Browsing by Subject "postmodernismi"

Tutkimus selvittää, millaista oli Leena Luostarisen taide ja suomalainen taideilmapiiri 1980- luvulla sekä Luostarista koskeva kriitikoiden taidediskurssi suomalaisissa sanomalehdissä vuosina 1980– 1995. Teoreettisena viitekehyksenä on postmodernin ja feministisen taidekeskustelun leikkauspiste, jonka keskeisenä lähteenä on feministitutkija ja taidehistorioitsija Leena-Maija Rossin väitöskirja vuodelta 1999 Taide vallassa: Politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun suomalaisessa taidekeskustelussa. Samaan leikkauspisteeseen sijoittuvat myös maalauksen ”uusi tuleminen” 1980-luvulla, jota taidehistorioitsija Inkamaija Iitiä sivuaa väitöskirjassaan Käsitteellisestä ruumiilliseen, sitaatiosta paikkaan – maalaustaide ja nykytaiteen historia vuonna 2008, sekä sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieun (1930–2002) kenttäteoria. Tutkimusaiheisto koostuu neljän suuren suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien, Aamulehden, Turun Sanomien, Kalevan ja suurimman ruotsinkielisen lehden Hufvudstadsbladetin sekä kahden poliittisesti sitoutuneen lehden, Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatin, näyttelyarvioinneista. Näyttelyarvioinneista valikoitui kolme pääteemaa: maininnat naissukupuolesta, taidekoulutuksesta sekä älyllisyydestä. Teostutkimukseen valikoituivat sellaiset Luostarisen teokset, joita voidaan yhdistää näyttelyarvointeihin. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimuskysymykset ovat: Minkälaista taidediskurssia Leena Luostarisen teoksista käytiin Suomessa 1980-luvulla erityisesti sukupuolen näkökulmasta? Kuinka Maalauksen ”uusi tuleminen” on nähtävissä Luostarisen teosten kautta? Tutkimus osoittaa että, osa kriitikoista toi Luostarisen koulutusta ja saavutuksia toistuvasti esille. Bourdieun mukaan tiedollista pääomaa voidaan hankkia oppiarvoilla. Näyttelyarvointien yhteydessä saatettiin samalla arvioida naistaiteilijan persoona ja sukupuoli. Naistaiteilijat myös helposti leimattiin yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi. Naistaiteilijaa voitiin myös ”tytötellä”, mikä todennäköisesti koettiin vielä neutraaliksi 1980-luvulla, kun sanaa käytettiin toisen naisen taholta. Naistaiteilijoita saatettiin ylistää vanhan mytologisen tarinan kautta, jolloin arvioinnit eivät kohdistuneet todellisiin vaan idealisoituihin naisiin. Luostarisen postmodernit teokset ovat värikylläisiä sekä isokokoisia ja niitä voidaan lukea rinnakkain muiden teosten kanssa. Maalauksen ”uutta tulemista” voidaan nähdä Luostarisen isokokoisissa kissaeläinaiheisissa maalauksissa. Luostarisen teos Delacroix’n mukaan I (1981) sisältää allegorisia viittauksia, joita Luostarinen pyrkii horjuttamaan ja kääntämään. Kriitikot antoivat Luostariselle tunnustusta kyvystä toimia suunnannäyttäjänä ja käyttivät sellaisia ilmaisuja, jotka lähestyvät perinteistä tapaa puhua miessukupuolisesta nerosta.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Jari Tervon Myyrän (2004) suhdetta postmodernin historiallisen romaanin lajiin. Lähden liikkeelle havainnosta, että teoksessa näkyy historiallisen romaanin lajissa tapahtunut muutos suhteessa historian esittämiseen. Kirjallisuudentutkimuksessa historiallinen romaani jaetaan klassiseen ja postmoderniin lajityyppiin. Jälkimmäinen historiallisen romaanin muunnos on rantautunut hitaasti Suomeen, mutta 2000-luvulla on ilmestynyt useita kotimaisia romaaneja, joissa tavataan lajin tematiikkaa ja kysymyksenasettelua. Myyrä on yksi näistä teoksista. Analyysini lähtökohtana ovat postmodernin historiallisen romaanin keskeisinä pidetyt tyylipiirteet. Kerrontaa ja rakennetta, teemoja ja motiiveja, intertekstuaalisuutta sekä henkilökuvausta tutkimalla havainnoin, miten Myyrä käsittelee kuvaamaansa aikakautta historiallisen romaanin diskurssissa ja millaisia tulkintamahdollisuuksia teos avaa lukijalle lähihistoriasta. Kiinnitän huomiota Myyrän kuvaaman fiktiivisen maailman ja historiankirjoituksen väliseen suhteeseen. Erityisesti analysoin, miten teos hyödyntää menneisyyden representoinnissa metafiktiota, postmodernin historiallisen romaanin välttämätöntä tyylipiirrettä. Työni teoreettisena viitekehyksenä ovat postmodernin historiallisen romaanin ja metafiktion tutkimuksessa asemansa vakiinnuttaneet teokset. Postmodernin historiallisen romaanin keskeinen lähtökohta, historian tekstuaalinen luonne, nousee Myyrässä eksplisiittisesti esiin. Teoksen metafiktiivinen kerronta leikittelee tyyleillä ja äänillä. Myyrässä yhden yhtenäisen kertomuksen mahdollisuuden rapauttaa moniääninen minäkertoja Jura Karhu, joka kirjoittaa muistelmiaan fyysiseen kirjaan. Homodiegeettis-retrospektiiviseksi minäkertojaksi hahmottuva Jura väittää muistavansa sanasta sanaan menneisyydessä lukemiaan ja kuulemiaan tekstejä. Ratkaisu synnyttää hierarkkisen ja paradoksaalisen kerrontarakenteen, jossa yhden kertojan kerrontaan sisältyy lukuisia eri ääniä. Myyrän irrottaa klassisen historiallisen romaanin perinteestä kohosteinen metafiktiivisyys, joka leimaa koko teosta. Jura toimii lukevana ja kirjoittavana minänä ja luo metafiktiivisyyttä erilaisin keinoin. Eniten tilaa saavat metanarratiiviset kommentit, joissa Jura kommentoi kerrontaansa ja kirjoitusolosuhteitaan, sekä paratekstuaaliset lisäykset ja typografiset keinot, jotka avaavat lukijalle historian rakentumista lähteiden varassa. Metanarratiivisten kommenttien erityispiirteenä ovat Juran hyvällä muistilla kerskailevat jaksot, jotka toistuessaan alkavat ironisoida Juran kerrontaa. Leikittely kerronnan epäluotettavuuden mahdollisuudella on Myyrässä yksi tapa kiinnittää huomiota historiaan olemukseltaan sattumanvaraisena tapahtumasarjana. Myyrän tulkinnassa keskeinen kysymys ei ole ”Mitä tapahtui todella?” vaan ”Millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä olisi voinut tapahtua?”. Jälkimmäinen kysymys on keskeinen myös tulkittaessa teoksen vaihtoehtoisena näyttäytyvää 2000-lukua. Myyrä käsittelee apokryfisen tai salatun historian mahdollisuutta. Tämä juonne näkyy siinä, että Jura kertoo kirjaavansa ulkomuistista muistelmiinsa historiasta pois suljettuja tietoja, kuten Urho Kekkosta muistuttavan Presidentin polttamia muistiinpanoja. Myyrän päätteeksi Juran kirjaamat salaiset tiedot samastuvat mullistavan arkistolöydön mahdollisuuteen. Myyrää leimaa myös postmodernin historiallisen romaanin mukainen ajatus yhtäaikaisen ivallisesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta historiaan. Keskeisesti tämä näkyy henkilökuvauksen alueella, joka on merkittävä huumorin lähde Tervon aikaisempien teosten tapaan, sekä kantaaottavuudessa todellisen historian tapahtumiin. Kriittiset kannanotot rakentuvat läpi teoksen, mutta paikoin Myyrä tiivistää kannanottonsa mise en abyme -rakenteiksi ja tarjoaa näin lukijalle valmiiksi pureskellun tulkintamallin teoksen kannanotoista. Henkilökuvauksessa taas nousee merkittäväksi juonteeksi suurmiesmyyttien purkaminen, mikä näkyy teoksen Kekkos-hahmon käsittelyssä. Myyrä sisältää vain vähän piirteitä, joilla teoksen aseman postmodernina historiallisena romaanina voi kyseenalaistaa. Analyysini osoittaa, että Myyrä kytkeytyy postmodernin historiallisen romaanin lajiin ongelmitta.

Tutkielma käsittelee nykykirjallisuuden keinoja hahmottaa ja arvottaa nykyistä globaalia kehitystä. Tutkielman kertomakirjallisena aineistona toimii brittiläisen nykykirjailijan, David Mitchellin (synt. 1969) romaanit Cloud Atlas (2004, suom. Pilvikartasto) ja The Bone Clocks (2014). Kyseiset teokset ovat mittakaavoiltaan maailmanlaajuisia, ja ne liikkuvat ajallisesti ja maantieteellisesti vaihtelevissa sekä tyylillisesti monenkirjavissa miljöissä. Tutkielma pyrkii osoittamaan, kuinka Mitchellin teokset valjastavat postmoderneja kerronnan välineitä ja trooppeja lajityypillisesti poikkeavilla tavoilla kuvaamaan toivoa vastuullisemmasta globaalista kehityksestä. Tutkimustehtävää lähestytään postmodernin viitekehyksen kautta sen eettispoliittisia ulottuvuuksia painottaen. Postmodernia katsomusta kuvastaa perinteisesti nihilismi ja yhdentekevyys, jotka ovat jäljitettävissä sen konstruktionistiseen todellisuuskäsitykseen. Tämän käsityksen mukaan todellisuus on pitkälti kielellisesti rakentunut, jonka vuoksi muun muassa yhteiskunnallisten rakenteiden katsotaan olevan pohjimmiltaan muutosalttiita. Postmodernin katsomuksen mukaan ihmisellä ei siten ole aitoa poliittista toimijuutta maailmassa. Postmarxilaisen hegemoniakäsitteen avulla tutkielma kuitenkin avaa näkemyksen siitä, kuinka samaiselle konstruktionistiselle todellisuuskäsitykselle voidaan rakentaa teoriaa toimijuudesta, joka mahdollistaisi myönteisen asennoitumisen poliittiseen muutokseen. Tutkielma soveltaa edellä mainittua hegemoniateoriaa analyyttisena mallina Mitchellin teosten temaattisessa tulkinnassa. Tutkimuksen perusteella Mitchellin teokset hyödyntävät postmodernismin konstruktionistista todellisuuskäsitystä ja tämän kirjallisia kuvantamiskeinoja puhuakseen globaalisti vastuullisemman kehityksen puolesta. Tämä kanta tulee ilmi niin muodollisesti kuin temaattisesti. Muodollisesti Cloud Atlas kuvaa yhteen linkitettyjen pastissien eli tyylijäljitelmien kautta sosiaalista vastuullisuutta ihmiskunnan monimuotoisuutta kohtaan. The Bone Clocks puolestaan paljastaa metafiktion eli kirjallisen itsetietoisuuden avulla kehitysnarratiivien sepitteellisen luonteen, jolloin moraalinen huomio kiinnitetään tarpeeseen ankkuroida yhteiskunnalliset narratiivit ekologisesti vastuullisemmalle perustalle. Temaattisesti ihmiskunnan kehitys jäsennetään molemmissa teoksissa vastuullisuuden ja itsekkyyden välisenä alituisena kiistana, jossa ihmistoimijuus tunnustetaan keskeiseksi globaalin kehityksen luonteen määrittäjänä. Ihmiskunnan kehitys hahmotetaan romaaneissa elimellisesti kulttuurisena prosessina ja täten eettispoliittisten valintojen aikaansaamana ja alaisena kehityskulkuna. Näin teokset muistuttavat mahdollisuuksistamme vaikuttaa globalisoituneen maailmamme kehityksen suuntaan: koska sosiaalisesti konstruoitu todellisuus on muutosaltis, on toimijuudellamme täten merkittävä rooli kehityksen luonteen määrittämisessä. Muodollisen luennan kautta tutkielma osoittaa, kuinka postmoderneja kerronnan välineitä voidaan käyttää eettispoliittista eheyttä korostavilla tavoilla. Postmodernismia kriittisesti soveltamalla Mitchellin teokset välittävät toiveikkuutta ja muutosmahdollisuutta nykypäivän globaalisti verkottuneessa kontekstissa.

Tutkielmassani “There Are Different Truths”: Identity and Reality in Bret Easton Ellis’s Glamorama” käsittelen Bret Easton Ellisin vuonna 1998 ilmestynyttä romaania Glamorama. Romaani sijoittuu Ellisin tähänastisessa tuotannossa keskivaiheeseen yhdessä kohua herättäneen teoksen American Psycho (1991) kanssa. Glamorama näyttää olevan yhteiskuntasatiiria kulutushysterian vallassa elävästä maailmasta, mutta sisältää myös useita muita elementtejä. Teoksen moniulotteisuus tekee siitä myös haastavan analysoitavan. Teoksen tematiikassa korostuvat vahvasti peilikuvien symboliikka, sekä identiteetin rakentuminen ja pirstaloituminen postmodernissa yhteiskunnassa. Näitä teemoja käsittelen myös tutkielmassani. Lisäksi tutkin, kuinka todellisuus rakentuu ja hajoaa romaanin maailmassa. Ellis esittää identiteetin pirstaloitumista postmodernissa maailmassa muun muassa kaksoisolento -motiivin kautta. Käsittelen kaksoisolentoja sekä jungilaisten arkkityyppien että uudempien teorioiden avulla. Analysoin kaksoisolentojen merkitystä niin juonessa kuin identiteetin hajoamisen ilmentymänä. Postmodernin identiteetin käsitettä tutkin myös Christopher Laschin ja Jean Baudrillardin teorioiden kautta. Tämän lähestymistavan kautta käsittelen postmodernin yhteiskunnan vaikutusta identiteettiin ja siihen, kuinka se ilmenee romaanin päähenkilössä Victor Wardissa. Tutkin myös romaanissa esitetyn todellisuuden luonnetta. Romaanissa todellisuus on epävarma käsite ja pyrin selvittämään sen eri tasoja. Päähenkilön esittämä todellisuus on pirstaleinen, vääristynyt ja mahdollisesti myös keinotekoisesti luotu. Apunani olen käyttänyt mm. Jean Baudrillardin teoriaa hypertodellisuudesta sekä Guy Debordin spektaakkeliyhteiskunnan käsitettä. Analysoin myös romaanin suhdetta omaan aikakauteensa ja siihen, mitä se kertoo aikakaudestaan myös suhteessa tähän päivään. Yhteenvetona totean, että Ellisin pyrkimys satiiriin jää monimutkaisen juonikuvion alle, mutta että teos silti onnistuu kuvaamaan yhteiskunnan pinnallisuutta ja yksilöön kohdistuvia vaatimuksia.

Tutkimus erittelee ja tulkitsee todellisuuskäsitystä Miki Liukkosen romaanissa Hiljaisuuden mestari (2019). Tutkimuksessa selvitän lähiluvun metodia käyttäen ja filosofisten teorioiden avulla kolmiosaista tutkimuskysymystä: minkälaisia todellisuuskäsityksiä Hiljaisuuden mestarin henkilöhahmoilla on, miten teoksen kerronta heijastelee näitä käsityksiä ja minkälaisen käsityksen todellisuudesta romaani luo kokonaisuutena. Tutkimuksessa todellisuuskäsitystä tarkastellaan maailmankuvan osana. Sellaisena se tarkoittaa käsitystä maailmasta ja kuvaa yleistä asennetta elämää ja sen merkitystä kohtaan. Tärkeä lähtökohta tutkimuksessa on postmodernismin perinne. Postmodernistiseen kirjallisuuteen liittyvät muun muassa teoksessa esiin nouseva modernismista tutun eksistentialistisen filosofian reflektointi nykyajassa sekä teoksen laji, metafyysinen salapoliisikertomus. Tutkimus etenee henkilöhahmojen ja kerronnan todellisuuskäsitysten analyysin kautta kohti koko romaanin todellisuuskäsityksen kuvausta. Teoksen henkilöhahmot etsivät totuutta ja elämän merkitystä. He kärsivät vaihtelevasti mielenterveyden häiriöistä ja eksistentiaalisesta kriisistä. Romaanin monipuolinen kerronta heijastaa hajanaista todellisuutta, ja sitä hallitsee postmoderni kaikkitietävä kertoja. Koko romaanin todellisuuskäsityksen analyysi nostaa esiin tarkentavia piirteitä ja teemoja satiirista sanojen riittämättömyyteen ja massojen kritiikkiin. Tärkeäksi todellisuuskäsityksen kannalta nousee myös teoksen käsitys kuolemasta ja sen keskeisyydestä suhteessa koko muuhun elämään. Analyysissa teoksesta löytyy myös ristivetoa, joka ilmentää sen varovaista pyrkimystä kohti metamodernismiksi kutsuttua suuntausta.

Tutkimuksen kohteena on Vladimir Sorokinin (1955–) esikoisromaani nimeltä Jono. Romaania on luonnehdittu kirjailijan vaikuttavimmaksi. Teoksessaan Sorokin on ikuistanut neuvostoliittolaisen arjen ongelmineen ja onnenhetkineen. Tematiikaltaan romaani on yhteiskuntakriittinen. Siksi Jonon julkaiseminen Neuvostoliitossa osoittautui mahdottomaksi ja teos ilmestyi ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1985. Kirjailijan kotimaassa Jonon julkaiseminen mahdollistui vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992. Tutkimuksessa kirjailijan esikoisromaania lähestytään moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin estetiikan näkökulmasta, sillä Sorokin on yksi merkittävimmistä kyseisten taidesuuntien edustajista. Tutkimuksessa analysoidaan, millä tavalla moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin esteettiset kvaliteetit realisoituvat romaanissa Jono. Tutkimuksessa tarkastellaan muun muassa teokseen sisältyviä rituaaleja ja osoitetaan, ettei monituntinen oleskeleminen jonossa ole romaanin ainoa rituaalinen tapahtuma. Tutkimuksen yhteydessä havaittiin myös päähenkilön käytöksen olevan rituaalista: hän siirtyy rituaalisin menoin neuvostoyhteiskunnan hierarkiassa. Aiemmissa Jonoa koskevissa tutkimuksissa päähenkilön rituaaliseen käytökseen ei ole kiinnitetty huomiota. Moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin vaikutus heijastuu myös teoksen struktuuriin. Kompositioltaan romaani on omintakeinen: teos rakentuu yksinomaan neuvostoliittolaisesta jonosta kantautuvista repliikeistä. Romaanin teeman ja juonen rekonstruoiminen edellyttää lähilukutekniikkaa. Kyseisen lukumenetelmän pohjalta tutkimuksessa osoitetaan, että irralliset repliikit muuttuvat vähitellen itsenäisiksi, omaa historiallista aikaansa heijastaviksi dialogeiksi. Rakennetta koskevan analyysin yhteydessä tarkastellaan myös kertojan äänen eliminoimisen funktiota moskovalaista konseptualismia ja sots-artia käsittelevän tutkimuksen valossa. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan romaaniin sisältyvien valkoisten sivujen merkitystä ja niiden historiallista taustaa. Tutkimus osoittaa valkoisten sivujen symboloivan kielestä ja ideologiasta vapautunutta tilaa ja niiden historiallisten juurten ulottuvan venäläiseen avantgardekirjallisuuteen ja taiteeseen. Sorokin kirjoitti esikoisromaaninsa aikana, jolloin Neuvostoliitossa hallitseva taidesuunta oli sosialistinen realismi. Siitä syystä tutkimuksessa lähestytään kirjailijan teosta myös sosialistisen realismin eettis-filosofisten vaatimusten näkökulmasta ja analysoidaan, millä tavalla ne jäävät Jonossa toteutumatta. Tutkimuksessa osoitetaan Jonon olevan groteski suhteessa sosialistisen realismin estetiikkaan.