Browsing by Subject "perusoikeudet"

Tutkimuksessa lähestytään oikeusvaltion paradoksia tarkastelemalla sen ilmenemistä valtiopäiväkeskusteluissa, joita käytiin hallituksen esityksistä tasavallan suojelulaiksi vuosina 1930 ja 1936. Oikeusvaltion paradoksin ytimessä on kysymys siitä, miten yksityisen oikeussubjektin myös valtion harjoittamalta mielivallalta nauttima suoja voidaan taata, kun eduskunta on ylin lainsäätäjä ja voi muuttaa myös perustuslakia, jossa tuo suoja taataan. Tämä kysymys korostuu etenkin poikkeusoloissa, jolloin toimeenpanovallalla tulisi olla riittävät valtuudet vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Oikeusvaltion paradoksin kannalta keskeisiä ovat muodollinen, laillisuutta ja muotoja painottava sekä materiaalinen, oikeusjärjestyksen sisällöllisiä periaatteita, kuten perusoikeuksia painottava oikeusvaltiotulkinta. Nämä kaksi tulkintaa ovat vaikeissa tilanteissa toistensa kanssa ristiriidassa ja päättäjät joutuvat tasapainoilemaan niiden välillä: toimiako tehokkaasti yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi, jolloin on riski valtion sisältä käsin tapahtuvasta oikeusvaltion murenemisesta, vai kunnioittaako perusoikeuksia ja altistaa valtakunta ulkoiselle vallankaappaukselle tai muille järjestyshäiriöille. Tutkimuskysymystä tarkastellaan vuosina 1930 ja 1936 eduskunnalle annettujen hallituksen tasavallan suojelulakiesitysten myötä. Esitykset tasavallan suojelulaiksi antoivat presidentille oikeuden, mikäli valtakuntaa uhkasi vaara tai yleinen järjestys ja turvallisuus olivat uhattuina, rajoittaa tiettyjä hallitusmuodon toisessa luvussa taattuja perusoikeuksia. Vuonna 1930 lapuanliikkeen aiheuttama vallankaappauksen uhka oli todellinen ja hallituksen oli pakko antaa sen vaatimia säädöksiä kommunistisen toiminnan tukahduttamiseksi. Paradoksaalisesti laki oli samanaikaisesti lapuanliikkeen painostuksen tulos että yritys ottaa tilanne haltuun poikkeuslailla. Vuonna 1936 tilanne oli huomattavasti rauhallisempi. Lakia perusteltiin sekä maailmanpoliittisen tilanteen epävakaudella että tarpeella säätää poikkeustilanteista etukäteen osana pysyvää lainsäädäntöä. Valtuuksia ei kuitenkaan haluttu säätää osaksi valtiosääntöä, vaan säädös annettiin erillisenä poikkeuslakina. Eduskuntakeskustelussa kannat jakautuivat yleisesti ottaen siten, että lakien vastustajat esittivät materiaaliseen oikeusvaltiotulkintaan ja kannattajat muodolliseen oikeusvaltiotulkintaan lukeutuvia argumentteja. Vastustajien mielestä oli tärkeää kunnioittaa kansalaisten perusoikeuksia ja perustuslakien pysyvyyttä. He myös pelkäsivät lakien mahdollistamaa hallinnollista mielivaltaa. Lakien kannattajat puolestaan korostivat demokratian itsepuolustuksen tärkeyttä: oli yksilön kannalta parasta oikeusturvaa, että kumoukselliset voimat voitiin pitää kurissa. Vuoden 1930 laki jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin lopullisesti syksyllä 1930. Se oli osa kommunistilakipakettia, mutta sitä käytettiin lapuanliikkeen hillitsemiseksi ja Mäntsälän kapinan kukistamiseksi vuonna 1932. Vuoden 1936 laki hylättiin eduskunnassa. Vuonna 1939 annettiin vielä kolmas hallituksen esitys tasavallan suojelulaiksi. Se jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin syksyllä 1939. Hallituksen laajennettuja valtuuksia tarvittiin tällä kertaa sellaisia henkilöitä vastaan, joista voisi olla uhkaa Suomen ulkoiselle turvallisuudelle. Lain nojalla tehtiin satoja poliittiseen vasemmistoon kohdistuneita turvasäilöpidätyksiä sodan aikana. Tämä laki on kuitenkin rajattu tutkimuksen ulkopuolelle.

Lähes kaikki kiusaamisteot täyttävät jonkin rikoksen tunnusmerkistön ja ne loukkaavat kiusatun perusoikeuksiin sidottuja oikeushyviä, lapsen oikeuksia ja oppilaan oikeutta perusopetuslain mukaiseen turvalliseen opiskeluympäristöön. Tutkielmassa tarkastellaan sitä voiko opettajalle ja rehtorille syntyä rikosoikeudellinen vastuu, jos he eivät puutu kiusaamiseen. Opettajan ja rehtorin tehtävänä on huolehtia oppilaiden turvallisuuden toteutumisesta. Heidän velvollisuuksiin virkansa puolesta kuuluu tietää ja tuntea alansa määräykset ja siten puuttua kiusaamiseen. Jos opettaja ei noudata tai ei ole selvittänyt velvollisuuksiaan, voi hän syyllistyä tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan. Kiusaamiseen puuttumiseksi ei ole annettu yhtenäistä ja selkeää ohjeistusta. Jos virkavelvollisuus on määritelty epäselvästi, rikosoikeudellisen vastuun perusteet voivat jäädä syntymättä laillisuusperiaatteen perusteella. Opettajalla ja rehtorilla on virkansa puolesta myös erityinen oikeudellinen suojelu- ja valvontavelvollisuus suhteessa oppilaisiin. Jos he laiminlyövät velvollisuutensa, voivat he syyllistyä rikoslain 3 luvun 3 §:n 2 momentin mukaiseen epävarsinaiseen laiminlyöntirikokseen niissä tapauksissa, joissa laiminlyönnin seurauksena on rikoslain 21 luvun 10 §:n mukainen vammantuottamus. Jos tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen ei laillisuusperiaatteen takia tule kysymykseen, voi rikosoikeudellinen vastuu kuitenkin syntyä epävarsinaisena laiminlyöntirikoksena. Ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa oikeusjärjestelmä ei välttämättä sisäistä kovin nopeasti uusia arvoja ja periaatteita, joita esimerkiksi lapsen oikeudet ilmentävät. Tällöin voi odotusten ja todellisuuden välille syntyä jännitteitä. Jos opettajan ja rehtorin piittaamattomuuteen kiusaamistapauksissa ei puututa rikosoikeuden keinoin, voi se rikkoa oikeudenmukaisuuteen kohdistuvia odotuksia sekä horjuttaa luottamusta kouluinstituutioon. Tilannetta selkiyttäisi, jos kiusaamisen käsitteen määrittely lisätään perusopetuslakiin, tarkennetaan opettajan ja rehtorin virkavastuun sisältöä kiusaamistilanteissa sekä lisätään kaikkien viranomaisten niin opettajien kuin tuomareiden ymmärrystä ja tuntemusta lasten perusoikeuksista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen velvoittavuudesta.

Samapalkkaisuus on paitsi perus-ja ihmisoikeus, myös yksi työelämän keskeisimmistä tasa-arvokysymyksistä. Sukupuolten välinen palkkatasa-arvo kaventuu Suomessa hitaasti, mikä on myös johtanut moitteisiin kansainvälisten sopimusten valvontaelinten toimesta. Palkka-avoimuus on viimeisimpien vuosien aikana noussut sekä kansainvälisesti että kansallisesti keskeiseksi keinoksi parantaa sukupuolten palkkatasa-arvoa. Sosiaali- ja terveysministeriö asettikin kolmikantaisen työryhmän ajalle 21.8.2020 – 31.8.2021 valmistelemaan pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman palkka-avoimuuskirjaukseen perustuvat muutokset tasa-arvolakiin. Palkka-avoimuustyöryhmä ehdotti, että tasa-arvolaissa lisättäisiin henkilöstön, henkilöstön edustajien ja syrjintää epäilevien työntekijöiden tiedonsaantioikeuksia palkoista ja näin estettäisiin sukupuoleen perustuvaa palkkasyrjintää ja edistettäisiin samapalkkaisuuden toteutumista. Tutkielman tarkoituksena on luoda yleiskatsaus palkka-avoimuustyöryhmän esittämiin tasa-arvolain muutoksiin ja niiden vaikuttavuuteen tarkastelemalla ensin tasa-arvon sekä yhdenvertaisuuden perusteita ja tämän osion jälkeen palkka-avoimuustyöryhmän loppuraporttia, hallituksen esitysluonnosta sekä erilaisia lausuntoja.

Perintö- ja lahjaverolain (PerVL) pääsäännön mukaan perintö- ja lahjavero määräytyy varallisuuden käyvän arvon eli varallisuuden todennäköisen luovutushinnan perusteella. Merkittävän poikkeuksen tästä pääsäännöstä tekee PerVL 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennus, jota sovellettaessa maksuunpantava perintö- tai lahjavero määräytyy käypää arvoa merkittävästi alemman arvon perusteella. Veron maksamiseksi saa lisäksi PerVL 56 §:n mukaisesti verrattain pitkän, jopa kymmenen vuoden korottoman maksuajan. Huojennussäännöksiä voidaan soveltaa, jos perintöön tai lahjaan sisältyy maatila, muu yritys tai osa niistä ja verovelvollinen jatkaa maatalouden harjoittamista tai yritystoimintaa. Osakeyhtiön osakkeita koskevissa perintö- tai lahjasaannoissa huojennus kohdistuu pääsääntöisesti kaikkiin yhtiön varoihin – myös elinkeinotoimintaan liittymättömiin varoihin, kuten esimerkiksi sijoitusluontoisiin varoihin, vaikka nämä varat muodostaisivat huomattavan osan yhtiön kokonaisvarallisuudesta. Huojennus alentaa maksuunpantavan veron vähintään 40 prosenttiin käyvän arvon mukaan määräytyvästä verosta, mutta pääsääntöisesti huojennus on suurempi – se voi johtaa jopa lähes täyteen verovapauteen. Koska huojennussäännökset johtavat merkittävän eriasteiseen verotukseen eri perinnön- ja lahjansaajien välillä, on niillä merkitystä perustuslain 6.1 §:n yleisen yhdenvertaisuussäännöksen kannalta, jonka katsotaan pitävän vaatimuksen samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tapauksissa. Jos tapausten samanlaisuuden määritetään perintönä tai lahjana saadun varallisuuden käypään arvoon, on selvää, etteivät huojennussäännökset täytä tätä vaatimusta. Huojennussäännöksistä aiheutuu siten PL 6.1 §:ssä tarkoitetun yhdenvertaisuuden rajoitus. Ollakseen perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävissä, huojennussäännösten pitäisi täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Tutkielmassa tarkastellaan perintö- ja lahjaverolain huojennussäännösten suhdetta perusoikeutena turvattuun yhdenvertaisuuteen. Erityisen tarkastelun kohteena on se, miten huojennuksen kohdistuminen osakeyhtiön sijoitusluontoiseen varallisuuteen vaikuttaa säännösten hyväksyttävyyteen perusoikeusjärjestelmän kannalta. Kohdistuessaan osakeyhtiön kaikkiin varoihin, saattaa huojennus kohdistua luonteeltaan samanlaiseen varallisuuteen, jota on yksityishenkilöiden omistuksessa, kuten julkisesti noteerattuihin arvopapereihin. Yhdenvertaisuusrajoituksen aste on sijoitusluontoisten varojen kohdalla jyrkempi kuin sellaisten varojen osalta, jotka liittyvät tuotannolliseen toimintaan, ja jotka poikkeavat luonteeltaan yksityishenkilöiden omistuksessa olevista varallisuuseristä. Sama ongelma koskee huojennuksen kohdistumista arvopaperisijoitustoimintaa harjoittavien osakeyhtiöiden osakkeisiin, koska näiden yhtiöiden varat koostuvat lähinnä sijoitusluontoisista varoista. Olennaisin tutkimuskysymys, johon tässä tutkimuksessa vastataan, on siten seuraava: Miten yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitteiden sisältö vaikuttaa huojennussäännösten perustuslailliseen hyväksyttävyyteen ja onko huojennussäännöksistä aiheutuva eriarvoinen kohtelu yhdenvertaisuussäännöksen ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävissä? Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan huojennussäännösten sekä perustuslain yhdenvertaisuussäännöksen sisältöä ja merkitystä. Erityisen tarkastelun kohteena huojennussäännösten osalta on PerVL 55.1 §:n yrityksen käsite sekä PerVL 55.2 §:n yritysvarallisuuden käsite. Huojennussäännösten ja yhdenvertaisuussäännöksen keskinäisen suhteen määrittämiseksi tarkastellaan myös perusoikeuksien yleistä merkitystä muun lainsäädännön ja lainsoveltamisen kannalta sekä sitä, miten yhdenvertaisuussäännöksen asettamat vaatimukset ilmenevät verotuksessa. Lähteinä hyödynnetään erityisesti huojennussäännösten ja perustuslain esitöitä sekä perusoikeuksia ja vero-oikeutta koskevia yleisiä oppeja. Yhdenvertaisuuden merkitystä verotuksessa arvioidaan myös veropolitiikkaa koskevien yleisten oppien avulla. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että huojennussäännöksiin liittyy useita yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien rajoitusedellytysten kannalta vaikeasti perusteltavissa olevia tekijöitä, jotka osaltaan murentavat säännösten hyväksyttävyyttä perusoikeusjärjestelmän kannalta. Erityisen ongelmallista on huojennuksen kohdistuminen osakeyhtiön sijoitusluontoisiin varoihin. Suhteessa huojennuksen piirin ulkopuolelle jääviin verovelvollisiin, huojennuksesta koituva hyöty on suurimmillaan silloin, kun saannon kohteena olevan yhtiön varallisuuteen sisältyy merkittävä määrä sijoitusluontoisia, sukupolvenvaihdoksen hetkellä elinkeinotoimintaan nähden ylimääräisiä varoja. Huojennuksen määrä ja yhdenvertaisuusrajoituksen aste on siten korkeimmillaan sellaisten osakeyhtiöiden luovutuksissa, joita ei todennäköisemmin yritystoiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi ja työpaikkojen säilyttämiseksi olisi edes tarpeen tukea.

Poliisilain 11 ja 20 §:n soveltamistilanteet kuuluvat jokaisen järjestyspoliisin arkipäivään. Ensin mainittu pykälä mahdollistaa kohdehenkilön kiinnioton tämän itsensä suojaamiseksi. Jälkimmäinen sitä vastoin soveltuu tilanteisiin, joissa kohdehenkilön kiinniotto on välttämätöntä kanssaihmisten suojelemiseksi rikoksilta ja häiriöiltä. Molempien kohdalla kiinniotto tulee kyseeseen vasta aivan viime sijaisena vaihtoehtona, ja molemmissa säännöksissä kiinniotolle onkin asetettu varsin tiukat edellytykset. Poliisilain 11 ja 20 § ovat kuitenkin luonteeltaan niin sanottuja joustavia oikeusnormeja. Niiden soveltamisalan piiriin mahtuu mitä moninaisimpia tilanteita, ja lisäksi ne sisältävät useita avoimia ja tulkinnanvaraisia käsitteitä ja ilmauksia, joten kaikesta huolimatta käytännön soveltamistilanteissa poliisimiehelle saattaa jäädä runsaastikin harkintavaltaa. Tämä taas mahdollistaa erilaiset toimintatavat samanlaisissa tilanteissa eri poliisiyksiköiden tai poliisimiesten kesken. Mahdolliset erilaiset toimintatavat ovat erittäin ongelmallisia kansalaisten yhdenvertaisuuden ja oikeusturvan kannalta. Oikeuskäytäntöä ja tutkimustietoa tähän liittyen on kuitenkin olemassa hyvin vähän, mutta tämä ei välttämättä suinkaan tarkoita ongelmien tai epäkohtien puuttumista. Käsiteltävät säännökset ovat kaikin puolin vahvasti kytköksissä perusoikeuksiin. Kiinniotolla puututaan kohdehenkilön perustuslain 7 §:ssä turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Vastaavasti kiinnioton syynä on aina (perus)oikeuksien suojeleminen. Vastakkain joutuvat siten yleensä joko kaksi perusoikeutta tai perusoikeus ja jokin alemmanasteinen oikeus. Varsinkin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden suojaamiseksi on mahdollista sekä suojella että rajoittaa eritasoisia ja lukuisia erilaisia oikeuksia. Molempien taustalla eräänlaisina tausta-arvoina vaikuttavat myös muut kuin suoraan säännöksistä itsestään ilmenevät perusoikeudet. Lisäksi on huomioitava perustuslain 22 §:ssä julkiselle vallalle asetettu positiivinen perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoite. Tutkimuksessa tarkastellaan kiinnioton kynnyksen määräytymistä poliisimiehen näkökulmasta käsin, tämän roolista erityisesti perusoikeuksien turvaajana, mutta toisaalta myös niiden rajoittajana. Kiinnioton kynnyksellä tarkoitetaan tässä sitä poliisilain 11 ja 20 §:n kiinnioton edellytysten tasoa, eräänlaista rajaa, jonka täyttyy ylittyä, jotta kiinniottoa voidaan pitää hyväksyttävänä ja oikeana ratkaisuna. Tutkimus jakautuu kolmeen varsinaiseen pääosioon, jotka kaikki omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan tutkimuskysymykseen: miten määräytyy kiinnioton kynnys yksittäisissä poliisilain 11 ja 20 §:n soveltamistilanteissa? Johdanto-osion jälkeisessä 2. osiossa tutkimuksen metodologiset sitoumukset, sekä niin yleisesti poliisin kuin poliisimiehenkin yhteiskunnallinen rooli kietoutuvat yhteen. Tätä kautta pyritään luomaan ja tarjoamaan eräänlainen poliisimiehen itseymmärrys, sekä perustelemaan juuri tietynlainen tapa tulkita ja soveltaa kyseisiä säännöksiä. Tämän jälkeen 3. osiossa selvitetään poliisilain 11 ja 20 §:n perusoikeuskytkentöjä. Mitkä ovat taustalla vaikuttavat arvot ja miten ne tulisi huomioida? Mitä perusoikeuksia rajoitetaan ja mitä (perus)oikeuksia suojataan? Lisäksi käsitellään vapaudenriistoa ja kiinniottoa, sekä arvioidaan kiinniottoa perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Neljännessä osiossa paneudutaan yksityiskohtaisesti poliisilain 11 ja 20 §:n varsinaiseen sisältöön, sekä näiden säännösten luonteeseen joustavina oikeusnormeina. Aluksi tarkastellaan, minkälaista on poliisimiehellä soveltamistilanteissa oleva harkintavalta? Tämän jälkeen huomioidaan hallinnon yleisten oikeusperiaatteiden ja poliisilain oikeusperiaatteiden vaikutukset kiinnioton kynnyksen määräytymiseen. Lopuksi avataan muutamia säännöksiin sisältyviä avoimia ja tulkinnanvaraisia käsitteitä ja ilmaisuja. Näiden kolmen pääosion, tai paremminkin niissä käsiteltyjen asioiden huomioimisen yhteisvaikutuksesta, tulisi kiinnioton kynnyksen asettua yksitäisissä käytännön tilanteissa tietylle tasolle. Esitöiden vähäsanaisuudesta ja oikeuskäytännön niukasta määrästä johtuen, vain osan tutkimuksessa esiintyvistä argumenteista ja johtopäätöksistä voidaan katsoa varmuudella edustavan voimassa olevaa oikeuttamme. Osa taas on väkisinkin ainoastaan perusteltuja tulkintakannanottoja siitä, miten asioiden tulisi olla tai miten ne voisivat olla? Tästä huolimatta tutkimus toivottavasti tarjoaa apua myös käytännön soveltamistilanteisiin, sekä ainakin herättää kyseisten säännösten soveltajia ajattelemaan omaa toimintaansa mahdollisimman kattavasti erityisesti perusoikeuksien kannalta.

Tutkielmani käsittelee poliisin voimakeinojen käyttöä ajalla 1995–2020. Tarkastelen voimankäyttöä koskevaa sääntelyä kyseisellä ajanjaksolla ja nostan esille siinä tapahtuneita muutoksia. Lisäksi käsittelen rajanvetoa sallitun ja liiallisen voimankäytön välillä tuomioistuinten näkökulmasta ja tuon esille mahdollista oikeuskäytännöstä ilmenevää muutoslinjaa. Aluksi käyn läpi voimankäytön käsitteen määritelmää ja erilaisia voimakeinoja. Käsittelen alussa myös lyhyesti niitä perus- ja ihmisoikeuksia, joihin voimankäytöllä voidaan puuttua. Olennaista on tuoda myös esille sääntelyn tausta, joka oikeuttaa rajoittamaan näitä perus- ja ihmisoikeuksia. Tämän jälkeen käyn tutkielmassani kattavasti läpi voimakeinojen käyttöä koskevaa eritasoista sääntelyä. Ennen oikeuskäytännön käsittelemistä, esittelen vielä poliisimiehen virka- ja rikosvastuuta liiallisissa voimankäyttötilanteissa. Lisäksi nostan esille erilaiset anteeksiantoperusteet, joilla vastuu liioitellusta voimankäytöstä voidaan kumota. Käsittelen lopuksi aiheen kannalta olennaista oikeuskäytäntöä tuomioistuinten antamien ratkaisujen pohjalta.

This thesis has been carried out in circumstances where the European security climate has changed due to the Belarusian regime’s hybrid operations as well as the Russian Federation’s attack on Ukraine. In this thesis, answers are sought to four research questions: 1) has instrumentalization been defined as a security threat, 2) has there been an attempt to securitize asylum seeking in itself, 3) why or why not has there been an attempt to securitize instrumentalization and/or asylum seeking in itself, 4) do the Finnish legislator, the Commission and the CJEU have differing motivations behind their decisions to either attempt to securitize, or not to securitize, instrumentalization and/or asylum seeking in itself. Answers to these questions are sought by analysing the Finnish legislator’s, the EU Commission’s, and the CJEU’s responses to instrumentalization. More precisely, the research subjects are 1) the Finnish Border Guard Act, 2) two Commission Proposals, and 3) the CJEU’s judgement in case C-72/22. This research utilizes multiple methods such as legal dogmatic method, discourse analysis, teleological interpretation, and methods borrowed from political studies. The answers to the first research question are that the Finnish Border Guard Act as well as the Commission Proposals define instrumentalization as a security threat. In contrast, the CJEU does not define instrumentalization as a security threat. Answers to the second question are that both the Finnish Border Guard Act and the Commission Proposals attempt to securitize asylum seeking. However, this is not the case with the CJEU’s judgement. Regarding the third question, it was found that the motivation behind the Finnish legislator’s choice to securitize was that it wanted to be able to react to anything out of the ordinary as soon as possible. Also, the Finnish politicians seemed to have wanted to safeguard as wide national leeway as possible. The Commission, in turn, was motivated by the goal of keeping the Member States content enough so that they will not close their borders. The CJEU chose to act in a manner that would safeguard the primacy, unity, and effectiveness of EU law. To summarize, and answer the fourth question, the Finnish legislator, the Commission, and the CJEU had differing motivations.

Rikoksen uhrien asemaa parannettiin vuonna 2012, kun Euroopan unioni (EU) antoi direktiivin rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta (uhridirektiivi). Uhridirektiivissä säädetyillä menettelyllisillä oikeuksilla konkretisoitiin rikoksen uhrin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, josta säädetään sekä Suomen perustuslain 21 §:ssä että EU:n perusoikeuskirjan 47 artiklassa. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on yksi oikeussuojan saatavuuden osatekijä, jossa ideana on, että yksilöillä on tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeuksiaan yhteiskunnassa, joka on kirjattu myös uhridirektiivin tarkoitukseksi. Uhridirektiivin 4 artiklassa säädetään rikoksen uhrin oikeudesta saada tietoa uhrille turvatuista oikeuksista rikosprosessissa alkaen ensimmäisestä yhteydenotosta jäsenvaltion toimivaltaiseen viranomaiseen. Oikeuden tarkoituksena oli parantaa rikoksen uhrien tietoisuutta oikeuksistaan sekä mahdollisuutta käyttää niitä. Uhridirektiivin 4 artikla täytäntöön pantiin Suomessa lisäämällä esitutkintalain 4 lukuun uusi 18 §, jonka mukaan esitutkintaviranomaisen on ilmoitettava asianomistajalle heille kuuluvista oikeuksista ilman aiheetonta viivytystä. Suomessa yleisenä esitutkintaviranomaisena toimii poliisi, jolloin poliisilla on ensisijainen velvollisuus turvata rikoksen uhrin tiedonsaantioikeus esitutkinnassa. Uhridirektiivistä ja sen kansallisesta täytäntöönpanosta huolimatta Euroopan komission mukaan uhridirektiivi ja sen 4 artikla ei täysin toteudu sen tavoitteiden mukaisella tavalla. Komission mukaan rikoksen uhreilla ei edelleenkään ole riittävää tietoisuutta oikeuksistaan. Tutkielman osana tehtiin asiantuntijahaastatteluja sen selvittämiseksi, miten tiedonsaantioikeus toteutuu tosiasiallisesti Suomessa. Haastatteluissa ilmeni, että rikoksen uhreja tiedotetaan oikeuksistaan, mutta ei kuitenkaan niin kuin uhridirektiivi edellyttää. Jotta rikoksen uhrin oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä sitä konkretisoivat uhridirektiivissä säädetyt oikeudet toteutuvat, tulee poliisien toimintaa kehittää. Silloin, kun tiedonsaanti toteutetaan EU-oikeuden sekä uhridirektiivin tavoitteiden mukaisella tavalla, uhreilla on tietoisuus oikeuksistaan ja mahdollisuus käyttää niitä. Vain tällöin rikoksen uhrien oikeussuojan saatavuus sekä oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin voi tosiasiallisesti toteutua.

Urheiluympäristössä kielenkäyttö on usein poikkeuksellisen värikästä. Viime aikoina niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin mediassa on noussut esiin urheiluun ja sananvapauteen liittyviä ongelmatilanteita. Urheilukilpailut ovat tapahtumina ainutlaatuisia, sillä sen lisäksi, että urheilijat kilpailevat keskenään, myös katsojat jakautuvat usein eri joukkueiden tai osallistujien kannattajaksi. Tämä urheilulle tyypillinen vastakkainasettelu vaikuttaa myös erilaisten ilmaisujen luonteeseen. Monissa urheilulajeissa onkin tyypillistä pyrkiä vaikuttamaan kilpailun lopputulokseen niin ”omaa” joukkuetta kannattamalla kuin kilpailevia tahoja häiritsemällä. Etenkin korkeamman tasoiset urheilukilpailut herättävät myös vilkasta keskustelua ja erisuuntaisia mielipiteitä, joita ilmaistaan myös erilaisilla alustoilla, kuten sosiaalisessa mediassa. Perinteisesti sananvapautta on rajoitettu muun ohessa rikosoikeudellisella kunnianloukkaussäännöksellä, jonka voidaan katsoa sallivan tavanomaista laajemman sananvapauden käytön urheilun piirissä. Tutkielmassa käsitellään myös muita rikosoikeuden asettamia sananvapauden rajoituksia. Myös urheiluoikeudessa keskeisessä asemassa olevalla yhdistysautonomialla on tärkeärooli sananvapautta tarkasteltaessa. Yleisesti sananvapauden aineelliset rajoitukset löytyvät lähinnä rikoslaista (39/1889), mutta yhdistysautonomia antaa urheilujärjestöille mahdollisuuden rajoittaa sananvapautta myös urheilun itsesääntelyyn perustuen. Tällöin sananvapauden rajat ylittäviä ilmaisuja saatetaan tutkia useiden eri tahojen toimesta, jolloin samoista rikkomuksista voi seurata niin kurinpitoseuraamus kuin rikosoikeudellinenkin rangaistus. Yhdenvertaisuuslakia sekä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettua lakia koskevissa asioissa toimivalta voi olla edellä mainittujen lisäksi myös näitä lakeja valvovilla viranomaisilla. Siten urheilun vakavien eettisten rikkomusten tilanteissa voi syntyä ongelmia sen suhteen, mikä taho on toimivaltainen käsittelemään asian ja miten toinen ratkaisu tulee mahdollisesti huomioida myöhemmässä päätöksenteossa. Tähän liittyy keskeisesti myös erilaiset toimivaltuudet tapausten tutkinnassa, mikä puolestaan vaikuttaa eri tahojen mahdollisuuksiin selvittää todellinen tapahtumainkulku käsiteltävänä olevissa asioissa. Tutkielmassa käsitellään niin itsesääntelyn asettamia sananvapauden rajoituksia kuin päällekkäisen toimivallan tilanteita. Urheilujärjestöjen asema yksityisinä toimijoina vaikuttaa lisäksi perusoikeuksien tarkasteluun. Perinteisesti perusoikeuksilla on katsottu olevan tärkeämpi rooli yksilöiden suojaamisessa julkisen vallan käytöltä eli niin kutsutussa vertikaalisuhteessa. Moderni perusoikeusajattelu kuitenkin yhä enenevässä määrin korostaa perusoikeuksien suojan merkitystä myös yksityisten toimijoiden välillä eli horisontaalisuhteessa. Urheilutoiminnan organisointi pyramidimallin mukaisesti korostaa edelleen horisontaalivaikutuksen tärkeyttä urheilijoiden aseman parantamiseksi. Urheilujärjestöillä on sääntelymonopoli, jossa perusoikeuksien toteutumista ei juuri seurata. Siitä huolimatta, että urheilijat teoriassa vapaaehtoisesti sitoutuvat noudattamaan itsesääntelyä, käytännössä vaihtoehtoa ei kuitenkaan useimmiten ole, mikäli haluaa osallistua kilpailutoimintaan edes jollain tasolla. Sinänsä pyramidimalli on todettu toimivaksi ratkaisuksi urheilun organisoinnissa, mutta sen voidaan katsoa heikentävän merkittävästi urheilijoiden perusoikeussuojaa ilman tehokasta itsesääntelyn laillisuuden valvontaa.

”Yksityisyydestään huolestuneiden kannattaa aina miettiä mitä sovelluksia puhelimeensa asentaa. Facebookin omistama Instagram myy jopa 79 prosenttia keräämästään datasta – eli tietoja sinun käyttäytymisestäsi.” Näin alkaa Alma Median Mikrobitti -sivustolla 15.3.2021 julkaistu uutinen. Teknologinen kehitys on mahdollistanut se, että miljardit ihmiset omistavat mobiililaitteen ja yhteydenpito on mahdollista ympäri maailmaa. Mobiililaitteet ovat pieniä tietokoneita, jotka kulkevat ihmisten mukana keräten jatkuvasti tietoja käyttäjästään. Tietoja on mahdollista hyödyntää monin eri tavoin. Sijaintitiedon avulla on mahdollista tunnistaa yksittäisiä ihmisiä ja käyttäjät voivat itse luovuttaa henkilötietojaan rekisterinpitäjälle vastineeksi palvelun käytöstä. Lisäksi palvelin kerää käyttäjiensä digitaalista jalanjälkeä eli käyttäjän jokaista digitaalista toimea tarkkaillaan ja analysoidaan. Tietoja voidaan myös myydä eteenpäin, mutta usein tiedot ovat arvokkaita myös tiedot keränneelle, sillä tietojen avulla voidaan kehittää palveluja ja tarjota käyttäjälle entistä parempi käyttökokemus. Mobiilisovellusten tarkoitus on usein saada käyttäjä palaamaan kyseiseen palveluun aina uudelleen. Tiedot, joista on mahdollista tunnistaa yksittäinen henkilö ovat henkilötietoja. Henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan Euroopan unionin yleistä tietosuoja-asetusta ja kyseinen asetus asettaa tietyt ehdot, joiden perusteella henkilötietojen käsittely on mahdollista. Henkilötiedot ovat arvokkaita yrityksille ja mobiililaitteen sijaintitietojen hyödyntäminen mahdollistaa uudenlaisia palveluita. Kun automaattisen tekniikan avulla on mahdollista muodostaa tarkatkin tiedot käyttäjästä, voidaan tarjota esimerkiksi kohdennettua mainontaa. Mobiilisovelluksen toiminta tai ehdotettu video ovat suunniteltua perustuen laskelmoituihin oletuksiin ja tarkkoihin tietoihin käyttäjästä, yksityisyyden valitettavan usein jäädessä taka-alalle. Tutkielma käsittelee millä perusteella mobiilisovellukset saavat käsitellä henkilötiedoksi määriteltyä sijaintietoa eurooppalaisen tietosuojalainsäädännön valossa. Pääasiallisena tutkimuskohteena on sijaintitiedon käsittely suostumusperusteella. Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen mukaan sijaintitieto on lähtökohtaisesti henkilötietoa. Tutkielma tarkastelee ensin tarkemmin sitä, milloin sijaintitieto on henkilötietoa ja milloin se luokitellaan anonyymiksi tiedoksi. Tutkielmassa käsitellään sijaintitietoon liittyvät käsitteet ja sijaintitietoja analysoidaan erotettuna muista henkilötiedoista niihin liittyvien erityispiirteiden vuoksi. Näitä erityispiirteitä, kuten erityiseen henkilötietoryhmään kuuluvia tietoja käsitellään ja tulkitaan voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti. Sijaintitietojen kohdalla tietojen käsittely on usein laajamittaista ja jatkuvan sijaintitiedon käsittely vaarantaa käyttäjän yksityisyyden erityisesti, jos kyseisistä tiedoista muodostuu erityisiksi henkilötiedoiksi luokiteltuja arkaluonteisia tietoja. Oikeudet henkilötietojen suojaan ja yksityisyyteen ovat perus- ja ihmisoikeuksia. Tutkielman päätutkimuskysymykset koskevat sitä, milloin ja millä perusteella mobiilisovellukset saavat kerätä eli käsitellä käyttäjiensä sijaintitietoja. Tutkielma tarkastelee siis tietosuojalainsäädännön asettamia rajoja koskien sijaintitietojen käsittelyperusteita keskittyen erityisesti yleisimpään käsittelyperusteeseen eli suostumukseen ja sen ajalliseen ulottuvuuteen. Tarkastelu tehdään mobiilisovellusten näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on löytää vastaus siihen, miten mobiilisovellus saa käsitellä henkilötietoja, kuten sijaintietoja ja mitkä tilanteet muodostavat ongelmia käyttäjän yksityisyyden kannalta. Tämän jälkeen tutkielmassa käsitellään vielä lyhyesti sitä, miten käyttäjä voi suojautua tietojensa käsittelyltä ja viimeisenä tarkastellaan tarkemmin kaupallisia mobiilisovelluksia.