Browsing by Subject "sosialisaatio"

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä muutoksia tapahtuu nuoruusiässä uuteen kotimaahan muuttavan nuoren uskonnollisuudessa muuttoa seuraavien vuosien aikana. Tutkimuskohteena on peruskouluikäisenä Suomeen muuttaneet nuoret. Uskonnollisuutta tarkastellaan osana kulttuuria ja sen oppimista. Alkuperäisen kulttuurin ja uuden kulttuurin oppimisen teoreettinen viitekehys pohjautuu John Berryn luomaan akkulturaatioteoriaan. Sen mukaan oman kulttuurin aineksia hylätään tai säilytetään sen mukaan, miten arvokkaina niitä pidetään uudessa elämäntilanteessa ja kulttuuriympäristössä. Uuden kulttuurin sisältöjä puolestaan omaksutaan tai hyljeksitään sen mukaan, nähdäänkö ne tarpeeksi arvokkaina oman identiteetin rakennusaineina. Uskonnollisuus nähdään sosiaalisen oppimisen tuloksena. Uuteen kulttuuriin siirtymisen myötä siihen on tarjolla uusia sisältöjä koulun, kaveripiirin ja yhteiskunnan vaikutuksessa. Uskonnollisuutta ja siinä tapahtuvia muutoksia tarkastellaan Charles Glockin ja Rodney Starkin kehittelemän teorian kautta. Teorian mukaan uskonnollisuus sisältää viisi dimensiota, joissa tapahtuvia muutoksia tässä tutkimuksessa selvitetään tutkimukseen osallistuneiden nuorten osalta akkulturaatioprosessissa. Tutkimus on kvalitatiivinen ja se on toteutettu haastattelututkimuksena, johon osallistui kahdeksan haastateltavaa. Haastattelu on puolistrukturoitu teemahaastattelu, jonka teemoina ovat haastateltavien elämänvaiheet lapsuudessa ennen Suomeen muuttoa aina haastatteluhetkeen saakka sekä uskonnollisuuden ilmeneminen eri dimensioiden suhteen näissä elämänvaiheissa. Tutkimusaineiston analyysi on teorialähtöinen, jossa akkulturaatio ja uskonnollisuuden dimensiot toimivat analyysin pohjana sen alusta aina tuloksiin saakka. Analyysimenetelmänä oli laadullinen sisällönanalyysi. Haastatteluaineistosta on poimittu akkulturaation ja uskonnollisuuden teemoihin liittyviä sisältöjä ja tarkasteltu niiden välisiä yhteyksiä. Haastateltavat voidaan jakaa kolmeen ryhmään sen mukaan, millaista heidän uskonnollisuutensa haastatteluhetkellä oli: sitoutuminen omaan uskontoon ja sen oppiin, usko Jumalaan, mutta ei sitoutumista mihinkään uskontoon ja oppiin sekä individualistinen tapa tulkita uskonnollisia kysymyksiä. Yksinäisyyden, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksesta johtuva hämmennys saattoi johtaa haastateltavat etsimään vastauksia omasta uskonnosta Suomeen muuton alkuvaiheessa. Uusi kotimaa ja kulttuuri antoivat omaan ajatteluun uusia tulkintatapoja ja ideologioita. Osalle haastateltavista tämä aiheutti oman uskonnon ja erityisesti siihen liittyvien sääntöjen ja rituaalien uudelleen arviointia. Uskonnollisuus säilyi eri dimension suhteen, jos kotimaassa lapsuudessa uskonnollisuuteen sosiaalistumista tapahtui kodin, kaveripiirin, lähiyhteisön sekä yhteiskunnan tasolla ja lisäksi perheen vanhempien uskonnollisuus ja yhteys uskonnolliseen yhteisöön säilyi myös Suomeen muuton jälkeen. Myös ikä ja ajattelun kehitys vaikutti haastateltavien uskonnollisuuteen.

Monipuolinen ja säännöllinen fyysinen aktiivisuus on yhteydessä jo päiväkoti-ikäisten lasten terveyteen ja hyvinvointiin. Riittävällä liikkumisella on niin fyysisiä, psyykkisiä kuin sosiaalisia hyötyjä ja tämän lisäksi se on elintärkeää lasten suotuisan kasvun ja kehityksen kannalta. Viimeisin tutkimus osoittaa kuitenkin, että kaikki päiväkoti-ikäiset lapset eivät saavuta terveellisen kasvun ja kehityksen kannalta riittävää määrää liikkumista. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli lisätä tietoa päiväkodin varhaiskasvattajien roolista lasten liikkumisessa ja sen edistämisessä. Tutkimuksen teoreettisena taustana on sosioekologinen malli, jonka mukaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa niin yksilö itse kuin hänen ympäristönsäkin. Päiväkoti on kodin ohella erittäin tärkeä pienten lasten kasvuympäristö ja päiväkodin varhaiskasvattajat siten merkityksellisiä roolimalleja lapsille. Lapset oppivat käyttäytymismalleja tarkkailemalla merkityksellisiä roolimallejaan ja siksi varhaiskasvattajien asenteilla ja käyttäytymisellä voi olla kauas kantava merkitys lasten terveyskäyttäytymisen sosialisaatiossa. Tutkimuksessa tarkasteltiin päiväkodin varhaiskasvattajien lasten aktivointiin sekä paikallaanoloon liittyvien asenteiden, käytäntöjen ja tietämyksen yhteyksiä lasten päiväkotiaikaiseen fyysiseen aktiivisuuteen. Tutkielman aineisto koostui DAGIS-tutkimushankkeen kartoitusvaiheessa (2015-2016) kerätystä päiväkotihenkilökunnan kyselystä (N=378) ja lasten objektiivisesti liikemittarilla mitatusta päiväkotiaikaisesta fyysisestä aktiivisuudesta (N=779). Varhaiskasvattajien asenteita ja käytäntöjä kuvaavien muuttujien muodostamiseen käytettiin eksploratiivista faktorianalyysiä. Lopullisten selittävien muuttujien yhteyksiä lasten liikkumiseen tarkasteltiin Spearmanin korrelaatioanalyysin ja lineaarisen regressioanalyysin avulla. Vakioivina tekijöinä analyyseissä oli henkilökunnan ikä, koulutustausta, mittausajankohta ja mittauskunta. Tutkimustulosten perusteella paikallaanolon rajoittamiseen liittyvät käytännöt olivat yhteydessä lasten päiväkotiaikaiseen liikkumiseen. Yhteys oli positiivinen siten, että mitä enemmän paikallaanolon rajoittamista raportoitiin, sitä enemmän lapset liikkuivat päiväkotipäivän aikana. Muut varhaiskasvattajiin liittyvät sosiokognitiiviset selittäjät eivät olleet yhteydessä lasten liikkumiseen. Tutkimustulokset olivat yhteneviä aiemman tutkimuksen kanssa siten, että varhaiskasvattajiin liittyvien tekijöiden yhteydet lasten liikkumiseen ovat olleet heikkoja tai ne ovat puuttuneet kokonaan. Tulevassa tutkimuksessa tulisi kiinnittää huomiota varhaiskasvattajiin liittyvien tekijöiden mittaamisen laatuun, jotta saataisiin luotettavampaa tietoa varhaiskasvattajien roolista lasten liikkumisen edistämisessä. Päiväkoti voi tarjota ihanteellisen ympäristön aktiivisen elämäntavan omaksumiseen yhdenvertaisesti kaikille lapsille ja päiväkotiympäristöön liittyvien tekijöiden tutkimiseen tulisi panostaa myös jatkossa.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten vankilan alakulttuuri uusintuu vankikohortista toiseen. Työn näkökulma on konstruktionistinen. Yksilön käyttäytyminen tämän sosiaalisessa ympäristössä tapahtuu rakenteiden ja ryhmäkäyttäytymisen ehdoilla. Kyse on kommunikatiivisesta prosessista. Vankiloissa muodostuu useita vankiryhmiä ja ryhmittymiä. Näiden vuorovaikutus uusintaa alakulttuuria. Vankilan alakulttuurin tyypillisiä tekijöitä ovat vallankäytön ja rikollisuuden kulttuurin suosinta, tietyissä määrin konfliktit, vihollisuuskin, joskin myös huumoria viljellään, sekä tiettyyn pisteeseen yltävä kollektiivinen lojaalius. Vankilassa eletään pakotetussa yhteiselämässä, jonka intensiteetti vaihtelee sosiaalisten rakenteiden mukaisesti. Tutkimuksessa on kaksiosaisen empiria. Ensimmäinen empiirinen osio perustuu vankien vuorovaikutuksen havainnointiin. Havainnoinnin apuvälineenä on käytetty Erving Goffmanilta lainattua dramaturgista perspektiiviä, käsitteitä ja termejä. Havaintomateriaalin analysoinnissa on apuna käytetty joitakin sosiaalipsykologian viitekehyksiä, muun muassa sosiaalisen identiteetin teoriaa. Jälkimmäinen empiirinen osio muodostuu alakulttuurin osin piilossa tapahtuvista rikoksista. Rikokset ovat tutkimuksen materiaalissa rikosepäilytasolla. Rikosepäilyjen tutkintapyynnöt on saatu haastattelulla ja pyynnöissä esiintyvät rikosnimikkeet tai asiat ovat liitteinä. Tutkimuksen tulos osoittaa alakulttuurilla olevan kaksi erilaista vuorovaikutustapaa. Avoimesti tapahtuva vuorovaikutus on hillittyä, lähinnä keskusteluun perustuvaa, ajoittain manipulatiivista kanssakäymistä. Piilossa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa syyllistytään myös rikoksiin ja väkivaltaan. Tutkimus antaa viitteitä kollektiivin taitavuudesta sellaisen toiminnan piilottamisessa, jota se ei halua tuoda julki. Työssä esiteltyjen tutkimusten valossa ovat mainitut vuorovaikutustavat alakulttuurille tyypillisiä ja toistuessaan uusintavat sitä. Tutkimuksen empiriasta on pääteltävissä, että vankilassa on ryhmiä, jotka pyrkivät laajentamaan vallankäyttöään. Nämä värväävät jäseniä pääasiassa vankiryhmistä, jotka eivät vielä kuulu mihinkään valtaryhmään. Prisonoituminen alakulttuuriin helpottaa vangin elämää vankilassa, jonka vuoksi sosiaalistuminen ryhmään ja ryhmittymään näyttää kulkevan saman suuntaisesti prisonoitumisen kanssa. Mainitusta ryhmäkäyttäytymisen ilmiöstä on työhön laadittu mikrososiologinen rakennemalli. Havaintomateriaalin ja rikosepäilyilmoitusten perusteella on todettavissa erilaisten vankityyppien erilainen alakulttuuria uusintava käyttäytyminen. Uusintavista vankityypeistä on laadittu tapahtumaperusteinen, empiriasta nouseva, tyyppikuva. Helsingin vankilan alakulttuurin uusintaminen tapahtuu monella tavalla ja tasolla, josta käsillä oleva tutkimus antaa tietyn ajanjakson ja tietyn empirian perusteella piirtyvän kuvan. Tulevaisuudessa tämä kuva voi olla erilainen. Muutoksiin vaikuttavat niin uusi penologia kuin vankien sijoittelu eri vankiloihin.