Browsing by Subject "syntaksi"

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Alzheimerin tautiin sairastuneen henkilön päiväkirjatekstien syntaktisia muutoksia ja pyritään tavoittamaan Alzheimerin taudin vaikutuksia kirjoitettuun kieleen. Tekstejä tarkastellaan kognitiivisen kielentutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä skeemojen ja skemaattisuuden näkökulmasta; aineistosta pyritään havainnoimaan, kuinka konstruointi ja asiaintilojen kuvaus muuttuvat aikojen saatossa – mahdollisesti Alzheimerin taudin seurauksena. Tarkasteltavia (rakenne)skeemoja ovat syntaktiset lausetyypit: analyysissa tarkastellaan lausetyyppien jakaumaa ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä transitiivilauseiden erilaisten rakenteiden variaatiota. Tekstien skemaattisuutta arvioidaan transitiivilauseiden lausekkeiden määrän ja funktioiden sekä substantiivilausekkeiden sisältämien määritteiden kautta. Skemaattisuuden analysoinnin lähtökohtina ovat seuraavat periaatteet: 1) mitä useampi lauseke, sitä spesifimpi kuvaus, 2) adverbiaalillinen lause on adverbiaalitonta spesifimpi ja 3) määritteen sisältävä lauseke on määritteetöntä spesifimpi. Koska tutkimus keskittyy rakenteiden tarkasteluun, semantiikka jää pääosin tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin yliopistolle tutkimuskäyttöön lahjoitetun päiväkirja-aineiston teksteistä vuosilta 1985, 2000 ja 2012. Aineisto on rajattu siten, että mukana on aineistoa ajalta ennen AT-diagnoosia ja ajalta sen jälkeen – näin taudin mahdolliset vaikutukset nousevat parhaiten esiin. Tutkimuksessa yhdistyvät kvalitatiiviset ja kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät, kun aineistossa tapahtuvia muutoksia tarkastellaan syntaktiseen analyysiin perustuvien määrällisten tilastojen avulla. Aiemmissa tutkimuksissa syntaksin on osoitettu pysyvän suhteellisen muuttumattomana, mutta tässä tutkimuksessa tavoitetut syntaktiset muutokset ovat selkeitä. Lausetyyppien jakaumassa tapahtuu vuosien saatossa muutoksia: monikäyttöisten lausetyyppien osuus kasvaa ja erikoislausetyyppien osuus vastaavasti pienenee. Merkittävimmät muutokset näkyvät kopulalauseissa, joiden osuus kasvaa 10,6 %:sta 18,5 %:iin, ja tilalauseissa, joiden osuus laskee 20,6 %:sta 14,8%:iin. Kaikki tulokset viittaavat siihen, että skemaattisuus lisääntyy vuodesta 1985 vuoteen 2012: lausekkeiden määrä vähenee, adverbiaalillisten lausekkeiden osuus pienenee ja substantiivilausekkeiden edussanat saavat aiempaa harvemmin määritteitä. Transitiivilauseiden skeemojen tarkastelu puolestaan osoittaa, että läpi aineiston yleisimmiksi nousevat prototyyppistä transitiivilauseen skeemaa lähinnä olevat rakenteet ja että kirjoittaja käyttää loppuvaiheessa aiempaa vähemmän erilaisia rakenteita – skeemojen varioiminen vähenee. Skeemoihin liittyvien muutosten trendi on tasainen, kun taas skemaattisuuden lisääntyminen painottuu vuosien 2000–2012 väliin. Alzheimerin taudin vaikutuksia kirjoitettuun kieleen on tutkittu toistaiseksi melko vähän, ja siten tarvetta jatkotutkimuksille on vielä monella saralla. Tämän tutkimuksen tulokset herättävätkin paljon uusia tutkimuskysymyksiä, ja esimerkiksi perehtyminen ilmiöiden semanttiseen puoleen rakenteellisen ohella saattaisi olla yksi tapa viedä tätä tutkimusta eteenpäin.

Tutkimus käsittelee William Shakespearen näytelmässä Henry V esiintyviä SOV-sanajärjestyksiä sekä näiden saksankielisiä käännöksiä August Wilhelm von Schlegelin käännöksessä Heinrich V. SOV-sanajärjestys on Shakespearen englannissa poikkeava ja siksi merkittävä syntaktinen tyylikeino, jolla voi korostaa runollista ylätyyliä tai puhujan mielenliikutusta. Tutkimuksessa analysoidaan yhdeksäntoista näytelmässä esiintyvän SOV-sanajärjestyksen tyylillistä vaikutusta sekä sitä, miten se välittyy Schlegelin saksannoksessa. Myös Shakespearen käyttämän runomitan silosäkeen vaikutusta sanajärjestysvalintoihin alkutekstissä ja käännöksessä käsitellään. Teoriaosiossa käsitellään englannin ja saksan syntaksia, etenkin sitä, mikä on normaali sanajärjestys ja miten siitä poikkeaminen vaikuttaa tyyliin ja informaatiorakenteeseen. Shakespearen ajan varhaisuusenglanti oli syntaksiltaan nykyenglantia vapaampi ja Shakespeare käytti kieltä sekä runomitan että syntaksin osalta aikalaisiaan luovemmin. Myös Shakespearen integroitumista Saksan kirjallisuuskaanoniin tarkastellaan, sekä tämän vaikutuksia Schlegelin käännösperiaatteisiin. Schlegel pyrki käännöksissään sisällön ja muodon mahdollisimman tarkkaan kääntämiseen. Analyysin tuloksena on, että 15 alkutekstin SOV-sanajärjestyksestä palvelee runomittaa, eikä säännönmukainen SVO-sanajärjestys sopisi näissä kohdissa mittaan. SOV-sanajärjestykset luovat myös syntaktista jännitettä ja niitä esiintyy usein silloin, kun puhuja on tunnekuohussa. Schlegel ei käännä SOV-sanajärjestyksiä samalla tavalla syntaksisääntöjä rikkoen kuin alkutekstissä, eikä hän käytä muutakaan yhdenmukaista korvaavaa käännösstrategiaa. Schlegel kuitenkin säilyttää käännöksessään runomitan ja yleensä myös lauserakenteen sekä sanajärjestyksenkin siinä määrin kuin saksan syntaksi sallii. Siksi tyylillinen vaikutelma vastaa käännöksessä yleensä hyvin pitkälti alkuperäistä. Lisäksi Schlegel käyttää myös jonkin verran saksan kielelle epätyypillisiä sanajärjestyksiä sekä mm. elisioita, jotta käännös sopii mittaan. Koska useat SOV-sanajärjestykset alkutekstissä palvelevat runomitan toteutumista, voidaan myös niitä syntaktisia ja muita valintoja, jotka johtuvat runomitan noudattamisesta, pitää korvaavana käännösstrategiana.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin, missä eri merkitystehtävissä E-infinitiivin instruktiivia käytetään ja miten sen käyttö on muuttunut viime vuosisadalla. E-infinitiivin instruktiivi (esim. tehden, tullen, mennen) on esitetty kieliopeissa ensisijaisesti tapaa ilmaisevana infinitiivinä, joka vastaa suurin piirtein siten että -lausetta. Infinitiiviä kuitenkin käytetään useissa kiteytyneissä ilmauksissa, jotka ilmaisevat muun muassa ehtoa, syytä ja aikaa. Tällaisia ovat esimerkiksi rakenteet jostain riippuen, jostain johtuen ja jostain alkaen. Käytän aineistonani 1900-luvun sanomalehdistä saamiani esimerkkejä, jotka hankin https://korp.csc.fi-sivustolta. Aineistoni koostuu yhteensä 3900 esimerkistä. Tutkimusotteeni on laadullinen ja lähestymistapani induktiivinen. Analyysini ei siis pohjaudu valmiiseen teoreettiseen malliin, vaan kuvaukseni infinitiivistä kumpuaa aineistostani. Jaan E-infinitiivin instruktiivin 12 merkitystehtävään: tapa, oheistoiminta, eriaikainen toiminta, syy, ehto, aika, kontekstualisointi, kontrastointi, näkökulma, metatekstuaaliset ilmaisut, kiteymät ja tiivistäminen. Kunkin merkitystehtävän yhteydessä esittelen yleisiä rakenteita, joilla merkitystehtävää toteutetaan. Näin luon teoreettisen käsitteistön, jota pystyn soveltamaan aineistooni ja jonka avulla pystyn kvantifioimaan E-infinitiivin instruktiivin käytössä tapahtuneet muutokset. Tutkielman diakronisessa osuudessa tarkastelen satunnaisotantaan perustuvaa aineistoani esittämäni kuvauksen valossa. Analysoin sata osumaa vuosikymmentä kohden aikaväliltä 1910–1990 – yhteensä siis 900 osumaa. Lasken, miten paljon kutakin merkitystehtävää toteuttavia tapauksia on kunkin vuosikymmenen aineistossa, ja vertailen tuloksia keskenään. Lisäksi tarkastelen seuraavia yksittäisiä verbejä: ollen, sanoen, katsoen, pitäen, lukien, päättäen, päätellen, tullen, ottaen, riippuen, verraten, käyttäen, ajatellen, johtuen ja liittyen. Sovellan samaa teoreettista mallia niihin ja tarkastelen sataa osumaa kahdelta vuosikymmeneltä, aineiston varhaisesta ja tuoreesta päästä. Näin pystyn vertailemaan, onko verbien käytössä tapahtunut muutosta vuosisadan aikana. E-infinitiivin instruktiivin käyttö on 1900-luvulla muuttunut siten, että varhaisissa lehdissä sitä käytetään enimmäkseen tekemistä ilmaisevissa lausekkeissa ja myöhemmissä lehdissä koko lausetta määrittävissä adverbiaaleissa. Sama tendenssi näkyy erityisesti verbeissä päätellen, tullen, ottaen, ajatellen ja liittyen. Toinen havaittava muutos on se, että verbit ovat yhdenmukaistuneet semanttisesti: ennestään monissa eri merkitystehtävissä käytetyt verbit ovat kiteytyneet yhteen tai muutamaan merkitystehtävään. Muutoksista huolimatta tavan ilmaiseminen on pysynyt E-infinitiivin instruktiivin yleisimpänä merkitystehtävänä.

Tutkielmassa tarkastellaan naisten semanttisia rooleja. Aineistona on Naisasialiitto Unionin vaikutuksesta syntyneen, vuosina 1905–1949 julkaistun Naisten ääni -järjestölehden vaaleja edeltävät mielipidekirjoitukset. Tarkastelun kohteena on väärin toimiva nainen, joko miehiä äänestävä tai kokonaan äänestämättä jättävä. Aineistona on yhteensä kaksikymmentä mielipidekirjoitusta vuosilta 1907–1945. Vaaleja edeltävissä mielipidekirjoituksissa kuvataan edellisten vaalien tuloksia tai kerrotaan tulevien vaalien tärkeydestä. Äänestämisen tärkeyttä argumentoidaan spekuloiden mahdollisia seurauksia, jos naiset eivät äänestä tai äänestävät miehiä. Näistä naisista analyysin kohteeksi rajataan subjektina toimivat ihmistarkoitteiset naisiin viittaavat lekseemit. Väärin toimivien naisten subjekteja on aineistossa 158 kappaletta. Tutkielman metodina käytetään tekstianalyysia. Syntaktinen analyysi toimii taustametodina semanttisten roolien hahmottamisessa. Teoreettisena taustateoriana toimii diskurssianalyysi ja tutkielman teoreettisena päänäkökulmana semanttiset roolit sekä moniäänisyys. Moniäänisyyden näkökulmasta analysoidaan evaluoivia tekstin piirteitä, modaaliverbejä, jos-konjunktioita lauseen aloittajana sekä monikon 1. persoonan käyttöä. Tutkielmassa naisten semanttisiksi rooleiksi muodostuu kaksi ryhmää: aktiiviset naiset ja passiiviset naiset. Aktiivisten naisten ryhmän semanttisia rooleja ovat agentti ja aiheuttaja, ja passiivisten naisten rooleja kokija, kohde sekä hyötyjä. Aktiivisten naisten roolit muodostavat 79 prosenttia kaikista aineiston subjekteista. Agenttien ja aiheuttajien käytöllä kirjoittajat osoittavat naisten toimivan tietoisesti väärin omaa sukupuoltaan kohtaan. Aktiivisten naisten ryhmän suuruus osoittaa selvästi, että kirjoittajat pitävät naisten epätoivottua toimintaa naisten tietoisena ja aktiivisena valintana. Passiivisten naisten 21 prosentin osuus kuvaa naisia ulkopuolisina ja miehen ohjailussa olevina. Moniäänisyyttä rakentavien kielenpiirteiden avulla mielipidekirjoittajat argumentoivat oikean toiminnan puolesta. Evaluoivien kielen piirteiden kautta kirjoittajat nimeävät väärin toimivia naisia halveksuen ja pyrkivät korostamaan heidän toimiensa ajattelemattomuutta. Modaaliverbien kautta lukijoita puolestaan käsketään toimimaan oikealla tavalla sekä modaalisten verbiketjujen avulla ohjaillaan. Lauseen aloittava jos-konjunktio tuo lausekontekstiin spekulointia niistä ongelmista, joita naisten väärästä toiminnasta seuraa. Samassa yhteydessä esiintyy toisinaan väärä toiminta implisiittisenä rivien välissä. Monikon 1. persoonalla kirjoittajat puolestaan joko ryhmäyttävät itsensä kaikkiin naisiin korostaen negatiivisten seurauksien koskettavan myös heitä, tai korostavat kahden vastakkaisen naisryhmän muodostumista. Semanttiset roolit ja moniäänisyys muodostavat yhdessä kirjoittajien argumentin oikeasta ja väärästä naisesta.

Tämän tutkielman aiheena on Marcus Terentius Varron (116-27 eaa) Res Rusticae -teoksen dialogimuotoisen tekstin henkilöhahmojen kieli. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko teoksessa esiintyvien puhujien välillä havaittavissa kielellisiä eroja. Analyysin pohjana on teoksen kaikki kolme kirjaa kattava digitaalinen tekstikorpus. Aineisto on jäsennetty ja annotoitoitu puupankiksi, joka sisältää tiedot tekstin saneiden muoto-opillisista ominaisuuksista ja dependenssikieliopin mukaisista syntaktisista suhteista. Annotoinnissa on hyödynnetty tietokoneavusteista, automaattista jäsennystä, jonka käyttökelpoisuutta käsillä olevan tutkimuskysymyksen analyysissä työssä myös arvioidaan. Res Rusticaeta on pitkään tutkittu lähinnä maatalousaiheisena ammattikirjallisuutena, mutta uudemmassa tutkimuksessa on alettu kiinnostua teoksen dialogimuodosta, syvällisemmistä merkityksistä ja yhtäläisyyksiä filosofisen dialogin traditioon sekä satiiriin. Tekstissä esiintyvien eri henkilöhahmojen puheen sisällön ja etenkään kielellisten piirteiden eroihin ei kuitenkaan ole aiemmin kiinnitetty erityisempää huomiota. Puupankkiaineisto tekee mahdolliseksi määrällisen analyysin useista erilaisista kielellisistä piirteistä. Tässä työssä tarkastellaan erityisesti funktiosanojen frekvensseissä, ut-rakenteiden ominaisuuksissa ja alistuskonjunktioiden anastrofissa havaituja eroja dialogin puhujien välillä. Funktiosanojen esiintymisfrekvenssejä tutkimalla voidaan saada vihjeitä esimerkiksi eri puhujien mahdollisesti käyttämistä sivulausetyypeistä. Ut-rakenteiden tarkempi tutkiminen puupankkiaineiston avulla on esimerkkinä yksityiskohtaisemmasta lauserakenteiden tarkastelusta. Anastrofi on aiemmassa tutkimuksessa esiin nostettu Varron kielelle tyypillinen. Puhujien välillä havaitut erot kielellisissä piirteissä näyttävät niin vahvoilta, että niiden tutkiminen perusteellisemmin vaikuttaa mielekkäältä. Erilaisten leksikaalisten ja syntaktisten piirteiden takana voi kuitenkin olla moninaisia syitä ja kielellisiä ilmiöitä, joten useimmissa tapauksissa menetelmien tässä tutkielmassa tuottamat havainnot toimivat lähinnä hyvinä vihjeinä perusteellisemman tutkimuksen kohteiksi. Joka tapauksessa käytetyt digitaaliset menetelmät ja erityisesti puupankkien analysointi osoittautuvat tutkimuskysymyksen kannalta hyödyllisiksi ja käyttökelpoisiksi. Lisäksi tämänkaltainen aineiston yleiskuvan tarkastelu parhaimmillaan tuottaa uusia havaintoja sellaisista erityspiirteistä, joihin ei välttämättä muuten tulisi kiinnittäneeksi huomiota.