Browsing by Subject "rippikoulu"

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikkaa. Huomion kohteena ovat erityisesti oppikirjojen sisältämät käsitykset, ihanteet ja oppikirjojen keskeiset eroavuudet. Tutkimuksen taustassa valotetaan rippikoulun lähtökohtia ja sille asetettuja tavoitteita. Suomalainen rippikoulu on laadukas, vaikuttava ja kansainvälisesti ainutlaatuinen. Rippikoululla on myös keskeinen asema nuorisokulttuurissa ja kirkon kasvatustyössä. Taustassa luodaan myös katsaus yhteiskunnassa käytyyn seksuaalieettiseen keskusteluun ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perhe- ja seksuaalietiikkaan. Kirkon kantaa moniin seksuaalieettisiin kysymyksiin pidetään epäselvänä, ja muutosvaatimukset kirkon seksuaaliopetusta kohtaan ovat sekä voimakkaita että ristiriitaisia. Tutkimusaineistona on kuusi piispainkokouksen hyväksymää rippikoulun oppikirjaa, jotka on julkaistu Rippikoulusuunnitelma 2001:n ilmestymisen jälkeen. Kyseiset oppikirjat ovat Elämänpuu, Ihan sama, Oma ripari, Quo vadis?, Sanktus sekä Tunnetko tien. Tarkastelun kohteeksi oppikirjoista on rajattu seksuaalisuutta ja perhettä käsittelevät luvut sekä neljännen ja kuudennen käskyjen selitykset. Tutkimuskysymyksiä on kolme: millaisia käsityksiä seksuaalisuudesta ja perheestä rippikoulun oppikirjat sisältävät, millaisia seksuaali- ja perhe-eettisiä ihanteita oppikirjat ilmentävät ja mitkä ovat oppikirjojen keskeiset erot? Tutkimuksen menetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysi rajattiin oppikirjojen tekijöiden tuottamaan materiaaliin eli varsinaiseen oppiainestekstiin. Aluksi aineistosta eriteltiin analyysiyksikköjä. Analyysiyksiköistä muodostettiin luokittelun avulla ryhmiä. Ryhmiä yhdistelemällä luotiin aihekategorioita, joita yhdistelemällä puolestaan luotiin tutkimuksen pääkategoriat. Pääkategorioita on viisi: tunteet, parisuhteessa eläminen, avioliitto, seksuaalisuuden monimuotoisuus ja perhe. Tulosluvussa oppikirjoissa esiintyvät seksuaali- ja perhe-eettiset sisällöt esitellään teemoittain. Käsitykset, ihanteet ja erot kulkevat jokaisen teeman sisällä. Oppikirjojen sisältöjä peilataan myös piispojen puheenvuoroihin seksuaalisuutta ja perhettä koskien. Tulosten tarkastelussa tutkimustuloksia tarkastellaan edeltävää lukua tiiviimmin ja nostetaan esiin joitakin keskeisiä huomioita tutkimuksen teoriataustasta. Oppikirjojen käsityksen mukaan seksuaalisuus pohjautuu Jumalan luomistyöhön. Ihanteen mukaan kahdeksi eri sukupuoleksi luominen tulisi olla pohja yksilön seksuaaliselle toiminnalle. Avioliitossa miehen ja naisen välinen suhde toteutuu parhaiten Jumalan tarkoittamalla tavalla, ja avioliitto on myös turvallinen ympäristö perheelle. Tulosten perusteella voidaan sanoa, että rippikoulun oppikirjojen tekijät ovat hyvin perillä nuoren elämään kuuluvista seksuaalisista ulottuvuuksista ja perhe-elämässä kohdattavista ongelmista. Oppikirjoissa esitellään kristillisen seksuaali- ja perhe-etiikan ihanteet, mutta samalla tiedostetaan, etteivät nämä ihanteet läheskään aina toteudu. Ennen kaikkea rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikassa korostuu ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, olipa hän kuka tai millainen tahansa. Oppikirjojen eroavuudet ilmenevät aiheiden puuttumisena, kantaa ottamattomana tai vahvasti kantaa ottavana ilmaisutapana. Keskeiset erot tulevat ilmi sellaisissa aiheissa kuin avoliitto, esiaviollinen sukupuoliyhteys ja homoseksuaalisuus. Nämä teemat ovat olleet keskustelun aiheena myös kirkon perhe- ja seksuaalietiikassa.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaista kirkollinen kansanopetus on ollut 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella. Kirkollista kansanopetusta ja sen eri muotoja eli pyhä-, kierto- ja rippikoulua sekä lukukinkereitä tutkitaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirkollisen kansanperinteen arkiston haastattelututkimuksen vastausten tarjoaman muistitietohistorian sekä Ilmajoen kirkonarkiston aineiston avulla. Tutkimus esittelee haastatelluille jääneitä muistoja ja mielikuvia kansanopetuksesta peilaten näitä kokemuskertomuksia kirkonarkiston aineistoon sekä aiempaan tutkimukseen. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian laitos järjesti kirkollisen kansanperinteen kyselyn 1960- ja 1970-luvuilla tarkoituksenaan kerätä talteen muistitietohistoriallista aineistoa menneiden vuosikymmenten kirkollisista oloista ja perinteistä. Yksi haastattelututkimuksen kysymysryhmistä käsittelee kirkollista kansanopetusta ja sen muotoja. Kun muistitietohistoriallista materiaalia vertaa Ilmajoen kirkonarkistosta löytyvien alkuopetuksesta, rippikoulusta tai lukukinkereistä kertovien lähdeaineistojen kanssa, saa kirkollisesta kansanopetuksesta Ilmajoella vuosina 1900–1935 hyvän kokonaiskuvan. Erityisesti kirkolliseen alkeisopetukseen eli pyhä- ja kiertokouluun panostettiin Ilmajoella. Vaikka muualla Suomessa pyhäkoulutoiminta ei kasvanut ensimmäisen maailmansodan jälkeen kymmeneen vuoteen, Ilmajoen pyhäkoulut säilyttivät suosionsa – ja jopa kasvattivat sitä. Lapsia kävi pyhäkoulussa Ilmajoella poikkeuksellisen paljon Turun hiippakunnan muihin alueisiin verrattuna, vaikka välimatkat kodin ja pyhäkoulun välillä olivat usein pitkiä. Muun Etelä-Pohjanmaan tilanteesta poiketen ilmajokelaiset kiertokoulunopettajat olivat saaneet koulutuksen tehtäväänsä kiertokouluttajakursseilla tai pikkuseminaareissa. Myös rippikoulusta ja lukukinkereistä on ilmajokelaisille haastatelluille jäänyt pääasiassa positiivisia muistoja. Ilmajoen kirkonarkiston aineisto ja haastateltujen kokemuskertomukset osoittavat, että rippikoulunkäyntiä koskeneet ohjeistukset otettiin Ilmajoella käytäntöön heti, kun ohjeistus oli annettu – tai jopa ennen sitä. Lukukinkereistä kerrottaessa haastatellut muistavat parhaiten kinkereissä pullia myyneet nisuporvarit ja kinkereiden jälkeiset juhlat eli kalaassit. Haastateltujen kokemuskertomuksista ja Ilmajoen kirkonarkiston aineistosta saa kuvan siitä, että kirkolliseen kansanopetukseen suhtauduttiin arvostavasti. Kirkko ja uskonto olivat osa ihmisten elämää heidän lapsuudestaan alkaen.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista jäsenyyteen, käytäntöön ja oppiin sitoutumista kaksi vuotta sitten rippikoulun käyneillä nuorilla ilmenee ja miten sitoutuminen on muuttunut rippikoulun jälkeen. Tutkimuksen aineisto on kerätty kansainvälistä pitkittäistä rippikoulututkimusta varten, minkä vuoksi nuorten käsityksiä on mahdollisuus verrata heidän rippikouluaikaisiin käsityksiinsä. Tutkimuksessa sitoutumista tutkitaan Seppo Häkkisen kolmiulotteisen sitoutumisen mallin kautta. Mallissa sitoutuminen jaetaan sitoutumiseksi kirkon oppiin, toimintaan osallistumiseen ja jäsenyyteen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi 154 aiemmassa vaiheessa suostumuksensa antanutta nuorta ympäri Suomen. Aineistosta pystyttiin yhdistämään 80 nuoren kasvupolku rippikoulun alusta viimeiseen kyselyyn kaksi vuotta rippikoulun jälkeen. Aineiston vinoutuneisuuden vuoksi tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. Tutkimuksen muuttujille suoritettiin faktorianalyysi Häkkisen mallia mukaillen. Kolmelle ulottuvuudelle, oppi, käytäntö ja jäsenyys, luotiin tämän jälkeen summamuuttujat, joiden pohjalta nuoret jaettiin eri ryhmiin heidän sitoutumisen tyyppinsä perusteella. Nuorten sitoutumisen tyypit luokiteltiin tutkimuksessa neljään ryhmään: 1. Oppiin ja jäsenyyteen sitoutuneet passiivit eli hengelliset, 2. Vain jäsenyyteen sitoutuneet eli kirkkohäitä odottavat, 3. Jokseenkin toimintaan ja jäsenyyteen sitoutuneet eli harrastajat ja 4. Kauttaaltaan sitoutuneet eli seurakuntanuoret. Uskoon sitoutumiseltaan hengelliset ja seurakuntanuoret olivat melko lähellä toisiaan, samoin kuin ”kirkkohäitä odottavat” ja harrastajat. Erot näiden ryhmien välillä löytyivät toimintaan osallistumisesta. Toimintaan mukaan olivat lähteneet seurakuntanuoret ja harrastajat. Toimintaan mukaan lähteneet nuoret olivat opin kannalta samankaltaista sisarryhmäänsä enemmän sitoutuneita kirkon jäsenyyteen. Kirkon jäsenyyden kokivat tärkeimpänä kauttaaltaan sitoutuneet seurakuntanuoret ja vähiten tärkeänä lähinnä kirkkohäiden vuoksi jäseninä pysyvät kirkkohäitä odottavat. Hengelliset nuoret kokivat kirkon jäsenyyden tärkeämmäksi kuin toiminnassa aktiivisemmat harrastajat. Nuorten sitoutumiselle olennaisin tekijä, oli kirkon aatteiden ja toiminnan sopiminen nuoren uskonnolliseen identiteettiin. Nuoruudessa tutkittavien uskonnollinen identiteetti jäsentyi ja nuorten kannat uskosta selkiytyivät.