Browsing by Subject "taide"

Tavoitteet. Taiteen ja käsityön suhde yhtäläisyyksineen ja eroineen on puhuttanut molempien alojen tutkijoita, asiantuntijoita ja harrastajia jo teollistumisesta lähtien. Luovuuden, itseilmaisun ja taiteellisuuden merkitys käsityölle on noussut esiin monissa käsityön eri osa-alueita ja suuntauksia kartoittavissa tai määrittelevissä tutkimuksissa. Vaikka alalla on tehty ansioitunutta kontekstualisointia (ks. esim. Ihatsu, 2002; Kröger, 2003), on taidekäsityön teoria vielä hajanaista, eikä yksiselitteisiä käsitteitä ole syntynyt. Oppiaineena käsityö on kokenut 2000-luvulla merkittäviä rakenteellisia ja kulttuurisia muutoksia, jotka osaltaan korostavat taidekäsityön merkitystä käsityöoppiaineelle. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa ja analysoida taidekäsityön opetusta osana käsityöoppiainetta, sekä sen 2000-luvulla läpikäymää muutosta. Menetelmät. Tutkimuksen aineistoksi valikoitui tietokantahakutulosten pohjalta kvalitatiiviseen tarkasteluun neljä käsityötieteellistä tekstiä, jotka käsittelevät taidekäsityötä osana käsityöoppiainetta 2000-luvun Suomessa. Vuosien 2005 ja 2018 välillä julkaistut tekstit mahdollistivat taidekäsityön tarkastelun osana käsityöoppiaineessa 2000-luvulla tapahtunutta muutosta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin narratiivista kuvailevaa kirjallisuuskatsausta, jolla toteutettiin yleiskatsaus taidekäsityöstä osana käsityöoppiainetta. Tulokset ja johtopäätökset. Aineistossa korostui taiteen ja käsityön, sekä taidekäsityön ja perinteisen käsityön yhteistyön merkitys. Luovuuden ja itseilmaisun sisällyttäminen käsityöhön nähtiin erityisen tärkeinä itsereflektion ja ympäröivän maailman suhteen kehittymiselle. Taidekäsityön hyödyntäminen oli tärkeää kokonaiselle taidekäsitykselle perustuvalle opetukselle. Taidekäsityö osana käsityöoppiainetta sekä hyödynsi että kehitti holistista käsityöprosessia, jossa yhdistyvät erilaiset taitamisen ja tietämisen muodot. Taiteidenvälistä integrointia tulee hyödyntää siten, että oppiaineiden uniikit piirteet eivät unohdu. Taiteellinen ilmaisu ei toteudu, jos käsityötaitojen opetteleminen jätetään oppiaineen ulkopuolelle. Taidekäsityö tukee käsityön merkitystä ja oppiaineesta saatavia hyötyjä, ja siksi oppiainetta tulee kehittää tasapuolisesti sen eri osa-alueista huolehtien.

Tunnetaidoilla on suuri merkitys lasten elämään. Toimivien tunnetaitojen avulla esimerkiksi lapsen itsetunto ja kyky huomioida toisia voivat parantua. Tunnetaitoja opitaan jokapäiväisessä arjessa, niin kotona kuin päiväkodissakin. Kaikki päiväkodin työntekijät vaikuttavat omalla käyttäytymisellään ja panoksellaan tunnekasvatuksen toteutumiseen. Taiteen avulla esimerkiksi tunteiden ilmaisu ja tunnistaminen voi olla lapsille helpompaa, kuin pelkkiä sanoja käyttäen. Tutkimustehtävänä on selvittää, kuinka usein kyselyyni vastanneet varhaiskasvatuksen ammattilaiset käyttävät piirtämistä ja maalaamista tunnekasvatuksen tukena työssään päiväkodeissa, millä keinoin he sitä käyttävät ja minkälaisia kokemuksia heillä on sen käytöstä. Tutkimukseni tavoitteena on saada tietoa siitä, millä tavoin kyselyyni vastanneiden, päiväkodeissa työskentelevien henkilöiden ryhmissä käytetään taidetta tunnekasvatuksen tukena ja miten sen käyttö koetaan Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena vuoden 2021 aikana. Aineisto kerättiin netissä jaettavan kyselylomakkeen avulla. Kysely koostui 28:sta suljetuista kysymyksestä, sekä kuudesta avoimesta kysymyksestä. Kyselyyn vastasi yhteensä 15 vastaajaa, joista 12 toimi varhaiskasvatuksen opettajana sekä kolme lastenhoitajana. Kyselyyn vastanneiden varhaiskasvatuksen ammattilaisten ryhmissä oli lapsia nollasta ikävuodesta seitsemään ikävuoteen. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä käyttäen. Tutkimustulosten mukaan vastanneiden varhaiskasvatuksen ammattilaisten ryhmissä piirretään ja maalataan usein, mutta piirtämistä ja maalaamista käytetään tunnekasvatuksen tukena harvemmin. Vastaajien ryhmissä ilmaistaan, tunnistetaan, käsitellään ja säädellään tunteita monin eri tavoin piirtämisen ja maalaamisen avulla. Lähes jokainen kyselyyn vastannut oli kiinnostunut käyttämään piirtämistä ja maalaamista tunnekasvatuksen tukena. Kyselyyn vastanneilla oli paljon positiivisia kokemuksia taiteen käytöstä tunnekasvatuksen tukena. Positiivisten kokemusten lisäksi vastaajat listasivat paljon haasteita, joita piirtämisen ja maalaamisen käyttöön liittyy. Tulosten perusteella taiteen hyödyntäminen varhaiskasvatuksen tunnekasvatuksessa on haastavaa, mutta onnistuessaan avartavaa ja antoisaa.

Taideteoksen alkuperä -esseessään saksalaisfilosofi Martin Heidegger (1889–1976) kysyy, onko taide vielä totuuden tapahtumisen tapa, joka on historiallisen olemassaolon tapamme kannalta ratkaiseva. Tämän työn tarkoituksena on avata uudelleen tämä Heideggerin kysymys. Onko meillä taidetta myös muussa kuin kulttuuristen hyödykkeiden mielessä? Mitä merkitystä taiteella on? Työ keskittyy niihin teksteihin, joissa Heidegger selvittelee välejään platonistisen estetiikan kanssa. Heideggerin mukaan platonistinen käsityöläisontologia on juurruttanut estetiikkaan käsityksen taiteesta representatiivisena esittämisenä, joka sisältää oletuksen olioiden esitettävyydestä, niiden pysyvästä läsnäolosta subjektille. Estetiikan Heidegger tulkitseekin subjektivismin oireeksi ja hylkää siksi vakiintuneet käsitykset taiteen tehtävästä: taiteen tehtävä ei hänelle ole tuottaa esteettisiä elämyksiä, ei ilmaista subjektin tuntoja tai arvostuksia eikä myöskään kuvata todellisuutta sen jäljentämisen mielessä. Taideteos-esseen kantava ajatus on, että taiteen alkuperä ei ole ihminen, vaan esiin tuleminen, jolle tekeminen ikään kuin vain tarjoaa kanavan. Näin taiteen voi nähdä avaimena ontologiseen reseptiivisyyteen, kokemukseen olevasta merkityksellisyydeltään rikkaampana kuin mikään mielle siitä. Heidegger olettaa, että teoksen totuus on mahdollista jakaa, ja kirjoittaa, ettei teos eristä ihmisiä elämyksiin vaan siirtää heidät teoksessa tapahtuvaan totuuteen. Työn keskeinen tavoite onkin selvittää sitä kriittistä keskustelua, jota Heideggerin oletuksesta taiteen jaettavuudesta on käyty. Kriitikoista Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy nostavat esiin jakamisen ja sitä kautta myös esittämisen teoksen avaaman mielekkyyden muodostumisen ehtona. Tästä Heideggerin kriitikoiden avaamasta näkökulmasta, taiteen tehtävästä tai tarkoituksesta on mielekästä puhua jonakin, joka siirtää meidät teoreettisen ajattelun alueelta käytännölliselle, toiminnan ehdot asettavalle alueelle. Heideggerin hahmottelema siirtymä sellaiseen taidetta koskevaan ajatteluun, jonka lähtökohta on taiteen tapahtuminen, kääntääkin ympäri myös kysymyksen taiteen tehtävästä. Kysymys meidän taiteelle asettamastamme tehtävästä kääntyy tehtäväksi, jonka taide asettaa meille.

Tutkielmani tarkastelee estetiikassa ja filosofiassa käytettyjä tunnetermejä sekä niihin liittyviä käsityksiä ja teorioita. Työn lähtökohtana on huomio, että tunneilmiöitä koskevaa nykykeskustelua hallitseva emootiolähtöinen näkökulma ei onnistu selittämään taiteen ja tunteiden kytköstä tavalla, joka vastaisi asiaa koskevia intuitioita ja arkipuheessa ilmeneviä käsityksiä. Ennen kaikkea emootiolähtöisillä teorioilla on vaikeuksia selittää tyydyttävällä tavalla tunneilmiöiden kokemusaspektia ja subjektiivisen taidekokemuksen merkityksellisyyttä – taide vaikuttaa olevan meille tärkeää tavalla, joka liittyy nimenomaan sen affektiiviseen puoleen. Lisäksi taiteeseen liittyvät tunneilmiöt ovat usein luonteeltaan sellaisia, ettei niitä ole mielekästä analysoida emootiolähtöisessä viitekehyksessä. Tyypillisesti propositionaalisia ja intentionaalisia tekijöitä painottava tutkimusote soveltuu huonosti tunteiden ja tunnelmien kaltaisten suuntautumattomien tunneilmiöiden analysoimiseen. Jyri Vuorisen kirjoituksiin (Aitoja ja Alueita, 2001) viitaten esitän, että käsitteellisellä lähtökohdalla on merkittävä tutkimuksen suuntaa ohjaava ja teorian ongelma-aluetta rajaava funktio. Määrittelemällä käsitteiden rajat tietyllä tavalla tutkittavat ilmiöt alkavat näyttäytyä erilaisina. Kuitenkin sanoja kuten ”emootio”, ”affekti”, ”tunne” ja ”tunnelma” käytetään teoreettisessa keskustelussa varsin vaihtelevilla tavoilla ja usein niin, että termejä ei määritellä eksplisiittisesti. Siksi pidän termejä ja käsitteitä painottavaa tutkimusnäkökulmaa perusteltuna. Vaikka tunneilmiöiden kokemusaspektia pidetään intuitiivisesti keskeisenä tunneilmiöiden osatekijänä, se jää yleensä marginaaliseen asemaan emootiolähtöisissä, propositionaalisia ja fysiologisia osatekijöitä painottavissa teorioissa. Pyrin ymmärtämään, miksi ensimmäisen persoonan näkökulma jää niin vähälle huomiolle ja miksi emootiolähtöiset teoriat eivät ole selitysvoimaisia taide-tunne -kytköksen subjektiivisen merkityksellisyyden osalta. Esitän, että tunnetermeihin ja erityisesti sanaan “tunne” liittyy implisiittinen ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio: voidaan ajatella, että tunneilmiöitä ja tunnekokemusta pidetään merkityksellisinä asioina, koska ne kytkeytyvät jollain tavalla käsityksiimme siitä, mitä on olla ihminen. Vaikka tarkastelen nykykeskustelua kriittisesti, totean, että sille tyypillinen propositionaalisiin ja fysiologisiin tekijöihin keskittyminen on ymmärrettävää metodologisista ja tieteenfilosofisista syistä – subjektiivinen kokemus ja ensimmäisen persoonan näkökulma ovat haastavia tutkimuskohteita varsinkin analyyttisen filosofian ja luonnontieteen näkökulmasta. Tutkielman toinen osa tarkastelee tunnetermejä ja edellä kuvailtua problematiikka historiallisesta näkökulmasta. Kysyn muun muassa, miten ensimmäisen persoonan näkökulma kytkeytyy tunnetermeihin suhteessa laajempiin aatehistoriallisiin teemoihin, kuten muuttuvaan ihmiskäsitykseen ja maailmankatsomukseen. Esitän, että nykyisen emootiokäsitteen keskeisenä lähtökohtana voidaan pitää Thomas Brownia ja 1800-luvulla yleistynyttä sekulaariin tieteellisyyteen pyrkivää keskustelua. Tunne-sanaan liittyviä konnotaatioita voidaan puolestaan ymmärtää varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen kontekstissa: muun muassa René Descartesin, John Locken ja David Humen myötä ensimmäisen persoonan näkökulmaan liittyvistä käsitteistä kuten tunteesta, kokemuksesta ja tietoisuudesta tuli eksplisiittisiä filosofisen ajattelun kohteita. Samalla niistä tuli ideoita, jotka liitettiin ihmisenä olemisen erityislaatuun. Lopuksi esitän, että vastaava ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio on läsnä nykyisessä sanassa ”tunne” – varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen valossa voidaan ymmärtää, miksi tunne-taide kytköstä pidetään eksistentiaalisesti merkityksellisenä ja tärkeänä. Taiteen affektiivinen puoli ei rajoitu kognitiivisten ja fysiologisten osatekijöiden perusteella määriteltäviin emootioihin – se nähdään ihmisenä olemisen erityislaatuun liittyvänä tekijänä.

Tässä opinnäytetyössä tutkittiin, miten ontologinen käänne on vaikuttanut arkeologian epistemologiaan, ja miten irtautuminen vanhasta ihmiskeskeisestä tietokäsityksestä mahdollistaa rakkauden tutkimisen arkeologiassa. Lisäksi työssä ehdotetaan uusi tapa tutkia rakkautta arkeologiassa. Rakkauden määritelmät paljastavat kahtiajaon materian ja mielen välillä. Siitä syystä opinnäytetyössä lähestytään tutkimuskysymyksiä ihmisyyden jälkeen tulevien teorioiden valossa, jotka eivät anna mitään erityisasemaa mielelle tai materialle. Teorioista keskitytään spekulatiiviseen realismiin ja taidearkeologiaan, joita käsitellään suhteessa arkeologiassa 2000-luvun jälkeen laajemmin vaikuttaneeseen uusmaterialismiin. Spekulatiivisen realismin tarkastelussa keskitytään Graham Harmanin kehittämään objektiorientoituneeseen ontologiaan, jossa kaikki objektit ovat vetäytyneitä niin, että ne ovat enemmän kuin osiensa summa ja vähemmän kuin niiden vaikutukset. Koska taidetta on ehdotettu tavaksi lähestyä vetäytyneitä objekteja, taidearkeologian kautta ontologialle muodostuu arkeologinen konteksti. Taidearkeologian tarkoitus rikkoa totuttuja rakenteita, systeemejä ja narratiiveja liittyy opinnäytetyöhön, sillä rakkaus on tutkimusaiheena arkeologialle epätavallinen. Taidearkeologian tarkoituksiin päästäkseen, tarkastelussa keskitytään Doug Baileyn kehittämään taidearkeologian perusolemukseen, jossa objekteja irrotetaan luonnollisesta kontekstista ja uudelleenkäytetään uusissa töissä. Opinnäytetyössä osoitetaan, että objektiorientoituneen ontologian kautta rakkautta voidaan pitää objektina ja sille voidaan antaa ontologinen paikka ja uusi määritelmä. Rakkauden käsittäminen objektina mahdollistaa sen asettamisen arkeologiseksi ja taidearkeologiseksi tutkimuskohteeksi. Kirjoittajan alkuperäisen taidearkeologisen projektin kautta havaitaan, että kaunokirjallisen tyylin keinoin voidaan rakkautta tutkia täyttäen taidearkeologian perusolemuksen ehdot. Objektiorientoituneen ontologian ja taidearkeologian valossa rakkaus voidaan ottaa arkeologisen tutkimuksen kohteeksi, jossa vetäytyneisyys ja epätäydellisyyden tunne on hyväksyttävä.

Tutkielman aiheena on valokuva, ja tutkielmassa pohditaan, miten valokuva voi toimia hengellisen merkityksen kantajana. Tutkielmassa on kysytty, mikä tekee valokuvasta hengellisen. Se on myös tutkielmassa tutkimuskysymys. Hypoteesina on, kuinka kuva toimii ilmoitustodellisuuden kantajana, ja on tutkittu, mitä se tarkoittaa silloin, kun taideteoksena on valokuva, sen sijaan, että kuva olisi esimerkiksi maalaus tai piirros. Kiinnostavaksi aiheessa on nähty se, kuinka tallennettu valokuva toistaa nähtyä todellisuutta, silloinkin kun valokuvan sisältö on hengellinen. Kun on kyse hengellisestä sisällöstä, tekee se aiheesta uskonnollisen. Kysytään, mitä kameralla tallennettu kuva, voi kertoa jotakin siitä, mitä on silmillä nähty, kun siihen liitetty merkitys on olla hengellinen. Voiko se olla kuvausta sellaisesta hengellisestä aiheesta, joka tähän asti on tullut näkyviin vain mielikuvitusta apuna käyttäen, esimerkiksi maalauksessa, kun taiteilija on voinut maalata näkyviin aiheessa sen, mikä tulee esiin vain hänen mielikuvissaan. Kysytään voiko valokuva toimia todisteena hengellisestä elämästä silloin, kun se toimii todisteena silmin nähdystä todellisuudesta. Aineistoni on valokuvakirja, jonka valokuvien aiheena on hengellisyys. Haluisin tutkia yhtä valittua valokuvaa, joka valikoitui kirjan valokuvista, sillä perusteella, että kuva on mielenkiintoinen erityisesti hengellisen sisällön visuaalisena kuvauksena. Tutkimuksen kuluessa, maalasin myös kuvasta kaksi vesiväritutkielmaa löytääkseni kuvan sisältämää merkitystä. Kysymys siitä, miten hengellisyys ilmenee valitussa valokuvassa, on samalla teologinen ja se koskettaa uskonnollisen taiteen perusteita. Kiinnostava kysymys on, miten kuva ja valokuva välittävät hengellistä merkitystä. Kirja, josta valokuva on valittu, on nimeltään ”Usko – hengellisyys valokuvassa”, ja se on valokuvakirja, joka käsittelee uskonnollisia aiheita, valokuvataiteilijoiden ottamien valokuvien kautta. Kirjassa on valokuvia yhdeksältä eri valokuvataiteilijalta. Valitsemani valokuvan on tallentanut valokuvaten valokuvataiteilija Sari Poijärvi. Poijärven sähköpostihaastattelu on myös osa tutkielman lähdeaineistoa. Lähteenä kuvan ja haastattelun lisäksi tutkielmassa on käytetty myös Poijärven kirjoittamaa lyhyttä tekstiä, joka on kirjassa liitetty hänen valokuviensa yhteyteen. Teoriataustana on käytetty Paul Tillichin teoriaa symboleista. Sen kautta nousee esiin, kuinka tuonpuoleinen, hengellinen todellisuus ja sen läsnäolon havaitseminen tässä maailmassa edellyttävät symbolista kuvausta eli vertauskuvaa. Hän toteaa, kuinka hengellinen ilmaisu ei koskaan ilmene irrallisena symbolisesta ilmaisusta. Samoin kuva, taiteellisena ilmaisuna, ja sen saama muoto, jäävät aina lopulta sanallisen selityksen ulottumattomiin. Myös uskonnollisessa taideteoksessa ilmenevä symbolinen merkitys eli sen sisäinen hengellinen arvomerkitys, voivat jäädä sen katsojalta tavoittamattomiin. Hengellinen syvä arvomerkitys saattaa kuitenkin avautua taideteoksen kautta ihmiselle, mutta se voi myös jäädä piiloon. Se ei silti tarkoita, että taideteos ei voisi olla uskonnollinen. Hengellisen symbolin merkitys avautuu heille, ketkä sen ottavat sellaisena vastaan.