Browsing by Subject "psykoterapia"

Psykoterapiasta on runsaasti keskustelunanalyyttista tutkimusta. Psykoterapiavuorovaikutusta on tutkittu niin yleisesti kuin myös keskittyen joihinkin erityisiin osa-alueisiin. Näiden tutkimusten tavoitteena on saada tietoa ja löytää mahdollisia kehitysideoita. Potilaan minuus on keskeinen osa-alue psykoterapiassa. Sitä työstetään terapiassa jatkuvasti, mutta siitä miten terapeutti potilaan minuutta käsittelee, ei ole aiemmin tehty perusteellista tutkimusta. Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, miten terapeutti hakee potilaan puheesta kuvauksia hänen minuudesta, ja miten hän näitä kuvauksia käsittelee. Käsitys minuudesta nojaa tässä symbolisen interaktionismin teoriaperinteeseen. Vuorovaikutustutkimuksena tämä keskittyy terapeutin käyttämiin vuorovaikutuksellisiin resursseihin potilaan minuuden työstämisessä. Vuorovaikutuksen tutkiminen on mikrososiologiaa, ja edellyttää yksityiskohtaista analyysia, niinpä tässä käytetään keskustelunanalyyttisia menetelmiä sekä videoitua ja tarkkaan litteroitua aineistoa. Aineistona on viisi terapiaistuntoa kahdesta eri tapauksesta psykodynaamisessa psykoterapiassa. Tutkimuksessa syntyneitä havaintoja tarkastellaan aiemman keskustelunanalyyttisen, erityisesti psykoterapiatutkimuksen valossa. Keskeisimmät esille nousevat piirteet minuuden käsittelemisessä psykoterapiassa ovat minuuden delikaattisuus ja projektiluonteisuus sekä sen henkilökohtaisuuden ja sosiaalisuuden välinen suhde. Psykoterapiassa käsitellään runsaasti arkaluontoisia aiheita, jotka edellyttävät terapeutilta delikaattisuuteen suuntautumista. Minuuden kohdalla tämä korostuu erityisesti, sen ollessa jossain määrin delikaattinen aihe jo itsessään, sekä sisältäessä paljon delikaattisia osa-alueita. Psykoterapiassa esiintyy tyypillisesti myös ylisessioisia projekteja. Myös minuus näyttäytyy tämän tutkimuksen perusteella sellaisena pitkäaikaisena projektina, jota työstetään istunnosta toiseen. Minuuden eri osa-alueetkin vaativat pitkäjänteistä käsittelyä. Vaikka minuus on hyvin henkilökohtainen asia, näkyy myös sen sosiaalinen ulottuvuus tässä tutkimuksessa vahvasti. Tutkimuksessa ilmenee kuinka terapeutti käyttää tätä minuuden sosiaalista puolta hyväksi potilaan minuuden työstämisessä. Yhteenvetona voisi todeta minuuden olevan keskeinen osa-alue psykoterapiassa. Sen käsitteleminen noudattaa pääpiirteittäin tyypillisiä psykoterapiavuorovaikutuksen lainalaisuuksia. Minuuden kohdalla nämä psykoterapiavuorovaikutukselle tyypilliset piirteet korostuvat entisestään projektiluontoisuuden ja delikaattisuuden osalta. Näiden lisäksi minuuden tasapainottelu sen henkilökohtaisuuden ja sosiaalisuuden välillä tekee siitä moniulotteisen.

Objective. Ambivalence refers to a state where there is incongruity between different factors driving an agent towards and away from change. An ambivalent person will sometimes act against change, even though they want to change and are aware of effective methods of change. In psychotherapy, ambivalence often manifests as the rejection of guidance, avoiding meaningful topics and engaging in other unproductive behaviors that work against the goals of treatment. The objective of this review is to examine the connection between ambivalence in psychotherapy clients and the outcome of treatment. Methods. A search was done using Google Scholar, Helka and PubMed databases. “Ambivalence” and “resistance” were used as keywords combined with ”psychotherapy”, ”therapy”, ”psychotherapy outcomes” and ”psychotherapy drop-out rate”. Predefined criteria were followed when choosing the final material. Results and conclusions. The evidence reviewed here indicates a possible connection between client ambivalence and the outcome of psychotherapy. Counter-change talk in client dialogue, which is used to measure client ambivalence, was found to be connected to resistance in psychotherapy, disconnects in the therapeutic relationship and poor outcome. However, the evidence was not unequivocal: one study found that clients who reported feeling ambivalent about treatment before the initiation of therapy had better outcomes when compared with clients who approached treatment with exaggerated positivity. Harmful ambivalence can be difficult to notice before additional problems arise. Psychotherapists should receive basic training on how to discern and solve ambivalence. Methods that are specifically designed to resolve ambivalence should also be integrated into standard practices more efficiently. Some examples of methods that are both effective and easy to integrate are the two-chair technique and motivational interviewing. In addition to paying more attention to ambivalence on the clinical field, more research is needed.

Tiivistelmä Psilosybiinin terapeuttisia vaikutuksia tutkittiin jo 1950- ja 1960-luvuilla, mutta tutkimus tyrehtyi, kun psilosybiini luokiteltiin laittomaksi huumausaineeksi 1970-luvulla. Kiinnostus psilosybiinin terapeuttiseen potentiaaliin on herännyt 2000-luvulla uudelleen. Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on nimennyt psilosybiiniavusteisen psykoterapian läpimurtoterapiaksi masennuksen sekä hoitoresistentin masennuksen hoidossa vuonna 2018. Tässä katsauksessa tarkasteltiin, minkälaisia tuloksia psilosybiiniavusteisen psykoterapian vaikutuksesta masennukseen on saatu 2000-luvulla tehdyissä kliinisissä tutkimuksissa. Tutkimustulosten lisäksi tarkasteltiin tutkimusten puutteita ja hoidon turvallisuutta. Tutkimusaineisto kerättiin PubMed-tietokannasta syys- ja lokakuun 2021 aikana. Moderni tutkimus psilosybiiniavusteisen psykoterapian vaikutuksesta masennukseen on vasta hyvin alkuvaiheessa. Tulokset ovat positiivisia: potilaiden masennusoireet olivat kaikissa tutkimuksissa merkitsevästi vähentyneet heti hoidon jälkeen ja vaikutus kesti muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Tutkimusten otoskoot ovat kuitenkin pieniä ja vain puolet tutkimuksista on plasebokontrolloituja. Plasebokontrolloiduissa tutkimuksissa on käytetty ristikkäisasetelmaa, sokkoutus on haastavaa ja sen onnistumisesta on raportoitu puutteellisesti. Nämä tekijät heikentävät efektikokojen luotettavuutta. Huolellisesti toteutettuna psilosybiiniavusteinen psykoterapia on turvallinen hoitomuoto. Psilosybiinin sivuvaikutukset olivat ohimeneviä, eikä vakavia sivuvaikutuksia havaittu lainkaan.

In today’s health-care, evidence-based medicine is practised, which means that treatment needs to be based on the latest research. Country-specific guidelines, that help to apply latest research into practise, are created to standardize treatment and to ease the work of clinicians. In my thesis I will compare Finnish (käypä hoito) and Canadian (CANMAT) recommendations for psychosocial treatment of depression. Various therapies can be used in the treatment of depression. Cognitive and interpersonal psychotherapies and behavioural activation have the strongest recommendation in the treatment of acute depression. The most clear difference between the recommendations is regarding psychodynamic therapies; In finnish recommendation psychodynamic therapies are seen as effective as other therapies, whereas in Canadian recommendation the grading for it is not as strong. The lack of research on psychodynamic therapies is most likely a major factor in it’s weaker position. The amount of research has increased in recent years and the grading of psychodynamic therapies has improved accordingly in both recommendations. The position of psychodynamic therapies in the treatment of depression is still controversial which can be seen in the difference between Finnish and Canadian recommendations.

Objective: Untreated mental disorders result in notable costs to Finnish society, especially in the form of disability pensions. The delay of psychotherapy and psychiatric treatment has previously been associated with a higher risk of chronicity, poorer response to treatment and a higher number of recurrences. In Finland, a patient referred to psychotherapy is responsible for finding and choosing a psychotherapist that is suitable for them. Challenges in finding a psychotherapist can therefore lead to a delay of treatment. The aim of this study is to examine the following questions: 1) What is the association between guidance received by the patient when choosing a psychotherapist and the length of the delay associated with starting psychotherapy? 2) How are other factors related to the patient and the health care system associated with the delay of psychotherapy? The hypothesis for this study is that patients who receive more guidance when choosing a psychotherapist have shorter delays than patients who receive less or no guidance. Methods: The data used in this study are derived from the quality registry for psychotherapy, which is utilized by the Hospital District of Helsinki and Uusimaa (HUS) in order to monitor service voucher therapies from the first referral until the end of treatment. Guidance received by the patient was measured with one multiple choice question, in which patients picked the option that best corresponded with the method they used to choose their psychotherapist: 1) the psychotherapist was chosen independently with no guidance or with the help of a brochure, 2) the psychotherapist was chosen independently but with guidance from a health care professional regarding what kind of psychotherapist would suit the patient best (i.e. a specific approach or therapist specialization), 3) the psychotherapist was chosen together with a health care professional, 4) the psychotherapist was chosen for the patient by a health care professional. The subjects were divided into four groups based on the amount of guidance they received. Treatment delay was measured in days starting from the first referral to service voucher psychotherapy and ending at the starting date of treatment. Overall delay of psychotherapy was examined by fitting a Kaplan- Meier-curve to the entire data, as well as to each guidance group individually. The linear association between guidance and delay was examined by conducting a linear regression analysis. Associations between factors related to the patient or the health care system were assessed by conducting a stepwise multivariate regression analysis. Independent variables included in this analysis were guidance, patient age, sex, diagnosis, comorbidity, whether the patient was referred to psychotherapy from primary care or specialized care, and whether the patient was referred to short psychotherapy or long psychotherapy. Results and conclusions: Patients who received more guidance when choosing a psychotherapist had shorter delays than patients who received less or no guidance. The results of this study were in line with the hypothesis, with the exception that patients who chose their psychotherapist independently with no guidance, had shorter delays when compared to patients who chose their psychotherapist independently after receiving guidance from a health care professional. Higher age was found to be associated with shorter delays, as was belonging to the diagnosis group “bipolar disorder or schizophrenia”. Reported comorbidity and belonging to the diagnosis group “other” were associated with longer delays. Patients referred to short psychotherapy from specialized care had shorter delays than patients referred to long psychotherapy from specialized care or short psychotherapy from primary care. Overall, patients referred from specialized care had shorter delays than patients referred from primary care. The results show that by offering patients sufficient guidance when choosing a psychotherapist, delays associated with psychotherapy may be shortened and the unwanted consequences of treatment delay may be prevented. Further research is needed to identify factors associated with treatment delay and how patients referred to psychotherapy choose their psychotherapists.

Objective. Psychotherapy is widely recognized as an effective form of treatment for mental disorders. Therefore, it is important to ensure its availability. In Finland, the demand seems to exceed the supply for psychotherapy, and the burdensome process of searching for a psychotherapist may impede access to care. To ensure the availability of psychotherapy, more detailed information on waiting times and factors that affect them are needed. In this study, waiting times of outsourced short pscyhotherapies in Helsinki and Uusimaa Hospital District are modelled. Methods. The data was derived from the quality registry for psychotherapy, which is used to gather versatile information on the psychotherapy process. Our sample consists of 819 patients referred to psychotherapy between 12.09.2018-07.10.2019. Most of these patiens are women and come from Greater Helsinki. Since the final waiting time was not known for every patient, survival analysis methods were used. Results and conclusions. Using Kaplan-Meier analysis, the median waiting time was estimated to be three months. Based on a Cox regression model, the rate of starting a therapy has first accelerated and then slowed down during the study interval. It was also found that psychiatric comorbidity and referral from primary care were associated with longer waiting times, while the other variables were not. This study provides a point of reference for other psychotherapy services, and initial information for development of psychotherapy processes in Helsinki and Uusimaa. That being said, the study interval was quite short and information on waiting times should be updated regularly.

Objective The aim of this bachelor thesis is to investigate how duration of psychotherapy affects it´s outcome when treating adults with unipolar depression. So far the scientific evidence in this matter has been patchy: very few meta-analyses or systematic reviews have been published and thus there is no clear consensus in the field. Methods This bachelor thesis was carried out as a literature meta review. Effectiveness studies of both short and long term psychotherapies were included, along with studies that focus specifically on the length of therapy. There were two inclusion criteria for the studies: at least half of the subjects were required to have unipolar depression as their main psychiatric problem, and no specialty groups – such as pregnant women or ethnical minorities – were allowed as a main sample. Results and implications Among short term (1-20 sessions) psychotherapies, scientific evidence for optimal therapy duration is conflicting. It is, however, safe to say that the shortest (1-3 sessions) psychotherapies are the least effective therapeutic interventions of all kinds. Change during psychotherapy was roughly linear across all studies and initial symptom severity did not correlate significantly with optimal length of psychotherapy. Long psychotherapies of over 100 sessions proved to be the most effective. However, there are only few effectiveness studies investigating long-term psychotherapies and the methodology of those studies is not only varied but often quite lenient. Therefore it is dubious to compare short- and long-term psychotherapies and these results should be taken as preliminary remarks. There are practically no studies investigating medium long (20-100 sessions) psychotherapies. Given the scientific evidence, psychotherapeutic guidelines in Finland seem rather weird. In Finland, most therapies last 100-200 sessions, although good quality studies supporting these kinds of treatments are still sparse. On the other hand, short term psychotherapies are still rather rare in Finland despite firm scientific evidence suggesting their high utility in everyday clinical practice.

Tässä tutkimuksessa tutkitaan psykoottisten sielunhoitoa pastoraalipsykologisesta näkökulmasta käsin. Päätutkimuskysymyksiksi muodostuivat: Millainen on Gaetano Benedettin samastumiskäsitys ja mitä annettavaa sillä on psykoottisten sielunhoidolle? Näihin päätutkimuskysymyksiin liittyvät olennaisesti myös kysymykset siitä, mikä on Benedettin näkemys skitsofreniasta ja miten tämä näkemys ja sen kautta muodostunut psykoterapeuttinen ajattelu kytkeytyvät suomalaisen sielunhoidon ihmiskäsitykseen. Samastumiskäsityksen pastoraalipsykologista kontekstia syvennetään tutkimuksessa tarkastelemalla sen suhdetta Matti Hyrckin SPT–teorian eli suhteessaolon perusmielikuvien teorian Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan ja siihen liittyvään Sijaiskantajan muotoiseen jumalakuvaan sekä niiden pohjalta nouseviin ristinteologisiin näkemyksiin lähimmäisyydestä. Tutkimusaineisto koostuu Benedettin teoksista ”Kliininen psykoterapia”, ”Tutkielmia skitsofreniasta” ja ”Psychotherapy of Schizophrenia”, hänen Psykoterapia–lehdessä ilmestyneistä suomenkielisistä artikkeleistaan sekä kahdesta englanninkielisestä artikkelista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Benedetti hahmottaa näkemystään skitsofreniasta ensi sijassa suhteessaolon häiriintymisen näkökulmasta. Skitsofrenian keskiöön nousevat autismi ja harhaluulo, jotka liittyvät integraation puutteeseen symbioottisen ja erillisen itsen välillä. Tätä kautta skitsofrenian hoidon keskiöön nousee sellainen tapa olla vuorovaikutuksessa, joka voisi mahdollistaa näiden osien integroitumisen ja siten harmonisen itsen muodostumisen. Tämän yhteyden kokemuksen saavuttaminen vaatii terapeutilta sellaista astumista sairaan maailmaan, samastumista, joka ylittää tavanomaisen eläytymisen. Benedettin samastumiskäsitys voidaan kiteyttää seuraavasti: Samastuminen on sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla toteutuvaa sijaiskantamisen muotoista lähimmäisenrakkautta. Sijaiskantamisen muotoinen lähimmäisenrakkaus muodostaa kristinuskon keskeisen ytimen ja Benedettin samastumiskäsitys määrittää sitä tapaa, jolla tätä lähimmäisenrakkautta voi toteuttaa asianmukaisella tavalla myös tiedostamattomalla tasolla suhteessa psykoottiseen ihmiseen. Näin Benedettin samastumiskäsityksellä on paljon annettavaa psykoottisten sielunhoidolle ja se nousee siinä keskeiseksi ja perustavaksi ilmiöksi niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Siten Benedettin samastumiskäsityksen tutkimuksen voidaan nähdä olennaisesti kehittävän ja syventävän myös psykoottisten sielunhoidon pastoraalipsykologista ymmärrystä. Tämä ymmärrys koskee myös luonnollisesti kaikkea sielunhoidollista toimintaa ja Benedettin samastumiskäsitykseen liittyviä huomioita voidaan varmasti menestyksellisesti hyödyntää kaikessa sielunhoidollisessa toiminnassa. Tämä koskee erityisesti suomalaista sielunhoitoa, jonka ihmiskäsitykseen Benedetti on eksistentiaalianalyyttisen ajattelunsa kautta vaikuttanut. Samastumista tiedostamattomalla tasolla kuvaavat kolme keskeistä käsitettä: myönteistäminen, progressiivinen psykopatologia ja transitionaalisubjekti. Näissä käsitteissä kuvattujen prosessien kautta psykoosi dualisoituu ja syntyy terapeuttinen symbioosi. Vain tätä kautta potilaan aito erillistyminen ja minän osien integroituminen voivat toteutua. Edellä mainitut Benedettin samastumiskäsitykseen sisältyvät ilmiöt näyttäytyvät ja sekoittuvat toisiinsa jaetuissa unissa, kanssakärsimyksessä, tietynlaisissa transferenssi–ilmiöissä sekä terapeuttisissa oivalluksissa. Tutkimuksesta käy ilmi, että Benedettin samastumiskäsitys, Hyrckin SPT–teoriaan sisältyvä Parantajan muotoinen objektimielikuva ja siihen liittyvä Sijaiskantajan muotoinen jumalakuva, sekä ristinteologiset näkemykset lähimmäisyydestä ovat hyvin samankaltaisia ja lähellä toisiaan, sillä ne kaikki pohjaavat vahvasti ajatukseen sijaiskantamisesta. Samastumisilmiötä voidaankin hahmottaa Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan liittyvän container–funktion ja sen pohjalta muodostetun ”Sijaiskantaja”–jumalakuvan psykoosipsykoterapeuttisena ja psykoosisielunhoidollisena sovelluksena. Benedettin näkemys ja ristinteologiset näkökulmat lähimmäisyydestä voidaan parhaiten ymmärtää lähimmäisenrakkauden ja sen pohjalta syntyvien asenteiden ja tekojen kautta. Benedettin samastumisilmiön määrittäminen ja tutkiminen voidaan nähdä myös kristillisen lähimmäisenrakkauden tiedostamattomien juurien tutkimuksena, sillä samastumisen voidaan nähdä muodostavan empatian tiedostamattoman pohjan. Samastumisella on siten hyvin keskeinen ja perustava merkitys kaiken pastoraalipsykologisen ja sielunhoidollisen tutkimuksen kannalta.

Selective mutism is a children’s psychiatric disorder. Children with selective mutism won’t talk in certain situations, for example in school, despite talking at home with family members. Previously selective mutism was seen as an independent disorder. Research has shown that selective mutism has prominent comorbidity with anxiety disorder, therefore selective mutism is now seen as a specific children’s anxiety disorder or as a symptom of social phobia. Since anxiety plays a notable role in selective mutism, treatments to decrease anxiety have been used to treat selectively mute children. Selective mutism has been shown to be a resilient disorder. Longer duration of symptoms makes the treatment more challenging. Selective mutism is a rare disorder and because of that there is a limited amount of research of selective mutism and its treatment. Most of the research are case studies. Controlled experiments that includes control groups are rare. Clinicians may find it hard to propose a certain treatment for selectively mute patient since there is not unified treatment recommendations. Cognitive-behavioral interventions are primary when treating selective mutism. These interventions include for example self-modeling, stimulus fading and rewarding. Patient’s muteness creates extra challenge, and parents are usually essential help during the assessment and treatment. If therapeutic treatment doesn’t seem to be efficient, medical treatment can be considered. Selective serotonin reuptake inhibitor (SSRI), fluoxetine, is found to be effective when treating adults with social anxiety and some researchers have presented its applicability to treat children’s selective mutism. More research of the treatment of selective mutism is needed to be able to give the best evidence-based information for the clinicians who are dealing with selectively mute patients. Because selective mutism is such a rare disorder, it would be desirable to collect research data internationally and work together with researchers from different countries. Reliable estimations of treatment possibilities could be made if big enough data could be collected.

Sisäisen perheen systeemiterapia (SPST) on 1980- ja 1990-lvuilla muotoutunut psykoterapiasuuntaus, joka yhdistää systeemisen perheterapian viitekehyksen mielen moninaisuuden teoriaan. Tämän tutkielman tarkoitus on esitellä psykoterapioiden teoriaa yleisesti, tehdä SPST:n taustateoria ja terapiaprosessi tutuksi lukijalle, sekä tehdä katsaus SPST:aa käsittelevään tieteelliseen kirjallisuuteen. Psykoterapia on psykologisiin teorioihin pohjautuva hoitomuoto, jossa koulutettu terapeutti pyrkii auttamaan asiakasta mielenterveydellisten ongelmien kanssa, pääasiassa keskustelun avulla. Psykoterapiateorioita tunnetaan satoja erilaisia, mutta kaikkia yhdistää samat perusperiatteet. Psykoterapia on osoitettu tehokkaaksi hoitomuodoksi mielenterveyshäiriöissä, mutta eri psykoterapioiden välillä ei ole havaittu suuria eroja tehokkuudessa, ja on toistaiseksi epäselvää mihin terapeuttinen vaikutus perustuu. SPST perustuu ajatukselle mielen jakautumisesta määrittämättömään määrään osia, eräänlaisia alipersoonallisuuksia, jotka ottavat erilaisia rooleja ja vuorovaikuttavat keskenään toimiakseen yksilön hyväksi. Osien lisäksi jokaisella nähdään olevan myös Itseys, henkilö minuuden ydin, joka ilmenee mindfulnessiin verrattavana tietoisen ja myötuntoisen olemisen tilana. Mielenterveyden ongelmien nähdään syntyvän, kun osat joutuvat ottamaan liian voimakkaita suojelevia rooleja, osien suhteet polarisoituvat, ja osat estävät yksilön pääsyn Itseyden tilaan. SPST:n terapeuttisen prosessin tavoite on auttaa osia luopumaan asiakkaalle haitallisista rooleista, ja auttaa asiakasta toimimaan Itseyden tilasta käsin. SPST on sovellettavissa sekä yksilö, että pari- ja perheterapiaan. Kirjallisuushaku Scopuksesta, Medlinesta ja PsychInfosta tuotti noin 30 tieteellistä artikkelia, joista kaksi on kokeellisia tutkimuksia ja loput käsittelevät SPST:n teoriaa ja tapausselostuksia. Kokeellisista tutkimuksista toisessa SPST:tä verrataan kognitiiviseen käyttäytysmisterapiaan ja interpersonaaliseen terapiaan masennuksen hoidossa, toisessa SPST:tä verrataan potilasedukaatioon reuman psykologisena hoitomuotona. Kirjallisuuden perusteella SPST voisi olla lupaava terapiamuoto masennuksen hoidossa. Tieteellinen näyttö ei kuitenkaan toistaiseksi riitä johtopäätösten tekemiseen SPST:n tehosta tai turvallisuudesta.