Browsing by Subject "postkolonialismi"

Tässä pro gradussa olen tutkinut ghanalaisen teologin Mercy Oduyoyen feminististä afrikkalaista teologiaa. Tutkimuskysymykseni on, mitkä ovat afrikkalaisen teologian erityispiirteet, sekä miten feministinen ja womanistinen ajattelu näkyy Oduyoyen teologiassa. Määrittelen tutkielmalleni keskeiset käsitteet vapautuksen teologia ja postkoloniaalinen teologia, musta teologia, feministinen ja womanistinen teologia, ja tarkastelen myös muun muuassa Circle of Concerned African Women Theologians-yhteisöä, jonka Oduyoye on perustanut. Tämä tutkielma paneutuu afrikkalaisen postkoloniaalisen feministisen teologian juuriin ja niihin keskusteluihin, joista afrikkalainen feministinen teologia on saanut alkunsa. Kun puhun ”afrikkalaisesta kulttuurista”, tarkoitan kontekstista riippuen joko matrilineaarista tai patrilineaarista afrikkalaista perinnettä. Matrilineaariset kulttuurit ja samoin patrilineaariset kulttuurit ovat niin yhteneviä keskenään, että niistä voidaan tehdä yleistyksiä ”afrikkalaisena kulttuurina”. Kristinusko tuli Afrikkaan ensimmäisen kerran jo noin 300-luvulla. Tästä huolimatta valtaosa Afrikan kristillisistä kirkoista on niin sanottuja lähetyskirkkoja, 1700-1900-luvulla eurooppalaisten perustamia kirkkoja, ja siten eurooppalainen vaikutus afrikkalaiseen kristinuskoon on merkittävä. Mercy Oduyoye näkee tämän vaikutuksen olleen ensisijassa kielteinen, ja hänen mukaansa erityisesti naisten asema on kärsinyt valkoisesta kristinuskosta ja länsimaisesta raamatuntulkinnasta. Afrikkaan on 1900-luvulla perustettu myös kotoperäisiä ns. AIC-kirkkoja, joissa ollaan tavoiteltu niin sanottua autenttista afrikkalaisuutta. Näissä kirkoissa ollaan onnistuneesti toteutettu afrikkalaista teologiaa, mutta naisten asema AIC-kirkoissa ei ole Oduyoyen mukaan merkittävästi lähetyskirkkoja parempi. Oduyoyen mukaan afrikkalaisessa kristinuskossa on länsimaisesta kristinuskosta erillisiä uskonnollisia piirteitä. Hänen mukaansa afrikkalaisille naisille kuva Kristuksesta vapauttajana on erityisen tärkeä, ja Kristus nähdään paitsi synnistä, myös seksismistä vapauttavana lunastajana. Oduyoye tarkastelee afrikkalaisen teologian tärkeimpiä temaattisia kohtia pureutumalla jumalakuvaan, perheeseen, äitiyteen ja naiseuteen. Jumalakuva afrikkalaisessa teologiassa eroaa hänen mukaansa länsimaisesta siinä, että afrikkalaisessa kristinuskossa Jumalasta käytetään myös sukupuolineutraaleja nimityksiä. Nämä nimitykset on omaksuttu afrikkalaisista traditionaalisista uskonnoista.

Pro gradu -tutkielmassa ”Puhe, kirjoitus, hiljaisuus – J.M. Coetzeen Foen transtekstuaalista tarkastelua” tutkitaan niitä tapoja, joilla Foe, tietoisesti tekstienvälisyytensä julkistava ja muiden tekstien päälle rakentuva teos on yhteydessä muihin teksteihin, ja miten se näiden yhteyksien kautta puhuu puheesta, kirjoituksesta ja hiljaisuudesta. Tutkielman teoreettinen tausta on intertekstuaalisuudessa ja Gérard Genetten transtekstuaalisuuden teoriassa. Tutkimuksessa arvioidaan myös sitä, miten eri transtekstuaalisuuden kategoriat teoksen tulkintaan vaikuttavat ja kuinka oleellisia ne teoksen tulkinnan kannalta ovat. Genette tarkoittaa transtekstuaalisuudella yleistä tekstien välisten viittausten ja suhteiden kenttää, jonka hän jakaa viiteen eri viittaamistapaan. Hypertekstuaalisuuden kautta Defoen Robinson Crusoe asettuu Foen tulkinnan kannalta keskeiseksi hypotekstiksi. Coetzee käyttää erilaisia transformaatioiden keinoja kuten transfokalisaatiota ja transvaluaatiota asettaakseen hypotekstin ja sen taustalla olevan kolonialistisen aatemaailman kriittiseen valoon. Taiteen ja ylipäätään ei-sanallisen diskurssin kautta esitetään mahdollisuus Fridayn puheeseen. Intertekstuaalisten viitteiden kautta huomio kiinnittyy siihen, että Foe on yhdistelmä Defoen henkilöhistoriaa ja hänen teoksiaan: Robinson Crusoen lisäksi keskeisiä ovat Moll Flanders ja Roxana. Lisäksi viitteitä on mm. Tournierin Perjantaihin, Shakespearen The Tempestiin sekä Virginia Woolfiin. Foen intertekstuaalisuus nostaa esiin viittausten kohteet ja korostaa Foen kiinnittymistä länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Paratekstuaalisen analyysin kautta korostuu kirjan rakenne tietoisesti tehtynä konstruktiona. Tärkein tulkintaan liittyvä periteksti on kirjan nimi, jonka kautta aukeaa monikerroksisia ajatuksia vihollisuudesta, jossa on kyse myös kirjailijan ja hänen luomiensa romaanihenkilöiden välisestä sekä kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta. Kirjan nimi Foe viittaa myös historialliseen kirjailijaan nimeltä Daniel (De)Foe ja hänen kauttaan länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Kirjan lukujen minimalistinen numeroiminen kiinnittää huomiota lukujen selvästi keskenään erilaisin kerrontarakenteisiin, jotka heijastelevat yhtäältä kirjallisuuden kehityksen eri vaiheita, toisaalta romaanin kertojan yritystä löytää oma ääni. Lisäksi muuttuva kerronta korostaa koko teoksen rakentumista sanoista ja edelleen sanojen luoman maailman keinotekoisuutta. Metatekstit avaavat kirjaan erilaisia tulkintoja, mutta toisaalta myös rajaavat ja ohjaavat tulkintaa tiettyyn suuntaan; Foen kohdalla erityisen vahvasti vaikuttavat feministinen ja postkolonialistinen tulkintatraditio. Arkkitekstuaalisuuden kautta Foe on yhteydessä muihin saman lajityypin teoksiin; tässä tutkimuksessa arkkityypiksi on käsitetty robinsonadi, jonka kautta kriittiseen tarkasteluun tulee sen taustalla vaikuttava rasistinen ja kolonialistinen robinson-myytti ja sen kiinteä yhteys länsimaiseen kulttuuriin. Transtekstuaalisen rakenteensa ja Fridayn hiljaisuuden kautta Foe kiinnittää huomiota kieleen ja kerronnan rakenteisiin, purkaa myytin sanoiksi ja keskeyttää myytin uusintamisen. Tutkimuksessa käy ilmi, että transtekstuaalisuuden kategoriat eivät ole ehdottomia ja tarkkarajaisia, vaan ennemminkin vyöhykkeitä tai funktioita, joista osa määrittyy tekstistä, osa lukijasta käsin. Transtekstuaalisen tulkinnan avulla Foen tekstienvälisyyden laaja kirjo tulee näkyviin. Se tukee romaanin keskeistä ajatusta siitä, että kaikki kirjoitus on lainaamista, kaikki tarinat ovat osia jostain toisesta ja että teos ja tulkinta syntyvät monimutkaisessa tekstienvälisessä prosessissa. Transtekstuaalisen rakenteensa kautta Foe kyseenalaistaa kerronnan ja kirjallisuuden mahdollisuuden tavoittaa totuutta, mutta kyseenalaistaa myös fiktion ulkopuolisen totuuden käsitteen. Vaikka lopullista totuutta ei ole, tunnistamalla omat kielen, kerronnan, puheen, merkityksenannon, sosiaalisen ja poliittisen todellisuuden asettamat rajoitukset siitä on mahdollista nähdä väläyksiä.

1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan asti japanilaisessa historiankirjoituksessa näkyi voimakkaasti nationalistinen ja kolonialistinen ideologia. Historiasta haettiin oikeutusta Japanin valloituksille Aasiassa sekä japanilaista identiteettiä, joka erottaisi sen eurooppalaisten määrittelemästä ’idästä’ (orient) ja nostaisi sen ”modernien” kansallisvaltioiden joukkoon. Myös Korean historia valjastettiin tähän käyttöön. Hatada Takashi (1908–1994) oli ensimmäinen japanilainen historioitsija, joka sodan jälkeen kritisoi Japanin kolonialistisesti värittynyttä näkökulmaa Korean historiaan. Tämä tutkimus tarkastelee Hatadan teosta Chōsen-shi (1951, ’Korean Historia’), jonka Hatada kirjoitti ennen historiankirjoituksen traditiota kritisoivia töitään. Työn tutkimuskysymyksenä on Onko teoksessa Chōsen-shi kolonialistisen historiankirjoituksen piirteitä? ja siihen vastataan kolmen lisäkysymyksen avulla: 1) Onko Hatadan näkökulma teleologinen? 2) Onko tekstissä orientalistisia piirteitä? ja 3) Miten hän kohtelee ’marginaalista’ (subaltern)? Kysymykset kumpuavat kolonialistisesta ideologiasta ja postkolonialistisesta teoriasta, jotka toimivat tutkimuksen viitekehyksenä. Analyysi tehdään käyttämällä metodina teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Analyysissä todetaan, että Chōsen-shi on selkeän teleologinen, tukee japanilaisen orientalismin teoriaa Korean historiasta jatkuvana, kehitystä häiritsevänä konfliktina, mutta vastustaa saman teorian väitettä täydellisestä pysähtyneisyydestä (stagnation) läpi Korean historian. Tekstissä on orientalistisia piirteitä ajoittain ’toisentaa’ Korea ja korealaiset, mutta se ei näkyvästi esitä Koreaa Japania huonommaksi tai oudommaksi. Hatadan käyttämät lähteet ovat enimmäkseen japanilaisia, ja tekstissä on esitetty japanilaisessa historiankirjoituksessa kolonialismin oikeutukseen käytettyjä väitteitä Japanin hallitsemista alueista Koreassa antiikin aikaan, mitä Hatada myöhemmässä tuotannossaan kritisoi. ’Marginaalinen’ on läsnä tekstissä maanviljelijöiden vaikeuksia ja kärsimystä käsittelevässä retoriikassa, mutta yksipuolisena kurjuuden kuvauksena se osittain ’toisentaa’ Korealaisia pelkistäen heidän koko historiansa kokemuksen negatiiviseksi köyhyydeksi ja ahdinnoksi. Naisen historiaa tekstissä kuvataan ainoastaan passiivisena osana miehen kokemusta. Chōsen-shi:ssä on kolonialistisen historiankirjoituksen piirteitä, mutta se ei itsessään ole kolonialistinen, vaan peilaa historiankirjoituksen tradition rakenteellista viitekehystä 1950-luvun Japanissa.

Tutkielmassa tarkastellaan Saksassa keväällä 2020 puhjennutta ”uutta historiakiistaa”. Kiista sai alkunsa, kun kamerunilaista postkolonialismitutkijaa Achille Mbembeä syytettiin julkisuudessa holokaustin vähättelystä ja Israel-vastaisesta antisemitismistä. Aluksi syytöksistä alkanut väittely keskittyi Israeliin ja antisemitismiin, mutta se laajeni koskemaan saksalaista holokaustin muistikulttuuria, postkolonialismia, holokaustin ainutkertaisuutta sekä kolonialismin ja holokaustin suhdetta. Vuonna 2021 väittely kiihtyi entisestään, kun kansanmurhatutkija Dirk A. Moses julkaisi kovasanaisesti Saksan muistikulttuuria kritisoineen esseen. Esseessä Moses kutsui holokaustin muistamista saksalaiseksi vapahduksen narratiiviksi ja sen rituaaleja ”katekismukseksi”. Kiistan monia väittelyitä läpäisee kysymys holokaustin ainutkertaisuudesta, minkä vuoksi väittelyitä on kutsuttu vuonna 1986 Länsi-Saksassa käydyn historiakiistan jatko-osaksi: toiseksi tai uudeksi historiakiistaksi. Uutta historiakiistaa tarkastellaan tutkielmassa kolmen toisiaan ristivalottavan kysymyksen kautta: 1) Miten holokaustin ainutkertaisuus sidotaan muistamisesta käytyihin kamppailuihin? 2) Mikä merkitys holokaustin ainutkertaisuudelle annetaan kolonialismin käsittelyn näkökulmasta? 3) Mikä on uuden historiakiistan historiapoliittinen merkitys? Aineistona toimii viisi valtakunnallista saksalaismediaa Der Spiegel, Die Welt, Frankfuter Algemeine Zeitung, Tageszeitung ja Zeit Online. Näissä medioissa huhtikuun 2020 ja helmikuun 2023 välillä ilmestyneet uuteen historiakiistaan osallistuneet artikkelit on käyty systemaattisesti läpi. Menetelmänä on käytetty löyhästi laadullisesta ja temaattisesta sisällönanalyysistä ammentavaa aineistoanalyysiä. Tutkielma kiinnittyy ensisijaisesti historiapolitiikan ja muistikulttuurin tutkimukseen. Lisäksi siinä on käsitehistoriallisia piirteitä. Tutkielma osoittaa, että holokaustin ainutkertaisuuteen liitetään uudenlaisia merkityksiä. Käsitteen tarkoitus on ollut holokaustin suojaaminen politisoinnilta ja Saksan vastuun vähättelyltä. Uudessa historiakiistassa holokaustin ainutkertaisuutta käytettiin kuitenkin osin tarkoitushakuisesti marginalisoitujen vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien vaientamiseen. Vastareaktiona ainutkertaisuutta alettiin kritisoida etenkin postkolonialistisesta näkökulmasta. Ainutkertaisuuden katsottiin asettavan oikeaoppisen muistamisen vaatimuksia, jotka estävät maahanmuuttajien kokemusten ja kolonialistisen menneisyyden käsittelyn. Kritiikin seurauksena Saksan holokaustin muistikulttuuri ja postkolonialistinen näkökulma menneisyyden käsittelyyn asettuivat vastakkain. Uudessa historiakiistassa saksalainen muistikulttuuri politisoitui postkolonialistisesta näkökulmasta. Kiistalle on ainakin vielä liian aikaista julistaa voittajaa. Holokaustin muistikulttuurilla ja ainutkertaisuudella on kiistan perusteella saksalaisessa julkisuudessa vankka asema, jota postkolonialistinen kriitikki ei kykene horjuttamaan. Muissa menneisyyden käsittelyä koskevissa kysymyksissä postkolonialistinen näkökulma onnistuu kuitenkin ravistelemaan vakiintuneita käsityksiä. Holokaustin ainutkertaisuuden haastaminen postkolonialistisesta näkökulmasta tulee todennäköisesti jatkumaan niin kauan kuin kolonialistinen menneisyys ei saa samanlaista institutionaalista tunnustusta osakseen kuin holokaustin muistikulttuuri. Vastakkainasettelua ruokkii myös Israel-Palestiina-konflikti, jossa postkolonialistiset ja saksalaiset historiakäsitykset törmäävät. Lukkiutuneista asetelmista eroon pääseminen vaatisi uudenlaista ajattelua, jota ohjaisi pyrkimys universalismiin.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä maisterintutkielma käsittelee suomalaista julkisuutta ja saamelaista vastajulkisuutta kriittisen teorian ja karttojen näkökulmasta. Tarkoitus on tutkia sitä, miten kiistanalaisen maa-alueen hallinnasta viestitään visuaalisesti, ja millä tavalla kartat visuaalisina esityksinä luovat ja muokkaavat todellisuutta. Tarkastelussa on myös saamelaisen alkuperäiskansan esiintyminen julkisuudessa sekä saamelaisen aktivismin historia ja nykyisyys. Tutkimuksen taustalla kulkee marxilainen teoriaperinne, jossa lähtökohtana ovat erilaiset valtakamppailut, normatiivisuus, emansipaatio ja muutos. Teoriaosuudessa luodaan katsaus vastavallan ja vastajulkisuuden teoretisointeihin Frankfurtin koulukunnan kautta Stuart Halliin ja kulttuurintutkimukseen. Myös postkoloniaaliset kysymykset ovat tutkielman kannalta tärkeitä. Alkuperäiskansojen aktivismi niveltyy usein osaksi muita yhteiskunnallisia muutosta ajavia liikkeitä, mutta toisaalta alkuperäiskansojen historiallinen tilanne sekä suhde valtioon nostavat esiin myös erityisiä kysymyksiä. Teoriaosion yhden luvun muodostaa deliberatiivisen julkisuusteorian kritiikki erityisesti alkuperäiskansojen näkökulmasta. Luvussa käydään läpi Habermasia vastaan esitettyä kritiikkiä, ja tuodaan esiin joitakin esimerkkejä saamelaisesta erillis- ja vastajulkisuudesta. Samassa yhteydessä tarkastellaan myös lyhyesti sitä, kuinka saamelaisia on käsitelty valtamediassa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, millä tavalla kartat viestivät vallan ja vastavallan strategioita. Aineisto koostuu kuudesta eri aikakausina tuotetusta kartasta. Kaksi näistä on saamelaisten taiteilijoiden tai taiteilijakollektiivien tekemiä vastakarttoja. Aineistosta hahmottuu Lapin tai Saamenmaan tuntemuksen ja hallintasuhteiden kehitys historiallisesta perspektiivistä. Menetelmä on laadullinen kuva-analyysi semiotiikan käsitteiden ja artikulaatioteorian avulla. Semioottisessa osiossa tarkastellaan karttojen eri elementtejä viiden osa-alueen kautta. Näitä ovat: 1.kansat ja valtioiden rajat 2. kulkuväylät 3. vallan symbolit 4. maasto ja luonnonvarat sekä 5. paikannimet. Analyysiosion viimeisessä luvussa pohditaan vielä karttojen funktioita laajassa julkisessa kontekstissa. Aineiston perusteella voi päätellä, että kun maa-alueen hallinta on kiistanalainen, hyödynnetään kartoissa enemmän kuvallisia vallan tunnuksia. Hallinta voidaan myös problematisoida kartoissa uudelleen, kuten saamelainen aktivismi osoittaa. Hyvin pelkistetyt karttakuvat viestivät jo saavutetusta hegemoniasta.

Tutkimusaiheitani ovat supersessionismin ilmeneminen sekä kulttuurisen anastamisen merkistön täyttyminen Barnabaan kirjeessä. Barnabaan kirjeen lukujen 2–16 väliin sijoittuva juutalaisuuden uskonnollisten velvoitteiden kritiikki on osa Barnabaan kirjeen kirjoittajan pyrkimystä oikeuttaa pakanataustaisten kristittyjen asema Jumalan valittuna kansana. Barnabaan kirjeen kirjoittaja kohdistaa kritiikkinsä uhrikulttiin, paastoon, ympärileikkauksen käytäntöön, ruokasäädöksiin, sapatin viettoon ja temppelikulttiin. Barnabaan kirjeen kirjoittaja käsittelee myös liittokansan teemaa, joka on kirjoittajalle tärkeä aihe. Toisen vuosisadan kontekstista voidaan erottaa juutalaisten sekä juutalais- ja pakanakristittyjen lisäksi ne pakanakristityt, jotka halusivat noudattaa Mooseksen lakia, siis käytännössä juutalaisuuden uskonnollisia velvoitteita. Juuri näiden juutalaisuutta ilmentävien tekijöiden suuntaan Barnabaan kirjeen kirjoittaja kritiikkinsä kohdistaa. Barnabaan kirje kertoo konfliktista pakanakristillisyyden sisällä, vaikka käsittelyssä ovat juutalaisuuden uskonnolliset velvoitteet sekä liittokansan teema. Kulttuurisen anastamisen merkistö täyttyy Barnabaan tavassa käyttää juutalaisten omia pyhiä kirjoituksia todistelunsa välineenä. Barnabas pyrkii esittämään itsensä marginaalissa kristillisyytensä tähden, mutta todellisuudessa hän kuuluu etniseen valtaväestöön. Barnabas anastaa todellisessa vähemmistössä olevien juutalaisten pyhät kirjoitukset kristillistäen niiden merkityksen: Juutalaiset eivät ole ymmärtäneet omien pyhien kirjoitustensa allegorista merkitystä, vaan ovat väärin olettaneet Jumalan tarkoittavan niiden kirjaimellisen merkityksen pitävän paikkansa. Supersessionismin luokittelua hyödyntämällä osoitan, että Barnabaan kirjeessä on paitsi suoria kielellisiä viittauksia siihen, että pakanakristityt ovat uusi Jumalan valittu kansa, niin kirjoitus on myös käsittelemieni kappaleiden osalta eräänlainen supersessionismin perustelemisen väline. Barnabaan kirjettä voidaan pitää läpikotaisin supersessionistisena kirjoituksena, jota tulee arvioida kulttuurisen anastamisen kontekstissa.

Tutkielmassa tarkastellaan tyttöaktivisteihin liitettäviä diskursseja. Tässä maisterintutkielmassa tarkoituksena oli selvittää, millaisia maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskursseja on havaittavissa, millaisia diskursseja tyttöaktivistit Malala Yousafzain ja Greta Thunbergin lausunnoista on tunnistettavissa, toimivatko nämä diskurssit osana neoliberalistisia rakenteita, ja millaisia eroja sekä yhtäläisyyksiä näillä diskursseilla keskenään on. Näihin kysymyksiin vastattiin analyysillä postkolonialistisen feministisen maailmanpolitiikan teorian, sekä laajemman feministisen teorian näkökulmasta katsoen. Tutkielman aineisto koostui aikaisemmista tyttöaktivisteja koskevista tutkimuksista sekä kahdesta Yousafzain ja Thunbergin puheesta sekä haastattelusta. Aineisto analysoitiin diskurssianalyysin avulla. Tutkielma pyrki löytämään uutta tietoa maailmanpolitiikassa toimivista tytöistä, ja asettuu maailmanpolitiikan tutkimuksen lisäksi osaksi poikkitieteellistä tyttötutkimuksen perinnettä. Analyysi osoitti, että maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskurssi koostuu kolmesta tyttödiskurssista: poikkeuksellinen tyttö, haavoittuvainen ja/tai harmiton tyttö sekä häiritsevä tyttö. Analyysin perusteella Yousafzain puheesta ja haastattelusta oli tunnistettavissa diplomaattisen, harmittoman sekä ei-poikkeuksellisen tytön diskurssit, kun taas Thunbergin puheesta ja haastattelusta oli havaittavissa poikkeuksellisen, ulkopuolisen sekä ei-harmittoman tytön diskurssit. Tutkielman analyysin perusteella voidaan todeta, että Yousafzai ja Thunberg monipuolistavat maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskurssia omilla diskursseillaan. Thunbergin lausunnoista tunnistetut diskurssit luovat verrattain selkeämpää ristiriitaa tyttöaktivistidiskursseihin, mitä voi pitää yhtenä mahdollisena selityksenä sille, miksi Thunbergiin suhtaudutaan niin kriittisesti ympäri maailman. Yousafzain lausunnoista tunnistetut diskurssit puolestaan kertovat kolmannen maailman tytön kategorian muutoksesta, josta Yousafzain voi nähdä muuttuneen osittain länsimaalaiseksi tytöksi. Maailmanpolitiikan tyttöaktivistidiskurssit toimivat osana neoliberalistisia ja postkolonialistisia rakenteita, eivätkä siten välttämättä hyödytä tyttöaktivisteja muuten kuin mahdollistamalla heille julkisen tilan. Tyttöaktivistien merkitys tulee todennäköisesti korostumaan tulevaisuudessa, joten aiheesta tarvitaan lisää tutkimusta.

Tutkielmassa tarkastellaan YK:n rauhanrakennusta ja diskursseja toimijuudesta. Toimijuutta analysoidaan feminististen ja postkoloniaalisten näkökulmien kautta. Tutkielman tavoitteena on näyttää, millaisia rauhanrakennuksen subjektipositioita YK:n rauhanrakennusta käsittelevässä aineistossa luodaan diskursiivisesti, millaista maailmaa subjektipositioiden tietynlainen rakentuminen luo, ja millaisia mahdollisuuksia toimijuuden rakentuminen sulkee ulkopuolelle. Tutkielman aineistona on YK:n turvallisuusneuvoston, yleiskokouksen ja pääsihteerin päätöslauselmia sekä raportteja liittyen YK:n rauhanrakennuskomissioon. Subjektipositioiden diskursiivista muodostumista analysoidaan diskurssianalyyttisen luennan avulla, jossa toimijuutta tarkastellaan predikaation, subjektien asemoitumisen ja taustaolettamusten tekstuaalisten mekanismien kautta. Tutkielman analyysi näyttää, kuinka YK:n rauhanrakennusta käsittelevässä aineistossa muodostuu viisi subjektipositiota: YK rationaalisena ja legitiiminä toimijana, abstrakti ja suvereeni sekä liberaaleille oletuksille perustuva valtio, YK:lle ja valtiolle alisteinen kansalaisjärjestöistä muodostuva kansalaisyhteiskunta, naiset essentiaalisena ja yhtenäisenä ryhmänä, sekä nuoret toimijoina, jotka tulee sisällyttää rauhanrakennustoimiin. Subjektipositioiden muodostuminen perustuu yhtenäiselle logiikalle, jossa toimijuus muodostuu hierarkkisesti, ennalta määriteltynä ja subjektit empiirisesti oletettuina. Toimijuuden muodostuminen nojaa liberaaleille oletuksille, mikä estää sukupuolistuneiden ja koloniaalisten valtasuhteiden merkitysten tarkastelun osana konfliktien juurisyitä ja rauhanrakennuksen dynamiikkoja. Aineistossa muodostettavat rauhanrakennuksen subjektipositiot uudelleentuottavat liberaaleja oletuksia, mikä luo tietynlaisia toimintamahdollisuuksia sulkien vaihtoehtoisia tapoja ulkopuolelle.