Browsing by Subject "politiikka"

Tutkielma käsittelee ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren demokratiakäsitystä, joka rakentuu Rancièren tasa-arvon ja politiikan käsitteiden uudelleen muotoiluille. Tutkielma rinnastaa Rancièren erimielisyyttä korostavan politiikan teorian deliberatiivisen politiikan konsensuaalisen ajattelun kanssa korostaen näkemysten eroja, mutta samalla niiden yhtymäkohtia. Tutkielman argumentti rakentuu kahden teesin varaan, joita tutkielma havainnollistaa ja perustelee. Ensiksi Rancièren tasa-arvon käsitteen uudelleen muotoilu ja problematisointi tuovat esille deliberatiivisen politiikan muotoileman tasa-arvon puutteellisuuden ja epätasa-arvoiset ennakko-oletukset. Toiseksi Rancièren erimielisyyden politiikka ei ole täysin vastakkainen konsensuaaliselle politiikalle, vaan se sisältää konsensuaalisisa piirteitä sekä tasa-arvon, politiikan että demokratian käsitteiden tasolla. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee tasa-arvoa, joka muodostaa Rancièren ajattelun kulmakiven ja tarkastelee tasa-arvon käsitteen muotoutumista Rancièren ajattelun keskeiseksi viitepisteeksi. Toinen osa käsittelee Rancièren politiikan käsitettä sekä sen eroa perinteisesti ymmärrettyyn politiikkaan. Erityisesti osa käsittelee keskeistä politiikka-poliisi erottelua sekä poliittisen subjektin muotoutumista. Kolmas osa keskittyy Rancièren demokratiakäsitykseen, joka rakentuu tasa-arvon sekä politiikan muodostaman käsitteellisen kontekstin varaan. Tässä osassa Rancièren erimielisyyteen perustuva demokratiakäsitys asemoituu suhteessa deliberatiivisen demokratiaan ja konsensusajatteluun. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että tasa-arvo kaikkia koskevana ja yleisenä oletuksena toimii minimaalisena konsensuaalisena kiinnekohtana Rancièren ajattelussa. Rancièren politiikan käsite puolestaan haastaa näennäisen konsensuaalisuuden ja avaa mahdollisuuden luoda aito konsensus, joka ottaa huomioon myös ne, jotka jäävät näennäisen konsensuksen ulkopuolelle. Pyrkimys aitoon konsensukseen antaa Rancièren demokratiakäsitykselle tehtävän luoda entistä parempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta uuden konsensuksen kautta. Erimielisyys säilyy kuitenkin keskeisenä demokratian elementtinä, joka on edellytys aidon konsensuksen toteutumiselle. Juuri tässä mielessä Rancièren demokratiakäsityks voidaan nähdä sensitiivisempänä tasa-arvon kysymyksen tarkastelussa, kuin deliberatiivinen demokratia.

This thesis aimed to examine Japan’s lawmaking process that lead to the passage of the PKO law, also known as the peacekeeping law of 1992. The focus was on the government discussions that occurred during the period from September 1991 to June 1992. The issues revolving around the topic were extremely controversial. The root of the problem lies in Japan’s history, and the country’s international standing. This thesis is built on political discourse analysis. The primary objective is to aid in an understanding of the reasons behind the PKO law's creation. Most of the materials cited are government discussions about the law including the explanation of purpose, question rounds, committee reports, and plenary sessions in the House of Councillors and the House of Representatives. The analysis was focused on the expressed views shared by the speakers in the Diet on a micro level, while at the same time showing the effects of the proposed bill on a macro level. Also included were questions about the role played by the leading party, the Liberal Democratic Party, who was the main instigator in the law drafting process. The main questions can be limited to two: Was there a shift in the country's politics as it relates to the issues surrounding the bill's contents? What was the reason that the government strove so hard to pass this bill into law? Through the years, Japan’s foreign policy can be said to be evasive on some points, but with taking part in the peacekeeping operations, there was a slight shift in politics. Japan’s foreign policy was already UN-centered, so participating in the PKO operations was not that massive of a change. Overall, the result of the Gulf Crisis gave the Liberal Democratic Party a reason to make a push for the passing of the PKO bill, and some saw the dispatch of the Self-Defense Forces as the party's last significant effort to redefine Japan as a normal state. In June of 1992 the passed PKO law turned out to be a compromised law. What can be seen from the overall discussions in both houses was that they centered in the perceived unconstitutionality of the bill as well as the use of the army and possible use of force. In some public hearings lawyers and legal advisors stated that they were against the law. Despite this, the opposition, however, did not take into an account changing public opinion, and the government was able to pass the law successfully. Discussion of the bill, in Japan as well abroad, presented a variety of reactions, at the center of them was fear of dispatching the Self-Defense Forces. In conclusion, the army and the peacekeeping operations were two separate matters, and the passing of the bill was a chance for the country to be more active in an international setting.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Tämä tutkielma tarkastelee uskonnollisia argumentteja sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyssä eduskunnan täysistunnoissa vuosina 2012-2017. Tutkimuskysymyksenä on, millä tavalla uskonnollisia argumentteja käytettiin ja miten sukupuoli näkyi uskonnollisissa argumenteissa sukupuolineutraalia avioliittolakia käsiteltäessä. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, millä tavoin sukupuolineutraalin avioliittolain nähtiin horjuttavan heteronormatiivista yhteiskuntajärjestystä uskonnollisissa argumenteissa. Tutkielma keskittyy uskonnollisiin argumentteihin sukupuolen, Raamatun ja kirkon itsemääräämisoikeuden näkökulmista. Ensisijaisena lähdeaineistona on käytetty eduskunnan täysistuntoja kolmesta eri lakialoitteesta: kansanedustajien aloite vuodelta 2012, Tahdon2013-kansalaisaloite ja Aito avioliitto -kansalaisaloite vuodelta 2016. Lähdeaineistoa on analysoitu sisällönanalyysin ja lähiluvun metodein sekä huomioiden lähdeaineiston historiallis-yhteiskunnallisen kontekstin. Tutkimus osoittaa, että uskonnollisia argumentteja käyttivät eniten avioliittolakia vastustavien puolueiden kansanedustajat perussuomalaisista ja kristillisdemokraateista. Lakia vastustavat argumentit olivat enemmän uskonnollista puhetta kuin puhetta uskonnosta. Uskonnollista puhetta olivat esimerkiksi Raamatulla kantansa perusteleminen sekä luomisjärjestyksellä naisen ja miehen avioliiton erityisyyden perustelu. Lakia puolustavista puolueista eniten uskonnollisia argumentteja käyttivät vihreiden kansanedustajat. Heidän argumenttinsa olivat suurimmaksi osaksi puhetta uskonnosta, mutta poikkeuksia löytyi myös. Esimerkiksi vihreiden yksittäiset kansanedustajat käyttivät liberaalia raamatuntulkintaa puolustaakseen sukupuolineutraalia avioliittolakia. Heteronormatiivinen yhteiskuntajärjestys oli nähtävillä lähdeaineistossa. Lakia vastustavat puolueet näkivät sukupuolineutraalin avioliittolain horjuttavan heteronormatiivista yhteiskuntajärjestystä. Avioliitto nähtiin yhteiskunnan kivijalkana ja sen muuttaminen murtaisi tätä yhteiskunnan kivijalkaa. Homoseksuaalisuuden nähtiin olevan uhka heteronormatiiviselle yhteiskuntajärjestykselle. Vaikuttaa siltä, että lakia vastustavien kansanedustajien mukaan avioliiton tärkein tarkoitus olisi suvunjatkaminen biologisesti naisen ja miehen välillä. Samaa sukupuolta oleville pareille tämä ei olisi mahdollista, joten avioliittoa ei tulisi heille avata. Samalla he rajasivat hyväksytyistä perhemuodoista ulos yksinhuoltajaperheet, uusioperheet, hedelmättömät heteroparit ja sateenkaariperheet. Lakia puolustavissa puheenvuoroissa avioliiton uudelleenmäärittely nähtiin hyvänä asiana. Lisäksi puheenvuoroissa tuotiin esille, ettei lakeja voida tehdä uskonnollisista lähtökohdista käsin.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielma käsittelee 1990-luvun alun parlamentaarista pakolaisretoriikkaa. Työssä selvitetään, miten pakolaisista ja turvapaikanhakijoista puhuttiin vuosien 1990–1993 eduskuntakeskusteluissa, miten puolueiden ja edustajien argumentit ja puheenvuorojen sävyt erosivat toisistaan, ja miten edustajien taustatekijät, kuten puolue, ikä, sukupuoli tai vaalipiiri, vaikuttivat retoriikkaan ja puheenvuorojen sävyyn. 1990-luvun alun pakolaisretoriikan analyysin avulla päästään tarkastelemaan, miten suomalainen parlamentaarinen pakolaisdiskurssi muotoutui aikana, jolloin niin Suomen ulko- kuin sisäpolitiikkakin oli murroksessa, ja jolloin turvapaikanhakijoita saapui maahan merkittävästi enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Neuvostoliiton hajoaminen ja mahdolliseksi tullut asemoiminen länteen ja kohti EU:ta asettivat Suomen uuteen tilanteeseen, jossa ihmisoikeusperustainen pakolaispolitiikka syrjäytti ulkopolitiikan ehdoilla ohjatun, rajoittavan pakolaispoliittisen linjan. Poliittisten muutosten lisäksi Suomi oli taloudellisestikin uudessa tilanteessa; syvä talouskriisi ja uusliberalismin nousu päättivät hyvinvointivaltion laajentumiskauden. Lama ja poliitikkojen luoma kriisitietoisuus näkyivät myös pakolaisretoriikassa. Tutkielman aineistona ovat kaikki ne eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat vuosilta 1990–1993, joissa mainitaan sana ”pakolainen” tai ”turvapaikanhakija” tai jokin niiden taivutusmuodoista. Aineisto on kerätty eduskunnan kirjaston sähköisen aineistohaun avulla ja käsitelty ja koodattu Atlas.ti-ohjelmalla grounded theoryn periaatteita noudattaen. Aineistoa käsitellään niin laadullisin kuin määrällisinkin menetelmin. Tutkielman ensimmäinen analyysiosa keskittyy määrälliseen tarkasteluun ja sen selvittämiseen, miten edustajien taustatekijät vaikuttivat heidän retoriikkaansa ja puheenvuorojensa sävyihin. Määrällinen tarkastelu osoittaa, että avoimen pakolaispolitiikan puolesta puhuivat useimmin vasemmistopuolueiden kansanedustajat, kun taas oikeistopuolueiden edustajat vaativat usein kiristyksiä pakolaispolitiikkaan. Pienten puolueiden kohdalla oikeisto-vasemmisto -jako ennusti pakolaispoliittista linjaa huonommin kuin suurempien puolueiden kohdalla. SMP ja RKP erottuvat aineistosta rikkoen pakolaispolitiikan oikeisto-vasemmisto -linjaa, sekä samalla toistensa vastinpareina, joiden pakolaispolitiikka oli lähes päinvastaista toisiinsa nähden. SMP ajoi hyvin näkyvästi hyvinvointisovinistista ja rajoittavaa pakolaispolitiikkaa, kun taas RKP:n edustajien puheenvuoroissa korostuivat ihmisoikeudet ja vaatimukset avoimemmasta pakolaispolitiikan linjasta. Toisessa analyysiosassa aineistoa tarkastellaan laadullisesti, pääasiassa diskurssianalyysin ja retorisen analyysin keinoin, ja eritellään pakolaisaiheisten täysistuntokeskustelujen yleisimpiä argumentteja. Aineistosta nousee esiin Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän merkitys niin pakolaisten kuin rikollistenkin lähtö- ja kauttakulkumaana ja siten merkittävänä uhkakuvana. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan sitä, millaiselle yleisölle poliitikot puhuivat, ja millaisia vaikutuksia puhetyypeillä tyypillisesti on yleisöönsä. Aiempien tutkimusten mukaan työväenluokkaan kuuluvat, pienituloiset ja työttömät suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin tyypillisesti kielteisesti, ja suurituloiset ja koulutetut useammin myönteisesti. Aineisto kuitenkin osoittaa, että vasemmistopuolueet, joiden äänestäjäkunta oli 1990-luvun alussa valtaosin pienituloista ja kouluttamatonta, puhuivat useimmin sallivan pakolaispolitiikan puolesta, kun taas oikeistopuolueet, joiden äänestäjät olivat tyypillisesti hyvätuloisia ja koulutettuja, puhuivat pakolaispolitiikan kiristämisen puolesta. Onkin mahdollista, että poliittisessa keskustelussa saamastaan huomiosta huolimatta pakolaisaiheet eivät lopulta vaikuttaneet suomalaisten äänestyspäätöksiin voimakkaasti vielä 1990-luvulla. Tästä saattaa kertoa myös SMP:n jyrkästi laskenut kannatus jatkuvasta ja populistisesta kielteisestä pakolaispuheesta huolimatta. Pakolaispoliittisista puheenvuoroista erottuvat vastakkaiset pyrkimykset toisaalta vartioida kansallisvaltion rajoja ja kansallisen yhteisön jäsenyyttä, toisaalta suuntautua uudella tavalla ja uudessa roolissa osaksi globaalia poliittista järjestelmää. Eduskuntakeskustelu heijastelee suomalaisten poliitikkojen toiveita ja uhkakuvia uuden poliittisen ja taloudellisen ajan kynnyksellä.

Tämä tutkielma tarkastelee kirkon ja uskonnon esiintymistä keskustan, kokoomuksen, ruotsalaisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puolue- ja periaateohjelmissa vuodesta 1945 vuoteen 2020. Tutkielma pyrkii selvittämään, miten kirkko ja uskonto näkyvät kyseisissä puolue- ja periaateohjelmissa. Lisäksi tutkielma pyrkii etsimään vastauksia siihen, miten kirkon ja uskonnon asema näissä ohjelmissa on muuttunut. Kolmanneksi tutkimus tarkastelee sitä, miksi kirkon ja uskonnon näkyvyys poliittisissa yleisohjelmissa on muuttunut. Tutkielman lähdeaineistona on 37 poliittista yleisohjelmaa, jotka ovat luettavissa Pohtiva-tietokannassa. Tutkielma vertailee sekä historiallista muutosta rajatussa aikakehyksessä että puolueiden välisiä eroja. Tutkielma on perusluonteeltaan laadullinen, mutta se hyödyntää vertailussa kvantitatiivisia keinoja. Kvantitatiiviset keinot tarkoittavat tässä tapauksessa käsitteiden esiintyvyyden määrällistä tarkastelua. Tutkielman tulosten perusteella uskonto ja kirkko olivat näkyvästi esillä useissa sotien jälkeen julkaistuissa puolueohjelmissa. Erityisesti porvarilliset puolueet näkivät tarpeelliseksi aiheen käsittelyn ohjelmissaan. Sosiaalidemokraatit suhtautuivat ohjelmissaan kirkkoon ja uskontoon kriittisemmin. 1960-luvun uusvasemmistolainen henki herätti erityisesti nuorissa kirkkokriittisyyttä. Tällöin useat porvarilliset puolueet puolustivat ohjelmissaan kirkon ja kristinuskon asemaa Suomessa. 1970-luvulla ohjelmatyöskentelyyn panostettiin erityisen paljon ja keskustelua käytiin muun muassa uskonnonopetuksen asemasta. Kirkon ja uskonnon näkyvyys poliittisissa yleisohjelmissa alkoi hiljalleen vähentyä 1980-luvun kuluessa. 1990-luvulla muutos oli jo merkittävä. Tällöin kirkollis-uskonnollisten aiheiden käsittely oli erittäin vähäistä ja osassa ohjelmista näitä ei käsitelty lainkaan. Yhteiskunnan maallistumiskehitys alkoi vaikuttaa ohjelmien sisältöön ja kirkollis-uskonnolliset kysymykset siirtyivät lama-aikana politiikan taka-alalle. Jo 1990-luvulla alkanut vähäisen esiintyvyyden linja jatkui tutkimusjakson loppuun eli vuoteen 2020 saakka. Säädösuudistusten myötä puolueiden käsitys uskonnonvapaudesta yhtenäistyi tällä vuosituhannella ja puolueohjelmissa oli nähtävissä merkkejä jaetusta uskonnonvapauden ihanteesta. Samaan aikaan maltillinen suhtautuminen kirkollis-uskonnollisiin kysymyksiin tuli valtavirraksi. Vielä 1960–1970-luvuilla suhtautuminen kirkkoon ja uskontoon oli suomalaisille niin merkittävä kysymys, että sitä kannatti käsitellä laajasti poliittisissa yleisohjelmissa. Näiden kysymysten vaikutus poliittiseen keskusteluun on nykyisellä vuosituhannella käynyt niin vähäiseksi, että puolueet eivät ole enää nähneet tarpeelliseksi tarkastella seikkaperäisesti kirkkoa tai uskontoa ohjelmissaan.

Käsittelen tässä tutkielmassa Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäistymisprosessin uutisointia venäläisessä mediassa vuonna 2018. Konstantinopolin patriarkka vahvisti uuden, Moskovasta riippumattoman kirkollisen organisaation tammikuussa 2019. Moskovan patriarkaatti reagoi itsenäistymisprojektiin kielteisesti ja katkaisi yhteydet Konstantinopoliin. Aineisto koostuu Venäjän valtionjohdolle myönteisen Izvestijan sekä oppositiolehti Novaja Gazetan nettisivujen teksteistä, jotka on julkaistu välillä 17.4.2018 – 6.1.2019. Juttuja kertyi yhteensä yli 300 ja aineisto on noin 400 liuskan mittainen. Vaikka Venäjän valtionjohto ja ortodoksinen kirkko tekevät tiivistä yhteistyötä, Ukrainan sota on esimerkki tilanteesta, jossa kirkon ja valtion intressit eivät kohtaa. Venäjän ja Ukrainan välien tulehtuessa Ukrainan johto alkoi ajaa yhä voimakkaammin itsenäisen kirkon asiaa, minkä seurauksena Moskovan patriarkaatin vaikutusvalta ortodoksisessa yhteisössä heikkeni merkittävästi. Tutkielmani yhtenä tavoitteena on selvittää, miten kirkko ja valtio viestivät haastavassa tilanteessa, ja mitä Ukrainan kirkon itsenäistymisen uutisointi kertoo kirkon ja valtion ajankohtaisista suhteista. Analysoin aineistoa kriittisen diskurssianalyysin viitekehyksessä, erityisesti Norman Faircloughin ajatuksien kautta. Motivaatio kriittisen diskurssianalyysin valintaan nousee yhtäältä halusta tutkia Venäjän kirkon ja valtion viestintää kielellistä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yhdistäen. Toisaalta kriittisen diskurssianalyysin valinta tuo tutkielman osaksi ajankohtaista uskontotieteellistä keskustelua: Pyrin tuottamaan lisää tietoa diskursiivisen uskonnontutkimuksen lähtökohtien käyttökelpoisuudesta erilaisiin aineistoihin ja konteksteihin. Vaikka lehdet uutisoivat yhdestä tapauksesta, voi aineistossa havaita yleisempiä käsityksiä siitä, mikä kirkkojen asema yhteiskunnassa tulisi olla. Izvestijan ja Novaja Gazetan näkemykset kirkkokonfliktista ovat päinvastaiset mutta kumpikin lehti näkee konfliktin sellaisena, jossa ”uskontoa käytetään hyväksi” poliittisiin tarkoituksiin. Izvestija liittää ”poliittisuuden” erityisesti Ukrainan kirkkojen ominaisuudeksi ja Novaja Gazeta profiloi Moskovan patriarkaattia samalla tavalla. Izvestija rakentaa sellaista määritelmää ”hyvästä kirkosta”, johon sopivat Moskovan patriarkaatti ja sen tukijat. Novaja Gazeta pyrkii päinvastaiseen, mutta jakamalla samat lähtökohdat päätyy osaltaan vahvistamaan Moskovan patriarkaatin valta-asemaa ja käytettävyyttä valtionjohdon kumppanina.

This Master s thesis analyses the politisation of collective memory in the Cuban Museum of Art and Culture founded in 1973 in Miami. The museum was established by Cubans who exiled after the revolution of 1959. The goal of the museum was to maintain Cuban culture and tradition until the return to homeland. The purpose of this thesis is to find out why an auction that took place at the museum in 1988 polarised the internal relations in the museum and why the functions of the museum slowly ceased after the auction. The research methods are anthropological participant observation, ethnographic fieldwork and archive research. The data is mainly gathered during the two months of field work in 2006 in Miami. The archive data comprises of 49 documents from the archives of the Cuban Museum, derived from the Cuban Heritage Collection of the University of Miami. The interview data includes five in-depth interviews with key figures from Miami, three of which were central actors in the case of the museum. Furthermore, field notes and 71 media texts concerning the Cuban Museum collected from the Cuban Heritage Collection are analysed. The thesis demonstrates that the tensions between processes of counter-memory and official history are negotiated in the operations of the museum as the collective memory of a community becomes public. The thesis depicts how the politics of memory are apparent in the efforts of the Cuban community to institutionalise memory and participate in the processes of constructing Cubanness. The tight institutional structure and political and cultural unity of the Cuban community of Miami, and especially of the first, golden generation of exiles, have made possible a parallel public sphere local to Miami. This definition of Cubanness is based on a specific projection of time, where the authentic Cuba is recognised as the Cuba before revolution, and the socialist Cuba is considered a context of the disfigurement of Cubanness. Victoria Boym s concept of restorative nostalgia explains the nostalgic nationalism of Cubans forced to settle outside the borders of the homeland, as the negotiations of past in the operations of the museum aim at a reproduction of the home and at overcoming the temporal distance from the idealised Cuba of the past. This thesis proposes that the Cuban Museum of Art and Culture can be considered an institution that reproduces counter-memory, understood after Johannes Fabian and John R. Eidson as social action that makes collective memory public. The museum participated in the production of collective memory and discussion of authentic Cubanness as opposed to the State of Cuba s official understanding of history. The conclusion is that through the exile ideology of the Cuban community in Miami, the public representations of memory are controlled in such a way that the historicity produced in the museum did not sufficiently represent the Cuban community, and as such, did not gain general support. This may be one reason for the termination of the operations of the museum, even as the Cuban community continues to wait for the possibility of return.

Millaisia politiikan uutisten kuluttajia nuoret aikuiset ovat? Mitkä tekijät motivoivat heitä politiikan uutisten kuluttamiseen? Entä mitkä ovat demotivoivia eli motivaatiota heikentäviä tekijöitä? Tämä tutkimus vastaa näihin kysymyksiin käyttämällä kokeellista simulaatiomenetelmää, jossa haastateltavat reagoivat testiartikkeleihin vastaamalla, mitkä niistä he lukisivat ja millä perusteella. Tutkimuskysymykset ovat tärkeitä, koska viime vuosikymmeninä median murros on saanut uutistoimitukset miettimään tarkemmin yleisöä ja uusia digitaalisia mahdollisuuksia. Nuoret sukupolvet ovat vaativia kuluttajia, joille medioiden täytyy onnistua vakuuttamaan, että heidän tarjoamiensa uutisten parissa kannattaa käyttää aikaa. Erityisesti politiikan journalismi on vaikeassa asemassa toteuttamassa yhtä aikaa toimitusten lukijalähtöisiä ja analytiikkaan pohjautuvia tavoitteita sekä vallan vahtikoiran tehtävää. Politiikan uutisten kuluttamisella on myös yhteys nuorten poliittiseen kiinnostukseen ja osallistumiseen. Tutkimus toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina, joissa haastateltiin kahtatoista 18–24-vuotiasta nuorta aikuista. Haastateltaville näytettiin 50 eri medioista poimittua politiikan uutista, joista he valitsivat ja perustelivat, mitkä he lukisivat ja mitkä eivät. Näiden testiartikkelien tarkoituksena oli simuloida todellista valintatilannetta, jossa päätös verkkojutun klikkaamisesta tehdään nopeasti ja alitajuntaisesti. Valintojen ja perustelujen pohjalta muodostettiin motivaatio- ja demotivaatiotekijöitä, jotka avaavat syitä kiinnostukselle. Lisäksi haastateltavilta kysyttiin uutisiin ja politiikan uutisiin liittyvistä kulutustottumuksista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu vastaanotto- ja käyttötarkoitustutkimuksesta sekä motivaatio- ja demotivaatiotekijöitä käsittelevästä kirjallisuudesta. Näiden pohjalta muodostettiin oma viitekehys, joka huomioi käyttötarkoitustutkimuksen kritiikin. Haastattelut analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Haastatellut nuoret aikuiset kuluttivat uutisia monipuolisesti sekä määrällisesti että laadullisesti. Heillä oli neljä keskeistä syytä kuluttaa uutisia: ajanviete, halu sivistyä, huomioarvo ja samaistuminen. Näistä huomioarvo eli olennaisimmat tapahtumat ja samaistuminen korostuivat politiikan uutisten kuluttamisen syinä. Lähes kaikki haastateltavat arvioivat, että he seuraavat uutisia ja erityisesti politiikkaa aiempaa enemmän. Muutokseen oli vaikuttanut neljä tekijää: koulutus, aikuistuminen, kaveripiiri ja kiinnostusta herättävä yksittäinen uutistapahtuma. Motivaatiotekijöitä olivat samaistuminen, tuttuus ja tunteet. Etukäteen esimerkiksi keskusteluista tai aiemmasta uutisoinnista tuttu aihe kannusti lukemaan lisää samasta aiheesta. Tunteisiin kuten hämmennykseen tai yllätykseen liittyvät motivaatiot olivat yleisiä erityisesti ikähaitarin nuorimmilla haastateltavilla. Demotivaatiotekijöitä olivat lisäarvon puute, epäselvyys, riitely sekä yksittäiset henkilöt ja mielipiteet. Lisäarvoa ei koettu saavan, jos jutussa ei ollut riittävän tärkeää, uutta, ajankohtaista tai konkreettista asiaa. Epäselvyyden takia haastateltavien oli vaikea kontekstoida osaa jutuista, minkä takia he eivät olisi halunneet lukea kyseisiä juttuja. Riitely koettiin turhanpäiväiseksi ja usein liioitelluksi. Yksittäisiin henkilöihin ja mielipiteisiin keskittymistä pidettiin yksipuolisena uutisointina. Tämän tutkimuksen perusteella motivaatio- ja demotivaatiotekijöiden käsitteitä kannattaa jatkossakin hyödyntää uutisiin liittyvissä käyttötarkoitustutkimuksissa. Niiden avulla saadaan muuta motivaatiotutkimusta tarkempaa tietoa uutisten kuluttajien asenteista ja käyttäytymisestä. Esimerkiksi tuttuuden korostuminen motivaatiotekijänä kertoo siitä, että haastateltavat seuraavat politiikan uutisia hyvin, koska aiheet eivät tuntuisi tutuilta ilman tietämystä päivänpolitiikasta. Haastateltavat myös löysivät paljon samaistumispintaa politiikan uutisista, mihin vaikuttaa se, että haastateltavien kokema samaistuminen oli laajaa eikä kovin suoraviivaista. Tämä on merkityksellistä, koska kyky samaistua monipuolisesti eri aiheisiin mahdollistaa laajan kiinnostuksen ja sitä kautta poliittisen tietämyksen. Otsikoiden epäselvyys vaikutti kuitenkin siihen, että haastateltavat eivät kyenneet kontekstoimaan tai uloskoodaamaan kaikkia juttuja eivätkä siksi ymmärtäneet uutisia. Tämä aiheutti kokemuksen siitä, etteivät he tiedä tarpeeksi politiikasta ja juttu ei ole tehty heille. Ulkopuolisuuden tunne voi etäännyttää nuoria uutisista ja politiikasta sekä olla siten riski demokratialle. Uutistoimituksissa kannattaisi kiinnittää huomiota erityisesti otsikkojen selkeyteen. Tutkimuksen perusteella nuoret aikuiset ovat kuitenkin kiinnostuneita politiikan uutisista. He kuluttavat uutisia monipuolisesti, mutta vähättelevät politiikan uutisten seuraamistaan ja ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista. Tämä on huolestuttavaa nuorten aikuisten itsetunnon ja koetun osaamisen kannalta. Lähes kaikki lukivat aikuistuessaan enemmän politiikan uutisia, mikä kertoo siitä, ettei poliittisesti epäkiinnostuneesta nuoresta kasva väistämättä epäkiinnostunutta aikuista.

Tavoitteet: Ministerien professionalisoitumisen tasoa ei ole aiemmin tutkittu Suomen tutkimuskentässä kvantitatiivisin tutkimusottein, mikä loi yllykkeen pro gradu-tutkielman aiheeseen. Tarkoituksena on vastata kolmeen tutkimuskysymykseen 1) Ovatko ministerit poliittisen professionalismin perspektiivistä tarkasteltuna eksperttejä vai amatöörejä vaativan tehtävän hoitamiseen? 2) Miten valtakonteksti näkyy ministerien asiantuntijuudessa? ja 3) Miten Perustuslakiuudistuksen kelpoisuusehtojen muuttaminen 1.3.2000 lukien reflektoituu ministerien ammattitaidossa? Tavoitteena on myös selvittää, toteutuuko ennakko-oletus, jonka mukaan Perustuslakiuudistuksen eli 1.3.2000 jälkeen ministerien osaamisentaso on heikentynyt, sillä heille ei ole enää asetettu kelpoisuusehtoja. Viitekehykseksi valikoitui näin ollen professionalismin tarkastelu, jonka tueksi valikoitui sosiologis-filosofinen valta- ja yhteiskuntanäkemys, mitkä tukeutuvat myös Perustuslakiin. Suurin osa lähdeaineistosta painottuu journaalilähteisiin, joissa huomioidaan ministerien ammattitaitoon mahdollisesti vaikuttavia kontekstuaalisia tekijöitä. Menetelmät: Tutkimusaineistona huomioitiin kahdeksan hallitusta, joista neljä on valittu ennen Perustuslakiuudistusta vuosilta 1966–1991 ja neljä hallitusta uudistuksen jälkeen vuosilta 2003–2015. Tutkielmaan lähempään tarkasteluun valikoituivat pää-, ulkoasiain-, oikeus-, sisäasiain-, puolustus-, valtiovarain-, opetus- sekä maa- ja metsätalousministerit eli kaikkiaan 64 ministeriä. Osaamisentasoa mitattiin itse laaditulla pisteytyksellä hyödyntäen kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä ja vastauksissa käytettiin myös kvalitatiivista analysointia. Tulokset ja johtopäätökset: Johtopäätöksenä on todettava, että ministereistä oli 64 % eksperttejä ja 36 % amatöörejä eli he ovat professionalisoituneita. Ministerit käyttävät valtaa moraaliseettisin näkemysten avulla, joka voi hallintamentaliteetin ohella luoda professionalisoitumista. Ministerit ovat professionaalisesta näkökulmasta ammattitaitoisia hoitamaan vaativan tehtävän tuomat haasteet ja näin ollen käyttämään valtaa asianmukaisesti. Tulokset osoittivat, että ennen Perustuslakiuudistusta toimineiden hallitusten ministereillä oli relevantimpaa työkokemusta ja kokemusta aiemmista ministerivakansseista kuin uudistuksen jälkeen toimineilla ministereillä. Tutkielman ennakko-oletus siten toteutui, sillä ministerien osaamisentaso on hieman heikentynyt Perustuslakiuudistuksen jälkeen.