Browsing by Subject "selviytyminen"

Tutkielman tarkoituksena on selvittää Salon seudun sosiaalipäivystyskokeiluun 1.4.1996-31.3.2001 osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden kokemuksia vapaamuotoisena varallaolona toteutetusta sosiaalipäivystyksestä. Tutkielmassa etsitään vastauksia siihen, miten sosiaalityöntekijät ovat onnistuneet päivätyön ja sosiaalipäivystyksen yhdistämisessä, miten sosiaalityöntekijät ovat onnistuneet vapaa-ajan ja sosiaalipäivystyksen yhdistämisessä, millaisia tunteita päivystystyö herättää ja miten sosiaalityöntekijtä kehittäisivät päivystystyötä. Tutkielman aineisto koostuu lomakekyselystä, kolmesta ryhmähaastattelusta ja päivystysvuoroilla kirjoitetuista päiväkirjoista. Lomakekysely toteutettiin tammikuussa 2000, päiväkirjoja pyydettiin ajalla 14.6.2000-31.1.2001 ja ryhmähaastattelut toteutettiin marraskuussa 2000. Kysely postitettiin 24 sosiaalityöntekijälle ja sen palautti 22 sosiaalityöntekijää. Ryhmähaastatteluista kahteen osallistui neljä sosiaalityöntekijää ja yhteen viisi sosiaalityöntekijää. Päiväkirjoja palautettiin yhdeksän. Aineiston analyysissä on käytetty framework-menetelmää. Sosiaalityöntekijät kokivat vapaamuotoisena varallaolona toteutetun sosiaalipäivystyksen rajoittavan vapaa-aikaa ja vaikuttavan myös perheenjäsenten elämään. Mahdollisen tehtävän odottaminen aiheutti jännitystä. Sosiaalityöntekijät pelkäsivät erityisesti herätyksiä keskellä yötä ja tehtäviä, jotka kokivat liian vaikeiksi itselleen. Yksin tehtävän työn sosiaalityöntekijät kokivat haastavaksi. Hyvin hoidetuista tehtävistä sosiaalityöntekijät kokivat onnistumisen iloa. Sosiaalityöntekijöiden päivätyöhön sosiaalipäivystys vaikutti siten, että yöunet saattoivat jäädä vähäisiksi ja sen vuoksi päivätyössä väsytti. Myös päivystystehtävän raportointiin liittyviä tehtäviä oli vaikea sovittaa normaaliin päivätyöhön. Sosiaalityöntekijöiden kehittämisehdotuksia päivystysmallille olivat työpari, yhteinen asiakastietojärjestelmä ja aktiivityön perystuvan päivystysyksikön perustaminen. Tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2000, joten tutkielma on paitsi sosiaalityöntekijöiden kokemuksia avaava raportti myös historiakuvaus Salon alueen sosiaalipäivystyksen järjestämisen alkutaipaleesta.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsuuden päihdeperheestä kärsineiden selviytymistä lapsuudessa sekä myöhemmin elämässä. Millaiset asiat lapsuudessa ovat olleet merkityksellisiä kirjoittajille ja heidän identiteettinsä rakentumiselle? Miten lapsuuskodin perhemallit ja vanhempien keskinäisen suhteen mallit vaikuttavat myöhemmin omiin läheissuhteisiin, omaan päihteidenkäyttöön ja toimintaan omien lasten kanssa? Tutkimusaineistona ovat kirjoituspyyntööni vastanneiden seitsemän henkilön elämäkertakirjoitukset. Aineistonkeruuhetkellä vastaajat olivat suunnilleen 15–30-vuotiaita. Kirjoittajien kertomuksia tutkitaan faktanäkökulman, narratiivisuuden ja resilienssin käsitteen avulla. Apuna analyysissä käytetään teemoitteluun ja tyypittelyyn perustuvaa sisällönanalyysia. Analyysiosuudessa kirjoittajien elämäntapahtumat jaotellaan elämän käännekohtiin, joiksi muodostuivat (1) havahtuminen arkeen ideaalista poikkeavassa perheessä, (2) arjessa selviytyminen ja voimaantuminen ja (3) lapsuusperheestä irtautuminen ja uusi alku. Ensimmäisessä kokonaisuudessa selvitetään aineiston pohjalta kuinka kirjoittajien elämänkulussa ja identiteetin rakentumisessa on näkynyt päihdeperheen vaikutus. Oma identiteetti rakentuu kirjoittajien epävarmassa arkielämässä siten, että suuria haasteita ovat turvattomuuden kokemus, perusluottamuksen puute, kokemus leimaantumisesta perheen takia sekä elämää tulevaisuudessakin hankaloittava toimintamallien puuttuminen. Toisessa elämän käännekohdassa tarkastelen kirjoittajien selviytymismetodien toimivuutta ja voimaantumista. Osa selviytymismetodeista on auttanut selviämään lapsuusperheessä, mutta ei enää palvele aikuisuutta. Kolmas elämänkäänne on irtautuminen lapsuusperheen vaikutuksista. Kokonaisuudessa käsitellään useammalla erilaisella tavalla irtautumista päihdeongelmaisesta läheisestä ja menneiden tapahtumien painolastista. Irtautumisen konkreettisin taso on tapahtunut poismuuton tai vanhemman kuoleman myötä. Syvempi irtautumisen taso on henkinen. Selviytymisen kokemuksen muodostumiselle merkittävä seikka on aineiston perusteella irtautuminen päihdeongelmaisesta vanhemmasta, hänen antamastaan toimintamallista ja lapsuudesta koetusta häpeästä. Kirjoittajien lapsuusperheessä eletyn todellisuuden kontrastit kodin ja vanhemmuuden ideaaleihin ovat johtaneet häpeän, syyllisyyden tai liiallisen vastuun kantamiseen. Sisäistetty häpeä ja syyllisyys on muovannut kirjoittajien omaa kuvaa itsestä. Elämäntarinoista on löydettävissä kaksi erilaista suhtautumistapaa päihdeperheestä koettuun ja omaksuttuun häpeään. Niiden pohjalta on osaksi analyysia rakennettu kaksi mallitarinaa, joiden avulla voi havannoida elämäntarinoissa havaittavissa olevia syy-seuraussuhteita. Ensimmäisestä mallitarinasta näkyy, kuinka lapsuusperheessä kärsineet kantavat kokemuksia mukana suurena salaisuutena yhä aikuisuudessa. Toisen mallitarinan taustalla olevat kirjoittajat ovat kyenneet irtautumaan häpeästä. Avoimuus lapsuuden kokemuksista ja vanhemmista irti pääsy joko henkisesti tai konkreettisesti edesauttaa oman elämän rakentamisessa ja selviytymisen kokemuksen muodostumisessa.

Tässä tutkielmassa aiheena on näkövammaisten selviytyminen. Näkövammaisia on Suomessa paljon. Erityisesti iäkkäiden joukossa näkövammaisten osuus on suuri. Näkövammainen on henkilö, jolle näön heikentyminen aiheuttaa huomattavaa haittaa päivittäisessä elämässä. Näkövamma aiheuttaa runsaasti stressiä ja surua. Tämä pro gradu on aineistolähtöinen ja laadullinen tutkimus. Tutkielmaa varten on haastateltu kymmentä eri asteisesti näkövammaista henkilöä. Haastattelut tehtiin vuosina 2015–2016. Haastateltavista neljä oli täysin sokeita ja kuusi haastateltavaa heikkonäköisiä. Haastattelut analysoitiin aineistolähtöisen analyysin keinoja käyttäen. Tämä tutkielma rakentuu tutkimuskysymysten varaan, jotka ovat: millaista on elämä näkövammaisena, millaisia selviytymiskeinoja näkövammaisilla on käytössään ja mikä on hengellisyyden rooli näkövammaisten selviytymisprosessissa. Tutkimus rakentuu sen varaan, kuinka aineisto vastaa annettuihin tutkimuskysymyksiin ja kuinka olemassa oleva tutkimustieto tukee saadusta aineistosta tehtyjä havaintoja. Keskeisimmät havainnot tässä tutkielmassa liittyvät näkövammaisten kokemuksiin siitä, millaista on elää näkövammaisena Suomessa. Huomattava osa tähän tutkimukseen osallistuneista koki elämänsä ajoittain hyvin haastavaksi, ja tuen tarve oli suuri. Useampi vastaaja sanoitti kokeneensa elämänsä varrella häpeää näkövammastaan. Monella näkövammaisella kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne olivat voimakkaita. Selviytymiskeinoista keskeisimpinä esiin nousivat myönteinen elämänasenne, huomiotta jättäminen sekä hengellisyys. Sosiaalisella tuella oli suuri merkitys valtaosalle vastaajista. Valtaosalla tähän tutkimukseen osallistuneista oli käytössään laajasti erilaisia selviytymiskeinoja. Tässä aineistossa hengellisyyden merkitys oli vastaajille moniulotteista. Vastaajat on jaoteltu kolmeen ryhmään sen mukaan, kuinka suuren merkityksen he antoivat hengellisyydelle omassa selviytymisprosessissaan. Ryhmät ovat uskossa elävät, epäilijät ja uskosta etääntyneet. Tämän tutkielman aineiston perusteella ne vastaajat, joille hengellisyyden merkitys oli suuri, suhtautuivat keskimäärin rauhallisemmin omaan vammaansa ja kuvasivat olevansa onnellisempia. Tämän tutkielman valossa moni näkövammainen ei tule kohdatuksi siten, kuin hän kaipaa.

Tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten kuluttajat selviytyvät elintarvikkeisiin liittyvistä tuote- ja palvelupettymyksistä. Aihetta tarkasteltiin huomioimalla sekä kuluttajien selviytymisstrategiat että niihin johtaneet kognitiot ja emootiot. Teoreettisen lähtökohdan muodosti tekijän mukaelma Stephensin ja Gwinnerin (1998) kognitiivis-emotionaalisesta valituskäyttäytymisen mallista. Tarkoituksena oli tarkastella myös sitä, kuinka hyvin malli soveltuu tutkimusaiheeni mukaiseen kontekstiin. Aiheen merkittävyys liittyy kuluttajien ymmärtämiseen, mikä on tärkeää, kun pyritään onnistuneeseen reklamaatiojohtamiseen ja pitkäaikaisiin asiakassuhteisiin. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisella tutkimusotteella. Aineisto kerättiin haastattelemalla kahdeksaa henkilöä, jotka valittiin harkinnanvaraisella otannalla. Lähtökohtana oli, että haastateltavat ovat kokeneet ainakin yhden elintarvikkeisiin liittyvän tuote- tai palvelupettymyksen. Haastattelu oli puolistrukturoitu teemahaastattelu, joka pyrittiin pitämään mahdollisimman avoimena haastateltavien omalle kerronnalle. Analysointi tapahtui Giorgin fenomenologisen aineiston viisivaiheista mallia mukaillen. Kognitiivis-emotionaalinen malli soveltui hyvin tutkimusaiheen tarkasteluun. Ennakko-odotuksista oli havaittavissa pyrkimystä niin sanottuun normaalitasoon. Joissakin tapauksissa esimerkiksi hinta tai aiemmat kokemukset saattoivat nostaa odotustasoa. Tapahtuman merkittävyyttä ajatellen hinnalla oli kaksisuuntainen vaikutus. Merkittävyyteen vaikuttivat myös esimerkiksi tilannetekijät. Kukaan ei nähnyt omassa toiminnassaan selkeää syytä sille, miksi virhe tapahtui, vaan syy nähtiin esimerkiksi ulkopuolisessa henkilössä tai prosesseissa. Pääosin oma selviytymispotentiaali miellettiin hyväksi, mutta sitä ei aina hyödynnetty. Tapahtumat synnyttivät tunteita vihasta huvittuneisuuteen. Haastatteluissa tuli esiin esimerkkejä sekä ongelma- ja tunnekeskeisestä selviytymisestä että välttelevästä käyttäytymisestä. Usein ne esiintyivät myös rinnakkain. Kaikkein suurimmat pettymykset liittyivät reklamaatioiden käsittelyyn. Keskeiset johtopäätökset liittyvät muun muassa havaintoon pitkän ja lyhyen aikavälin selviytymisestä sekä reklamaatioprosessin oikeudenmukaisuuden merkityksestä.

Tutkimukseni käsittelee suljetuista uskonyhteisöistä irtaantumisen prosessia. Tutkimustehtävänäni oli kartoittaa tunteiden merkitystä suljetusta uskonyhteisöstä irtaantumisprosessin jäsentäjänä ja selviytymisen tukena. Tämän lisäksi tarkastelin suljettua uskonyhteisöä ja lapsuudenperhettä tunteiden kasvualustana ja irtautujan selviytymiskokemusta. Tutkimusaineisto koostui 102 irtautujan kokemuksista. Irtautujat vastasivat nimettöminä Helsingin yliopiston sähköisen e-lomakkeen kautta likert -asteikollisiin monivalintakysymyksiin ja avoimiin kysymyksiin. E-lomakkeen linkki lähetettiin Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n verkossa toimiviin suljettuihin vertaistukiryhmiin. Aineistoa lähestyttiin tutkimuksellisesti kahdesta eri näkökulmasta. Kvantitatiivisen aineiston analyysissä käytettiin SPSS-ohjelmaa ja kyselylomakkeen avointen vastausten käsittelyssä käytettiin sisällönanalyysiä. Tutkimuksessa selvisi, että uskonyhteisön sulkevat rakenteet voivat uhata lapsen ja vanhemman vuorovaikutus- ja kiintymyssuhdetta ja lapsen kasvamista terveeseen erillisyyteen. Suljettujen rakenteiden avulla torjuttiin osa ihmisen inhimillisestä tunne-elämästä. Kielletyiksi ja synniksi koettuja tunteita ohitettiin hengellisesti anteeksiannolla. Tukahdetut tunteet ilmenivät usein psykosomaattina oireina ja stressinä. Irtautujista 98 % oli kokenut irtaantumisprosessinsa aikana stressiä ja 77 % psykosomaattisia oireita. Irtautujan irtaantumisprosessin tunteiden merkitys näyttäytyi kahden eri tuloksen valossa. Irtautuja prosessoi tunteillaan menneisyyttään ja haki turvaa ja merkitystä menneisyydestä. Omaan identiteettiin ja erillisyyteen liittyvillä tunteillaan irtautuja suuntautui tulevaisuuteen ja kamppaili erillisyyteen ja oman identiteetin vahvistamiseen. Selviytymiskykyään irtautujat kuvasivat kameleonttimaisena kykynä sopeutua ja uudistua muutoksiin kahden erilaisen maailman välillä. Aineistosta nousi kuusi erilaista selviytyjätyyppiä, jotka hakivat voimaa eri osa-aluilta. Selviytymiseen haettiin voimaa spiritualiteetin, kognitiivisuuden, ihmissuhteiden, myönteisen elämänasenteen, hengellisyyden ja itsetunnon alueilla.

Tutkimuksessa tarkastellaan narratiivisella tutkimusotteella vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuneiden kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja muista coping-keinoista. Tutkimustehtävänä on tutkia, mistä vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuneet saivat sosiaalista tukea irtautumisprosessiinsa ja miten tuen odotukset ja saatu tuki kohtasivat tutkittavien kokemuksissa. Lisäksi tutkitaan, mitä muita coping-keinoja irtautuneet käyttivät irtautumisprosesseissaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu vanhoillislestadiolaista herätysliikettä, uskonnollisista yhteisöistä irtautumista sekä sosiaalista tukea ja muita coping-keinoja käsittelevästä tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Tutkimusaineisto muodostuu kymmenestä vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneen teemahaastattelusta. Aineisto analysoidaan holistis-sisällöllisen narratiivisen analyysin avulla. Holistis-sisällöllisen narratiivisen analyysin tuloksena aineistosta muodostuu kolme erilaista ryhmää irtautumisprosessin sosiaaliseen tukeen liittyen: 1) itsenäiset, 2) tuetut, 3) tarvitsevat. Itsenäisten ryhmässä korostuu oman ajattelun ja itsenäisen prosessoinnin merkitys irtautumisprosessissa, tuettujen ryhmässä sosiaalisen tuen laaja tarve ja toteutuminen ja tarvitsevien ryhmässä sosiaalisen tuen puutteesta kärsiminen. Analyysin tuloksena vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuminen näyttäytyy kokonaisvaltaisena prosessina, johon tarvitaan monenlaista sosiaalista tukea. Sosiaalista tukea saadaan eniten irtautuneilta sisaruksilta, vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolisilta ystäviltä ja psykologisen tuen ammattilaisilta. Eniten puutteita on vertaistuessa sekä omien vanhempien ja evankelis-luterilaisen kirkon tarjoamassa sosiaalisessa tuessa. Vähiten tukea odotetaan omilta vanhemmilta ja muilta vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäseniltä. Muista coping-keinoista eniten esiin nousevat kirkon tapahtumiin osallistuminen, lukeminen ja huumori. Tutkimus tarjoaa näkökulmia vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden sosiaalisen tuen tarpeesta ja toteutumisesta. Tutkimustulokset haastavat ympäröiviä tukiverkostoja parantamaan vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuville tarjottavaa sosiaalista tukea. Ennen kaikkea evankelis-luterilaisen kirkon ja muiden yhteisöjen olisi tärkeää kehittää tarpeelliseksi osoittautunutta organisoitua vertaistukitoimintaa irtautuneille.

Tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja ymmärtää resilienssin rakentumista estäviä tai edistäviä tekijöitä Muumiperheen selviytymistarinoissa. Tarkastelen millaisia yksilöllisiä, perheeseen, lähipiiriin ja yhteisöön sekä ympäristöön liittyviä tekijöitä voidaan tunnistaa Muumiperheen selviytymiskyvyn eli resilienssin taustalta. Resilienssillä tässä tutkimuksessa tarkoitetaan sopeutumisprosessia vaikeuksien, traumaattisten kokemusten, uhkien tai kovan stressin kohdatessa. Näitä muutoksia ei välttämättä pystytä ennustamaan, jolloin niihin on myös hankala varautua. Tutkimuskysymyksenä ovat 1) Miten resilienssin rakentumista kuvataan teoksessa Muumipeikko ja pyrstötähti ja 2) Millaisia merkityksiä suojaaville tekijöille ja riskitekijöille annetaan. Tutkimusaineistona toimii Tove Janssonin romaani Muumipeikko ja pyrstötähti. Tutkimusaineiston analysoinnissa hyödynnettiin narratiivisen analyysin menetelmiä, kuten temaattista analyysia ja merkitysrakenteiden tutkimista. Konstruktiivisesta tiedonkäsityksestä käsin kaunokirjallisuus ymmärretään kertomuksina, jotka rakentavat käsitystä itsestä ja ympäröivästä maailmasta vuorovaikutuksessa aiemman tiedon ja kokemusten kanssa. Muumien selviytymisessä on tunnistettavia samoja piirteitä, jotka resilienssitutkimusten mukaan vahvistavat yksilön, yhteisön ja systeemien selviytymiskykyä. Selviytymispuheessa korostuivat toimintakyvyn ja sosiaalisen tuen merkitykset. Tutkimuksen perusteella suojaavien tekijöiden ja riskitekijöiden sijaan näkökulmaa tulisi suunnata kohti ymmärrystä siitä, että tekijöillä on kahdensuuntaisia vaikutuksia. Ne voivat tilanteesta riippuen joko edistää tai estää resilienssin rakentumista. Huomioitavaa on myös se, että resilienssi tarvitsee kehittyäkseen muita ihmisiä.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten työsuhteensa sopimalla päättäneet henkilöt kokevat tapahtuman oikeudenmukaisuuden, millaisen kriisin tapahtuma on aiheuttanut ja minkä asioiden avulla he ovat selviytyneet tapahtumasta. Tutkimuksessa selvitettiin myös sitä, mitkä tekijät ovat haitanneet selviytymistä ja mitkä tekijät olisivat voineet sitä edistää. Tutkimuksessa arvioidaan erityisesti tämän tapahtumakontekstin vaikutusta selviytymiskeinojen käyttämiseen. Koska aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu, tutkimuksen tavoitteena oli myös kuvata sitä, millaisissa tilanteissa työsuhteen päättämissopimuksia tehdään. Tutkimus kohdistui sellaisiin yrityksissä tehtyihin työsuhteen päättämissopimuksiin, jotka on tehty muulloin kuin yhteistoimintamenettelyn yhteydessä ja jossa työnantajalla ei ollut selkeitä irtisanomisperusteita. Ylimmän johdon sopimukset on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla työsuhteen päättämissopimuksen tehneitä henkilöitä. Tutkimus toteutettiin teoriaohjaavana laadullisena sisällönanalyysina. Teoreettisina viitekehyksinä käytettiin organisaation toiminnan oikeudenmukaisuusteorioita sekä kriisi- ja traumateorioita. Päättämissopimuksiin liittyy erityispiirteitä, jotka lisäävät työntekijän kokemaa epäoikeudenmukaisuutta työsuhteen päättyessä. Sopimisprosessiin liittyy syyllistämistä ja muuta työntekijää epäkunnioittavaa ja –arvostavaa kohtelua. Lainsäädännön noudattamatta jättäminen ja tahallinen rikkominen työntekijää syyllistävä ja loukkaava käytös voivat lisätä kriisin voimakkuutta ja vaikeuttaa selviytymistä. Työntekijöillä oli traumaattiseen kriisiin viittaavia kriisireaktioita. Selviytyminen, esimerkiksi työkyvyn palaaminen, voi kestää sopimistapauksissa useita kuukausia. Tutkimustulosten perusteella selviytymisessä tarvitaan ulkopuolista asiantuntija-apua, jotta tapahtunutta on mahdollista käsitellä kokonaisvaltaisesti ottamalla huomioon sekä työnantajasta että itsestä johtuvat tekijät. Ulkopuolinen apu vaikuttaisi olevan tarpeen myös kokemukseen liittyvien tunteiden käsittelyn tukemisessa. Keskustelu, vertaistuki ja uuden työpaikan saaminen ovat keskeisiä selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Kokemuksesta puhumista estää sopimuksessa usein oleva salassapitovelvoite. Myös se, että työsuhteen päättämissopimus –käsitettä ei ole määritelty lainsäädännössä, se ei ole yleisesti tunnettu, tai että se rinnastetaan virheellisesti työntekijän irtisanomiseen tai työsuhteen purkamiseen työntekijästä johtuvista syistä, voi vaikeuttaa työntekijän selviytymistä ja hankaloittaa hänen tilannettaan niin yksityiselämässä kuin uutta työpaikkaa etsiessä. Tutkimus nosti esille eettisiä kysymyksiä työsuhteen päättämissopimuksen käytöstä silloin, kun työntekijä haluaisi jatkaa työtehtävässään, tekoprosessista ja sisällöstä (salassapitovelvoite).

Tässä maisteritutkielmassa tarkastelen ikääntyneiden naisten kokemuksia köyhyydestä ja kuinka he ovat kokeneet selviytyvänsä köyhänä arjessaan elämänkulun aikana. Aihe on tärkeä, sillä ikääntyneiden ja erityisesti naisten köyhyys on lisääntynyt. Lisäksi köyhyystutkimus on keskittynyt hyvin pitkälti tilastoihin, eikä todellisia omakohtaisia kokemuksia ole liiemmin tarkasteltu. Tutkielman näkökulmana on ikääntyneiden naisten elämänkulku, jota tarkastelen heidän itsensä kirjoittamien kertomusten kautta. Tutkielmani teoreettinen lähestymistapa kiinnittyy sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus rakentuu vuorovaikutuskäytäntöjen kautta sekä fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen tutkielmassa tarkasteltavien kokemuksille annettujen merkitysten myötä. Tutkielman teoreettinen tausta pohjautuu aikaisempiin tutkimuksiin köyhyyden kokemuksista, ikääntyneistä sekä elämänkulun näkökulmasta. Aineistona olen käyttänyt sekundaarisia aineistoja; Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä –kirjoituskilpailu 2006 ja Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä seuranta-aineisto 2012, joiden käyttöoikeuden olen saanut Tietoarkisto Ailasta. Tutkimusaineisto muodostuu 13 ikääntyneen naisen kertomuksesta kummaltakin vuodelta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ikääntyneiden naisten elämänkulun tarkastelun olen jakanut elämänvaiheiden lapsuus ja nuoruus sekä aikuisuus ja vanhuus mukaisesti. Ikääntyneet naiset ovat kokeneet köyhyyttä ja eriarvoisuutta läpi elämänsä. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset köyhyydestä liittyivät voimakkaasti sodan jälkeiseen puutteeseen ja työn tekemisen uurastukseen. Aikuisuus näyttäytyi pienituloisena elämisenä, jossa äkilliset elämäntilanteiden muutokset saattoivat ajaa taloudellisen tilanteen raiteiltaan. Vanhuudessa elämä jatkuu niukkuudessa ja selviytyminen vaatii sinnittelyä sekä tarkkaa taloudenpitoa. Ikääntymisen myötä köyhyyden kokemuksiin liitettiin elämässä kannatteleviakin kokemuksia muun muassa luonnon merkityksen, harrastusten tai lähisukulaisten osalta. Vaikka köyhyys ja taloudellisesti niukka elämäntilanne koettiin vaikeana, myös elämän seesteisyyteen oltiin tyytyväisiä. Tutkielman tuloksia on mahdollista käyttää ikääntyneiden hyvinvoinnin ja selviytymisen tukemisen suunnittelussa sekä kokemuksen äänenä osana sosiaalipoliittista päätöksentekoa.

Kun isä tai äiti joutuu vankilaan, voi lapsen elämä muuttua täysin. Vankeus vaikuttaa moneen elämän osa-alueeseen, ja sen seuraukset voivat näkyä elämässä vielä aikuisenakin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen kokemus vanhemman vankeus voi lapselle olla, ja millaisia merkityksiä kokemukset saavat osana lapsen omaa elämää. Yhtenä tutkimuksen näkökulmana on vaikeista lapsuudenkokemuksista selviytyminen. Jotta saataisiin selville kokemusten merkitys lapsen elämän kannalta, on tutkimukseen haastateltu aikuisia, joiden lapsuuteen vanhemman vankeus on kuulunut. Tutkimus liittyy olennaisesti lapsuudentutkimukseen ja sen käsitteisiin. Työssä viitataan myös selviytymistä ja pärjäämistä käsitteleviin tutkimuksiin. Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivinen, ja keskeisenä käsitteenä toimii Vilma Hännisen sisäisen tarinan käsite. Tutkimuksen aineisto muodostuu neljästä kerronnallisesta haastattelusta, joissa nyt jo aikuistuneet lapset kertovat siitä, millainen kokemus isän tai äidin vankeustuomio on heille ollut. Analyysi on toteutettu aineistolähtöisesti Lieblichin ja kumppanien määrittämää holistista ja kategorista luentatapaa yhdistellen. Kertomusten perusteella oli selvää, että vanhemman vankeus liittyy olennaisesti myös lapsuudenkodin muihin ongelmiin kuten päihteisiin, mielenterveysongelmiin ja sairauksiin. Nämä ongelmat vaikuttivat myös toiseen vanhempaan ja johtivat huolenpidon puutteisiin. Keskeinen kokemus vanhemman vankeuden värittämässä lapsuudessa olikin tunne vanhempien poissaolosta sekä tuomion aikana että sen jälkeen. Vankeustuomio voi tutkimuksen mukaan olla perheelle yhtäkkinen kriisi, tai osa päihteiden ja rikollisuuden sävyttämää elämäntapaa, joka on lapselle jo entuudestaan tuttua. Vanhempien poissaolon vuoksi lapset joutuivat pärjäämään itsenäisesti ja huolehtimaan myös aikuisille kuuluvista tehtävistä. Itsenäinen pärjääminen ja huolenpito eivät olleet selkeitä vapaaehtoisesti omaksuttuja rooleja, vaan tilanteen vaatima välttämättömyys. Apua oli lapsuudessa ollut tarjolla rajallisesti, tai sitten tarjottu apu ei ollut vastannut perheen tarpeita. Tärkein tuki monen lapsuudessa oli isoäiti. Vanhemman vankeuteen liittyy vahvaa leimautumista, joka voi olla lapselle yksi raskaimmista vanhemman vankeuteen liittyvistä kokemuksista. Perheet eivät ole lapsuuden aikana kyenneet käsittelemään kokemuksia, vaan lapsen on pitänyt yrittää unohtaa ikävät muistot ja tunteet. Käsittelemättömät kokemukset ovat kulkeneet taakkoina aikuisuuteen asti, kunnes ne on ollut pakko käsitellä. Moni oli turvautunut kokemusten käsittelyssä aikuisena ammattiapuun. Aikuisena kokemusten käsittely koettiin ehdoksi niistä toipumiselle ja tavallisen elämän elämiselle, mutta vain harva oli pystynyt käymään kokemuksiaan läpi koko perheen kanssa aikuisenakaan. Vaikeat kokemukset oli nyt voitu ottaa osaksi omaa sisäistä tarinaa, jolloin tarinassa osattiin nähdä myös hyvää. Vanhemman vankeus ja siihen liittyneet kokemukset olivat olennainen osa haastateltavien tarinaa, ja ne olivat muokanneet heistä sen keitä he nyt olivat.