Browsing by Subject "pyhä"

Tutkielman tarkoituksena on avata ja tuoda ymmärrettäväksi inkerinsuomalaisen muusikko-pastori Arvo Survon käyttämää käsitettä ”musiikin sakraalisuus”. Tärkeimmän tutkimusaineiston muodostavat vuosina 1998 ja 2011 tehdyt Survon tutkimushaastattelut, joita kirjoittaja pyrkinyt ymmärtämään ja tulkitsemaan gadamerilaisen hermeneutiikan avulla. Erityisenä mielenkiinnon kohteena on kirjoittajalla ollut musiikin sakraalisuuden ja pyhyyden suhde. Aihetta on käsitelty lukuisista eri tulkintahorisonteista. Niistä keskeisiä ovat olleet uskontotieteen pyhän ja mystiikan teoriat sekä eri taiteenalojen filosofiset näkökulmat. Eri tutkimustraditiot ja lähestymistavat on filosofis-hermeneuttisessa reflektiossa saatettu dialogiin Survon ajattelun sekä toistensa kanssa. Tutkielmassa nousi esille useita teoreettisia näkökulmia musiikin sakraalisuuteen. Huomattavimpia niistä on musiikin sakraalisuuden dualistinen luonne, jota kirjoittaja on jäsentänyt muun muassa Julia Kristevan semioottinen/symbolinen -modaliteettien ja Akseli Gallén-Kallelan ajatteluun pohjautuvan pyhäkoodin avulla. Tutkielman perusteella musiikin sakraalisuus voidaan tulkita pyhäksi sekä pyhän transsendenttisen tutkimustradition tuonpuoleisuusaspektin että yhteiskuntatieteellisen tutkimustradition korostaman erottamisaspektin pohjalta. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että pyhä ilmenee musiikissa nimenomaan mystisen kokemisen kautta. Mielenkiintoisena seikkana nousi esille musiikin sakraalisuuden analogisuus kirkkoisä Augustinuksen sisäisen ja ulkoisen sanan teorian ja kristillisen opin ”Sanan lihaksi tulemisesta” kanssa, jolloin musiikin sakraalisuus on sisäisen (semioottisen) sanan yhdistymistä ulkoiseen (symboliseen) sanaan eli ilmaisuun. Sakraalinen musiikki voidaan tällöin tulkita myös Mircea Eliaden pyhäteorian mukaiseksi hierofaniaksi, pyhän ja profaanin paradoksaaliseksi esiintymiseksi yhdessä.

Tutkielman tavoitteena on selvittää sitä, esitetäänkö Turkin uskontoasianviraston lastenlehdessä isänmaa pyhänä, ja jos, niin millä keinoin. Tutkimusaineistona toimivat vuosina 2017–2019 julkaistut kolme lehden numeroa. Kaikki sijoittuvat heinäkuulle, koska siinä kuussa tapahtui Turkissa vallankaappausyritys vuonna 2016. Katson, että osittain tämän vuoksi aineistonani käyttämäni lehdet ovat sisällöltään vahvasti isänmaallisia sekä turkkilaisuutta korostavia. Aineistooni sisältyy paljon sarjakuvia sekä yleisesti paljon kuvitusta. Aineistoani analysoin Arja Jokisen kehittämän retorisen analyysin mallin mukaisesti, jossa keskitytään retoristen keinojen tarkasteluun. Kuvain tulkinnassa hyödynnän sarjakuvatutkimuksen keinoja, koska kuvitus on yleisesti ottaen sarjakuvamaista. Tutkielman teoriatausta rakentuu Jacques Ellulin (1912–1994) pyhän teorian ympärille. Tämän lisäksi muita tärkeitä käsitteitä ja ilmiöitä tutkielman kannalta ovat isänmaallisuus, kansallisuusaate sekä marttyyrius. Keskeisin tutkimustulos on, että aineistossa pyritään esittämään isänmaa Ellulin teorian mukaisesti pyhänä. Analyysistä kävi ilmi, että lehdessä vaalitaan ajatusta isänmaan ehdottomasta arvosta. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilö on täysin alisteinen isänmaalle ja on myös olemassa vain sen palvelemista varten. Lisäksi isänmaa vaatii yksilöltä täyttä uhrautumista, josta esimerkkeinä ovat marttyyriuden sekä sotilasuran ihannointi. Ehdottoman arvon ajatukseen kuuluu myös se, ettei isänmaata ja sen tarkoitusperiä saa kyseenalaistaa millään tavoin. Vallankaappausta yrittäneet esitetään maanpettureina ja yleisesti tutkimusaineistosta nousee esiin ajatus, että Turkin valtio on ulkoapäin tulleen uhan alla. Aineistossa idyllinen ydinperhe toimii lehden lukijalle (lapselle) esimerkkinä yhtenäisen kansakunnan ihanteesta. Muutenkin kansakunnan yhtenäisyyttä korostetaan vahvasti, ja sen sanotaan olevan isänmaan säilyvyyden kulmakivi. Aineistossa esiintyy useita retorisia keinoja, joiden avulla lukija pyritään vakuuttamaan isänmaan pyhyydestä sekä tärkeydestä. Oleellisin keino on puhujakategorialla oikeuttaminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sarjakuvissa vanhemmat toimivat lapseen nähden auktoriteetteina, jolloin he opettavat asioita sekä oikeita tapoja palvella isänmaata. Toinen paljon esiintyvä keino on toisto, jota esiintyy läpi tutkimusaineiston yleisesti, sekä yksittäisten tekstien yhteydessä. Sen avulla pyritään korostamaan haluttua sanomaa. Me-retoriikan sekä kontrastiparien käyttö on myös tärkeässä osassa. Niiden avulla luodaan ajatusta kuvitteellisesta yhtenäisestä ryhmästä, johon liitetään myönteisiä tulkintoja. Vastapuoleksi kuviteltuun ryhmään yhdistetään taas kielteisiä ilmauksia. Aineistossa esimerkiksi vallankaappausyrityksestä luodaan vain yhtä tulkintamallia tahi todellisuuskäsitystä, joka halutaan opettaa lehden lukijoille. Tällöin on kyse faktan konstruoinnista.

Tutkielma käsittelee Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL:n käytäntöä, jossa kotijoukkueen pukuhuoneen keskellä lattiaa sijaitseva logo on koskematon. Kirjoittamattoman säännön mukaan logon päälle astumista pidetään epäkunnioittavana tekona. Käytäntö tulee näkyväksi suurelle yleisölle median kautta ja media nimittää käytäntöä esimerkiksi pyhäksi ja taikauskoksi. Tutkimuskysymyksiä tutkielmassa on kaksi: 1. Millä tavoin media välittää (pyhää) käytäntöä NHL-joukkueiden pukuhuoneiden logon koskemattomuudesta? 2. Minkälaisia kehyksiä ilmiölle luodaan mediateksteissä? Tutkielman teoreettisina käsitteinä ovat pyhä, rituaali, symboli ja medioituminen. Tutkielman aineisto koostuu median teksteistä tuotetusta media-aineistosta. Analyysimenetelmänä tutkielmassa käytetään journalismiin keskittyvää kehysanalyysia. Empiirisen aineiston pohjalta käytäntö näyttäytyy pyhänkaltaisena sosiaalisena järjestyksenä, jossa logosta on tullut ikään kuin pyhä, jota varjellaan profaanilta säännöin ja määräyksin olla koskettamatta siihen. Rituaalinomainen toisteinen käytös suuntautuu joukkueen logoon, eli symboliin. Ilmiötä voidaan lähestyä medioituneena, sillä median vaikutus tuottaa ilmiön sosiaaliselle ulottuvuudelle raamit suuren yleisön tietoisuuteen. Media kehystää aihetta valitsemalla käytäntöön liittyvästä havaittavasta todellisuudesta jotkut osat keskeisiksi viesteiksi ja näkökulmiksi teksteissä. Median välittämiä hallitsevia kehyksiä aineistossa ovat pyhän kehys, taikauskon kehys, perinteen kehys, kunnioituksen kehys ja käytännön kehys.

Tutkimus käsittelee Pyhä- ja Püha-elementin sisältäviä paikannimiä Suomen ja Viron alueella. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, pitääkö teoria Pyhä-paikoista rajojen merkitsijöinä paikkansa, millaisia Pyhä- ja Püha-paikat ovat, millaisia kertomuksia ja ominaisuuksia paikkoihin liitetään sekä millaisia nimeämismotivaatioita nimille on löydettävissä. Aineisto on pääosin peräisin Kotimaisten kielten keskuksen ja Eesti keele instituutin nimiarkistoista ja Suomen ja Viron maanmittauslaitosten tietokannoista. Tutkimuksessa käytetään grounded theory -metodia tukeutuen nimeämismalliteorian ja kulttuurisen onomastiikan teoriaviitekehyksiin. Analyysin kohteena ovat ensisijaisesti Pyhä- ja Püha-nimiset vakavedet ja kohoumat. Analyysiosiossa nimet ryhmitellään perusosien mukaan. Tarkastelun kohteena ovat nimien levikki, paikkojen topografia, ympäristön esiintyvät nimet sekä nimiarkistoon kerätyt paikkoihin liittyvät kertomukset ja historiatiedot. Aineiston perusteella Pyhä-nimityyppi vaikuttaa aiempaa käsitystä monimuotoisemmalta. Viron Pühajärvet eivät sijoitu vanhoille rajoille. Suomen Pyhä-paikoista osan voi sanoa olevan rajapaikkoja, mutta sen lisäksi nimille on löydettävissä myös muita motivaatioita. Levikkien perusteella Pyhä-nimet ovat levinneet alueille eri suunnista ja eri kulttuurien vaikutuspiireistä. Levikkikartassa eteläisten ja pohjoisten nimiryhmien välillä on katkos. Pyhäjärvet jakautuvat kahteen ryhmään, joista eteläiset ovat ominaisuuksiltaan suuria ja keskeisiä. Pohjoisessa Pyhäjärvet ovat pieniä ja kuuluvat ennemmin Pyhä-nimisen kohouman nimiryppääseen. Pyhävuoret ovat ominaisuuksiltaan korkeita ja kivikkoisia, ja sijaitsevat yleensä suuren veden äärellä. Pyhävaarat ovat motivaatioltaan saamelaisperäisiä. Pühaallikat liittyvät kansanuskoon pyhinä lähteinä ja uhrilähteinä. Pyhämäet ja Pyhälammet jäävät vaikeaselkoisiksi. Tutkimuksen perusteella teoria Pyhä-paikoista nimenomaisesti rajapaikkoina ei pidä paikkansa. Sen sijaan Pyhä-paikat ovat monimuotoinen ja monikerroksinen nimityyppi, jonka taustalla on erilaisia nimeämismotivaatioita sekä -malleja. Sakraaleja nimiä tutkiessa on oleellista ottaa huomioon nimien kulttuurinen konteksti sekä sakraalien sanojen monimerkityksisyys.

René Girardin filosofiassa ihmisen synnynnäinen perusominaisuus, kaiken oppimisen ja haluamisen lähtökohta on jäljittäminen eli mimeesis. Halun objekti ei ole haluamisen kannalta lainkaan oleellinen, vaan tuota kohdetta haluava todellinen tai kuvitteellinen toinen, jota Girard nimittää varhaisimmissa teoksissaan välittäjäksi (mediator) ja myöhemmin malliksi (model) tai kilpailijaksi (rival). Mallin ristiriitaiset kaksoisimperatiivit, double bind; ”jäljittele minua”; ”älä jäljittele minua” ovat samalla haluamisen este (obstacle). Freudin seksuaalisuus on Girardille vasta "viimeinen verho", jonka takaa paljastuu ihmisyyden synkkä perussalaisuus, mimeettisen halun kiihottama väkivalta. Girard uskoo, ettei ole olemassa perustarpeiden ulkopuolista väkivallatonta halua. Tämä tekee kulttuurisen järjestyksen saavuttamiseksi sijaisuhrista välttämättömän vastavuoroisen väkivallan ratkaisijana. Mysteerinä on uhraaminen, joka näyttää rikolliselta väkivallalta ja päinvastoin, mutta jossa uhri ei kosta. Latinalaisperäisissä kielissä uhri tarkoittaa pyhäksi tekemistä - sacrum facere. Vaikka väkivalta itsessään on pahaa, muuttuu se sijaisuhrimekanismin kautta yhteisöä suojelevaksi pyhäksi. Eläinmaailmassa uhrin ja saalistajan suhde kerran muodostuttuaan säilyy, mutta ihmisten suhteilla on eläimistä poiketen historia. Kosto on mahdollinen. Alkumurhan ensimmäinen ihmisuhri oli todennäköisesti vahinko. Tekijän anonymiteetistä johtuen, eli kun kukaan ei tunnusta, tunnemme tapahtuneesta kollektiivista syyllisyyttä. Uhrin satunnaisuus synnytti halun lopettaa väkivalta. Kaikki myöhemmät uhrit, muistuttavat meitä tuosta ensimmäisestä uhrista, tarkoituksenaan estää destruktiivinen väkivalta. Vaikka muistuma ei enää ole tietoinen, on se kuitenkin Girardin mukaan kaiken ritualisoidun uhritoimen taustalla. Väkivallan kääntäminen sijais-uhriin on tulosta eräänlaisesta jättiläismäisestä kollektiivisesta transferenssista, jossa uhri ottaa koko yhteisön paikan ja astuu sen tilalle. Uhrioperaation edellytyksenä on siis tietty uskonnollisuuden taustalla oleva hämärtynyt todellinen syy eli jäljittely ei tiedä mitä jäljittelee ja alkutapahtuma pysyy salaisuutena. Koska riitti on ennaltaehkäisevä, ei parantava, rituaaliuhri ei korvaa yhteisöä tai sen yksittäistä jäsentä vaan aina sijaisuhrin. Todellisen tapahtuman muistamiseksi järjestettävässä rituaali-uhraamisessa on kyse kaksoiskorvauksesta, jossa ensinnäkin yhteisö korvataan yhdellä sijaisuhrimekanismilla ja toisaalta alkuperäinen uhri korvataan uhrikelpoisella yhteisön ulkopuolisella, kostamaan kykenemättömällä riittiuhrilla. Ilman uhrimekanismin ja uskonnon tavoittelemaa yhteisön ytimen välttämätöntä väkivallattomuutta, ei olisi ihmisyyttäkään eikä inhimillisiä yhteisöjä. Uhrin kohtaama väkivalta on samalla tavoin turmiollista (maléfique) kuin mikä tahansa muukin väkivalta, mutta koska sen uskotaan katkaisevan vastavuoroisen väkivallan kierteen ja siten tuovan rauhan, sen on samalla myös siunauksellista (bénéfique) väkivaltaa. Kostolta suojautumisen voidaan luokitella kolmeen kategoriaan; 1) ennaltaehkäisy uhraamisen avulla 2) korjaavuudet; sovittelu, kaksintaistelut, joissa tärkeintä kostamaton uhri, ei syyllinen 3) oikeusjärjestelmä Luokitus on paitsi kehitysvaihe- myös tehokkuusjärjestyksessä. Uhrikriisissä uhraamisen katsotaan ”epäonnistuneen”, kun paha väkivalta ei korvaudukaan hyvällä vaan pysyy tahraavana. Tällöin turmiollinen väkivalta kohdistuu niihin, jotka uhraamisella olisi pitänyt säästää. Girard näkee, että Jeesuksen ja kristinuskon varsinainen sanoma oli ja on ihmisyhteisöjen kätketyn väkivaltarakenteen paljastaminen. Viattomana uhrina Jeesuksen ristinkuolema paljastaa uhrimekanismin valheellisuuden ja tuo esiin kristinuskon väkivallattomuuden väkivallan vaihtoehtona. Vaikka ristinuhrin kertomus on perinteisen uhrimallin mukainen, se samalla eroaa siitä oleellisesti, koska uhrimekanismi kyseenalaistetaan, myötätunto ja näkökulma on uhrin puolella. Tämän tutkimuksen tehtävänä analysoida edellä kuvattua teoriaa, sen käsitteistöä ja käsitteiden keskinäisiä riippuvuussuhteita. Tarkastelun painopiste on pyrkiä avaamaan mitä Girard tuolla väkivallan kontrollilla tarkoittaa, kuinka hän on tuohon päätelmäänsä päätynyt ja kuinka hän sitä puolustaa. Samoin tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, onko Girardin teoria yhtä kattava ajatusrakennelma kuin Freudin seksuaalisen kehityksen teoria. Tutkimuksen päälähteenä käytän Väkivalta ja pyhä -teosta, joka on ensimmäinen Girardilta suomennettu teos ja jota pidetään Girardin akateemisena päätyönä. Hänen myöhemmät teoksensa käsittelevät samaa mimeettisen halun teoriaa ja syntipukkimekanismia, vaihdellen ainoastaan painotusten ja teoriaa tukevien tekstimateriaalien suhteen. Teokset myös asteittain muuttuvat yhä apologeettisimmiksi, pyrkien sovittamaan kokonaisteoriaa yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Girardin myöhemmät teokset ovat silti myös mukana lähteinä. Girard on itse määritellyt ajattelussaan ja kirjoittamisessaan olleen kolme tähtihetkeä; ensimmäinen, kun hän löysi mimeettisen halun ja kilpailun, toisena löytönä syntipukkimekanismi ja kolmantena kun hän alkoi nähdä Raamatun ja kristilliset tekstien ainutlaatuisuuden syntipukkiteoriansa näkökulmasta. Tämän tutkielman rakenne noudattaa analyysissään samaa kehityskaarta, mukaillen lähteenä olevan pääteoksen päälukujen järjestystä.