Browsing by Subject "sopimusoikeus"

Ohjelmistojen merkitys liiketoiminnassa on korostunut, kun kaikkia yrityksen keskeisiä toimintoja saatetaan hallita ohjelmistolla. Ohjelmistotoimitus saatetaan toteuttaa esimerkiksi asiakaskohtaisen ohjelmiston kokonaisluovutuksena, valmisohjelmiston lisensointisopimuksella tai software as a service -mallisena palvelutoimituksena. Ohjelmistojen yleisyydestä ja tärkeydestä huolimatta ohjelmistoja ei ole säännelty erityislainsäädännöllä eikä ohjelmistojen sopimusoikeudellisesta luonteesta ole kehittynyt oikeuskäytäntöä. Samalla kuitenkin ohjelmistojen ominaispiirteistä johtuu, että täydellisen toimivaa ja virheetöntä ohjelmistoa on käytännössä mahdoton tuottaa. Ohjelmistot aiheuttavat monenlaisia perustavaa laatua olevia oikeudellisia kysymyksiä. Ei ole esimerkiksi täysin selvää, tuleeko ohjelmistoja kohdella tavaroina vai palveluina, mikä tarkalleen ottaen on sopimuksen kohde eri ohjelmistotoimituksissa, mikä sääntely on merkityksellistä ohjelmistosopimuksissa tai milloin ohjelmistotoimituksessa voidaan katsoa olevan virhe. Arviointia ei helpota se, että ohjelmistosopimusten erityispiirteisiin voidaan lukea alan jatkuva muutos, tuotteen abstrakti luonne ja toimitusten verkostomainen luonne. Tästä huolimatta ohjelmistojen hankinnat joko räätälöityinä ohjelmistoratkaisuina tai ohjelmistolisensseinä voivat olla tilaajalle huomattava taloudellinen panostus. Tutkielmassa tarkastellaan yritysten välisiä kotimaisia ohjelmistotoimituksia ja sitä, miten ohjelmiston toimitustapa vaikuttaa ohjelmistotoimittajan sopimukselliseen vastuuseen, kun toimitus on virheellinen. Tutkielmassa vertaillaan erilaisten ohjelmiston toimitustapojen oikeudellista luonnetta, toimittaja sopimusoikeudellisia velvoitteita ja mahdollisesta suoritusvirheestä koituvia vastuutilanteita. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan, minkälaista ja mitä sääntelyä eri ohjelmistojen toimitustapoihin kohdistuu. Sopimuksen ulkoisen sääntelyn tunnistaminen on tärkeää, jotta sopimusta voidaan tarvittaessa tulkita ja täydentää sopimuksen ulkoisilla normeilla oikeaoppisesti. Kolmanneksi tarkastellaan ohjelmistotoimittajan sopimusvastuuta silloin, kun ohjelmistotoimituksessa ilmenee jokin suoritushäiriö esimerkiksi toimituksen viivästymisen tai puutteellisuuden tilanteessa. Tutkielmassa tarkastellaan myös, mitkä keskeiset seikat vaikuttavat ohjelmistotoimittajan vastuun arvioimiseen.

Software as a Service (SaaS) eli tietokoneohjelmiston tarjoaminen palveluna internetin välityksellä on vallannut IT-alan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Yhä enenevämpi osuus yritysten elintärkeistä toiminnoista, kuten laskutus, kirjanpito ja varastonhallinta toteutetaan erilaisilla ohjelmistopalveluilla. Suomessa suurista yrityksistä 97 % käytti pilvipalveluita vuonna 2022. Kuluttajansuojalakiin (38/1978) lisättiin 1.1.2022 voimaan tullut pilvipalvelusopimuksiakin koskeva 5 a luku, jolla pantiin täytäntöön EU:n digisopimusdirektiivi (2019/770). Yritysten välisiä pilvipalvelusopimuksia ei sen sijaan säännellä lailla, kuten ei palvelusopimuksia yleensä muutoinkaan. SaaS-sopimuksista ei juuri ole myöskään korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopin metodeja hyödyntämällä, mihin ohjelmistopalvelun laatua koskeviin velvoitteisiin ohjelmistotoimittaja sitoutuu kaupallisessa SaaS-sopimuksessa. Huomiota kiinnitetään erityisesti ohjelmiston laatuvaatimuksiin sekä toimittajan velvollisuuteen pitää ohjelmistopalvelu tilaajan saatavilla. Lainsäädännön ja oikeuskäytännön puuttuessa on tukeuduttava sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin ja oppeihin. Tärkeä kysymys on, missä määrin kaupallisten ohjelmistopalvelujen laatuvirheitä koskeviin oikeuskysymyksiin voidaan johtaa vastauksia kuluttajansuojalaista ja kauppalaista (355/1987). Tutkielman alussa pyritään hahmottamaan SaaS-sopimusten oikeudellisia erityispiirteitä, joilla on vaikutusta laatuvelvoitteiden määrittelyssä. SaaS-sopimukset ovat yleensä vakiomuotoisia sopimuksia, jotka perustuvat valmisohjelmiston tarjoamiseen usealle asiakkaalle. Ennen kaikkea SaaS-sopimusta on arvioitava palvelusopimuksena, jossa toimittajan päävelvoitteena on ohjelmistopalvelun pitäminen tilaajan saatavilla.

Elinkaarimallin eli rakennushankkeen, jossa valittu palveluntuottaja vastaa rakennettavan kohteen suunnittelusta, toteutuksesta, sekä ylläpidosta jopa kymmenien vuosien mittaisen sopimusajan, suosio on kasvanut merkittävästi viime aikoina. Elinkaarimallin vastuukysymyksiä ei kuitenkaan ole oikeuskirjallisuudessa juuri tutkittu. Tutkimuksessa selvitetään palveluntuottajan virhevastuun sisältöä ja kestoa erityisesti verrattuna perinteiseen rakennusurakkaan, johon sovelletaan rakennusalan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998. Vastuuta verrataan sekä rakennusurakkaan, jossa tilaaja vastaa kohteen rakennuttamisesta ja suunnittelusta sekä toisaalta KVR-urakkaan, jossa urakoitsijan vastuulla on rakentamisen lisäksi kohteen suunnittelu ja kokonaiskoordinointi. Elinkaarisopimuksista tutkimukseen sisältyy sekä tilaajan järjestämällä rahoituksella toteutettavat että yksityisrahoitteiset PPP-mallit, joissa investointikustannusten rahoittaminen on siirretty palveluntuottajan vastuulle. Tutkimuksen metodina käytettiin argumentaatiota kehittelevää lainoppia, jossa pyritään selvittämään argumentaatioon vaikuttavia seikkoja, kehittämän argumentteja eri tulkintavaihtojen puolesta ja niitä vastaan sekä suhteuttamaan argumentteja toisiinsa. Metodiin sisältyy myös edellä kuvattu vertaileva elementti perinteiseen rakennusurakkaan. Tutkimus aloitetaan tarkastelemalla rakennusurakan ja elinkaarisopimuksen pääpiirteitä, julkis- ja yksityisrahoitteisen elinkaarisopimuksen eroja sekä tarkasteltujen sopimusten vastuun arviointiin erityisesti vaikuttavia sopimusoikeudellisia argumentteja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että elinkaari- että rakennusurakkasopimusten arvioinnissa vaikuttavat hyvin samankaltaiset argumentit: lojaliteetti- ja myötävaikutusvelvollisuudet sekä osapuolille asetettavat korkeat asiantuntemusvaatimukset. Yksityiskohtaisen säädöspohjan puuttumisen vuoksi sopimusten arvioinnissa jää sijaa myös reaaliargumenteille. Tällaisena voidaan etenkin elinkaarisopimukissa nähdä pyrkimys optimaaliseen riskinjakoon. Kolmannessa jaksossa tarkastellaan sitä, milloin suoritus katsotaan virheellisesti. Tässä hyödynnetään kauppaoikeudesta peräisin olevaa niin sanottua vastaavuusteoriaa, jonka mukaisesti lailla sääntelemättömässä sopimuksessa virheen olemassaolo riippuu ensisijaisesti siitä, mitä sopimuksessa on suorituksesta sovittu. Jaksossa havaitaan, ettei elinkaarisopimuksessa asetettu vaatimustaso välttämättä oikeudellisesti tarkasteltuna merkittävästi eroa perinteisestä KVR-urakassa asetetusta vaatimustasosta. Vaatimukset on pääsääntöisesti ilmaistu tulosperusteisina toimivuusvaatimuksina. Sopimuksen vaietessa huomiota on kiinnitettävä myös hyvään rakennustapaan. Vastaavasti vastuun arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota virheen toleranssirajaan ja vastuuta voi vähentää tilaajan määräykset sekä hyväksynnät. Tosiasiallisesti elinkaarisopimuksen pitkä vastuu voi kuitenkin kannustaa palveluntuottajaa toimittamaan kestävämmät ja kokonaistaloudellisemmat ratkaisut, joissa on huomioitu myös ylläpitokustannusten optimointi. Neljännessä jaksossa pureudutaan rakennusurakka- ja elinkaarisopimusten eroihin virheen määräytymishetkessä ja vastuun kestossa. Vastuun keston osalta ero perinteisessä rakennusurakassa ja elinkaarisopimuksessa onkin huomattavia eroja. Siinä missä perinteisen rakennusurakan virhevastuun arvioinnin kannalta relevantti hetki on rakennusurakan vastaanottotarkastus ja YSE 1998 mukaisen kaksivuotisen takuuvastuun piiristä on rajattu normaalista kulumisesta, virheellisestä käytöstä, huollon laiminlyönnistä tai vahingon teosta johtuvat puutteet sekä virheet, jotka olisi vastaanottotarkastuksessa tullut havaita, elinkaarisopimuksessa suorituksen virheettömyyttä on arvioitava jatkuvasti sopimuskohteen ylläpitoaikana, jolloin palveluntuottajalla on kestovelvoite pitää sopimuskohteen olosuhteet jatkuvasti sopimuksen mukaisessa kunnossa. Elinkaarisopimuksissa palveluntuottaja vastaa myös kohteen kulumisesta sekä huollon laiminlyönnistä, mutta vastuuta vahingonteosta ja virheellisestä käytöstä voi olla jaettu. Myös elinkaarisopimuksessa voi kuitenkin olla merkitystä sillä, mikäli virhe on ollut havaittavissa kohteen vastaanottotarkastuksessa, eikä tästä ole vastaanottotarkastuksessa reklamoitu.

Tutkielmassa tarkastellaan pilvipalvelun toimittajan palveluun kohdistuvan muutosoikeuden pidättävän sopimusehdon rajoja. Tutkielmassa esitetyt huomiot koskevat pääosin SaaS mallia. Tarkoituksena on systematisoida ja tulkita yksipuolista muutosoikeutta koskevaa sopimusehtoa ja erityisesti sitä, millä tavalla sopimusoikeudelliset säännöt voivat rajoittaa sen sisältöä ja käyttöä pilvipalvelusopimuksissa. Muutosoikeuden pidättävää ehtoa käsitellään siten osana laajempaa IT-oikeudellista kenttää huomioiden pilvipalvelusopimusten omat erityispiirteet. Tällaisiksi muutosoikeuden kannalta relevanteiksi erityispiirteiksi on tutkielmassa hahmotettu muun muassa pilvipalvelusopimusten ominainen sopimusrakenne, vakioehtoihin perustuminen, kestosopimussuhde, luonne vakioituna palveluna sekä sopimuksiin kytketty muutosmekanismi. Palvelusopimukset ovat Suomessa pääosin sääntelemättömiä ja siksi niitä koskevat tulkintakannanotot on välttämätöntä perustaa oikeuskirjallisuudessa- ja käytännössä kehitettyihin sopimusehtojen tulkintaoppeihin. Tarkasteluun on otettu mukaan netissä saatavilla olevia toimittajien vakioehtoja sekä IT 2018 ETP että JIT 2015 liitteen 8 mukaiset ehdot. Yksipuolisen muutosoikeuden perustavan ehdon on nähty muodostavan uhan sopimusten sitovuudelle sekä sopimuksella vakiinnutetulle riskienjaolle. Toisaalta tällainen muutosoikeus nähdään modernimmassa sopimusmalliajattelussa myös perusteltuna tapana varautua tuleviin olosuhteiden muutoksiin. Tutkielmassa käsitellään näitä vastakkaisia kantoja reflektoiden niihin liittyvä argumentteja pilvipalvelusopimusten ja niihin sisällytettävän palvelun muutosmekanismin erityispiirteisiin. Alan ehtokäytännön perusteella on selvää, että muutosoikeuden pidättävä ehto on pilvipalvelusopimuksissa pääsääntö. Lisäksi ehtoja on tyypillisesti rajattu joko sisällöltään, menettelyltään tai vaikutuksiltaan. Myös laajemmin muotoiltuja ehtoja tosin löytyy eikä muutosmekanismia kyetäkään muotoilemaan täsmällisesti. Ehdot tyypillisesti sallivatkin toimittajalle suhteellisen laajan harkintavallan palvelun muutoksissa, muutoksia koskevien ilmoitusten tekemisessä sekä muutosten seurauksena myönnettävässä irtisanomisajassa. Tutkielmassa on valittu pilvipalvelusopimusten erityispiirteiden perusteella käsittelyyn muutosoikeutta mahdollisesti rajaavina tulkintasääntöinä epäselvyyssääntö, suppea tulkinta sekä kohtuussääntö. Näiden lisäksi muutosoikeutta koskevan ehdon rajoja lähestytään oikeustoimilain 36 §:n kohtuuttomuusarvioinnin näkökulmasta. Yksipuolisen muutosoikeuden pidättävään sopimusehtoon liittyy piirteitä, joiden vuoksi se voi olla alttiimpi sitä rajaaville tulkinnoille tai sovittelulle. Yksiselitteistä vastausta muutosoikeuden rajoille on mahdotonta antaa, eikä kaikkia sitä mahdollisesti rajaavia sääntöjä ole mahdollista käsitellä. Tutkielmassa kuitenkin argumentoidaan, että tällainen sopimusvapauden puitteissa sovittu muutosoikeutta koskeva ehto on lähtökohtaisesti pätevä sanamuotonsa mukaisesti, vaikka sille voidaan johtaa tiettyjä sopimusoikeudellisia rajoja. Käytännön sopimustekniikan tasolla asiakkaiden tulee varmistua siitä, että IT-arkkitehtuurin vaatimukset ja riskit heijastuvat niitä koskeviin sopimuksiin. Tämä tarkoittaa pilvipalveluissa sitä, että asiakkaan tulee sopimukseen perustuen saada tieto tunnistetuista riskin aktivoivista muutoksista riittävän ajoissa arvioidakseen omaa reagointia tulevaan muutokseen. Toistaiseksi sopimusoikeuden uudet ajattelumallit ovat taipuneet hyvin nopeasti kehittyvällä informaatioteknologian alalla ilmenneisiin kehityssuuntiin. Toisaalta palveluihin perustuvan liiketoimintamallin yleistyessä riskinä on, että muutosoikeuden pidättävät ehdot kasvattavat suosiotaan. Tällöin myös muilla aloilla, missä ei ole yhtä vahvoja reaalisia argumentteja muutosoikeuden puolesta, voidaan törmätä sopimusoikeudellisiin ongelmiin.

Nykypäivänä valtaosa niin luonnollisista henkilöistä kuin oikeushenkilöistä on elinkaarensa aikana tekemisissä ohjelmistojen kanssa. Pääsääntöisesti ohjelmiston toimituksesta tehdään sopimus sen toimittajan ja vastaanottajan välillä. Vaikka ohjelmistojen ja niihin liittyvien sopimusten määrä on valtava ja kasvaa alati, ohjelmistotoimituksia ei ole toistaiseksi ryhdytty juurikaan sääntelemään kansallisella tasolla. Muun muassa tämä fakta on kirvoittanut kysymyksen siitä, miten ohjelmiston lainmukaisuus voidaan taata, ja miten siihen liittyvä vastuu sopijapuolten välillä jakautuu. Kaupan kohteen lainmukaisuus on jo itsessään moniulotteinen aihe. Kohde saattaa olla sen valmistajaa sitovien normien mukainen, mutta ei täytä sen ostaneen tahon toimintaan soveltuvia säännöksiä. Toisaalta sopimuksessa on saatettu määritellä kaupan kohde lainvastaisella tavalla joko tietoisesti tai epähuomiossa. Kaikissa variaatioissa päästään lopulta siihen, että lainmukaisuusvastuun sisältö ja jakautuminen tulee selvittää juridisesti pätevän lopputuloksen aikaansaamiseksi. Kun kaupan kohteena on ohjelmisto, huomioon otettavia seikkoja on runsaasti. Ohjelmiston toimitussopimuksessa saatetaan edellyttää, että ohjelmiston tulee olla lainmukainen. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen vastuu ohjelmistotoimituksen lainmukaisuudesta sopijapuolella voi olla erilaisten säännösten ja sopimuksen nojalla, ja millaisia keinoja sopijapuolella on lainmukaisuusvastuun täyttämiseksi. Ottaen huomioon, että ohjelmistoja käytetään nykypäivänä enemmän tai vähemmän lähes kaikilla toimialoilla, ohjelmisto on sen ostajalle usein merkittävä investointi, ja että ohjelmistosta harvoin saadaan täysin virheetöntä, lainmukaisuusvastuun sisällöllä sekä siihen liittyvän vastuun jakautumisella voi olla toimitukseen merkittävä vaikutus.

Allianssimalli on kasvattanut suosiotaan rakennushankkeen toteutusmuotona 2000-luvulla. Allianssimallilla tarkoitetaan rakennushankkeen toteutusmuotoa, jossa tilaaja ja palveluntuottajat vastaavat rakentamisen lisäksi hankkeen suunnittelusta, aikatauluista, kustannuksista ja laadusta yhteisesti ja jakavat hankkeen mahdollisuudet ja riskit keskenään. Tilaajan keskeisenä tehtävänä on valita palveluntuottajat hankkeen ominaispiirteiden mukaisesti. Allianssin on perinteisesti katsottu soveltuvan erityisesti suuriin ja vaativiin hankkeisiin, joihin liittyy luontaisesti paljon riskitekijöitä. Hankemallin etuina on pidetty parempaa tuottavuutta ja ennustettavuutta perinteisiin projektimalleihin verrattuna. Rakennusteollisuus ry. julkaisi keväällä 2020 allianssirakentamista koskevat yleiset sopimusehdot liitteineen. Tutkielmassani selvitän, kuinka rakentamista koskeva suoritushäiriöitä koskeva arviointi tapahtuu allianssin yleisten sopimusehtojen (RT 103199) mukaisesti ja toisaalta, kuinka suoritushäiriöistä aiheutuvat seuraamukset huomioidaan allianssin yleisten sopimusehtojen mukaisessa kannustinjärjestelmässä. Tarkasteluni keskittyy rakennushankkeissa tyypillisesti ilmeneviin suoritusvirheisiin eli suoritusta koskevaan virheeseen, viivästykseen ja lisä- ja muutostöihin. Arvioinnissa huomioin hankkeen kannalta keskeisten oikeus- ja toimintaperiaatteiden sekä huomautus- ja reklamaatiovelvollisuuden merkityksen. Lisäksi allianssirakentamiseen liittyy kysymys vakuuttamisvelvollisuudesta, jota käsittelen työssäni. Tutkimuskysymyksen valintaan vaikutti hankkeen ajankohtainen asema yleisten sopimusehtojen julkaisun myötä sekä tekemäni huomio, jonka mukaan osapuolten mahdollisuuksia turvautua vahingonkorvaukseen keskinäisten sopimusriskien jakamisessa on yleisin sopimusehdoin rajoitettu. Tutkielman johtopäätöksenä totean, että allianssi asettaa osapuolille merkittävän yhteistoimintavelvoitteen, jossa allianssin toimintaa ohjaavat keskeisellä tavalla yhteiset tavoitteet ja niitä koskevat mittarit. Osapuolten suoriutumista seurataan hankkeen kaupallisten ehtojen avulla, jonka kautta hankkeen keskeisiä riskejä tasataan palkkioiden ja palkkionvähennysten kautta. Palkkiot ja palkkionvähennykset ovat osapuolille lähtökohtaisesti yhteisiä. Suoritushäiriöistä aiheutuvat virheet tulevat lähtökohtaisesti korvattavaksi hankkeen korvattavina kustannuksina, jonka vuoksi ne tasaavat vain rajatusti suoritushäiriöistä syntyviä seuraamuksia. Osapuolilla on mahdollisuus myös poiketa yhteisestä riskienjaosta yksilöllisin sopimusehdoin, mutta tällöin riskienjako voi luoda jännitteitä yksilöllisten sopimusehtojen ja allianssin yleisten sopimusehtojen välille.

In my thesis I will analyze discrimination as it appears in different types of contractual relations and propose my own interpretation on the application of valid law that deals with equality and inclusivity in the Nordic countries. The main focus of my thesis is the legislation and case law of Finland, but I will also refer to the legal systems of Sweden, Norway, and Denmark for comparison. It can be summarized that the most common factors that may result in a person experiencing discrimination are his gender, age, nationality, disability, health, language, religion, and political or ideological convictions. My thesis will explore different instances of discrimination in various contract types, such as consumer contracts, work contracts, and contracts between businesses, as well as long-term contracts. I have also selected a few topics for more thorough analysis, such as discrimination occurring in the workplace and discrimination based on gender. My aim is to form a general principle on the application of the relevant legislation: do national courts interpret the law leisurely or strictly, are there differences between contract types, is one party favored over the other. I also explore so called permitted discrimination in my thesis, with a particular emphasis on comparing the wording of various laws of the Nordic countries. Lastly, I will also present my own thoughts about the state of the valid legislation in addition to offering possible outcomes for future development.

Tavaramerkkilakiin (544/2019, TMerkkiL) kirjattiin sen 1.5.2019 voimaan tulleella kokonaisuudistuksella aiempaan lakitekstiin sisältymättömiä säännöksiä. Yksi näistä on tavaramerkin haltijan oikeuskeinoja lisenssisopimuksen rikkomustilanteessa koskeva TMerkkiL 42 §:n 3 momentti, jonka mukaan tavaramerkin haltija voi vedota tavaramerkin antamiin oikeuksiin sellaista lisenssinhaltijaa vastaan, joka rikkoo tiettyjä säännöksessä eriteltyjä lisenssisopimuksen määräyksiä. Kuviteltavissa olevia, TMerkkiL 42 §:n 3 momentin soveltamisalaan kuuluvia rikkomustilanteita on mahdollisten sopimusratkaisuiden monimuotoisuuden seurauksena lukemattomia. Rikkomustilanteiden monimuotoisuus johtaa väistämättä myös lisenssinantajan toimintavaihtoehtojen moninaisuuteen. Lisenssinantajan käytettävissä olevat oikeuskeinot jäävät siksi riippumaan kulloinkin kyseessä olevan rikkomustilanteen tosiseikastosta. Tilanteeseen parhaiten soveltuvien oikeuskeinojen ja oikeuspaikkojen valinta voi osoittautua oikeudenhaltijalle ongelmalliseksi. Tutkimuksen tavoitteena on palvella niin sopimus- ja tavaramerkkioikeudesta kiinnostunutta lakimieskuntaa kuin toimintamahdollisuuksiaan lisenssisopimuksen rikkomustilanteessa kartoittavia oikeudenhaltijoita. Tarkoitus on tältä osin toimia lisenssisopimuksia sekä niihin liittyviä oikeuskeinoja koskevan yleisesityksen ja käsikirjan yhdistelmänä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lisenssisopimusrikkomuksen kohteeksi joutuvan oikeudenhaltijan toimintavaihtoehtoja. Tutkimuksessa tarkastellaan lisenssinantajan käytettävissä olevia sopimus- ja tavaramerkkioikeudellisia oikeuskeinoja ja esitetään huomioita näiden soveltuvuudesta TMerkkiL 42 §:n 3 momentin mukaisiin rikkomustilanteisiin. Tätä taustaa vasten tutkimuksessa esitetään perustilanteita lisenssinantajan käytettävissä olevista oikeuskeino- ja oikeuspaikkayhdistelmistä. Tutkimuksessa arvioidaan myös uuden TMerkkiL 42 §:n 3 momentin käytännön merkitystä ja sen mahdollisia vaikutuksia lisenssinantajan vaihtoehtoja koskevaan harkintaan sopimusrikkomustilanteessa.

Ohjelmistojen jälleenluovutuksen sallittavuuteen vaikuttaa erityisesti tekijänoikeuslain 19 §:ään ja ohjelmistodirektiivin 4 artiklan 2 kohtaan sisältyvät levittämisoikeuden raukeamista koskevat säännökset. Runsasta keskustelua aiheuttaneen EUT:n Usedsoft-ratkaisun oikeusohjeiden mukaisesti ohjelmistojen jälleenluovuttaminen voi olla sallittua, vaikka ohjelmistoa ei olisi varsinaisesti kiinnitetty millekään fyysiselle alustalle. EUT:n ratkaisukäytäntö ei ole kuitenkaan ollut täysin yhdenmukaista tekijänoikeudella suojattujen digitaalisten hyödykkeiden jälleenmyynnin kannalta, vaan EUT:n myöhemmässä ratkaisukäytännössä esimerkiksi e-kirjojen jälleenmyynti on torjuttu. Tutkielmassa systematisoidaan jälleenluovutusta koskevaa normipohjaa. Perinteinen tekijänoikeusdoktriini on hyvin käsitekeskeistä. Olen tietoisesti irtaantunut näistä näkökohdista ja analysoinut ohjelmistojen jälleenluovutukseen liittyviä relevantteja oikeustosiseikastoja, ja niihin liittyviä oikeusvaikutuksia sekä antanut tulkintasuosituksia. Huomionarvoista on, että ohjelmistojen jälleenmyynnin sallittavuus on lopulta riippuvaista tapauskohtaisesta harkinnasta, ja harkintaan vaikuttaa ohjelmiston tekniset käyttömahdollisuudet, ohjelmiston käyttäjän ja oikeudenhaltijan välinen oikeussuhde sekä jäljemmän luovutuksensaajan mahdollisuus ohjelmiston käyttöön. Oikeudenhaltijalla on mahdollisuus estää ohjelmistojen jälleenluovutus tekijänoikeuden ohella myös käyttöoikeussopimukseen sisältyvillä luovutuskielloilla. Oikeudenhaltija ei voi kuitenkaan luovutuskieltoehdolla lisätä tekijänoikeudellista määräysvaltaansa, vaan luovutuskieltoehtojen vaikutukset ovat osapuolten välillä. Ohjelmistojen jälleenluovutuksen sallittavuuden seurauksena on, että ohjelmistoja voidaan myydä laillisesti jälkimarkkinoilla. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisten digitaalisten ohjelmistojen jälkimarkkinoiden taloudellisia vaikutuksia yhteiskunnallisen taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Viime kädessä ohjelmistojen jälkimarkkinat ovat politiikkatoimi, ja jälkimarkkinoihin liittyy todennäköisesti sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Oikeudellisesti olisi kuitenkin selkeää, että asiasta säädettäisiin nimenomaisesti lainsäädännössä.

Tutkielmassa tarkastellaan Kansainvälisen yksityisoikeuden yhtenäistämisinstituutin (”UNIDROIT”) julkaiseman Principles of International Commercial Contracts -periaatekokoelman (”UNIDROITin periaatteet”) soveltamista kansainvälisessä välimiesmenettelyssä osapuolten väliseen liikesopimukseen ilman sopimusaineistoon otettua periaatekokoelmaa koskevaa viittausta. Taustoituksena ensin arvioidaan UNIDROITin periaatteiden oikeudellista merkitystä sekä yleisissä tuomioistuimissa että välimiesmenettelyssä, kun sopijapuolet ovat päättäneet valita sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan, millä perustein UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, kun sopimuksesta puuttuu kansallista lainsäädäntöä koskeva lainvalinta. Tutkielmassa osoitetaan, että kansainvälinen välimiesoikeus voi valita voie directe -opin ja lex forin puuttumisen nojalla sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita, kun i) sopimuksesta puuttuu lainvalinta ja sopijapuolet jättäytyvät välimiesmenettelyssä täysin passiiviseksi lainvalintaa koskevan kysymyksen osalta; ii) sopijapuolten tarkoituksena on ollut irrottaa sopimus kansallisesta lainsäädännöstä; tai iii) kansallisen lainsäädännön valinta muodostuu sopijapuolten eriävien tahdonilmaisujen ja liikesopimuksen luonteen takia erityisen hankalaksi. Kansainvälisen välimiesmenettelyn ratkaisutoiminnan yhtenä perustavanlaatuisena luonteenpiirteenä on tarkoitus tuottaa oikeudenmukaisia ratkaisuja, jotka palvelevat kaupallisia intressejä. Tämän seurauksena on kehittynyt transnationaalinen lex mercatoria sääntelemään kansainvälisiä kaupallisia sopimuksia ja niistä johtuvia riitoja. Tutkielmassa kolmanneksi osoitetaan, että UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian aineellisoikeudellista sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun UNIDROITin periaatteet rakentuvat lex mercatorian keskiöön kuuluville oikeusperiaatteille. Lisäksi UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun periaatekokoelma nauttii merkittävää hyväksyntää kansainvälisten markkinatoimijoiden keskuudessa. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan, voidaanko UNIDROITin periaatteita soveltaa vakiintuneina tapoina ja käytäntöinä. Tutkielmassa päädytään tulokseen, ettei periaatekokoelman soveltamiskäytäntöä voida pitää tapojen ja käytäntöjen valossa riittävän vakiintuneena. Tästä huolimatta UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja fair dealing -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja koskeva julkaistu kansainvälinen välimiesoikeuskäytäntö on runsasta. Lopuksi osoitetaan, että eräiden hyväksyttävyyttä koskevien reaalisten argumenttien takia UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja favor contractus -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja voitaisiin hyödyntää vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen tavoin sopimuksen täydentämisessä, mikäli sopijapuolten sopimuksessa ei ole kielletty UNIDROITin periaatteiden soveltamista. Kuitenkin tilanteessa, jossa sopimuksen ja UNIDROITin periaatteiden välillä vallitsee ristiriita, eikä arvioinnin kohteena oleva sopimusehto loukkaa sopimusoikeuden pakottavaan sisältöön kuuluvia lakiin kirjaamattomia yleisiä periaatteita, on sopimuksen ehdolle annettava kansainvälisessä kaupassa vallitsevan laajan sopimusvapauden ja asiantuntijapresumtion takia aina etusija.