Browsing by Subject "suomi"

Tutkimuksessa pyritään selvittämään, millä kielellä tai kielimuodolla amerikansuomalaiset eli Suomesta Amerikkaan muuttaneet ratkaisevat puheessaan esiintyviä ongelmia. Tyypillisesti ongelmat koskevat suomenkielisen sanan tai ilmaisun löytämistä. Näissä tilanteissa haastateltavat tekevät itsekorjauksia ja sanahakuja. Kielen valinnan lisäksi selvitetään sitä, millainen rooli näissä tilanteissa on puhujalla itsellään, haastattelijalla ja tilanteen muilla mahdollisilla osallistujilla. Tarkastelussa on esillä kolme kieltä tai kielimuotoa: suomi, englanti ja amerikansuomi. Näiden keskinäistä vaihtelua ongelmakohdissa tarkastellaan koodinvaihdon näkökulmasta. Tutkimuksessa käytetään keskustelunanalyyttistä metodia, jota sovelletaan tallennekatkelmista tehtyjen litteraattien analyysiin. Aineistona tutkimuksessa on käytetty noin 8 tuntia amerikansuomalaisten haastatteluja, jotka ovat peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nauhoitearkistosta. Kyseiset äänitallenteet ovat eri vuosikymmeniltä; varhaisin 1960-luvulta ja tuorein 2000-luvulta. Niissä esiintyvät haastateltavat edustavat eri amerikansuomen puhujapolvia ja erilaisia ikäryhmiä. Siirtolaisista ensimmäisen polven puhujat ovat kohdemaahan muuttaneita ja seuraavat polvet ovat kohdemaassa syntyneitä muuttajien jälkeläisiä. Tutkimuksessa esiintyvät haastatellut ovat ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven puhujia. Tulokset osoittavat, että amerikansuomalaiset ratkaisevat itsekorjaukset ja sanahaut yleisimmin englanniksi. Tämä on tyypillistä etenkin nuoremmille puhujille. Englanninkieliset ilmaukset voivat olla suomalaisia tutumpia, ja niillä paikataankin pääasiassa sanastollisia aukkoja. Amerikansuomen sanat ja ilmaukset sen sijaan näyttäytyvät lähinnä vanhempien, ensimmäisen ja toisen polven puhujien ratkaisukeinoina. Amerikansuomessa englannin kielen sanat ja ilmaukset ovat usein mukautuneet suomen kielen äänneasuun ja varhaisemmilla puhujapolvilla kieli onkin näkyvimmin sopeutunut uuden maan oloihin. Kokonaan suomeksi tehdyt ratkaisut ovat aineistossa harvinaisempia. Suomi on kuitenkin mukana yhtenä resurssina kahdella kielellä tai kielimuodolla tehdyissä ratkaisuissa. Kahdella kielellä tehdyissä ratkaisuissa kyse voi olla esimerkiksi tarkentamisesta tai pyrkimyksestä käyttää keskustelun tavoitekieltä, suomea. Haastateltava voi pyytää apua puheessa ilmenneeseen ongelmaan haastateltavalta suoralla kysymyksellä, johon haastattelija reagoi tarjoamalla ratkaisun. Kysymys voi olla hakukysymys, jolla pääasiassa selvitetään jotakin sanaa, vaihtoehtokysymys, jolla voidaan varmistaa olemassa olevia käsityksiä, tai retorinen kysymys, joka jää vaille vastausta. Haastattelijan ja taustahenkilön tarjotessa ratkaisua sanahakutilanteeseen ratkaisukieli on pääsääntöisesti suomi, ellei haastateltava erikseen kysy englanninkielistä sanaa. Taustahenkilön ehdottama ratkaisu voidaan ottaa suoraan käyttöön, se voi toimia ehdotuksena, jonka haastateltava vahvistaa, tai jäädä huomiotta. Kun haastattelijalle tai taustahenkilölle ei esitetä eksplisiittistä avunpyyntöä, avustamisen käynnistää usein haastateltavan eriasteinen epäröinti. Tutkimuksen perusteella amerikansuomalaiset siis käyttävät kieliresursseinaan olevia suomea, englantia ja amerikansuomea moninaisesti ratkaistessaan itsekorjauksiaan ja sanahakujaan. Koska keskustelun tavoitekieli on suomi, on ymmärrettävää, että muun kuin haastateltavan suorittamat ratkaisut tapahtuvat suomeksi, ellei muuta kieltä erikseen pyydetä. Kaikkiaan haastatteluista ilmenee, että heikostikin suomea osaavat haastateltavat pyrkivät pysyttäytymään suomen kielessä ja orientoituvat näin normiin, että haastattelun kieli on suomi.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, onnistuvatko elokuvan tekstitykset antamaan käännöksen vastaanottajalle samanlaisen katseluelämyksen kuin lähtötekstin vastaanottajalle. Kyseessä on vastaanottotutkimus, jonka metodina käytettiin ryhmäkeskustelua. Keskusteluihin osallistui kaksi ryhmää: toinen koostui suomea äidinkielenään puhuvista, jotka eivät osanneet lainkaan saksaa, ja toinen saksaa äidinkielenään puhuvista. Molemmat ryhmät katsoivat saksankielisen koulumaailmaan sijoittuvan komedian Fack ju Göhte (2013), suomenkieliset suomeksi tekstitettynä, saksankieliset ilman tekstityksiä. Keskusteluissa oli tarkoituksena selvittää, mitä mieltä he ovat elokuvasta, millainen kuva heille siitä tuli ja millaisia asioita heidän mieleensä nousi elokuvasta. Näiden lisäksi tarkasteltiin, oliko tekstityksillä vaikutusta suomenkielisten vastaanottoon. Tutkielman teoriaosiossa käsitellään tekstittämistä kääntämisen lajina, esitellään käännöstieteen vastaanottotutkimuksia audiovisuaalisen kääntämisen alalta, kuten esimerkiksi Tiina Tuomisen väitöskirjaa (2012), sekä elokuvatutkimuksen alalta David Bordwellin (1988) vastaanottoteorioita, jotka käsittelevät skeemoja ja hypoteesien tekemistä. Keskustelujen perusteella voi sanoa, että ryhmillä oli osittain samanlainen katseluelämys. Juonesta ja elokuvassa käytettävästä kielestä osallistujilla oli samankaltaisia mielipiteitä. Eroavaisuuksiakin löytyi. Saksankieliset osallistujat keskustelivat paljon koulujärjestelmästä ja vertailivat elokuvan ja todellisuuden välisiä yhtäläisyyksiä. Suomenkieliset puhuivat puolestaan tekstityksestä, elokuvan sisäisestä maailmasta ja muista elokuvista. Suomenkieliset vertasivat elokuvan tapahtumia myös todellisuuteen, mutta kriittisempään sävyyn kuin saksankieliset. Erot johtunevat siitä, että tekstitykset eivät pysty aina välittämään elementtejä, joiden tulkintaan vaikuttaa kulttuurinen tietoa tai katsojan omat ennakkotiedot ja kokemukset. Lähtötekstin vastaanottajilla on paljon tietoa lähtökulttuurista toisin kuin käännöksen vastaanottajilla. Saksankielisillä oli elokuvan maailmasta omakohtaisia kokemuksia, joita he hyödynsivät elokuvan katselussa. Suomenkielisille maailma oli vieras, joten he käsittelivät elokuvaa enemmän pelkkänä fiktiona.

Erottamaton omistus on usein suomalaisille portugalin opiskelijoille suhteellisen tuntematon käsite, eikä siihen juurikaan kiinnitetä huomiota kielten opetuksessa. Teemana erottamaton omistus ei kuitenkaan ole mikään marginaalinen ilmiö, vaan sen piiriin kuuluvat objektit ovat osa arkipäiväistä sanastoa eikä erottamattoman omistuksen ilmaisua näin ollen voi välttää. Tässä tutkielmassa erottamatonta omistusta lähestytään kontrastiivisen kielitieteen näkökulmasta. Työn tavoitteena on listata selkeästi ja kattavasti kaikki portugalissa erottamattoman omistuksen ilmaisemiseen käytetyt kieliopilliset rakenteet, vertailla suomen ja portugalin rakenteita keskenään sekä löytää säännönmukaisuuksia eri rakenteiden käytölle. Työn alussa tutustutaan kontrastiivisen kielitieteen keskeisimpiin käsitteisiin ja teorioihin, minkä jälkeen perehdytään erottamattoman omistuksen kohteisiin yleisellä tasolla sekä kummankin tutkitun kielen näkökulmasta. Tämän jälkeen alkaa tutkielman laajin osuus, jossa tutustaan erottamattoman omistuksen ilmaisussa käytettyihin rakenteisiin sekä portugalissa että suomessa. Rakenteiden esittelyn jälkeen niiden eroavaisuuksia analysoidaan ja etsitään säännönmukaisuuksia rakenteiden käytön välillä. Tulosten pohjalta työn lopussa esitellään vinkkejä ja ajatuksia siitä, miten erottamattoman omistuksen opetusta voisi kehittää suomalaisia portugalin opiskelijoita silmällä pitäen. Aineistona portugalin osalta työssä on käytetty pääsääntöisesti portugalinkielisiä kielioppikirjoja ja kielitieteellisiä artikkeleita ja tutkimuksia. Suomenkielisiä lähteitä portugalin osalta ei ole voitu käyttää, sillä suomalaisissa portugalin materiaaleissa erottamatonta omistusta ei juurikaan käsitellä. Suomen kielen osalta aineistona on käytetty pääasiassa ulkomaalaisille suomen kielen opiskelijoille suunnattuja suomen kielen oppikirjoja mutta myös kielitieteellisiä artikkeleita ja tutkimuksia. Aineiston analyysin perusteella voidaan todeta, että suomen ja portugalin rakenteet erottamattoman omistuksen ilmaisussa eroavat suuresti toisistaan, ja että portugalissa erottamattoman omistuksen ilmaisuun käytetään suhteellisen vähän suomalaisesta näkökulmasta ilmeisintä omistusrakennetta: possessiivipronominia. Joissakin tapauksissa possessiivipronominin käyttö portugalissa voi johtaa kieliopillisesti tai semanttisesti virheellisiin lauseisiin. Virhemahdollisuudesta johtuen erottamattoman omistuksen opetukseen tulisi jatkossa kiinnittää enemmän huomiota, ja selkeyden vuoksi aihetta voisi käsitellä opetuksessa omana, erillisenä kokonaisuutenaan.

Tutkin pro gradu-tutkielmassani espanjan kielen aikuisopiskelijoiden soinnillisten ja soinnittomien klusiilien tunnistamista suunnittelemassani kuuntelukokeessa. Äänteiden oikea tunnistaminen on lähtökohta sanojen tunnistamiselle ja erottamiselle toisistaan. Aikaisempien tutkimuksien perusteella oletan, että erityisesti soinnillisten klusiilien tunnistus, jotka eivät lähtökohtaisesti kuulu suomen kieleen, tuottavat vaikeuksia. Teoreettinen viitekehykseni koostuu puheen havaitsemisen mallien esittelystä sekä kontrastiivisesta espanjan ja suomen kielen klusiilien tarkastelusta. Pohjaan tutkimukseni Carcedo Gonzálezin väitöskirjaan, jonka yhtenä osana on vastaavanlainen äänteidentunnistamistesti. Kuuntelukoe koostuu kolmesta erilaisesta klusiilien tunnistamista mittaavista osioista sekä taustatietolomakkeesta. Tarkastelen vastaajien tekemien virheiden määriä eri äänteiden suhteen, jaottelemalla virheet eri kategorioihin sekä vertaamalla kunkin vastaajan virheiden määrää taustatietolomakkeesta saamiini tietoihin. Kokeeni tulokset osoittavat, että klusiilien tunnistuksessa on ongelmia. Suurin osa tunnistusvirheistä liittyy äänteiden soinnillisuuteen. Oppilaat tekevät virheitä sekä soinnillisten, että soinnittomien klusiilien tunnistuksessa. Monet klusiilit jäävät myös kokonaan havaitsematta. Ongelmia tuottavat erityisesti ne oppositiot, joita suomen kielessä ei esiinny. Espanjan kielen aproksimantit tulkitaan usein väärin. Vertaillessa koehenkilöitä keskenään voidaan havaita, että pidempään espanjaa opiskelleet eivät pärjää testissä yhtään paremmin kuin alkeisopiskelijat. Kuitenkin muita kieliä hyvin osaavat ja äidinkielenään ruotsia puhuvat tunnistavat äänteitä paremmin, mikä voidaan selittää kluusili-inventarion samankaltaisuudella espanjan kielen kanssa. On havaittavissa myös eroja eri-ikäisten vastaajien välillä.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen tekemääni suomen kielen armeniankielistä oppikirjaa. Teos on suomen yleiskielen deskriptiivis-normatiivista kielioppia, jonka kohderyhmät ovat aikuisoppija (esim. korkeakouluopiskelija), opettaja ja kielitypologi. Tutkielma on kantaaottava ja pohdiskeleva. Ensin tulee katsaus mm. siihen, miksi päädyin oppikirjantekijäksi. Samassa luvussa luon vertailevan katsauksen suomen ja armenian kieleen sekä esittelen tutkielman aineiston ja tehtävät. Seuraavissa luvuissa 2– 4 käsittelen tutkielman tehtäviä. Toisessa luvussa valaisen sitä, miksi oppikirja on kielioppivetoinen. Kolmannessa luvussa suhteutan teokseni suomen kielen muunkielisille laadittuihin oppikirjoihin. Keskeisimmäksi vertailukohteeksi nousee kaksi kielioppiteosta: Whiten Suomen kielioppia ulkomaalaisille ja Karlssonin Finnish. A comprehensive grammar. Neljännessä luvussa tutkin kriittisesti kohdekielen sanaston esittämistapoja oppikirjassani. Neljäs luku on lisäksi omistettu suomen kielen lehtorien näkemyksille sanaston opettamisesta suomen vieraana kielenä opetuksessa. Hyödynnän esiin otettuja näkemyksiä oppikirjassani. Tärkeäksi osoittautuu oppijan varhainen johdatus esimerkiksi johto-oppiin. Kielioppiteosten tarkemmassa vertailussa on esillä morfologisia ilmiöitä: verbin vartalo ja taivutukseen tiiviisti liittyvä astevaihtelu. Kaikkia kolmea kielioppiteosta yhdistää se, että verbin taivutuksessa lähdetään infinitiivistä. White ja Karlsson käyttävät infinitiivi- ja taivutusvartalo -käsitteitä ja korostavat yks. 1. persoonan ja yks. tai mon. 3. persoonan vartaloa. Omassa kieliopissani käytän vokaali- ja konsonanttivartalo -käsitteitä sekä esitän kutakin modusta ja verbiryhmää käsitellessäni kokoavan katsauksen astevaihteluun.

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään suomen ja englannin välistä kielikontaktia blogiteksteissä. Tavoitteena on selvittää, mitä funktioita englannin kielellä on suomenkielisissä blogiteksteissä. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, vaikuttaako blogitekstien aihe niissä esiintyvien englanninkielisten sanojen ja ilmaisujen käyttöön. Tutkimus pohjaa laajasti kieltenvälisten kontaktien tutkimukseen koodinvaihdosta lainasanatutkimukseen. Kielikontaktia tarkastellaan monikielisyyden näkökulmasta: molemmat kielet nähdään resursseina, joista blogien kirjoittajat voivat valita kuhunkin tilanteeseen sopivimman vaihtoehdon. Tutkimusaineistona toimii suomenkielisissä blogiteksteissä esiintyvät englanninkieliset ainekset neljästä suomenkielisestä blogista: Pupulandia, WTD, Tickle Your Fancy sekä Notes on a Life. Blogitekstit edustavat neljää eri aihealuetta: muoti, sisustus, ruoka ja matkustus; aineistoon sisältyy kymmenen blogitekstiä kutakin aihealuetta kohden. Englanninkielisten ainesten käyttämisen syitä tarkastellaan luokittelemalla englanninkieliset ilmaisut kuuteen kategoriaan: (1) ilmaisulle ei ole suomenkielistä vastinetta, (2) jokin, esimerkiksi lentokentällä nähty kyltti, laukaisee englanninkielisen ilmaisun, (3) kirjoittaja käyttää sitaattia ja lainaa vaikkapa laulunsanoja, (4) sanomaa korostetaan englannin avulla, (5) kyse on vapaasti liikkuvista ilmaisuista, englanniksi tags (esimerkiksi interjektiot ja diskurssipartikkelit) (6) englanti, jolle ei löydy syytä edellä mainituista. Eniten englantia käytetään aineistossa muotia ja matkustamista käsittelevissä blogiteksteissä. Muoti-aiheisissa teksteissä korostuvat esimerkiksi vaatekappaleisiin liittyvät nimitykset, joille ei ole olemassa suomenkielistä vastinetta. Matkustamiseen liittyvät tekstit puolestaan sisältävät paljon esimerkiksi kylttien tai tapahtumien nimien laukaisemia englanninkielisiä ilmauksia ja ruokaan liittyvät tekstit esimerkiksi ruokalistoissa englanniksi esiintyvien nimien laukaisemia ilmauksia. Sisutusta käsittelevissä teksteissä englantia ei juurikaan aineistossa esiinny. Tutkimuksen perusteella englantia käytetään blogiteksteissä erityisesti kielellisenä resurssina, kiinnostavien ja kompleksisten tekstien kirjoittamisen apuvälineenä. Toisaalta englannin avulla osoitetaan omaa kielellistä tai kulttuurista osaamista erityisesti käyttämällä epämuodolliseen kieleen liitettyjä ilmaisuja, kuten lyhenteitä tai huudahdussanoja. Englanninkielisillä ilmaisuilla on myös tärkeä merkitys bloggaajien identiteetin rakentamisessa ja esilletuomisessa. Etnisyyden tai kansallisuuden sijaan tärkeimmäksi identiteetin osa-alueeksi aineistossa nousevat kuitenkin bloggaajien englanninkielisillä aineksilla ilmaisevat arvot ja elämäntavat. Kielten vaihtelulla ja sekoittamisella osoitetaan kuulumista tiettyihin ryhmiin ja toisaalta erottautumista joistain toisista, kutsuen samalla lukijat osaksi tiettyä yhteisöä, joka jakaa samanlaiset arvot ja kiinnostuksenkohteet.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee 4–5-vuotiaiden venäjä–suomi-kaksikielisten lasten sijamuotojen omaksumista sekä heidän vanhempiensa asenteita kaksikielisyyttä kohtaan. Tutkielmassa käsitellään vuonna 2001 kerättyä aineistoa, jossa tutkittiin päiväkoti-ikäisten lasten vanhempien asenteita sekä vuosina 2014–2015 suoritettua tutkimusta. Tämä tutkimus on toteutettu M. Schwartzin johdolla osana isompaa kansainvälistä projektia, johon osallistui tutkijoita mm. Israelista, Saksasta, USA:sta sekä Venäjältä. Suomessa tutkimus suoritettiin E. Protassovan johdolla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää suomi–venäjä-kaksikielisten lasten venäjän sijamuotojen omaksumisen erityisiä piirteitä verrattuna saman ikäisiin venäläisiin yksikielisiin lapsiin sekä tutkia, vaikuttavatko tausta- ja perhetekijät, kuten esimerkiksi vanhempien koulutustaso, sijamuotojen omaksumisen onnistumiseen. Lasten sijamuotojen tuottamista tutkittiin kymmenen 4-vuotiaan ja kymmenen 5-vuotiaan vastauksissa. Lapsille näytettiin 48 kuvaa ja leikin avulla heitä pyydettiin muodostamaan sanan kaikki sijamuodot. Lasten vastaukset tallennettiin ja analysoitiin. Tiedot perheen taustasta, vanhempien asenteista kielikasvatusta kohtaan sekä kieltenkäytöstä kerättiin kyselylomakkeilla. Analyysissa käytettiin kvantitatiivista, kvalitatiivista ja kombinatorista menetelmää. Tutkimuksessa ei löytynyt selkeätä korrelaatiota vanhempien koulutustason ja lasten tekemien virheiden määrän välillä. Vanhempien arvio lapsen suomen kielen osaamisen tasosta korreloi positiivisesti venäjän kielen sijamuotojen omaksumisen kanssa. Venäjä-suomi-kaksikieliset lapset tekivät enemmän virheitä kuin saman ikäiset yksikieliset lapset Moskovassa, mutta laadullisesti vastaukset olivat lähellä toisiaan. Sijamuotojen omaksumisen järjestys on linjassa yksikielisten lasten kanssa. Tutkimuksessa löytyi yhtäläisyyksiä muissa maissa tehtyjen tutkimusten kanssa. Suomi–venäjä-kaksikielisten lasten sijamuotojen tuottamisen erikoisuutena on genetiivin käytön runsaus muiden sijamuotojen tilalla. Tämä saattaa johtua suomen kielen vaikutuksesta.

Tutkielmassa perehdytään uudelleenkääntämiseen ja tarkastellaan uudelleenkääntämishypoteesia kahden 1800-luvulla ilmestyneen saksankielisen novellin ja niiden yhteensä viiden suomennoksen avulla. Paul Bensimonin ja Antoine Bermanin vuonna 1990 muotoileman uudelleenkääntämishypoteesin mukaan kaunokirjallisen teoksen ensimmäinen käännös on tyypillisesti kotouttava ja myöhemmät vieraannuttavia. Kotouttava käännös tarkoittaa käännöstä, jossa vieraan kulttuurin ja kielen elementtejä muokataan kohdekieliselle lukijalle ymmärrettävämmiksi ja äärimmillään käännös pyrkii luomaan illuusion siitä, että teos on alun perin kirjoitettu kohdekieliselle lukijalle. Vieraannuttava käännös puolestaan pitäytyy lähellä lähdekielistä tekstiä ja kulttuuria, tiukimmassa muodossaan jopa ymmärrettävyyden kustannuksella. Uudelleenkäännöshypoteesin paikkansa pitävyyttä pohditaan aiemman tutkimusmateriaalin pohjalta. Teoriaosuudessa luodaan silmäys suomen kielen oikeinkirjoituksen ja sanaston tilanteeseen käännösten julkaisuajankohtien aikoihin. Vaikka mm. Outi Paloposki ja Kaisa Koskinen ovat kyseenalaistaneet uudelleenkääntämishypoteesin paikkansa pitävyyttä ja erityisesti sen selittävyyden yleispitävyyttä, tutkielman lähtökohtana on silti ollut se, että ensimmäisessä käännöksessä on enemmän kotouttavia piirteitä kuin myöhemmissä. Lisäksi hypoteesin mahdollisen vahvistamisen oletettiin voivan johtua myös käännösten ajan kielitilanteen mukaisista odotuksista eikä niinkään käännösten järjestysnumerosta. Tutkimusmateriaalina on Joseph von Eichendorffin "Aus dem Leben eines Taugenichts" -novelli vuodelta 1826 ja sen molemmat suomennokset vuosilta 1908 ja 1950 sekä Adelbert von Chamisson "Peter Schlemihls wundersame Geschichte" -novelli vuodelta 1814 ja sen kaikki kolme suomenkielistä käännöstä vuosilta 1902, 1904 ja 1945. Alkuteksteistä ja käännöksistä on etsitty piirteitä, joita voisi tarkastella kotouttamis–vieraannuttamis-näkökulmasta. Piirteitä on etsitty sekä etukäteen määritellyistä luokista, kuten erisnimistä, että myös materiaaliin perehtymisen pohjalta tarkemman tutkimisen arvoisilta vaikuttavista aiheista, kuten alkuteoksen ranskan-, italian- ja latinankielisistä tekstinosista. Käännöksissä käytettyjen kotouttamisen ja vieraannuttamisen eri tyyppejä on analysoitu Michael Schreiberin vuonna 1993 väitöskirjaansa tekemän käännösten luokittelumäärittelyn perusteella. Tutkittaville käännöksille ominaisia piirteitä arvioidaan muun analyysin tueksi. Käännöksistä analysoidaan jaottelua lukuihin ja kappaleisiin, paratekstejä eli varsinaisen tekstin välittömässä läheisyydessä olevia tekstejä, kuten alaviitteitä, kielioppia, henkilön-, paikan- ja kadunnimiä, internationalismeja eli monille kielille yhteisiä lainasanoja, vieraskielisiä tekstiosuuksia sekä myyttisiä käsitteitä. Tutkittaville käännöksille ominaisista piirteistä kuvataan mm. poistoja, lisäyksiä, vanhentuneita ja runollisia sanamuotoja. Analyysin perusteella Eichendorffin novellin käännökset sopivat uudelleenkäännöshypoteesin oletuksiin, mutta Chamisson novellin kolmas käännös ei ole kahta parin vuoden välein ilmestynyttä edeltäjäänsä vieraannuttavampi, eikä näin ollen vahvista hypoteesia. Uudelleenkäännöshypoteesi ei ole tämän tutkielman perusteella yleispätevä selitys samasta teoksesta eri aikaan tehtyjen käännösten kotouttaville ja vieraannuttaville piirteille, vaan käännösvalintojen syyt ovat moninaisemmat. Tiettyyn aikaan on voitu suosia joko kotouttavia tai vieraannuttavia käännöksiä ja nämä lajityypit ovat voineet kilpailla keskenään kielitieteilijöiden ja kääntäjien suosiosta samoihin aikoihinkin: Chamisson novellin ensimmäinen ja toinen käännös osoittavat, että suunnilleen samaan aikaan voi kääntää hyvin eri tavalla. Uudelleenkäännöshypoteesi on suoraviivaisuudessaan houkutteleva, mutta tämän tutkielman perusteella kotouttaville ja vieraannuttaville käännöksille on tarpeen etsiä muita syitä.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee 4–5-vuotiaiden venäjä–suomi-kaksikielisten lasten sijamuotojen omaksumista sekä heidän vanhempiensa asenteita kaksikielisyyttä kohtaan. Tutkielmassa käsitellään vuonna 2001 kerättyä aineistoa, jossa tutkittiin päiväkoti-ikäisten lasten vanhempien asenteita sekä vuosina 2014–2015 suoritettua tutkimusta. Tämä tutkimus on toteutettu M. Schwartzin johdolla osana isompaa kansainvälistä projektia, johon osallistui tutkijoita mm. Israelista, Saksasta, USA:sta sekä Venäjältä. Suomessa tutkimus suoritettiin E. Protassovan johdolla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää suomi–venäjä-kaksikielisten lasten venäjän sijamuotojen omaksumisen erityisiä piirteitä verrattuna saman ikäisiin venäläisiin yksikielisiin lapsiin sekä tutkia, vaikuttavatko tausta- ja perhetekijät, kuten esimerkiksi vanhempien koulutustaso, sijamuotojen omaksumisen onnistumiseen. Lasten sijamuotojen tuottamista tutkittiin kymmenen 4-vuotiaan ja kymmenen 5-vuotiaan vastauksissa. Lapsille näytettiin 48 kuvaa ja leikin avulla heitä pyydettiin muodostamaan sanan kaikki sijamuodot. Lasten vastaukset tallennettiin ja analysoitiin. Tiedot perheen taustasta, vanhempien asenteista kielikasvatusta kohtaan sekä kieltenkäytöstä kerättiin kyselylomakkeilla. Analyysissa käytettiin kvantitatiivista, kvalitatiivista ja kombinatorista menetelmää. Tutkimuksessa ei löytynyt selkeätä korrelaatiota vanhempien koulutustason ja lasten tekemien virheiden määrän välillä. Vanhempien arvio lapsen suomen kielen osaamisen tasosta korreloi positiivisesti venäjän kielen sijamuotojen omaksumisen kanssa. Venäjä-suomi-kaksikieliset lapset tekivät enemmän virheitä kuin saman ikäiset yksikieliset lapset Moskovassa, mutta laadullisesti vastaukset olivat lähellä toisiaan. Sijamuotojen omaksumisen järjestys on linjassa yksikielisten lasten kanssa. Tutkimuksessa löytyi yhtäläisyyksiä muissa maissa tehtyjen tutkimusten kanssa. Suomi–venäjä-kaksikielisten lasten sijamuotojen tuottamisen erikoisuutena on genetiivin käytön runsaus muiden sijamuotojen tilalla. Tämä saattaa johtua suomen kielen vaikutuksesta.