Browsing by Subject "semantiikka"

了 le on mandariinikiinan kieliopin keskeisimpiin käsitteisiin lukeutuva monimerkityksinen, usein käytetty ja vahvasti kontekstisidonnainen partikkeli, jolle ei ole vastinetta länsimaisissa kielissä. Aiheesta ei ole kirjoitettu aiemmin suomeksi kielitieteen näkökulmasta. Tätä aukkoa paikattiin selvittämällä narratiivisen kirjallisuuskatsauksen avulla, mitkä ovat le-partikkelin kieliopilliset funktiot kiinan- ja englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden mukaan. Tuloksia voidaan hyödyntää sekä kieltenopetuksessa että jatkotutkimuksessa. Aineiston näkemykset ovat hyvin monimuotoisia, osittain keskenään ristiriitaisia ja toisaalta eri näkökulmista partikkelia tarkastelevia. Yksimielisyyttä esiintyi lähinnä siitä, että ilmaisut saavat erilaisia merkityksiä le-partikkelin sijaitessa lauseen eri osissa. Lisäksi valtaosassa aineistoa merkityksen tulkinta nähtiin vahvasti kontekstisidonnaisena. Le ilmaisee pääasiassa ajallisia suhteita ja evaluoivia kielenpiirteitä (modaalisuus, miratiivisuus ja affektiivinen asennoituminen) sekä toimii suullisen vuorovaikutuksen koordinoinnin keinona – mutta myös muunlaisia funktioita tunnistettiin. Keskeisistä funktioista oli vähiten erimielisyyttä ajallisista suhteista: yleisimmän näkemyksen mukaan le ilmaisee lähinnä perfektiivistä (mutta melko usein myös imperfektiivistä) aspektia, joskin tästä ja perfektiivisyyden määritelmästä oli erilaisia näkemyksiä. Lisäksi osassa aineistoa le mainittiin myös perfektin tunnuksena. Aineisto jättää osittain epäselväksi, millaista modaliteettia tai asennoitumista le viestii, mutta tulkinnan nähtiin riippuvan pitkälti kontekstista, ja partikkelilla havaittiin myös modaliteetin intensiteettiä säätelevä rooli. Suullisessa vuorovaikutuksessa le toimii muun muassa puheenvuoron vaihdon vihjeenä. Partikkelin käytössä osoitettiin olevan yksilöllisiä eroja, jotka johtuvat sekä alitajuisista että tietoisista tulkintaeroista ilmaisujen rajattuuden suhteen ja sen käytöstä esimerkiksi kirjallisen ilmaisun tyylikeinona. Partikkelin käytön omaksumisesta tekee haastavaa se, ettei ole mitään tiettyä kontekstia, jossa sitä olisi välttämätöntä käyttää, vaan usein esimerkiksi tiettyjä ajallisia suhteita tai affektiivista suhtautumista voidaan ilmaista muillakin tavoilla. Kirjallisuuskatsaus osoitti, ettei le-partikkelin funktioista tai siitä, mihin kielellisiin kategorioihin se liittyy vallitse likimainkaan yksimielisyyttä. Lisäksi osaa aineistosta rajoitti keskittyminen lausetason analyysiin ja kirjalliseen ilmaisuun. Näistä syistä on tarvetta monipuoliselle jatkotutkimukselle, jossa huomioidaan niin syntaksi, semantiikka, pragmatiikka, kognitio kuin fonologiakin ja tarkastellaan sekä suullista että kirjallista viestintää. Analyysissa ei tule pitäytyä liialti länsimaisten kielten rakenteiden mukaisissa kategorioissa, vaan etenkin julkilausumattoman kielellisen ja ei-kielellisen kontekstin merkitys kiinassa on huomioitava selvemmin.

Tämän opinnäytetyön tarkoitus on selvittää niitä periaatteita ja tekniikoita, joiden avulla voidaan tarkistaa ohjelmistokomponenttien välinen yhteentoimivuus. Yhteentoimivuuden tarkistamista tarvitaan komponenttien uudelleenkäytön mahdollistamiseksi sekä ohjelmistoarkkitehtuurien suunnittelun yhteydessä. Ohjelmistokomponentin yhteentoimivuus muiden komponenttien kanssa riippuu sen syntaktisista ja semanttisista ominaisuuksista sekä ulkoisesta käyttäytymisestä. Nämä ominaisuudet määritellään formaalisti tyyppiteoriaa, ontologioita ja prosessialgebroja käyttäen. Komponenttien syntaktinen korvautuvuus määritellään niin kutsuttujen termiautomaattien ja niiden välisten suhteiden avulla. Komponentin semanttiset ominaisuudet määrittelevät yleistä käsitteistöä käyttäen, mitä komponentti tekee. Semantiikan kuvaukseen käytetään pääasiassa ontologisia käsitteitä ja semanttisissa vertailuissa käytetään avuksi logiikkaa. Komponentin ulkoinen käyttäytymiskuvaus ilmaisee sen käyttäytymismallin, jota kyseinen komponentti tukee. Käyttäytymiskuvaus on sekä ohje että rajoitus, joka toisaalta antaa mallin oikeelliselle vuorovaikutukselle ja toisaalta toimii komponenttien välisen korvautuvuuden tarkistusehtona. Komponentin ulkoinen käyttäytyminen, niin kutsuttu rajapintaprotokolla, kuvataan käyttäen prosessialgebraa. Tässä opinnäytetyössä on prosessialgebraksi valittu π-kalkyyli. Kun komponenttien ominaisuudet on mallinnettu formaalisti, voidaan komponenttien välinen yhteensopivuus ja korvautuvuus tarkistaa ohjelmallisesti. Tällaista ohjelmistoa voidaan hyödyntää esimerkiksi ohjelmiston suunnitteluprosessissa.

Keskustelunanalyyttisessä pro gradu -tutkielmassani tarkastelen oikeastaan -partikkelin sisältäviä partikkeliketjuja sekä ketjumaisia rakenteita arkikeskustelun kontekstissa. Oikeastaan on kielenaineksena sävypartikkeli ja kommenttiadverbi, jonka perimmäinen tarkoitus on sävyttää tai kommentoida lausuman asiaintilaa. Tutkielmassa analysoidaan, miten oikeastaan kielenaineksena toimii yhdessä muiden arkikeskustelun partikkelien kanssa ja tarkastella, vaikuttavatko mahdollisesti muut kielenainekset ketjuissa oikeastaan-partikkelin toimintaan. Aineistoni koostui noin kolmestatoista tunnista arkisia puhelin- ja kasvokkaiskeskustelua ja niissä esiintyneistä partikkeliketjuista, joissa oikeastaan oli ketjuuntuman tai ketjumaisen elementin jälkiosana. Etuosana toimivia kielellisiä aineksia tutkielmassa olivat aineistosta esiin nousseet kieltoverbi ei (ei oikeastaan) sekä partikkeliainekset tai, mut(ta), siis sekä nii(nku) (tai oikeastaan, siis oikeastaan, nii(nku) oikeastaan). Tarkastelen ensimmäisessä analyyttisessa luvussa tai oikeastaan -ketjua ja toisessa muunlaisen partikkelin aloittamia ketjuja sekä ketjumaisia rakenteita. Viimeinen analyyttinen luku keskittyy kieltoverbin ja sitä seuraavan oikeastaan-partikkelin kokonaisuuteen, jotka muodostivat suurimman tarkasteltujen tapaustyyppien ryhmän. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ketjuuntuessaan muiden kielellisten ainesten kanssa partikkeli toimii funktiossa, joka muokkaa tuotetun vuoron tulkintaa useimmiten lievempään tai selittävämpään suuntaan. Partikkeli tuo käyttökontekstissaan erityisesti tai oikeastaan- ja ei oikeastaan -tapausten osalta esiin keskustelun mahdollisia maailmoja, eli vaihtoehtoisia tulkintoja lausumille. Oikeastaan operoi useimmiten keskustelussa lisäävänä tekijänä, mutta sen itsenäinen operointitapa jäi selkeästi partikkeliketjuuntuman etuosana toimineiden kielenainesten tehtävän varjoon. Suurinta hajontaa funktioiden suhteen esiintyi kieltoverbin ja oikeastaan-partikkelin muodostamissa tapauksissa. Jatkon kannalta olisi nimenomaan mielenkiintoista tutkia, miten oikeastaan operoi keskustelussa itsenäisenä toimijana: ketjumaisissa käyttöyhteyksissä sen pääasiallinen funktio tutkielman aineiston perusteella vaikuttaisi olevan nimenomaan Ison suomen kieliopin mukainen sävyttävä elementti. Miten partikkeli toimii yksin vuoroissa ja niiden rakenneyksiköissä jäi tällä aineistolla ja ketjuuntumiin sekä ketjumaisiin rakenteisiin keskittyneellä fokuksella epäselväksi.

Tutkin Pokémon-tuoteperheessä esiintyvien pokémon-hahmojen japaninkielisiin nimiin sisältyviä leksikaalisia merkityksiä. Pokémonien japaninkielisiä nimiä on tutkittu aikaisemminkin, mutta merkitysten sijaan vain muodostamistapojen näkökulmasta. Niin hahmonnimiä kuin tekonimiä, joita molempia pokémonien nimet ovat, on muutenkin tutkittu tähän mennessä vain vähän. Tutkin, millaisiin semanttisiin ja nimikategorisiin luokkiin pokémonien nimet voidaan jaotella nimiin sisältyvien sanojen perusteella, millaisessa määrällisessä suhteessa pokémonien nimet jakautuvat näihin luokkiin ja millaisia funktioita nimiin sisältyvillä sanoilla on. Aineistoni koostuu kaikkien tähän mennessä julkaistun 802 pokémon-hahmon nimestä sekä sanoista, joiden perusteella nimien arvellaan olevan muodostettu. Olen kerännyt sanat marraskuussa 2016 fanien ylläpitämästä internetin laajimmasta Pokémon-aiheisesta tietokannasta, Bulbapediasta, sillä virallista selontekoa nimiin sisältyvistä sanoista ei ole saatavilla. Tutkin nimien merkityksiä siis fanitulkinnan näkökulmasta, mikä sopii Pokémoniin, joka muutoinkin on sosiaalisuutta ja vuorovaikutusta korostava ilmiö. Tutkimukseni teoreettisena taustana on kielitieteen kognitiivinen tutkimussuuntaus, joka korostaa kielellisten ilmausten merkityksen keskeisyyttä. Sen teoriat eivät kuitenkaan tarjoa tekonimien merkitysten luokitteluun soveltuvia yleisiä luokitteluperusteita, joten esitän analyysini luokitteluperusteiksi pokémonien nimien merkitysten tutkimisen perusteella itse kehittämiäni kategorioita. Jaan tutkimuksessani nimiin sisältyvät sanat 15 kategoriaan. Nimiin sisältyvät yleissanat luokittelen lajisanoihin, äänisymbolismiin, metaforiin, pokémoniin liittyviin käsitteisiin, pokémonin osiin, toiminnallisiin ilmaisuihin, ominaisuuksiin ja arvotason ja suuruuden ilmaisuihin sen perusteella, millainen sanan leksikaalisen merkityksen ja pokémonin välinen suhde on. Nimiin sisältyvät erisnimet luokittelen niiden tyypillisten viittauskohteiden mukaan ei-fiktiivisiin henkilönnimiin, toisten pokémonien nimiin, mytologioissa ja muissa narratiiveissa esiintyvien hahmojen nimiin sekä muihin nimiin. Loput kategoriat ovat nimiin sisältyvät numeeriset luvut ja kirjaimet, lauseet ja lauseen osat sekä sanat, joiden liittyminen pokémoniin on vaikeasti selitettävissä. Tutkimuksen tuloksena on, että esittämäni kategoriat ovat kelvollisia pokémonien semanttiseen ja nimikategoriseen luokitteluun. Kategorioiksi, joiden sanoja pokémonien nimiin sisältyy eniten, osoittautuivat lajisanat ja pokémoniin liittyvät käsitteet. Erisnimiä pokémonien nimiin sisältyy vain vähän. Sanojen keskeisiksi funktioiksi osoittautuivat lajiperusteisuuden osoittaminen, ominaisuuksien kuvailu, toiminnan kuvailu, tyypin osoittaminen, ympäristön ja elinolosuhteiden osoittaminen, arvoaseman osoittaminen, pokémonien välisen suhteen osoittaminen ja taustatarinaan viittaaminen, joista viimeistä lukuun ottamatta kaikki toteuttavat deskriptiivistä funktiota.

Työni tarkastelee erisnimien asemaa mahdollisuuksien ja uskomuslauseiden konteksteissa. Sen lähtökohtana on nykyisin yleisesti hyväksytty teoria, jonka mukaan nimet ovat “jäykkiä” aleettisten tai metafyysisten mahdollisuuksien suhteen. Mahdollisten maailmojen semantiikan kehyksessä tämä tarkoittaa sitä, että nimi viittaa samaan olioon jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Jäykkyys on usein käsitetty erisnimien semanttiseksi ominaisuudeksi, mikä on tuottanut uusia ongelmia konteksteissa, joissa nimet eivät käyttäydy odotusten mukaan. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat propositionaaliset asenteet kuten uskomuslauseet. Tarkoituksenani on näyttää, että oletus jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena johtaa hajanaisuuteen, jossa poikkeamia on käsiteltävä tarpeettoman monimutkaisilla teorioilla, jotka voivat erkaantua vahvastikin aleettisen logiikan mallien yksinkertaisuudesta. Sen sijaan jäykkyyden näkeminen modaalisten kontekstien ominaisuutena mahdollistaa propositionaalisten asenteiden ja aleettisten modaalisuuksien yhtenäisemmän käsittelyn. Argumenttini jakautuu kahteen osaan: negatiiviseen teesiin, jonka tarkoitus on osoittaa, että teoria jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena on ristiriidassa monien luonnollisen kielen ilmiöiden kanssa, sekä positiiviseen teesiin siitä, miten erisnimiä voidaan kohdella yhtenevästi useissa epäsuorissa konteksteissa. Vastaesimerkkini keskittyvät erityisesti yksinkertaisiin luonnollisen kielen lauseisiin, joissa filosofit kuten Saul Kripke ja Scott Soames ovat väittäneet nimien esiintyvän jäykkinä, sekä erisnimien “demonstratiiviseen” ja “attributiiviseen” käyttöön. Oman teesini kehyksenä on Kathrin Glüerin ja Peter Paginin suhteellisten modaliteettien (relational modalities) semantiikka, joka mahdollistaa kaksitasoisen (aktuaalisen tai mahdollisen) evaluoinnin erisnimille. Tämä semantiikka on uskomuslauseille tietyssä mielessä alimäärittynyt: nimien jäykkyys yksinomaan uskomuskonteksteissa voidaan määrittää kvanttorien avulla, mutta vain puhujan intentio määrittää oikean tulkinnan. Täydennän puhujan intention roolia soveltamalla Jaakko Hintikan individuoinnin teoriaa. Hintikan mukaan nimet eivät voi suoraan viitata jäykästi: puhujan on kyettävä ensin jossain viitekehyksessä tunnistamaan se henkilö tai asia, josta hän puhuu. Nimen referentti on siis tietyssä mielessä tunnettava. Toisin kuin Hintikka, rajaan individuoinnin roolin vain propositionaalisiin asenteisiin tai muihin puhujan suhteen subjektiivisiin konteksteihin. Sen tarkoitus on tarjota pragmaattinen metodi suhteellisten modaliteettien mallien rinnalle täydentämään erisnimien semanttista alimäärittyneisyyttä uskomuslauseiden sekä muiden propositionaalisten asenteiden yhteydessä.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin, missä eri merkitystehtävissä E-infinitiivin instruktiivia käytetään ja miten sen käyttö on muuttunut viime vuosisadalla. E-infinitiivin instruktiivi (esim. tehden, tullen, mennen) on esitetty kieliopeissa ensisijaisesti tapaa ilmaisevana infinitiivinä, joka vastaa suurin piirtein siten että -lausetta. Infinitiiviä kuitenkin käytetään useissa kiteytyneissä ilmauksissa, jotka ilmaisevat muun muassa ehtoa, syytä ja aikaa. Tällaisia ovat esimerkiksi rakenteet jostain riippuen, jostain johtuen ja jostain alkaen. Käytän aineistonani 1900-luvun sanomalehdistä saamiani esimerkkejä, jotka hankin https://korp.csc.fi-sivustolta. Aineistoni koostuu yhteensä 3900 esimerkistä. Tutkimusotteeni on laadullinen ja lähestymistapani induktiivinen. Analyysini ei siis pohjaudu valmiiseen teoreettiseen malliin, vaan kuvaukseni infinitiivistä kumpuaa aineistostani. Jaan E-infinitiivin instruktiivin 12 merkitystehtävään: tapa, oheistoiminta, eriaikainen toiminta, syy, ehto, aika, kontekstualisointi, kontrastointi, näkökulma, metatekstuaaliset ilmaisut, kiteymät ja tiivistäminen. Kunkin merkitystehtävän yhteydessä esittelen yleisiä rakenteita, joilla merkitystehtävää toteutetaan. Näin luon teoreettisen käsitteistön, jota pystyn soveltamaan aineistooni ja jonka avulla pystyn kvantifioimaan E-infinitiivin instruktiivin käytössä tapahtuneet muutokset. Tutkielman diakronisessa osuudessa tarkastelen satunnaisotantaan perustuvaa aineistoani esittämäni kuvauksen valossa. Analysoin sata osumaa vuosikymmentä kohden aikaväliltä 1910–1990 – yhteensä siis 900 osumaa. Lasken, miten paljon kutakin merkitystehtävää toteuttavia tapauksia on kunkin vuosikymmenen aineistossa, ja vertailen tuloksia keskenään. Lisäksi tarkastelen seuraavia yksittäisiä verbejä: ollen, sanoen, katsoen, pitäen, lukien, päättäen, päätellen, tullen, ottaen, riippuen, verraten, käyttäen, ajatellen, johtuen ja liittyen. Sovellan samaa teoreettista mallia niihin ja tarkastelen sataa osumaa kahdelta vuosikymmeneltä, aineiston varhaisesta ja tuoreesta päästä. Näin pystyn vertailemaan, onko verbien käytössä tapahtunut muutosta vuosisadan aikana. E-infinitiivin instruktiivin käyttö on 1900-luvulla muuttunut siten, että varhaisissa lehdissä sitä käytetään enimmäkseen tekemistä ilmaisevissa lausekkeissa ja myöhemmissä lehdissä koko lausetta määrittävissä adverbiaaleissa. Sama tendenssi näkyy erityisesti verbeissä päätellen, tullen, ottaen, ajatellen ja liittyen. Toinen havaittava muutos on se, että verbit ovat yhdenmukaistuneet semanttisesti: ennestään monissa eri merkitystehtävissä käytetyt verbit ovat kiteytyneet yhteen tai muutamaan merkitystehtävään. Muutoksista huolimatta tavan ilmaiseminen on pysynyt E-infinitiivin instruktiivin yleisimpänä merkitystehtävänä.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee kirosanojen kääntämistä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten kirosanojen karkeus ja semanttinen sisältö muuttuvat käännöksissä. Tämä tehdään vertailemalla kirosanoja ja niiden piirteitä Håkan Nesserin kirjassa Fallet G (2003, 499 s.), sen suomennoksessa Tapaus G – murha menneisyydestä (2009, 495 s., kääntänyt Saara Villa) sekä englanninkielisessä käännöksessä The G File (2014, 602 s., kääntänyt Laurie Thompson). Tutkielman hypoteesi on, että kirosanojen karkeus lievenee käännöksissä, ja se perustuu Gideon Touryn lisääntyvän standardisaation lakiin (1995), jonka mukaan käännöksillä on taipumus olla yksinkertaisempia ja tyyliltään lähtötekstiä standardinmukaisempia. Kirosanojen määrittelyyn on käytetty mm. Ljungin, Anderssonin, Stroh-Wollinin sekä Lindströmin tutkimuksia. Tutkielman metodi on semanttis-pragmaattinen. Tutkielma on pääasiassa kvalitatiivinen, mutta se sisältää myös kvantitatiivisia piirteitä. Menetelmä sisältää semanttisen komponenttianalyysin tutkittavan aineiston kirosanoista sekä pragmaattisen analyysin, joka on kontekstualisoitu katsaus hieman pidempiin tekstiotteisiin, joissa kirosanoja esiintyy. Komponenttianalyysin tarkoituksena on tarkastella lähemmin, millaisia piirteitä kirosanoilla on niin alkuperäisteoksessa kuin käännöksissä sekä vertailla näitä tuloksia keskenään. Pragmaattisen analyysin tarkoitus on havainnollistaa, millaisissa asiayhteyksissä kirosanojen semanttinen sisältö tai tyylivivahde muuttuu tai säilyy. Kvantitatiivisen osuuden tarkoituksena on selvittää, missä määrin kirosanoja häviää tai lisääntyy sekä lievenee tai voimistuu käännöksissä. Analyysissä tarkastellaan tapauksia, joissa kirosanat on käännetty lievempinä kuin alkuperäisteoksissa tai jätetty kokonaan kääntämättä. Lisäksi tarkastellaan tapauksia, joissa kääntäjä on lisännyt kirosanoja käännökseen. Komponenttianalyysiä varten kirosanoille on haettu merkityskomponentteja sanakirjamääritelmien avulla. Analyysissä on 17 merkityskomponenttia, joilla kuvataan kirosanan semanttisia piirteitä, teemaa ja merkitystä sekä kolme tyylikomponenttia, jotka kuvaavat kirosanan karkeutta: lievä, keskikarkea ja karkea. Analyysissä käy ilmi, että teoksen suomennoksessa on 25 kirosanaa vähemmän ja englanninkielisessä käännöksessä 42 kirosanaa vähemmän kuin alkuperäisteoksessa, jossa on 466 kirosanaesiintymää. Tulokset osoittavat, että alkuperäisteoksen ja käännösten kirosanojen teemat ja voimakkuusasteet eroavat toisistaan. Ruotsinkielisessä materiaalissa keskikarkeita kirosanoja on 86 %, mutta esimerkiksi suomenkielisessä materiaalissa näitä on 47 %. Toisaalta käännöksissä on alkuperäisteosta enemmän karkeita kirosanoja. Lisäksi englanninkielisessä teoksessa on eniten erilaisia kirosanoja. Tutkimusta voitaisiin syventää tekemällä ensin kokonaisvaltaisempi analyysi kirosanan määritelmästä sekä yksittäisten kirosanojen sisällöistä. Karkeusasteiden, eli tyylikomponenttien antamiseen vaadittaisiin syvällisempää kirosanatutkimusta.

The written skills of Finnish become essential for the secondary school students studying Finnish as a second language and literature (F2). Even though they learn the oral skills of Finnish primarily by communicating with their Finnish-speaking coevals, they will need the written skills after finishing secondary school when proceeding with their studies. When teaching the written skills of Finnish, it is important to focus on the relevant issues to enable the language skills to develop in the desired way. In this study I examine the verbs used in the stories of F2-students. I am also aiming to illustrate the changes of the verbs between the various levels of the Common European Framework of Reference for Languages (CEFR). By examining these changes, I can investigate what kind of verbs indicate into better written skills of Finnish. I examine the verbs in two aspects: semantically and morphosyntactically. This study was conducted as a qualitative research, utilizing the principles of linguistic text anal-ysis. As my research material I used Cefling-corpus, which included stories of secondary school F2-students. The stories are placed in CEFR rating in the levels A1–B2. From these 114 stories I gathered 1814 verbs in total. I categorized them semantically by the classification created by Anneli Pajunen (2001). This classification consists of primary-A-verbs, that describe concrete states of affairs, primary-B-verbs, that represent more abstract conditions, and secondary-verbs that evaluate and proportion the relation between the primary-verbs. In addition, I categorized the verbs morphosyntactically i.e. by their grammatical mood, tense and person mood. I also in-vestigated the use of verb phrases and the negative verb. According to this study, the usage of the verbs seems to have a strong connection with the lan-guage skills of the student. However, the remarkable factor in the evaluation of the writing skills was not only the semantic class of the verb, since the shares of primary-A-, primary-B- and sec-ondary-verbs in different CEFR levels did not change linearly. More value was given to the use of the verb in different situations. Especially on the lower levels of CEFR, the students stuck to the simple verbs that were familiar to them, instead of using verbs specific to the situation. These verbs were typically used clumsily to indicate something that would have been more natural to express with a more specific or complex verb. Based on the material the more complex and spe-cific verbs or the abstract and diverse use of the verbs did indicate for higher writing skills and more fluent text. Teaching the verbs and their derivations as a bunch could be an effective way to expand the vocabulary and written expression skills of the student. Regarding the morphosyn-tax, the quantity of verb phrases, negative verb and the usage of the grammatical mood of the verbs did not seem to have a clear connection with the CEFR levels. However, it seems that alt-hough the students evaluated to levels B1–B2 write more accurately than the pupils on levels A1–A2, they also observe the conventions of the text type of a story more firmly. This can be seen as a high usage of imperfect and a coherent way of referencing. Perhaps utilizing the genre skills more while teaching the verbs would result in learning that would be based on the real-life situations of using the language.