsing by Subject "nuorisorikollisuus"

Koulunkäynnin on katsottu olevan tärkeä tekijä lapsen rikollisuudelta sekä syrjäytymiseltä suojaamisessa. Aiempien tutkimusten mukaan koulujen opettajilla sekä koulussa vallitsevilla opettajan ja oppilaan välisillä vuorovaikutussuhteilla on osoittautunut olevan merkitystä lasten ja nuorten koulukokemuksille. Erityisesti positiivisiksi koetut opettaja-oppilassuhteet ovat aiempien tutkimusten mukaan olleet yhteydessä koulumyönteisiin kokemuksiin sekä koulunkäyntiin sitoutumiseen. Kandidaatintutkielmassani tutkin opettajan ja oppilaan välisen suhteen yhteyksiä lasten ja nuorten rikoskäyttäytymiselle. Tutkielmani tarkoitus oli tarkastella erityisesti sitä, miten positiiviset ja negatiiviset opettaja-oppilassuhteet ovat yhteydessä lasten ja nuorten rikoskäyttäytymiseen sekä millaisia yhteyksiä opettaja-oppilassuhteen laatua määrittelevät ominaisuudet rikoskäyttäytymisen kanssa osoittavat tutkimuskirjallisuuden perusteella. Toteutin tutkielmani integroivana kirjallisuuskatsauksena. Integroiva kirjallisuuskatsaus sopii erityisesti sellaisten tutkimusten menetelmäksi, joiden tutkittavasta ilmiöstä on jo olemassa tietoa, mutta johon halutaan tuoda mahdollisesti uusia näkökulmia. Tutkimukseeni valitsin kymmenen aihealueen tutkimusartikkelia, joita analysoin tutkielmassani perinteisen sisällönanalyysin menetelmällä. Aineiston valitsin eri tiedejulkaisujen tietokannoista aihepiirin hakusanoja käyttäen, otsikko- ja abstraktitason seulonnalla sekä lopuksi tarkemman ja yksityiskohtaisemman lukutyön perusteella. Tutkielmani osoitti, että opettajan ja oppilaan välisillä niin positiivisina kuin negatiivisina koetuilla suhteilla oli yhteyksiä lasten ja nuorten rikoskäyttäytymiselle. Positiivisia piirteitä, kuten opettajan tukea ja huolenpitoa, osoittavat suhteet olivat pääsääntöisesti yhteydessä vähäisempään lasten ja nuorten rikoskäyttäytymiseen. Negatiivisina ja ristiriitaisina koetut suhteet olivat päinvastaisesti yhteydessä aktiivisempaan rikoskäyttäytymiseen. Opettaja-oppilassuhteilla ja erityisesti sen laadulla voidaan tämän tutkielman perusteella katsoa olevan merkitystä sille, millaisia mahdollisia muotoja lapsen tai nuoren käyttäytyminen saa kouluympäristössä sekä koulun ulkopuolella, sekä toisaalta myös sille, millaiseksi lapsen tai nuoren elämä rakentuu myös koulun jälkeen.

Objectives Adolescents placed in reform schools (RS) are a special group with a risk for many types of lifetime problems. Previous studies on psychiatric morbidity among RS population indicate a wide spectrum of disorders among this population, but more representative information is needed. This follow-up study investigates the prevalence of psychiatric diagnoses among five cohorts of individuals with a history of RS placement. The prevalence rates are also compared to a matched general population sample. Methods The study sample consisted of a complete national cohort of all 1099 people placed in a reform school on the last day of the years 1991, 1996, 2001, 2006 or 2011, and information on psychiatric diagnoses, grouped into eight categories, was collected from the care register of specialized health care. The reform school subjects were compared to a population control group (n = 5437) matched by age, sex and place of birth, the follow-up time being 18 to 38 years. Results Among the individuals with a RS background, 57.4% had at least one diagnosis during the follow-up time, compared to 6.8% among the controls. 30.1% were diagnosed with conduct disorder and ADHD -category diagnosis, 26.4% with substance use disorder, 16.7% with affective disorder, 9.7% with personality disorder, 8.1% with schizophrenia spectrum disorder, 7.0% with mental retardation, 5.8% with disorder of psychological development, and 8.1% with other childhood disorder. All diagnoses were significantly more prevalent among the RS than control group. Conclusions The results of this study contribute to the earlier knowledge indicating that different psychiatric disorders are highly prevalent in RS population and that problems persist also after RS, reminding about the continuous need for support in this population.

Objectives. A relatively small group of people are responsible for disproportionate amount of offenses which cause significant monetary and societal costs. It has been important to recognize different risk and protective factors for chronic offending in youth to develop effective treatment and preventive strategies. One subgroup of offenders who commit many offenses are individuals with high psychopathic traits. However, not all psychopathic individuals commit crimes and some seem well adjusted to society. High intelligence is considered as a protective factor from chronic offending. This study examines the relationship of psychopathic traits and intelligence on juvenile delinquency with seven-year long follow up design. Methods. The data of the study was employed from the Pathways to Desistance longitudinal study which material was collected in between 2000 - 2010. The sample included all male juvenile offenders (n=1170) from the cities of Phoenix and Philadelphia in the United States of America. The participants were 14 - 19 of age at the beginning of the study and 21 - 26 at the end. Psychopathic traits were assessed with PCL:YV and intelligence with WASI. The relationship of psychopathic traits and intelligence on delinquency was examined with binary logistic regression analysis. As well as the moderating effect of intelligence on the relationship between psychopathic traits and delinquency. Delinquency was assessed separately for violent and income related crimes based on the self-report of the participants with SRO method. Results and conclusions. High psychopathic traits were related to a higher risk for both violent and income offending in every measurement year of the seven year follow up. In addition, high psychopathic traits were related to a higher risk for faster rate of recidivism and to the continuity of criminal activity. Intelligence did not have either increasing or decreasing effect on delinquency and it did not have any moderating effect on the relationship between psychopathic traits and delinquency. However, further studies are needed to examine more closely the observed relationships, possible mediating factors and other risk and protective factors for crime. The results indicate that the risk and protective factors for delinquency in youth with high psychopathic traits needs to be intervened as early as possible to achieve effective treatment and preventive results.

Psychopathy is a disorder characterized with unemotional and callous traits, grandiosity, tendency to lie and manipulate, adventurous and thrill seeking behavior, criminal versatility and unplanned, parasitic lifestyle. Psychopathic personality traits in adolescence are known to be associated with juvenile delinquency and early onset substance abuse. However, based on previous studies, it is difficult to reliably describe the relationship between unique features of psychopathy and the number of offences committed by an adolescent offender. This is mainly because few studies have controlled for the effects of other known factors contributing to antisocial behavior. The same goes for relationship between juvenile psychopathy and substance abuse. There are no published studies investigating the association between psychopathy and the assessment of one´s own overt antisocial behavior. The present study examined the association between psychopathy, number of committed offences and the degree of substance abuse among incarcerated juvenile offenders. The present study used data from the American Pathways to Desistance -research project where 14-18 years old adolescents (n = 1354) who had been found guilty for at least one serious offence were followed. The associations between psychopathic personality traits – as evaluated with PCL-YV method – and a) number of subject´s self-reported offences b) extent of subject´s self-reported substance abuse were examined with linear regression models that controlled for number of known correlates for antisocial behavior. The same analyses were carried out for discrepancy between subject´s and his/hers collateral reports regarding subject´s offending and substance abuse. Psychopathy was associated with the extent of illicit drug abuse but not alcohol consumption. Psychopathy did not explain the discrepancy between subject´s and his/hers collateral´s reports regarding subject´s substance abuse. Psychopathic traits were positively associated with the number of self-reported offences committed by the subject. In regard to number of offences committed, the discrepancy between subject´s and collateral´s reports were greater with those subjects who had higher levels of psychopathic traits. The results further support the validity of psychopathy as a construct that is uniquely associated with juvenile delinquency and illicit drug abuse. In addition, this study lends support to notion that psychopathic individuals seem to lie about their actions mainly when they perceive they can somehow benefit from it.

Maisteritutkielmani aiheena on rikosoikeudellinen vastuuikäraja ja katujengirikollisuuden vaikutus sen alentamistarpeeseen. Tarkastelen ensin erityisesti vastuuikärajan perusteluita ja aikaisempaa keskustelua sen muutostarpeesta sekä nuorisorikollisuuden erityisasemaa rikosoikeudessa ja kriminaalipolitiikassa. Tutkin myös nuorten katujengirikollisuutta kansainvälisen tutkimustiedon valossa ja pohdin ilmiön vaikutuksia nuorisorikollisuuteen ja sen kautta rikosoikeudelliseen vastuuikärajaan. Rikosoikeudellisen vastuuikärajan asettamisesta lain tasolla 15 ikävuoteen on Suomessa kulunut aikaa jo yli sata vuotta. Ajoittain herää keskustelua sen muutostarpeista. 2000-luvun vaihteessa aiheesta tehtiin useampi lakialoite ikärajan laskemiseksi tai poistamiseksi kokonaan. Vastuuikärajaa ja sen muutostarpeita käsiteltiin yhdessä eri instituutioiden kanssa rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Vielä tuolloin Suomeen ei ollut rantautunut nykymuodossaan nuorten katujengirikollisuus ilmiönä, mihin olisi ollut tarvetta reagoida tai ottaa kantaa. Tanskassa rikosoikeudellista vastuuikärajaa laskettiin 15 vuodesta 14 vuoteen vuonna 2010. Muutoksen vaikutuksesta nuorisorikollisuuteen on sen jälkeen tutkittu. Lopputuloksena nuorisorikollisuus ei vähentynyt – päinvastoin. Nuorten katujengit ovat ilmiönä Suomessa uusi. Ilmiö on ollut kansainvälisessä kirjallisuudessa tutkimuksen kohteena jo pitkään, etenkin Yhdysvalloissa. Nuorten katujengeihin liittyy alle 15-vuotiaita. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa viitataan usein Ruotsin tilanteeseen ja siihen, ettei Suomessa kehitystä tulisi päästää kehitystä seuraamaan ruotsalaista kehitystä. Tarkastelemalla saatavilla olevaa kansainvälistä tutkimustietoa ja verraten sitä ruotsalaiseen tutkimustietoon, voidaan katujengien mekanismeissa todeta huomattavia yhtäläisyyksiä kansainväliseen tutkimustietoon. Näin ollen on perusteltua paneutua olemassa olevaan tietoon ja hyödyntää sitä pohdittaessa keinoja hidastaa kehityskulkua Suomessa. Tarkastelen myös haasteita, joita katujengirikollisuuteen liittyy. Keskustelun viivyttelyn voidaan todeta olevan ilmiöön vaikuttamisen ongelma, sillä se samalla vaikeuttaa nuoriin vaikuttamista tarpeeksi varhaisessa vaiheessa. Rikosoikeudellisten rangaistusten koventaminen ja muut kovat keinot nostetaan esille, jos pehmeämpiä preventiivisiä keinoja ei pystytä implementoimaan tarpeeksi ajoissa. Huoli kriminaalipolitiikan reaktiivisuudesta on usein kirjallisuudessa esitetty olevan epäsuotavaa. Tutkielmassa käsitellyn tiedon perusteella vaikuttaa siltä, että nuorten katujengirikollisuuteen reagoiminen tulisi vaatia erillisiä toimia. Ne keinot, joita tähän reagointiin voidaan valita, eivät kuitenkaan pelkisty vain koviin keinoihin. Loppupäätelmissäni tulen johtopäätökseen, jonka mukaan rikosoikeudellisen vastuuikärajan laskeminen ei ole toimenpide, johon pitäisi ryhtyä edes nuorten katujengirikollisuuden mahdollisesti lisääntyessä. Pohdin myös asioita, jotka kuitenkin voivat johtaa tämän keinon esilletuloon, mikäli ilmiöön ei reagoida tarpeeksi ajoissa muilla keinoilla.

Tämä tutkielma tarkastelee Helsingissä toimivan, nuorten rikosprosessin parissa työskentelevän moniammatillisen viranomaistyöryhmän näkemyksiä tämänhetkisestä nuorisorikosprosessista. Työryhmässä on edustus käytännössä kaikista niistä viranomaisista, joita rikosprosessiin joutunut alaikäinen nuori tapaa prosessin aikana. Tutkielman tavoitteena on havaita nuorten rikosprosessissa sellaisia tekijöitä, joita muuttamalla tai kehittämällä rikosprosessi olisi siihen joutuneen nuoren näkökulmasta joutuisampi ja nuoren kokonaistilannetta hyödyttävämpi. Työryhmä on keväästä 2018 pohtinut niin kutsutun lean -johtamisopin hyödyntämistä rikosprosessin jouduttamiseksi. Tästä syystä leanin perusteoriaa sekä sen hyödyntämistä julkisen sektorin toiminnassa esitellään osana tutkielmaa. Nuoret ovat kriminaalipolitiikan näkökulmasta kiinnostava erityisryhmä, ja nuorten rikosprosessi eroaa aikuisten rikosprosessista monella tavalla. Yksittäisenä suurena erona korostuu laajamittaisen viranomaisverkoston ja nuoren kokonaisvaltaisen tilanteen selvittäminen, sekä tähän liittyen sosiaalitoimen osuus kokonaisprosessissa. Tutkielma esittelee nuorisorikosprosessin rikosoikeudellisesta ja kriminaalipoliittisesta näkökulmasta. Nuoruus on mahdollisen jatkuvan rikollisen käyttäytymisen näkökulmasta aktiivista rikoksentekoaikaa. Tämän takia tutkielma kuvailee myös kriminologian nuorisorikollisuutta selittäviä tekijöitä sekä pohdintaa, miten rikollisuutta ylipäätänsä voidaan ennaltaehkäistä. Tutkimuksen aineisto kerättiin syksyllä 2018. Aineisto koostui työryhmän kaikkien viranomaistahojen haastatteluista. Aineistossa esiintyy poliisin nuorisoryhmän, syyttäjien, käräjäoikeuden tuomarin, lastensuojelun sosiaalityön, nuorten rikosasioiden ja oikeusedustuksen sosiaalityön, rikosseuraamustyön sekä sovittelutoiminnan näkökulmaa rikosprosessista, nuorisorikollisuudesta ja rikosprosessin aikaisen viranomaisyhteistyön sujumisesta. Aineisto analysoitiin hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Analyysin ympärille kehittyi viisi pääteemaa, joiden kautta tutkimuskysymykseen oli mahdollista vastata. Nuorten rikoksentekijöiden kanssa työskentelevät viranomaiset näkivät nuoret selkeänä erityisryhmänä, joiden seuraamusten tulisi olla mahdollisimman lieviä ja nuoren kokonaistilannetta edistäviä. Nuorissa rikoksentekijöissä havaittiin selkeä jakauma yksittäisen rikoksen tehneiden nuorten ja rikoskierteessä olevien nuorten välillä. Tämä jakauma näyttäytyi palvelujen laadussa ja ennaltaehkäisemisen tavoitteissa. Rikosoikeuden keinot puuttua nuorisorikollisuuteen nähtiin viimesijaisina, joskin tarpeellisina. Tämänhetkisessä rikosprosessissa nähtiin olevan paljon hyviä käytäntöjä, joiden kehittämistä tulisi jatkaa. Suurin viimeaikainen yksittäinen uudistus, poliisin nuorisoryhmän perustaminen maaliskuussa 2018, keräsi kiitosta. Yhteistyön poliisin ja etenkin sosiaaliviranomaisten välillä nähtiin parantuneen ryhmän perustamisen myötä. Rikosprosessia hidastavia tekijöitä sekä ylimääräistä, jopa turhaa työtä tuottavia käytäntöjä nähtiin olevan muutamassa menettelytavassa. Toisaalta ongelmia havaittiin myös yksittäisten organisaatioiden rakenteissa ja resursseissa. Rakenteellisiin ongelmiin rikosprosessin kehittämisen ei nähty voivan vaikuttaa. Suurimpana yksittäisenä esteenä nuoren kokonaisvaltaiselle auttamiselle rikosprosessissa näyttäytyi rikosprosessin mielletty pirstaleisuus. Viranomaiset näkivät, että puutteellinen työnjako ja tiedonkulku sekä epäselvät vastuualueet aiheuttavat tilanteen, jossa millään viranomaisella ei ole päävastuuta nuoren hyvinvoinnista ja palveluohjauksesta rikosprosessin aikana. Tämän seurauksena nuori jää melko yksin prosessin ajaksi. Prosessissa nyt mukana olevista viranomaisista päävastuun nähtiin ensisijaisesti olevan lastensuojelun, mutta osittain myös rikosasioiden ja oikeusedustuksen yksikön harteilla. Nykymallissa tämän vastuunkannon nähtiin olevan puutteellista. Viranomaiset pohtivat yhtenä ratkaisuehdotuksena mahdollisuutta perustaa yksikkö, jonka ainoa tehtävä olisi nuoren tukeminen ja tiedottaminen koko prosessin ajan, mahdollisesti myös sen yli. Tutkimuksen tulokset koskien nuorisorikosprosessin omalaatuisuutta ovat linjassa suomalaisen kriminaalipolitiikan tavoitteiden kanssa. Aineistossa näkyi selkeästi nuorisorikollisuuden yhteiskunnallisiin haasteisiin liittyviä kommentteja, muun muassa liittyen polarisoitumiseen ja syrjäytymiseen. Tulokset toimivat pohjana työryhmän jatkotyöskentelylle ja työryhmä voi hyödyntää tutkimuksen tuloksia parantaakseen niin keskinäistä yhteistyötään, kuin nuorten rikosprosessia kokonaisuutena.

Tutkielmassa tarkastellaan internetissä tai matkapuhelimen välityksellä tapahtuvaa kiusaamista – sähköistä kiusaamista. Perinteinen koulukiusaaminen on saanut rinnalleen sähköisessä maailmassa tapahtuvaa kiusaamista, ja työssä tutkitaan kuinka yleistä sähköiseen kiusaamiseen syyllistyminen on suomalaisten yhdeksäsluokkalaisten keskuudessa ja mistä ilmiössä on ylipäänsä kyse. Aiheesta on melko vähän kotimaista tutkimusta ja myös kansainvälisessä tutkimuksessa sähköisen kiusaamisen yleisyydestä on hyvin vaihtelevia tuloksia. Tutkielman keskiössä ovat sähköiseen kiusaamiseen syyllistyneet nuoret. Pääasiallinen tutkimuskysymys keskittyy siihen, mitkä tekijät selittävät sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä. Teoreettinen viitekehys on kriminologinen; työssä käytetään sosiaalisen kontrollin teoriaa ja itsekontrolliteoriaa ja tarkastellaan, voidaanko näillä selittää sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä. Aineistona on Nuorisorikollisuuskysely 2016, johon on vastannut 6061 yhdeksäsluokkalaista nuorta ympäri Suomen. Kyselyssä kysytään laajasti erilaisista rikollisista ja normienvastaisista teoista ja se on toteutettu säännöllisin väliajoin vuodesta 1995 lähtien. Aineistossa kysytään laajasti myös nuoren perhetaustasta ja luonteenpiirteistä. Vuoden 2016 kyselyssä on ensimmäistä kertaa kysytty sähköiseen kiusaamiseen syyllistymisestä, joten aineiston pohjalta päästään tutkimaan sähköiseen kiusaamiseen syyllistyneitä nuoria ja tarkastelemaan myös heidän taustatekijöitään. Pääasiallisena analyysimetodina on binäärinen logistinen regressioanalyysi. Aineiston pohjalta havaitaan, että yhdeksäsluokkalaisista hieman yli seitsemän prosenttia on kiusannut sähköisesti ja hieman alle seitsemän prosenttia on kiusannut perinteisesti kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana. Näin sähköinen kiusaaminen vaikuttaisi olevan hieman perinteistä koulukiusaamista yleisempää yhdeksäsluokkalaisten keskuudessa. Kun tuloksia verrataan vuoden 2012 Nuorisorikollisuuskyselyn tuloksiin, vaikuttaisi siltä, että kiusaaminen kokonaisuudessaan on vähentynyt suomalaisten yhdeksäsluokkalaisten keskuudessa. Valtaosa sähköisestä kiusaamisesta tapahtuu sosiaalisen median välityksellä. Sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä selittävät erityisesti matala itsekontrolli, syyllistyminen koulukiusaamiseen sekä päivittäin vietetty pitkä aika internetissä. Nämä kaikki lisäävät sähköisen kiusaamisen riskiä selvästi, vaikka taustatekijöitä on vakioitu. Lisäksi miessukupuoli, heikko koulumenestys ja perheen muita selvästi huonompi tai selvästi parempi taloudellinen tilanne lisäävät sähköiseen kiusaamiseen syyllistymisen riskiä. Aiemman tutkimuksen pohjalta matalalla itsekontrollilla on havaittu yhteys koulukiusaamiseen syyllistymiseen ja yleiseen häiriökäyttäytymiseen. Tutkielman tulosten perusteella matala itsekontrolli selittää myös sähköiseen kiusaamiseen syyllistymistä. Sen sijaan sosiaalisella kontrollilla ei havaita yhteyttä sähköiseen kiusaamiseen, kun muita tekijöitä huomioidaan. Sähköiseen ja perinteiseen kiusaamiseen syyllistyneiden välillä on vahvaa päällekkäisyyttä, mikä tukee aiempien tutkimusten havaintoja. Kotimaista tutkimusta sähköisestä kiusaamisesta on melko vähän, joten tutkimus täydentää tietoa ilmiöstä, mutta osoittaa myös jatkotutkimuksen tarpeen.