Browsing by Subject "suru"

Nykypäivänä kuvakirjoja on tuotettu lähes jokaista kuviteltavissa olevaa aihetta varten ja laadukasta kirjallisuutta löytyy paljon. Tässä tutkielmassa analysoidaan seitsemää eri kuvakirjaa ja niiden tapoja käsitellä lapsen ja tämän läheisten surua läheisen menetyksen kokemisen jälkeen. Lapsilukijalle suunnattu kuvakirja käyttää visuaalista viestintää tarinan eteenpäin viemiseen, jota sanallinen teksti selkeyttää. Kuvitus ottaakin suuremman roolin, jolloin sen selkeys ja lukijan kuvanlukutaidon taso ovat tärkeämmässä asemassa kuin aikuislukijan kanssa. Kuolemaa käsittelevät kirjat ovat useimmiten tunnekasvatukseen pohjautuvia ja keskittyvät läheisen poismenon aiheuttaman tunnekirjon eri osa-alueiden tunnistamiseen ja käsittelyyn. Tunteiden patoamiseen ei kannusteta vaan narratiivin tavoitteena on normalisoida negatiivisina pidettyjen tunteiden kirjoa ja siihen liittyvää käytöstä sekä antaa lukijalle terve malli tunteiden käsittelylle tarinan loppuratkaisuun mennessä. Erilaisia elämänkriisejä käsittelevät kuvakirjat eivät ole kaikkein suosituimpia teoksia, mutta niiden olemassa olo on arvokas resurssi kyseisiä teoksia tarvitseville. Traumaattisen kokemuksen pelkistäminen ja etäännyttäminen toimii eräänlaisena eskapismin muotona, tehden teoksesta silti lukijalleen samaistuttavan. Kirjasta tulee vertaistuen väline, joka voi toimia terapeuttisena työkaluna trauman käsittelyssä. Vaikka analysoimani teokset olivat tyylillisesti hyvin erilaisia, noudatti niiden kuvallinen kerronta samankaltaista kaavaa kriisitilanteen käsittelyssä: alun surua työstetään hitaasti yhdessä oman yhteisön kanssa kunnes lopulta tuskaisen tien päässä näkyy toivon pilkahdus.

Itsemurha on kiistanalainen ja tabuluontoinen, ristiriitaisia tunteita herättävä aihe yhteiskunnassamme. Itsemurhaan sekä itsemurhan tekijään kohdistuu monia myyttejä, stereotypioita ja stigmatisoivia asenteita. Kirjallisuudessa on esitetty, miten itsemurha näyttäytyy länsimaisessa kulttuurissa vahvasti itsekkäänä tekona ja miten sen tekijä näyttäytyy usein negatiivisessa valossa. Itsemurha ja itsetuhoinen käyttäytyminen ovat vaikeita kokemuksia läheisille; arvioiden mukaan yhden ihmisen itsemurha traumatisoi lähipiirissään keskimäärin 6–10 henkilöä. Tutkielman lähtökohtana oli myytti itsemurhan itsekkyydestä sekä samalla kiinnostus ymmärtää, miten itsemurha rakentuu niiden puheissa, joita se on läheisesti koskettanut. Tavoitteena oli selvittää, miten henkilöt, jotka ovat menettäneet läheisensä itsemurhalle tai joiden läheinen on yrittänyt itsemurhaa, kommentoivat itsemurhan itsekkyysmyyttiä sekä minkälaisia asenteita näissä kommenteissa rakentuu. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä oli sosiaalinen konstruktionismi ja relationistinen sosiaalipsykologia. Teoreettis-metodologisena lähestymistapana käytettiin laadullista asennetutkimusta, jonka mukaan asenne käsitettiin argumentaatiossa tunnistettavaksi ilmiöksi, jota tulkitaan ja jäsennellään asennekäsitteen kautta. Tutkimuksen keskeiset tulkintakäsitteet olivat asenne ja subjektipositio. Aineisto koostui neljästä puolistrukturoidusta yksilöhaastattelusta, ja haastateltaville esitettiin väittämä: ”Mielestäni itsemurha on itsekäs teko.” Haastateltavat esittivät itsekkyysväittämään kannattavia ja torjuvia kannanottoja sekä epäsuoran kannattavan ja kritisoivan kannanoton. Näiden kannanottojen pohjalta analysoitiin yhteensä 6 asennetta. Asenteiden esittäminen mahdollistui haastateltaville erilaisiin subjektipositioihin (läheisen positio, itsetuhoisen henkilön positio sekä kriittisen ulkopuolisen positio) asettumalla ja positioita vaihtamalla. Samoista subjektipositioista käsin esitettiin myös vastakkaisia asenteita. Puolet haastateltavista kannatti itsemurhien itsekkyysmyyttiä toisen puolen kumotessa sen. Itsekkyys rakentui myyttiä kannattaneiden asenteissa laadullisesti erilaiseksi sen mukaan, mistä positiosta käsin haastateltava käsitteli aihetta. Myytin torjuneiden asenteissa itsemurha rakentui seuraukseksi mielenterveyden häiriöstä, itsetuhoisen ihmisen positiosta ”palvelukseksi” läheiselle sekä yksilön oikeudeksi. Kriittisen näkökulman yhteydessä arvottaminen itsessään rakentui negatiiviseksi ja kritisoitavaksi asiaksi. Itsemurha rakentui kaikkien haastateltavien puheessa epätoivottavaksi seuraukseksi riippumatta sitä, vastustiko vai kannattiko haastateltava itsekkyysmyyttiä. Merkittävää oli, etteivät haastateltavat pelkästään arvottaneet itsemurhia, vaan arvottaminen laajeni eettisiin kysymyksiin ihmisten oikeuksista ja velvollisuuksista sekä yhteiskuntakritiikkiin liittyen yhteiskunnan puutteellisiin ja virheellisiin representaatioihin itsemurhista ja mielenterveydestä. Lisäksi arvottaminen eteni metatasolle haastatteluväittämän sekä sen taustalla olevan arvomaailman päätyessä kritiikin kohteeksi. Haastateltavat esittivät vastakkaisia näkemyksiä suhteessa itsemurhaan. Osa vetosi ihmisten velvollisuuteen ottaa huomioon tekonsa seuraukset muiden ihmisten perspektiivistä, yksi haastateltava sitä vastoin painotti jokaisen oikeutta saada päättää omasta elämästä, vedoten näin oikeuteen toteuttaa itsemurha. Oman edun tavoittelu rakentui niin itsekkääksi ja kielteiseksi kuin toivottavaksi ja kannustettavaksi asiaksi itsemurhien yhteydessä. Kiinnostavasti itsemurha rakentui seuraukseksi niin muiden edun huomiotta jättämisestä kuin vastakkaisesti sen huomioimisesta. Kokoavasti sanottuna itsemurhien rakentumisessa ei ollut avainasemassa se, mistä positiosta käsin arvottamista tehtiin, vaan merkitystä oli sillä, minkälaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin haastateltavat vetosivat, minkälaisia syitä teon taustalla nähtiin olevan suhteessa vastuun, egoismin, altruismin ja mielenterveyden kehyksen teemoihin sekä minkälaiseksi itse arvottamisprosessi rakentui. Tutkimus problematisoi itsemurhan rakentumista yksilöllistetyksi ja itsekkääksi teoksi; tällöin itsemurhan tekijän voitiin tulkita olevan vastuussa teostaan ja empatian kokeminen häntä kohtaan voi hankaloitua. Tällöin myös itsemurhien luonne sosiaalisena ilmiönä jää huomiotta. Itsemurhan käsitteellistäminen yksilöllistettynä ilmiönä voi vaikeuttaa läheisen suruprosessia ja itsemurhan tehneeseen tai itsetuhoiseen läheiseen suhtautumista. Tutkimus osoittaa, että sosiaalisen konstruktionismin ja laadullisen asennetutkimuksen lähestymistavat voivat tarjota relevantin ja toimivan lähtökohdan itsemurhien asennetutkimuksen valtavirran rinnalle. Tutkimustulokset voivat auttaa ymmärtämään paremmin itsemurhiin liittyvää arvokeskustelua sekä niitä tapoja, joilla itsemurha rakentui läheisten puheessa heidän ottaessaan kantaa itsemurhan itsekkyysmyyttiin. Samalla tulokset voivat antaa lisää näkökulmia itsemurhan tehneen läheisille tarkoitettujen interventioiden kehittämiseen sekä itsemurhaan liittyvän suruprosessin ymmärtämiseen.

Objectives. Death of a close relative is personal and challenging experience that everyone has to encounter at some point in life. Coaching to face grief and loss is generally seen as one of the basic tasks of children's literature. The objective of this study was to unravel the ways of describing and dealing with death in four Finnish children's books of my research material. According to previous studies the ways of describing and dealing with death in children's literature have been variated from 1600s to the 21st century. Today's models and grievances associated with grieving child and adult's role in research material are made visible in this study. Research methods. My Master's Thesis was a qualitative study and content analysis was used as research method. I examined the children's books of my research material by specifying and finding narrative solutions, similarities and differences between books related to ways of dealing with death. Due to the abstract nature of death as a phenomenon of human life, I took a data-driven, inductive approach to the ways of dealing with death in books I have chosen as my research material. In the end I presented my perceptions connected with previous studies. Results and conclusions. Subjectively experienced meanings were seen as key point of my study. Complexity of the grieving process got highlighted and on the basis of research material, the ways of dealing with death seemed to be clearly connected with development in childhood. The results of my study show that adults should learn how to become sensitive to child's non-verbal signals, recognize grief and individual ways of grieving as well as respect and strive to support child in grief caused by death of a close relative.

Tavoitteet. Suru ilmiönä on yhteiskunnassa jäänyt välttelyn ja vaimentamisen kohteeksi. Pienen lapsen suruun läheisen menettämisen seurauksena on keskitytty hyvin vähän, ja tutkimukset lapsen surusta ovat jääneet vähäisiksi. Tutkimukseni tavoitteena oli tutkia, millaisena varhaiskasvatusikäisen lapsen suru esiintyy suruoppaissa ja onko oppaiden välillä eroavaisuuksia lapsen surun kuvailuissa. Menetelmät. Tutkimus toteutettiin käyttämällä laadullista tutkimusstrategiaa. Aineisto koostui viidestä lapsen surua käsittelevästä suruoppaasta, joista kolme oli suomenkielisiä ja kaksi englanninkielisiä. Oppaat oli pyritty valikoimaan niin, että ne olisivat helposti saatavia ja yleisesti käytettävissä olevia. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tulokset ja johtopäätökset. Oppaat kuvailivat lapsen surua linkittäen siihen erilaisia reaktioita. Oppaat painottivat erityisesti eri tunteita, käyttäytymisreaktioita sekä surun näkymättömyyttä.Kaikissa oppaissa oli kuvailuja surun ilmaisusta leikissä, surun aiheuttamista fyysisistä kehon reaktioista sekä lapsen itsesyytöksistä kuolemasta. Lisäksi oppaista nousi esille surua vaikeuttavat seikat, surun pääsyn salliminen ja estäminen, menetyksen kohtaaminen ja surun käsittely. Kaikissa oppaissa esiintyi surukuvailuja kaikenikäisiä lapsia koskevina. Neljässä oppaassa lapsen surua kuvailtiin jakamalla sen myös ikäluokkiin. Ainoastaan yksi opas erosi tämän suhteen kuvaillen lapsen surua ilman tarkkaa jaottelua ikäluokkiin. Kahden oppaan välillä esiintyi eroavaisuus siinä, että toisen mukaan lapselta pääosin uupuu kokemusta surun käsittelystä. Vastakohtana toinen opas esitti, että lapsen elämänkokemus saattoi toimia apuna surun käsittelyssä, jos hän oli kokenut aiempia traumoja. Kaikissa oppaissa lapsen surun yhteyteen liitettiin myös kuoleman ymmärtäminen, jonka pääosin katsottiin yhdistyvän lapsen ikätasoon.

Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, miten lapsen kuolemasta johtuvaa suruprosessia ja siihen liittyviä tunteita käsitellään Anna Elina Isoaron runokokoelmassa Tämänilmaiset (2019). Erittelen tarkkaa lähilukua hyödyntäen sekä teoksen aihetta ja sisältöä että surun tunnetta rakentavia runokeinoja. Keskityn tutkielmassa surun tunteeseen, koska hypoteesini on, että se nousee kaikista teoksen tunteista voimakkaimmin esiin. Tutkielman keskeinen kysymys on, miten teoksen aihe ja siihen valitut runokeinot kommunikoivat keskenään: tukevatko ne toisiaan vai asettuvatko ne ristiriitaiseen suhteeseen toisiinsa nähden. Tutkielma esittää, miten nämä kaksi osa-aluetta pääsevät yhdistymään teoskokonaisuudeksi, jonka eri osat osallistuvat suruprosessin rakentumiseen. Tutkielma asettuu sekä kirjallisuudentutkimuksen että tunteidentutkimuksen piiriin. Lisäksi tutkielmassa tukeudutaan teoskokonaisuuden poetiikkaa käsittelevään teoriataustaan. Näitä yhdistelemällä tutkielmaan luodaan mahdollisimman todenmukainen käsitys siitä, minkälaisia emootioita, affekteja ja tunteita teoksesta nousee esiin ja miten teoskokonaisuus, eri osastot ja teoksen vaihtuva puhuja-asema vaikuttavat suruprosessin ja surun tunteen ilmenemiseen. Tutkielma osoittaa, että teokseen valituilla runokeinoilla on merkityksensä surun tunteen rakentumisessa. Erilaisilla runokeinoilla luodaan ero tilallisten affektien ja kerronnallisten emootioiden välille. Puhuja-aseman muuttuvat näkökulmat tuovat suruprosessiin useita kokijoita, ja teoksen metalyyrinen puhuja osoittaa, miten haastavaa surun tunnetta on sanallistaa rehellisesti. Typografisella asettelulla, rytmillä, vertailulla, motiiveilla ja muilla runokeinoilla nostetaan esiin surun muotoja ja kerrotaan, miltä suru sen kokijasta todella tuntuu. Teoksen intertekstuaalinen aines tekee yksityisestä surukokemuksesta yleisemmän. Kuolemasta kirjoittamisen perinne näyttäytyy teoksessa elinvoimaisena ja monipuolisesti käytetyt intertekstit syventävät tulkintoja lapsen menetyksestä johtuvasta surusta.

Mediatisaation vaikutus lisääntyy yhteiskunnassa ja uskonnoissa. Sosiaalinen media muodostaa foorumin, jota käytetään yhteydenpitoon ja verkostoitumiseen. Aikaisemmin yksityinen suru on tullut julkisemmaksi surublogien myötä ja ovat luomassa omalta osaltaan uutta kuolemankulttuuria. Tässä pro gradu -työssäni tutkin, miten nuorten leskien suru näyttäytyy blogeissa. Tutkimusaineisona on vuoden tekstit eli postaukset viiden 21–36 vuotiaan naislesken blogeista, sen kirjoittamisen aloittamisesta tai puolison kuolemasta. Blogit ovat julkisesti luettavissa internetissä.Taustateorioina ovat perinteinen Elisabeth Kübler-Rossin suruteoria ja Mari Pulkkisen analyysimalli surusta kokonaisvaltaisena kokemuksena sekä Kenneth I. Pargamentin uskonnollinen coping -teoria. Laadullinen tutkimukseni metodi on narratiivinen, jossa olen tehnyt aineistosta sekä kategoris-sisällöllisen että holistis-sisällöllisen analyysin. Tiivistin blogeista minikertomukset, tein exceliin jokaisesta blogista aikajanat, joihin sijoitin toimintaa, tunteita ja uskonnollisuutta kuvaavat ilmaisut. Aikajanan avulla piirsin kuvaajat tunneilmaisuista. Tutkimuskysymykseni ohjaamana poimin blogeista sitaatteja, jotka muodostivat kolme ryhmää, joiden alle jakautuivat blogeista esiin nousseet suruun vaikuttavat tekijät. Nämä teemat ovat tutkimukseni tulosluvut: Tunteiden vuoristorata, Leskeyden ”varjot ja hunnut” ja Apua, voimaa, turvaa. Lesket kirjoittavat värikkäästi suruun liittyvistä tunteista ja tuntemuksista. Blogeissa suru ei näyttäyty vaiheteorian mukaisena vaan ”vuoristoratana”, jossa ”romahduksen” aiheuttaa esimerkiksi tuoksu, mielikuva, merkkipäivä. Koko vuoden ajan ja vielä vuosipäivänä toivotaan puolison paluuta. Lesket käsittelevät kirjoituksissaan surun vaikutusta elämänsä kaikilla alueilla, joista nousevat leskeyteen liittyvät haasteet. Neljässä blogissa pohditaan kuoleman jälkeiseen elämään ja iäisyyteen liittyviä teemoja ja Jumalalta pyydetään vastauksia. Yliluonnolliset kokemukset puolison läsnäolosta ja todentuntuiset unet ovat voimavarana leskillä. Blogeissa tulevat esille sosiaalinen kontrolli ja sosiaalinen väistäminen, ihmissuhteiden katkeaminen ja jopa kiusaaminen. Näitä vastaan lesket puolustautuvat blogeissa. Lapset, läheiset ja ystävät ovat tärkeitä auttavia tekijöitä surusta selviämisessä. Elämänvoima ajaa heitä eteenpäin tekemään rohkeita muutoksia elämässä ja kolme solmiikin uuden parisuhteen. Blogi on osa leskien surumatkaa. Se on heille terapiana, muistina ja mittarina toipumisesta ja toiveena olla apuna vastaavassa elämäntilanteessa oleville. Tutkimuksessani olen analysoinut blogiin kirjoitettua surua, mutta leskien henkilökohtainen ja koettu suru voi olla jotain enemmän, mitä blogiin ei ole kirjoitettu. Tutkimukseni avaa kokonaisvaltaisesti menetyksen jälkeisen vuoden todellisuutta leskien elämässä.

Tämä pro gradu -tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus, joka perustuu kahdeksaan (8) haastatteluun. Haastattelut on nauhoitettu ja äänitysmateriaali on litteroitu sekä analysoitu. Analysoimisessa on käytetty sisällönanalyysiä. Tämän tutkimuksen toimijoina ovat omaiset – miespuoliset – jotka ovat osallistuneet sekä arkun kantamiseen että haudan täyttämiseen lapioimalla arkun hautaamisen yhteydessä. Tutkimuksessani on kyse erään hautausrituaalin tutkimisesta – arkkuhaudan täyttö lapioimalla. Tarkemmin siitä mitä merkityksiä omaiset antavat tälle tapahtumalle. Alku hypoteesini oli, että yksi vahvimmista merkityksistä olisi paikkakunta sidonnaisuus sekä se, että kyseessä on vain tapa, josta ei osata luopua. Pro gradu -tutkielmani mukaan ei kuitenkaan välttämättä ole kyse tiettyjen paikkakuntien toiminta tavasta, vaan pikemminkin tapa peittää hauta lapioimalla omaisten voimin liittyisi sukuihin ja vielä tarkemmin jopa yksilöihin sukujen sisällä. Eli ikään kuin jollain suvuilla on ollut tapana toimia näin, mutta koko suku ei niin enää toimi vaan tietyt henkilöt kannattelevat tätä tapaa ja vievät sen mukanaan sinne missä asuvat. Haastattelin neljä (4) henkilöä Lapissa ja neljä (4) pääkaupunkiseudulla. Pääkaupunkilaiset ovat myös alun perin kotoisin Lapista. Toinen erittäin merkittävä syy osallistua haudan täyttöön lapioimalla oli viimeinen hyvästijättö tai palvelus. Kolmas syy on asian konkretisoituminen – kuolema konkretisoituu. Asia ei jää kesken eikä sitä voi enää perua. Kunniatehtävästä oli myös kyse joidenkin haastateltavien kohdalla sillä he kokivat, että tehtävään osallistuminen on pääsemistä osalliseksi tätä tehtävää. Velvollisuus nousi esille mitä läheisemmästä vainajasta oli kyse, varsinkin jos vainajana olivat omat vanhemmat ja lapset. Myös surutyön merkitys on mainittava, kun annetaan merkityksiä arkkuhaudan täytölle lapioimalla omaisten voimin. Surutyön merkitys on suuri. Tämä tapa on joillekin omaisista erittäin merkittävä. Ja niin kuin useampi haasteltava kertoi, että heidän mielestään tämä tapa pitäisi olla aina mahdollinen, mikäli omaiset sitä haluavat. Se on pieni asia seurakunnalle, mutta saattaa olla todella merkittävä asia omaisille. Jokainen hautaus tulisikin hoitaa aina tapauskohtaisesti sekä kuunnellen ja kunnioittaen vainajan ja hänen läheistensä toiveita. Kuolema on kuitenkin jokaisen elämän konkreettinen loppu, josta seuraa ainutkertainen asia – vainajan hautaaminen, viimeinen matka. Ja tällä matkalla omaiset ja heidän toiveensa ovat merkittävässä roolissa.