Browsing by Subject "turvallisuuspolitiikka"

Nord Stream -kaasuputki herätti voimakkaita tunteita ympäri Eurooppaa jo ennen kuin hankkeen toteuttaminen lyötiin lukkoon 2000-luvun puolivälissä. Nord Stream AG:n tilaama, kahdesta rinnakkaisesta kaasuputkesta koostuva hanke kuljettaa kaasua Venäjän laajoilta maakaasuesiintymiltä Itämeren alitse suoraan Saksaan. Itämerellä putki kulkee Venäjän, Saksan sekä Tanskan aluevesien ja talousvyöhykkeiden lisäksi myös Suomen ja Ruotsin talousvyöhykkeellä. Nord Stream -kaasuputkihanke nähtiin merkittäväksi taloudelliseksi hankkeeksi Euroopan energiahuoltovarmuuden kannalta, sillä maakaasunkulutuksen katsottiin lisääntyvän huimasti lähivuosina ympäristöystävällisempiin polttoaineisiin siirryttäessä. Putkilinjojen rakentaminen aloitettiin huhtikuussa 2010. Ensimmäinen putkilinja otettiin käyttöön elokuussa 2011 ja toinen lokakuussa 2012. Nord Stream AG on monikansallinen yritys, jonka pääkonttori sijaitsee Sveitsissä. Hanke sai kuitenkin osakseen suurta kritiikkiä, sillä Nord Stream AG:n suurimpana osakkaana on Venäjän valtion omistama Gazprom. Venäjän vuosien 2004 ja 2006 kaasukiistat Itä-Euroopan energiankauttakulkumaiden kanssa nostivat esille huolen, että Venäjä pystyisi kaasuputken avulla painostamaan Euroopan maita poliittisien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Venäjän luotettavuus varteenotettavana energiatoimittajana kärsi kolauksen kaasukiistojen seurauksena ja sai monet pohtimaan Venäjä-riippuvuuden vähentämistä energiatoimituksissa. Yhtenä suurimmista kysymyksistä kaasuputkeen liittyen oli sen vaikutus erittäin haavoittuvaan Itämereen, mistä esitettiin sekä negatiivisia että positiivisia pitkän aikavälin näkemyksiä. Suomen hallitus näki kaasuputken kansainvälisenä taloudellisena hankkeena, joka on Suomelle ainoastaan ympäristökysymys ja käsitellään myös sellaisena. Valtiojohto sekä muut viranomaistahot korostivat, ettei hanke ole Suomelle ulko- tai turvallisuuspoliittinen kysymys, sillä tehtyjen selvitysten mukaan kaasuputken rakentamisen tai sen käytön ei nähty aiheuttavan sotilaallisia tai poliittisia uhkakuvia. Tutkielman aiheena onkin tarkastella Nord Stream -kaasuputkihankkeen lainmukaisia edellytyksiä Suomessa sekä hankkeesta käytyä keskustelua eduskunnassa vuosina 2005–2010. Tutkielmassa hankkeen lainsäädännöllisiä edellytyksiä on tarkasteltu Suomen lainsäädännön kautta, jonka yhteydessä on myös tarkasteltu hankkeeseen vaikuttavia kansainvälisiä sopimuksia. Hankkeen kannalta oleellisia kansainvälisiä sopimuksia ovat YK:n merioikeusyleissopimus, Espoon sopimus sekä Itämeren suojelusopimus eli ns. Helsingin sopimus, jotka muodostavat sen kansainvälisen sopimusympäristön, jonka puitteissa hankkeen osapuolten tuli soveltaa omaa kansallista lainsäädäntöään. Suomen kansallisesta lainsäädännöstä hankkeeseen vaikuttivat etenkin Suomen talousvyöhykkeestä säädetty laki, jonka mukaan talousvyöhykkeen ympäristösuojelussa ja vesirakentamisessa sovelletaan lakia ympäristövaikutusten arviointimenettelystä, ympäristönsuojelulakia sekä vesilakia ja näiden nojalla annettuja säädöksiä. Suomen lainsäädännön mukaan kaasuputken rakentaminen maan talousvyöhykkeelle edellytti valtioneuvoston suostumusta Suomen talousvyöhykkeen hyödyntämiseksi sekä vesilain mukaista vesilupaa putken rakentamiseksi ja käyttämiseksi maan lainkäyttöalueella, josta päättäminen oli ympäristöviranomaisen tehtävä. Kaasuputkihankkeen toteuttaminen edellyttänyt lainmukaista eduskuntakäsittelyä, eikä hankkeesta päättäminen kuulunut eduskunnalle, vaikka kyseessä olikin merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Eduskunnan kaasuputkihankkeeseen liittyviä puheenvuoroja tarkasteltiin retorisen diskurssianalyysin avulla, jolloin puheenvuorojen argumenteista pystyttiin tunnistamaan kaasuputkihankkeelle annettuja merkityksiä. Puheenvuoroanalyysin tulokset myös kvantifioitiin tilastoihin yleisten argumentaatiotendenssien, merkitysten ilmenemisfrekvenssin sekä mm. puoluekohtaisen tarkastelun helpottamiseksi. Eduskunnassa esitettiin syyskuun 2005 ja huhtikuun 2010 välisenä aikana kaiken kaikkiaan 177 kaasuputkihankkeeseen liittyvää puheenvuoroa 22 eri asia- ja pöytäkirjassa, mikä kertoo, että hanke nähtiin merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Näissä puheenvuoroissa kaasuputkelle annettiin yhteensä 289 merkitystä. Eniten painoarvoa puheenvuoroissa annettiin hankkeen kielteisille ympäristöpoliittisille vaikutuksille. Toiseksi eniten argumentoitiin hankkeen talous- ja energiapoliittisista merkityksistä, joissa hanke näkyi myönteisessä valossa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta hanke puolestaan nähtiin kielteisessä valossa. Eduskunnan puheenvuoroanalyysin avulla tehtiin muutama mielenkiintoinen löydös. Ensinäkin ministerien argumentit pohjautuivat ennakko-oletusten mukaisesti hyvin pitkälti hankkeen juridiikkaan sekä sen lainmukaisiin edellytyksiin. Toinen mielenkiintoinen puoluevertailussa ilmennyt aspekti oli se, että hallitus-oppositiojako ei näkynyt selkeästi hankkeelle annetuissa merkityksissä, vaan hankkeelle annettiin sekä kielteisiä merkityksiä hallituspuolueiden taholta, että myönteisiä merkityksiä oppositiopuolueissa. Lisäksi kaasuputkihanke nähtiin hyvin positiiviselta kannalta Vanhasen ensimmäisen hallituksen pääpuolueissa keskustassa ja SDP:ssä, kun taas Vanhasen II hallituksen ”uudet” puolueet, kokoomus sekä vihreät, suhtautuivat hankkeeseen kriittisesti.

Tutkielma käsittelee vuoden 1928 sodan kieltävää yleissopimusta, nk. Kellogg-Briandin sopimusta ja sen herättämiä aikalaisreaktioita Suomessa ja maailmalla. Pyrin selvittämään, nähtiinkö sopimuksella olevan todellisia mahdollisuuksia rauhan vakiinnuttamiseen maailmanpolitiikassa. Kellogg-Briandin rauhansopimus oli Yhdysvaltojen ja Ranskan bilateraalisena sopimuksena syntynyt ja universaaliksi rauhansopimukseksi laajentunut asiakirja, joka kielsi sodan kansallisen edun tavoittelun välineenä. Sopimus edusti pitkää internationalistisen ajattelun jatkumoa ja puolestapuhujien mukaan sopimus oli synnyttämässä uutta maailmanjärjestystä, jossa vahvemman oikeus ei enää määrittänyt maailmanpolitiikan suuntaviivoja. Kriitikoiden mukaan sopimus oli hyödytön, koska se ei sisältänyt minkäänlaisia konkreettisia sanktioita sen rikkomisesta. Tutkielmassani tarkastelen aikalaisreaktioita sopimukseen kansainvälisestä ja kotimaisesta perspektiivistä. Aineistoani ovat valikoidut asiantuntijapuheenvuorot ja sopimuksen syntyvuosilta peräisin olevat artikkelit, joissa kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja ulkopolitiikan toimijat arvioivat sopimuksen vaikutuksia. Arkistoainestoa edustavat ulkoministeriön arkiston kokonaisuus Kellogg-sopimuksen käsittelystä Suomessa, joka antaa kuvaa ulkoasiainhallinnon reaktioista sopimukseen. Tutkin valtiopäiväasiakirjoja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja eduskunnan täysistuntopuheenvuorojen muodossa. Kansalaisyhteiskunnan perspektiiviä materiaaliin antavat valikoidut lehtiaineistot. Peilaan sopimuksen herättämiä reaktioita 1920-luvun liberaalin internationalismin kehykseen ja tutkin, nähtiinkö Kellogg-sopimuksella olevan käytännön merkitystä; voisiko se todella luoda pohjaa rauhanomaiselle kansainväliselle järjestykselle, vai olisiko se tuomittu epäonnistumaan voimapolitiikan areenalla. Arvioin lisäksi, nähtiinkö sopimuksen tarjoavan lisäarvoa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle tai nähtiinkö sen käsittelyn aikana internationalismin yleisesti soveltuvan Suomen ulkopoliittiseksi selkänojaksi. Tutkielmani esiin tuomat havainnot eivät merkittävästi muuttaneet aiemman tutkimuskirjallisuuden luomaa käsitystä sopimuksesta. Sen tarkoitusperät koettiin maailmalla laajasti ansiokkaiksi, mutta sen käytännön soveltamisen mahdollisuuksia pidettiin haastavina. Suomessa suhtautuminen Kellogg-sopimukseen oli varauksellisen kiinnostunutta, mutta se nähtiin lähinnä harmittomana lisänä jo olemassa olevalle Kansainliiton turvallisuusarkkitehtuurille ja oman puolustusval-miuden ylläpitämiselle.

Pro gradu -työssäni tutkin Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä ja puolustuspoliittisia toimenpiteitä turvallisuusdilemman käsitteen avulla. Tutkimuksessani selvitän millaisia turvallisuusdilemmoja DDR:n johto kohtasi vuosina 1978–1983 ja millaisiin toimenpiteisiin nämä turvallisuusdilemmat johtivat. Lisäksi pohdin, miksi DDR:ssä päädyttiin näihin ratkaisuihin. Turvallisuusdilemma on kylmän sodan aikana syntynyt kansainvälisten suhteiden käsite, jossa vastapuolta arvioidaan sen muodostaman sotilaallisen potentiaalin ja sen käyttötarkoituksen perusteella. DDR:n osalta tutkimukseni aikarajauksen sisään sijoittuu Naton sotilaallisen voiman merkittävä kehittyminen, joka alkoi vuoden 1978 asevarusteluohjelmasta ja päättyi Naton keskimatkan ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan loppuvuodesta 1983. Tätä sotilaallista potentiaalia arvioitiin DDR:n kansallisessa puolustusneuvostossa, jonka kokouspöytäkirjat yhdessä maan politbyroon vastaavien kokouspöytäkirjojen kanssa muodostavat työni tärkeimmän lähdemateriaalin. DDR oli saavuttanut 1970-luvun lopulla yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta ja avannut liennytyksen jälkimainingeissa tuottoisia taloussuhteita erityisesti Länsi-Saksaan. Samalla kuitenkin maassa jatkui koko yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusjärjestelmän rakentaminen. Suurvaltojen jouduttua kiistoihin keskimatkan ydinaseista oli DDR:n turvallisuusympäristö muuttumassa. Nato- ja Länsi-Saksa muodostivat sille turvallisuusdilemman, jossa Länsi-Saksan alueelle sijoitettavat ydinaseet mahdollistivat Eurooppaan rajatun ydinsodan. Jaetun Saksan kysymys oli edelleen auki, ja Länsi-Saksan asevarustelun nähtiin tukevan maan revisionistista linjaa DDR:n suhteen. Uhkakuvia suurensi marksilais-leniniläinen ideologia ja taloudellisesti tuottoisa Länsi-Saksa näyttäytyi Naton asevarustelun myötä uhkana, jota vastaan haettiin tukea Varsovan liiton vahvistamisesta. Ongelmallista oli kuitenkin DDR:n samanaikainen riippuvuus länsisaksalaisesta lainarahasta, mikä esti tehokkaan vastaamisen Länsi-Saksan muodostamaan turvallisuusdilemmaan. DDR päätyi tukemaan Neuvostoliittoa priorisoimalla Varsovan liiton määräykset sen asevoimiensa vahvistamiseksi. Samalla taloudelliset rajoitteet ajoivat sen ajamaan omaa linjaa, joka merkitsi joitakin myönnytyksiä Länsi-Saksalle, Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan vastaisesti. Taloudellisesti heikko Varsovan liitto ei voinut korvata länsimaisia taloussuhteita ja DDR:lle kehittyi lopulta oma turvallisuuspoliittinen linja, jossa se tasapainoili taloutensa vaatimien länsisuhteiden ja Neuvostoliiton linjan välillä. Vilkkaista suhteista johtunut ymmärrys Länsi-Saksan turvallisuuskäsityksestä johti lopulta DDR:n johtajien turvallisuusdilemmaherkkyyden lisääntymiseen ja siten maiden välisen turvallisuusdilemman lieventymiseen keskellä kiivainta euro-ohjuskriisiä.

Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on, Suomen ja eduskunnan päätös hakea Naton jäsenyyttä. Jäsenyyskeskustelua lähestytään kehysanalyysin kautta. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka kansanedustajat kehystävät Natosta ja sen jäsenyydestä käytyä keskustelua eduskunnassa keväällä 2022 lähetekeskusteluissa pitämissään puheissa. Tutkielman aineistona käytän näitä valtioneuvoston ajankohtaisselvityksien lähetekeskusteluita. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa konstruktivismiin lukeutuva identiteettiteoria, jonka avulla Suomen identiteettiä tutkitaan. Teorian kautta pystyn tutkimuksessani vetämään johtopäätöksiä Nato-jäsenyydestä käydyistä lähetekeskusteluista pintaa syvemmältä, analysoimaan erilaisia tapoja kehystää Nato- keskustelua identiteetin näkökulmasta sekä pohtimaan Suomen identiteettiä materiaalista havaittujen identiteettinäkemysten pohjalta. Tutkimuksen analyysimenetelmä on kaksiosainen. Ensin aineisto on käyty läpi niin, että aineistosta on tunnistettu tutkimuskohteen kannalta mielenkiintoisia nostoja, joiden perusteella on rajattu keskeisimmät näkökulmat: identiteetti, puolustuspolitiikka ja uhkakuva. Tämän jälkeen analyysia syvennetään kehysanalyysilla korostamalla löydettyjä näkökulmia neljän eri Nato-puhujatyypin kautta. Puheenvuorot lajitellaan puhujatyyppien mukaan omiin ryhmiinsä, joita ovat kannattaja, neutraali, skeptikko ja vastustaja. Analyysin perusteella kansanedustajat kehystävät Nato-jäsenyydestä käytyä keskustelua Nato-puhujatyyppien havainnollistamalla tavalla. Natoon hakemista perustellaan ensisijaisesti turvallisuudella ja Ukrainan kohtalon välttämisellä, lisäksi identiteetin näkökulma korostuu. Suomen identiteetti on lähetekeskustelujen perusteella muuttunut Nato-Suomen identiteetiksi, ja suurin osa kansanedustajista on puheidensa perusteella Nato-jäsenyyden kannalla.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten Suomen kansainvälistä asemaa on määritelty Krimin miehityksen jälkeisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, erityisesti liittyen kysymykseen Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Tarkastelun kohteena oleva ajanjakso alkaa Krimin miehityksestä helmikuussa 2014 ja päättyy vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon eduskuntakäsittelyyn joulukuussa 2016. Tutkielman pääasiallisena aineistona on ulkopoliittisten päätöksentekijöiden tutkimusajankohtana pitämät puheet, joita täydennetään valikoiduilla asiantuntijakannoilla. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sekä siihen liittyvä prosessi ja eduskuntakeskustelut käsitellään tutkielmassa omassa luvussaan. Aihetta lähestytään identiteetin käsitteen kautta, eli tutkielman pyrkimyksenä on analysoida, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista identiteettiä on määritelty osana tutkittavaa keskustelua. Tästä näkökulmasta ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimessä on kysymys Suomen asemasta ja roolista maailmassa, ja miten eri toimijat sitä hahmottavat. Tutkielman tarkoituksena onkin täydentää aiempaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun tutkimusta sekä tuoreella aineistolla että tutkimustraditiossa parin viime vuosikymmenen aikana esiin nousseella identiteettipoliittisella näkökulmalla. Ukrainan kriisin herättämässä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostui toisaalta Venäjän toimia tuomitseva sekä Euroopan unionin yhtenäisyyttä painottava läntinen linja, toisaalta paluun teki aiempaa vahvempi kansallinen ja pienvaltiorealistinen painotus. Näiden yleislinjojen pohjalta Suomelle ehdotettiin tutkimusajankohtana useita ulkopoliittisia rooleja ja identiteettejä, joita tuodaan esiin tässä tutkielmassa. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa päädyttiin lopulta eräänlaiseen kompromissiin näiden erilaisten tulkintojen välillä. Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö on osaltaan rakentanut tasapainoista ulkopoliittista identiteettiä Suomelle pilarimallinsa kautta. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin nähdä, että Suomen kansainvälisen asemoitumisen yleissuunta on Krimin miehityksen jälkeisessä tilanteessa ollut kohti länttä.

Tutkielmassa tarkastellaan Venäjästä luotuja uhkakuvia Suomen uhkakuvapolitiikassa kylmän sodan jälkeisinä vuosina. Tarkasteluajanjaksona on Neuvostoliiton viimeiset hetket niin kutsutun Janajevin vallankaappausyrityksen jälkeen elokuusta 1991 päättyen vuoden 1994 loppuun. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen Venäjään liitettyjä uhkakuvia peilataan suhteessa kylmän sodan jälkeiseen turvallisuuspoliittiseen murrokseen ja turvallisuuskäsitysten laajenemiseen. Tarkoituksena on täydentää osittain uudella aineistolla kylmän sodan jälkeisen uhkakuvapolitiikan tutkimusta, joka on painottunut 90-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Uhkakuvien luomista käsitellään politiikan tutkimuksessa käytetyn ja kylmän sodan jälkeiselle ajalle ominaisen laajan turvallisuuskäsityksen sekä Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisen teorian kautta. Teoreettisessa viitekehyksessä sekä käsitteistössä nojataan vahvasti Jarno Limnéllin uhkakuvapolitiikkaa käsittelevään väitöskirjaan. Tutkielman rakenteessa näkyvä temaattinen uhkakuvien jaottelu pohjautuu koulukunnan turvallisuuden eri ulottuvuuksiin. Aineistona uhkakuvien tarkastelussa on käytetty Esko Ahon hallituksen ministereiden sekä presidenttien Koivisto ja Ahtisaari ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheita. Puheita täydentävät valtioneuvoston selonteot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään ulkoministeriön arkistomateriaalia, joka avaa julkisuuden ulkopuolelle jäänyttä tilannekuvan luomista Venäjästä ja siitä kumpuavista riskeistä. Uhkakuvat Venäjästä kytkeytyivät yleiseen epävarmuuteen tulevasta ja sen sisäisestä kehityskulusta. Venäjän ensimmäiset vuodet näyttäytyivät sisäisenä valtakamppailuna Jeltsinin uudistuspolitiikan ja opposition välillä, eikä valtion luisumista sisällissotaan voitu poissulkea. Tähän epävarmuuteen kytkeytyivät Venäjän vaikeat suhteet Baltian maihin koskien neuvostojoukkojen kotiuttamista sekä venäläisvähemmistön kohtelua Baltiassa. Lisäksi Suomea epäilytti venäläisessä politiikassa esiin noussut isovenäläinen kansallismielisyys. Turvallisuuden eri ulottuvuuksia tarkastellessa siirtymisprosessi kohti laajentuneen turvallisuuden käsitystä oli jo alkanut tutkielman tarkasteluajankohdan aikana. Suursodan uhka oli kaikkien tarkastelussa olleiden päättäjien mukaan kylmän sodan myötä väistynyt ja tilalle olivat tulleet uudenlaiset uhkakuvat. Vaikka sotilaallisia uhkakuvia Venäjästä luotiin yhä esimerkiksi Kuolan niemimaasta, Suomen lähialueille sijoitettujen venäläisjoukkojen tai ydinaseistuksen säilömisen muodossa, nostettiin ympäristöllisiä sekä sosiaalistaloudellisia uhkakuvia yhä enemmän esille. Hallituksen avainministerit kuvasivat venäläisydinvoimaloiden heikkoa tilaa suurimpana uhkatekijänä Suomelle. Ydinvoimaloihin liittyviä riskejä tarkasteltiin myös julkisuuden ulkopuolella runsaasti, mikä selviää ulkoministeriön teettämien selvitysten perusteella. Muita ympäristöön liittyviä turvallisuusriskejä olivat ydinjätteen käsittely ja sen säilöminen. Lisäksi päättäjät olivat huolissaan Eurooppaa jakavasta sosiaalisesta ja taloudellisesta kuilusta. Kuilun voitiin nähdä synnyttävän tulevaisuudessa uhkia esimerkiksi hallitsemattomana maahanmuuttona tai rikollisuutena, vaikka näiden erittely jäi varsin vähäiselle huomiolle kokonaisuudessaan. Poliittisten päättäjien puheista oli havaittavissa tietoisuus turvallisuuskentän laajentumisesta ja toisaalta sen jakamattomuudesta. Sitä kuvastivat ennen kaikkea viittaukset itse politiikan tutkimuksen käsitteistöön. Uhkakuvat nähtiin myös laajempana kuin Suomea koskettavana, useimmin maanosaa koskettavina uhkina. Tämä näkyi etenkin ympäristöllisiä uhkia sekä taloudellista ja sosiaalista kuilua käsittelevissä puheissa. Näiden torjumiseksi päättäjät viittasivat puheissaan eurooppalaisen yhteistyön syventämisen tarpeellisuuteen. Viittaukset koko maanosan tulevaisuutta käsittelevistä kysymyksistä liittyivät todennäköisesti Suomen jäsenyysprosessiin Euroopan yhteisössä ja myöhemmin unionissa. Lisäksi yhä kohdennetumpi uhkakuvien maalaaminen Venäjästä kertoi paitsi kylmän sodan jälkeisestä uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, mutta myös Suomen tarpeesta harjoittaa lähialuepolitiikkaa. Usein selonteoissa tai päättäjien puheissa mainitut uhkakuvat ja niiden eskaloituminen olivat kytköksissä siihen, mihin suuntaan Venäjä oli kehittymässä. Siksi Suomi halusi kantaa huolensa ja vastuunsa Venäjän tukemisessa demokratian ja markkinatalouden tielle, osaksi syvempää eurooppalaista yhteistyötä. Toisaalta Venäjään liittyvä uhkakuvakeskeisyys kertoi myös siitä, että Suomen geopoliittiset realiteetit eivät olleet muuttuneet ja Venäjä nähtiin yhä ainakin sotilaallisena suurvaltana, johon Suomi myös kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspolitiikkansa perusti.