Browsing by Subject "työttömyys"

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan työllisyydenhoitoa omanarvontunnon ja ihmisarvon näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Miten ihmisarvo tulee esiin työllisyydenhoitoon liittyvässä lainsäädännössä? 2) Miten kuntouttavassa sosiaalityössä voidaan parantaa työttömän työ- ja toimintakykyä tukemalla hänen omanarvontuntoaan voimavaralähtöisesti? Tutkielmassa työhön kuntoutusta käsitellään työllistämistä edistävän monialaisen yhteispalvelun (TYP) kontekstissa. TYP-toiminnassa luodaan pitkäaikaistyöttömälle yksilöllinen palvelukokonaisuus Kelan kuntoutuspalveluista, työvoimapalveluista ja kunnan sosiaali- ja terveyspalveluista. Moniammatillisen yhteistyön taustalla on kuntouttavan sosiaalityön ja työvoimapalveluiden erilaisia tavoitteita koskeva eettinen ristiriita. Työvoimaviranomaisilla tavoitteena on työllistyminen ja sosiaalityössä laajemmat elämäntilanne- ja hyvinvointitavoitteet. Tutkielmassa pyritään selvittämään sosiaalityön merkitystä ja tarpeellisuutta TYP:ssä sosiaalieettisestä näkökulmasta. Tutkielma jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa selvennetään ihmisarvon ja ihmisoikeuksien käsitteiden suhdetta, ja niiden esiintymistä työllisyydenhoitoon liittyvässä lainsäädännössä. Toisessa osassa käsitellään työhön kuntouttavaa sosiaalityötä dialogisessa ja asiakaslähtöisessä kohtaamisessa. Kolmannessa osassa pohditaan ratkaisukeskeisten voimavaralähtöisten valmennusmenetelmien hyödyntämistä omanarvontunteen ja toimintakyvyn tukemisessa, sekä niiden hyödyntämistä työhön kuntouttavassa sosiaalityössä. Tutkimus on aineistolähtöinen kirjallisuuskatsaus, jossa käytetään menetelmänä sisällönanalyysia. Tutkimuksen tuloksena on, että sosiaalityöllä on perustava ja välttämätön tehtävä sosiaalieettisesti kestävän TYP-työn toteuttamisessa. Sosiaalityössä korostuu ihmisarvoon ja asiakaslähtöisyyteen perustuva henkilökohtaisen psykososiaalisen keskustelun lähestymistapa, joka on välttämätön asiakkaan sosiaalisen tilanteen kartoittamiseksi ja edistämiseksi. Sosiaalihuoltolain mukaan erityisen tuen tarpeessa olevilla ihmisillä tulee olla sosiaalityöntekijä omatyöntekijänään. Monialaisen työllistymissuunnitelman laatimisessa sosiaalityöntekijän on tuotava esiin asiakkaan kokonaisvaltainen sosiaalinen tilanne ja asiakkaan näkemys omasta toimintakyvystään sekä harjoitettava asiakkaan asianajoa. Asiakkaan työ- ja toimintakykyä voidaan tukea ratkaisu- ja voimavarakeskeisellä valmentavalla työotteella, jolla on vaikutusta asiakkaan motivaatioon suuntautua kohti pitkäaikaista muutosta ja sitoutua muutokseen.

Tässä pro gradu -työssä tarkastellaan kansanedustajien puhetapoja osallistavasta sosiaaliturvasta ja sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta heidän omilla verkkosivuillaan tai verkkolehtien kolumneina elokuun 2013 ja joulukuun 2014 välisenä aikana julkaistujen mielipidekirjoitusten valossa. Elokuussa 2013 sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko esitti mediassa, että vastikkeettomasta sosiaaliturvasta pitäisi päästä eroon. Tuen saajan olisi pakko osallistua yhteiskunnan toimintaan. Risikko täsmensi ehdotustaan toteamalla, että tavoitteena on pitää pitkäaikaistyöttömät aktiivisina, kunnes työpaikkoja alkaa syntyä. Samaan aikaan Rauman sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo esitti ajatuksen “osallistavasta sosiaaliturvasta”, jonka tavoitteena olisi mm. kannustaa pitkäaikaistyöttömiä sosiaaliturvalta työhön ja ehkäistä syrjäytymistä. Osallistumisesta palkittaisiin taloudellisesti ja kieltäytymisestä seuraisi etuuksien leikkaus. Ajatus osallistavasta sosiaaliturvasta ja sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta saivat aikaan vilkkaan keskustelun, johon myös kansanedustajat ottivat osaa eri medioissa. Vuoden 2013 lopussa sosiaali- ja terveysministeriö asetti työryhmän pohtimaan osallistavan sosiaaliturvan sisältöä. Työryhmän raportti valmistui maaliskuussa 2015. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kansanedustajien keskustelua ennen työryhmän raportin valmistumista, jolloin osallistavan sosiaaliturvan sisältö eikä toteuttamismallit olleet vielä selkiytyneet. Tutkimus on laadullinen tutkimus, jossa menetelmänä on aineistolähtöinen diskurssianalyysi. Tutkimusaineisto käsittää 24 kansanedustajien mielipidekirjoitusta. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esille diskursseja, joita poliittisessa keskustelussa osallistavasta sosiaaliturvasta ja sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta rakentuu. Kansanedustajien kirjoituksista näkyy, että osallistavan sosiaaliturvan käsite on jäsentymätön ja sosiaaliturvan vastikkeellisuuttakin tulkitaan eri tavoin. Keskusteluun nostetaan useita sosiaaliturvaa koskevia teemoja, kuten hyvinvointivaltion kestävyys, sosiaaliturvan passivoivuus ja työhön kannustavuus, sosiaaliturvajärjestelmän byrokraattisuus, työttömyys, syrjäytyminen ja köyhyys, perusturvan ja sosiaalipalveluiden puutteet. Keskustelua käydään vahvasti sosiaaliturvan vastikkeellisuuden ja sen lisäämisen ympärillä. Osallistavaan sosiaaliturvaan liitetään keskustelussa myös anglosaksiseen workfare-ideologiaan sisältyviä piirteitä. Keskustelusta erottuvat vapaamatkustaja-, pakkotyö- ja syrjäytymisdiskurssit. Vapaamatkustajadiskurssia leimaa ajatus työttömän työhaluttomuudesta ja sosiaaliturvariippuvuudesta. Osallistamisen ja velvoitteiden katsotaan korjaavan työttömän moraalia. Pakkotyödiskurssi peräänkuuluttaa yksilön oikeuksia ja valinnanvapautta sekä hyvinvointivaltion velvoitetta huolehtia heikoimmistaan. Osallistavan sosiaaliturvan nähdään siinä murentavan perusoikeuksia ja tarkoittavan vain sosiaaliturvan heikentämistä taloudellisen kilpailukyvyn nimissä. Syrjäytymisdiskurssissa puhe osallistavasta sosiaaliturvasta keskittyy työttömän aktivoinnin ja elämänhallinnan pohdintaan. Huolena ovat erityisesti nuoret, joita sosiaaliturvan vastikkeellisuuden eri muodoissaan katsotaan ohjaavan ja auttavan tekemään oikeita valintoja elämässään. Tutkimuksen johtopäätöksenä diskursseja hallitsee puhe sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta. Se näyttäytyy poliitikkojen keskustelussa käsitteeltä, jota on vaikea määritellä.

Työvoiman ulkopuolella on suuri joukko osatyökykyisiä, joiden työllistyminen on osoittautunut haasteelliseksi niin työmarkkinoilla vallitsevien asenteiden ja ennakkoluulojen kuin palvelujärjestelmän toimimattomuuden sekä työvoiman tarjontaan liittyvien tekijöiden painottamisen vuoksi. Työvoiman kysyntään liittyvät tekijät ovat jääneet tutkimuksissa vähemmälle huomiolle, jonka johdosta tässä pro gradu -tutkielmassa huomion keskipisteenä ovatkin työvoiman kysyntään liittyvät tekijät eli työnantajat ja heidän näkemykset osatyökykyisten työllisyyskysymyksen ratkaisemiseksi. Työnantajien näkemyksiä tarkastellaan teorialähtöisesti George Akerlofin ja Robert Shillerin viiden taloudellisen perusvaiston kautta, jotka vaikuttavat yritysten taloudellisiin päätöksiin markkinoilla. Markku Lehto on myös kuvannut perusvaistojen avulla osatyökykyisten tilannetta, ja tätä näkemystä hyödynnetään tutkielmassa. Taloudellisten perusvaistojen avulla pyritään ymmärtämään paremmin osatyökykyisten työllistymiseen liittyviä tekijöitä työmarkkinoiden näkökulmasta. Tutkielma koostuu kahdesta eri aineistosta, jotka yhdistettiin ja joita tarkasteltiin yhdessä. Ensimmäinen aineisto koostuu Osatyökykyisistä osaavaa työvoimaa -julkaisun 314 työnantajan avovastauksista kysymykseen: Mitä konkreettisesti pitäisi tehdä, jotta osatyökykyisten työllistyvyyttä yrityksissä voitaisiin edistää? Toinen aineisto muodostuu viidestätoista puhelinhaastattelusta, jotka tehtiin teemahaastatteluina kymenlaaksolaisille työnantajille osana Yhdessä Hyvä OTE -osahanketta. Kumpikin aineisto analysoitiin teorialähtöistä sisällönanalyysiä hyödyntäen, jossa teoriapohjana toimi viisi taloudellista perusvaistoa. Vastauksissa oli huomioitavissa, että työnantajat tunsivat epäluottamusta osatyökykyisten työkykyä ja -motivaatiota sekä osaamista kohtaan. Kuitenkin osa työnantajista tunsi luottamusta heitä kohtaan ja kykeni näkemään työkyvyn moninaisuuden. Työnantajien oikeudenmukaisuuskäsitykset näkyivät tutkielman tuloksissa huolena osatyökykyisten toimeentulon riittävyydestä, työnantajien kiinnostuksena osatyökykyisten palkkaamista kohtaan ja osatyökykyisen soveltuvuudesta työyhteisöön. Tästä huolimatta, oikeudenmukaisuuskäsitykset näyttivät toteutuvan käytännön tasolla ennemmin jo olemassa olevien osatyökykyisten työntekijöiden piirissä kuin ulkopuolisten osatyökykyisten kohdalla, ja osa työnantajista ei kokenut osatyökykyisen sopivan työyhteisöön. Puolestaan työnantajien taipumusta moraalittomuuteen, etenkään tukien väärinkäytön kautta, ei ollut havaittavissa aineistosta. Suurinta osaa työnantajista kuitenkin varjostivat erilaiset riskit eli rahailluusion osaoptimointi, jonka vuoksi osatyökykyisten työllistämisestä ei haluttu ottaa vastuuta. Työnantajat kaipasivatkin riskien tueksi kompensaatiota valtiolta. Työnantajien kertomuksia eli näkemyksiä osatyökykyisistä varjostivat paljolti tietämättömyys käytännön asioista sekä kokemusten puute. Vastauksissa oli myös huomioitavissa enemmissä määrin ennakkoluuloja, mutta myös hyviä asenteita osatyökykyisiä kohtaan. Tulosten perusteella voidaan todeta, että joidenkin työnantajien käsitykset osatyökykyisistä muodostuivat tietämyksen, kokemusten ja hyvien asenteiden kautta, ja heillä ilmenee luottamusta ja uskoa osatyökykyisiin. Kuitenkin suurinta osaa työnantajien palkkaamispäätöksistä varjostivat tietämättömyys osatyökykyisistä ja heidän työllistämiseen liittyvistä tekijöistä sekä kokemusten puute. Sen sijaan näiden työnantajien palkkaamispäätöstä ohjaavat enemmän ennakkoluulot, asenteet ja muiden kokemukset. Työnantajien tietämystä ja asenteita tulee parantaa, jotta heidän käsityksensä osatyökykyisistä olisivat positiivisempia, jolloin myös mahdollisesti osatyökykyisiä palkattaisiin enemmän

Tässä tutkielmassa tarkastellaan työllisyyden muotoutumista ja vakiinnuttamista suomalaisen yhteiskunnan sekä työmarkkinoiden yhdeksi keskeiseksi hyvinvoinnin ongelmaksi 1900-luvun lopulla. Tutkimusta on motivoinut erityisesti ajatus työllisyydestä taloudellisen kestävyyden ja hyvinvoinnin yleismittarina, joka on ohjannut julkista keskustelua yhä enemmän tehokkuuden, kilpailukyvyn ja tuottavuuden suuntaan. Tutkimuksen kohteena ovat työmarkkinoiden ja suomalaisen korporatismin kaksi historiallisesti merkittävintä toimijaa, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) ja Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK). Tutkimus kohdentuu näiden kahden työmarkkinakeskusjärjestön työllisuuspuheeseen, näkemyksiin talous- ja työpolitiikasta, sekä talouden rakenteiden ja työmarkkinoiden muutoksen käsittelemiseen 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun laman työllisyyden kriiseissä. Tutkimusaineisto on muodostettu työmarkkinakeskusjärjestöjen edellä mainittujen ajanjaksojen keskeisimmistä järjestölehdistä, Palkkatyöläisestä (SAK), Työnantajasta (STK) sekä Teollisuusviikosta (STK). Tutkimus on rajattu ajallisesti tarkemmin korkean työttömyyden kausiin, 1970-luvun osalta vuosiin 1975–1976 ja 1990-luvun laman osalta vuosiin 1991–1992. Tutkimus on toteutettu laadullisen sisällönanalyysin ja kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksessa hyödynnetään aiempaa työmarkkinoiden ja talouspolitiikan tutkimusta, sekä uusinstitutionalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja korporatismin tutkimuksen näkökulmia. Työllisyysongelma ja työpolitiikka ovat perinteisesti ilmenneet Suomessa muille talouspoliittisille näkökannoille, kuten viennin kilpailukyvylle ja kasvupolitiikalle, alisteisina tulokulmina hyvinvointikysymyksiin. Työllisyyden laajempaan yhteiskunnallisen merkityksen kasvuun havahduttiin järjestölehdissä merkittävässä määrin vasta 1990-luvulla suurtyöttömyyden myötä. Esimerkiksi työttömyyden kustannusten ja kilpailukyvyn haasteiden ilmaiseminen työllisyyspuheessa yleistyi tutkimusajanjaksolla. Tästä huolimatta työllisyyden perinteinen toissijainen rooli muihin talous- ja hyvinvointitavoitteisiin nähden ei vielä murtunut työllisyyspuheessa, vaikka työllisyysongelman käsitteellistäminen alkoi yleistyä ja kehittyä. SAK:n ja STK:n yhteiskunnallinen vahva toimijuus työvoiman ja työllisyyden tehtävien määrittelyssä vahvisti jatkuvuutta myös työllisyyspuheessa. 1970-luvulta 1990-luvulle korporatistinen työmarkkinajärjestelmä sitoi osapuolten toimijuuden työmarkkinainstituutioihin, kuten tulopolitiikkaan. Tutkimus vahvistaa, ja työmarkkinajärjestöjen osalta täydentää, aiemman työmarkkinahistorian tutkimuksen käsityksiä työllisyydestä erillisenä yhteiskunnallisena ongelmana erityisesti ennen 1990-lukua, sekä tuo esiin suomalaisten työmarkkinajärjestelmän polkuriippuvuuden. 1990-luvun alussa työmarkkinasuhteet joutuivat koetukselle ja sidos löyheni, muttei rauennut. Elinkeinoelämän ja työnantajien intressien sekä vaikutusvallan jatkumo ja toisaalta uusi vahvistuminen työllisyyskysymyksissä on kuitenkin merkille pantavaa.

Työttömyyttä ja työttömiä on hallinnoitu kulloisenkin yhteiskunnallisen toimintaympäristön mahdollistamilla tavoilla. Työttömyyden pysyvästä rakenteellisesta luonteesta ei puhuta niin paljon kuin työttömien aktivoinnista. Työttömyys nähdään helposti työttömän omana syynä. Historian valossa vaikuttaa siltä, että yhteiskunnassa tarjolla olevan palkkatyön määrään, ja tätä kautta työttömyyteen, vaikuttavat monet yhteiskuntapolitiikan vaikutuspiirin ulkopuolella olevat asiat. Työttömyys on pysyvä osa nykyistä yhteiskuntatodellisuutta, eikä työttömyyden poistamiseksi ole löytynyt keinoja. Työttömyyttä ja työttömiä on pyritty ymmärtämään eri näkökulmista tutkimuksen avulla. Tässä tutkielmassa tutkimuksen keskiössä on työttömyyden kulttuuri, jota tarkastellaan työttömillä työttömyydestä olevien käsitysten kautta. Työttömyyden kulttuurista löytyy suhteellisen vähän tutkimustietoa, joten se on mielenkiintoinen pro gradu -tutkielman aihe. Työttömyyden kulttuurin tunteminen voi edesauttaa työttömyyden ilmiön ymmärtämistä. Tutkielmassa kysytään, millaisia käsityksiä työttömillä on työttömyydestä, miten näitä käsityksiä voi kuvata semiosfääriteorian avulla, ja millaista työttömyyden kulttuuria aineistosta löytyy? Tutkielman aineisto koostuu Suomi24:n Potkut ja työttömyys -keskustelupalstalle lähetetyistä viesteistä. Keskustelijat ovat pääasiassa työttömiä. Keskustelupalstaviestit antavat hyvän kuvan työttömillä työttömyydestä olevista käsityksistä, joihin tutkielmassa perehdytään fenomenografisen tutkimusotteen avulla. Käsityksistä on muodostettu kuvauskategorioita, jotka ovat fenomenografisen tutkimuksen pääasiallinen tutkimustulos. Kuvauskategoriat on ryhmitelty semiosfääriteorian mukaisesti Toimintaympäristön, Työelämän, Työttömyyden, Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -kuvauskategorioihin. Keskeisimmät kuvauskategoriat Toimintaympäristön osalta ovat Rahanvainuinen politiikka ja Itsekkyyteen luisuminen, Työelämän osalta Työksi muuttunut ihminen ja Taistelu työpaikoista, ja Työttömyyden osalta Työttömän arki, Työttömän tunne ja Työttömän filosofia. Keskeisimmät Kohti työttömyyttä -kuvauskategoriat ovat Irtisanotuksi tuleminen ja Irtisanoutuminen, ja Kohti työelämää -kuvauskategorioista keskeisimmät ovat Retorinen kontrolli, Aktivoinnin paine, Koulutusten suo ja Työmuuri. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa kuvauskategorioita on tarkasteltu semiosfääriteorian avulla, mikä kuvastaa fenomenografialle tavanomaista tapaa jatkaa kuvauskategorioiden tarkastelua jonkin teorian näkökulmasta. Semiosfääriteorian avulla on muodostettu Toimintaympäristön, Työelämän ja Työttömyyden semiosfäärit, sekä Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -rajapinnat. Semiosfääri on kulttuuris-kielellinen tila, joka koostuu vakaasta keskustasta ja dynaamisesta periferiasta. Semiosfäärin erottaa muista semiosfääreistä rajapinta, joka on oppimista mahdollistava tila. Toimintaympäristön semiosfäärin keskustassa sijaitsee fenomenografisista kuvauskategorioista esimerkiksi Rahanvainuinen politiikka, ja periferiassa Itsekkyyteen luisuminen. Työelämän semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työksi muuttunut ihminen, ja periferiassa Ahdistava työelämä. Työttömyyden semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työtön ei syrjäydy, ja periferiassa Työllistymisen vaikeus. Kohti työttömyyttä -rajapintaa kuvataan potkujen saamisen aiheuttamana epätodellisuuden kokemisena, sekä irtisanoutumisen aiheuttamana voinnin paranemisena. Kohti työelämää -rajapintaa kuvataan syyllistetyn työttömän päätymisenä aktivoitavaksi, työharjoittelun tuottamana naurettavuuden kokemuksena, turhan työvoimakoulutuksen ja järkevän kouluttautumisen välisenä ristiriitana, sekä kovan työnhaun aiheuttamana turhautumisena, kun työtä ei vain löydy. Kolmannessa tulososiossa kuvataan työttömyyden kulttuuria, joka on tutkielman pääasiallinen tutkimustulos. Tarkastelu työttömyyden kulttuureista perustuu fenomenografisiin kuvauskategorioihin, semiosfääriteorian soveltamiseen, sekä työttömyyden kulttuuria koskevaan kirjallisuuteen. Tutkielmassa on muodostettu näkemys neljästä työttömyyden kulttuurista, joilla kuvataan työttömän tapaa kokea työttömyys. 1) Työkeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu menneisyyteen, kun työtön hakee jatkuvasti työtä, ja koetun työttömyyden ytimessä on työ ja oma työhön liittyvä elämänhistoria. 2) Arkikeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu nykyisyyteen, kun aktiivinen työnhaku on väistynyt arkielämän ja nykyisyyden tieltä. 3) Vaihtoehtoisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu tulevaisuuteen, kun työtön on yhteiskunnallinen edelläkävijä, joka ei koe olevansa työtön toteuttaessaan omia itselle tärkeitä projekteja. 4) Ikuisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu ikuisuuteen, kun työttömyys on painunut työttömän luihin ja ytimiin, eikä työnsaanti ole enää millään tavoin mahdollista. Tutkimustuloksia voi hyödyntää käytännön sosiaalityössä sellaisten työttömien asiakkaiden kanssa, joiden työllistymiseen liittyvän motivaation selvittäminen on keskeistä. Tulokset ovat yleistettävissä myös muihin asiakasryhmiin kuin työttömiin.

Aims. This study aimed to find out how the factors limiting the agency of unemployed persons appear in the public service system and its threshold. In the study, the agency is approached through social capital and trust, participation and loneliness, and different forms of power, such as different ways of speaking. Unemployment is an issue in our society for which solutions have been looked for in recent years, for example, from the activation model and now, in turn, the local government pilots on employment. An unemployed person has been considered as a passive agent for whom a stiff public service system does not create a sufficient framework for success in employment. In this study, professionals working with unemployed persons have been interviewed for their views on the agency of unemployed persons in the public service system. Methods. The research material consisted of four semi-structured interviews with professionals from different backgrounds working in the public service system. At the time of the interview, the interviewees worked in different positions and organizations compared to each other. The qualitative analysis of the material was carried out material-based content analysis, in which the aim was to find equal meanings for the factors limiting agency. Results and conclusions. The social dimension in enabling the agency of an unemployed person was central, even a prerequisite. Therefore, with various forms of support, an individual would have access to resources, with the support of which s/he would have the opportunity to strive towards working life as an active agent. In the various factors limiting agency in the public service system, there appeared both not confronting the unemployed persons and consequently lack of appreciation. The results of the study emphasize the unemployed persons’ need to experience appreciation, which increases their own willingness to act and use the support available. When planning different employment services, the already characteristic stage of life of the unemployed person should be taken into account and offer the opportunity for service models that improve individual confrontation.

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalitoimen työvalmentajien käsitysten ja kokemusten valossa sosiaalitoimen ja työ- ja elinkeinotoimiston työttömien asiakkaiden työnhakumotivaatiota ja motivointia. Tutkimuksen taustalla ovat havainnot siitä, että asiakkaan oletettu motivaatio näyttää enenevässä määrin määrittävän sosiaalitoimen, työhallinnon ja muihin hyvinvointipalveluihin pääsyä, niissä palvelua ja asiakkaan etuuksia. Tutkimukseen sisältyy yhteiskunta- ja käyttäytymistieteellisiin tutkimuksiin pohjautuva katsaus työttömien työnhakukäyttäytymisestä. Työnhakumotivaatioon liitetään R.M. Ryanin ja E. Decin itsemääräämisteoria. Tutkimusta varten haastateltiin kuutta kunnallisessa sosiaalialan yksikössä toimivaa työvalmentajaa ja havainnoitiin kolmea työvalmennuksen asiakastapaamista. Työvalmentajien teemahaastattelut analysoitiin pääosin teema-analyysia käyttäen ja havainnointiaineistoa käytettiin haastatteluaineiston analyysin tukena. Työnhakukäyttäytyminen näyttäytyy moniulotteisena psykososiaalisena ilmiönä, johon vaikuttavat työnhakijan valmiudet, elämäntilanne, sosiaalinen tuki ja työttömyyden kokeminen. Työnhakijoilla nähdään olevan erilaisia motivaatiotiloja, joihin katsotaan vaikuttavan palkkatyöhön liittyvien motiivien henkilökohtainen merkitys ja henkilön elämänhallinnan luonne. Motivaatiotilat nimetään joustavaksi, lukkiutuneeksi, riippumattomaksi ja hajanaiseksi motivaatio-orientaatioksi. Motivointia tarkastellaan prosessina, joka kohdistuu erityisesti työnhaussaan esteellisiin työttömiin. Motivoinnissa käsitellään työnhaun psyykkisiä esteitä, ja asiakkaan voimavarat ja unelmat valjastetaan tukemaan tavoitteellista työnhakua. Työntekijän vuorovaikutustaidoilla ja motivaatiolla on oleellinen merkitys asiakkaan mentaalisen prosessin edistäjinä. Motivoituminen ilmenee asiakkaan toimintana, elämäntilanteen kohentumisena ja ilon tai tyytyväisyyden tunteena. Työvalmentajien käsityksissä työnhaussaan esteellinen työ- ja elinkeinotoimiston asiakas välttyy sanktioilta, jos on pystyvä, osaa taistella etuuksistaan tai osallistuu toistuvasti samoihin aktivointitoimenpiteisiin. Ammatinvalinnanohjauksen keinoin nähdään mahdolliseksi edistää työttömien motivoitumista. Työvalmentajat pitävät tärkeänä sosiaalityön roolia työnhaun vaikeiden esteiden purkamisessa, joskaan sosiaalityössä ei kokonaisuutena katsota riittävästi tuettavan asiakkaiden työllistymistä. Johtopäätöksenä esitetään, että sosiaalityön rooli työttömien motivoinnissa sijoittuu sosiaalityön asiakkaiden valmistamiseen työmarkkinoille, tukeen työhön kiinnittymisessä ja hyvinvointia lisäävän yhteiskuntaosallisuuden vahvistamiseen.

Työttömyys on aihe, joka puhututtaa ja synnyttää paljon reaktioita. Työttömyyden hoitaminen on keskeinen osa hyvinvointivaltiota ja mittareiden mukaan valtaosa suomalaisista kannattaa hyvinvointivaltiomallin ylläpitämistä. Ristiriitaisesti suomalaisten suhtautuminen työttömiin on kärjistynyt ja työttömiin kohdistuu paljon epäluuloa ja syyllistämistä. 1990-luvun laman yhteydessä Suomen työttömyysaste nousi dramaattisella vauhdilla huippuunsa. Laman myötä Suomeen syntyi pysyväistyöttömien ryhmä ja työ- ja sosiaalipolitiikka alkoi kehittää uusia strategioita työttömien saattamiseksi osaksi työvoimaa. Euroopan Unioniin liittyminen vaikutti merkittävästi suomalaisen politiikan kehittymiseen yksilön vastuuta korostavaan suuntaan, vaikka tämä kehitys jo oli alkanut ennen lamavuosia. 2010-luvulle tultaessa työttömyysaste on edelleen suosituksia huomattavasti korkeampi ja suureksi kasvanut pitkäaikaistyöttömien määrä on jäänyt pysyväksi ilmiöksi. Kukin hallitus 1990-luvulta lähtien sisällyttää hallitusohjelmaansa strategioita työn tuottavuuden parantamiseksi, ns. kannustinloukkujen purkamiseksi sekä työttömien integroimiseksi työelämään. Tutkielmani kysyy mikä on työttömän paikka 2010-luvun Suomessa. Tutkin miten yksilötason työttömyys rakentuu valtavirtamedian uutistekstissä tarkastelemalla tekstissä ilmeneviä diskursseja. Tarkastelen kriittisesti, miten työttömyys merkityksellistyy ja pyrin selvittämään, onko kirjoittamistapa saattanut muuttua neljännesvuosisadassa. Analysoin tarkoin rajatun otoksen valtavirtamedian uutistekstiä työttömyyden aiheesta kvalitatiivisin menetelmin. Valitsin tarkastelun kohteeksi kaksi lähihistorian ajanjaksoa pyrkimyksenä löytää eroja ja yhtäläisyyksiä tekstien tavassa merkityksellistää yksilökohtainen työttömyys kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Tarkemmin sanottuna analysoin, miten yksilökohtainen työttömyys rakentuu mediatekstissä diskursseina. Sisällönanalyysia hyödyntäen olen eritellyt aineistosta seitsemän eri diskurssityyppiä, ja niiden perusteella erottanut eri subjektipositioita, joita se mahdollistaa kohteelleen, eli työttömälle. Sosiaaliturvan väärinkäytön diskurssi esittää työttömän laiskana ja epärehellisenä yhteiskuntajäsenenä, joka omalla toiminnallaan estää oman työllistymisensä. Uhkadiskurssi kuvaa työttömät fyysisenä tai esteettisenä uhkana valtaväestölle. Itseohjautuvuuden ja pärjäämisen diskurssi korostaa työttömän halua integroitua työelämään. Negatiivisten mielikuvien purkava, työttömiä ymmärtävä diskurssi korostaa työttömien hyvää luonnetta ja häivyttää käsityksiä, että työttömät poikkeaisivat arvoiltaan valtaväestöstä. Epätoivon diskurssi korostaa työttömyyden traagisia sosiaalisia seurauksia. Stigmaa haastava diskurssi haastaa käsitystä, että työttömyyttä tarvitsisi hävetä ja esittää vaihtoehtoisia tapoja suhtautua työttömyyteen. Talousdiskurssi assosioi työttömyyden kansantalouden tarpeisiin ja toimii apudiskurssina, jonka merkitys korostuu sen yhteensopivuudesta muiden diskurssien kanssa. Esitän työssäni, että nämä diskurssit muodostavat työttömyysuutisoinnin kokonaisuuden, jota leimaa työttömien esittäminen yhteiskunnallista huolta tarvitsevina subjekteina sosiaalityön tai työttömyyskorvausten pienentämisen keinoin. Helsingin Sanomien uutisartikkelit heijastavat yksilön aktivointia korostavaa ja kansantalouden kilpailukyvyn kohentamiseen pyrkivää sosiaali- ja työpolitiikkaa. Keskustelen siitä, ketä tällainen työttömyyden käsitteellistäminen mediassa palvelee ja pohdin minkälaisia potentiaalisia seurauksia sillä voi olla uutisen kohteelle, eli työttömälle. Esitän, että uutistekstit mahdollistavat työttömille kapeita subjektipositioita, eivätkä ne esitä työttömien omia subjektiivisia kokemuksia ja käsityksiä työttömyydestä. Kenties yllättävästi ajanjaksot tuottavat samanlaisia diskursseja eikä niiden sisällöissä ole havaittavissa merkittäviä eroja ajanjaksojen välillä. Löydän kuitenkin merkkejä siitä, että työtöntä yhteiskunnan holhottavaksi subjektiksi asettava keskusteluasetelma on murroksessa. Lopulta pohdin mitä tutkielma tarjoaa tutkimuskirjallisuudelle ja esitän uusia kiinnostavia tutkimuskohteita.

Tutkielmassa tarkastellaan mediassa käytyä keskustelua ”ideologisesta työttömyydestä” vuosina 2017–2019. Tavoitteena on selvittää, kuinka keskustelua ”ideologisesta työttömyydestä” mediassa rakennettiin ja millaisia kehyksiä tässä mediakeskustelussa käytettiin. Keskustelu alkoi kirjailija Ossi Nymanin lokakuussa 2017 antamasta haastattelusta, josta nousi huomattava kohu, kun Nymanin kirjoitettiin olevan ”ideologisesti työtön”. Helmikuussa 2018 kohua sai aikaan myös Työstäkieltäytyjäliitto, joka kehotti ihmisiä kieltäytymään töistä ja vaati muun muassa vastikkeetonta perustuloa. Tutkielmassa käytettävä aineisto on koottu ”ideologista työttömyyttä” koskevista pääosin uutisista ja kolumneista koostuvista mediateksteistä. Aineisto koostuu suomalaisten uutissivustojen julkaisuista, television keskusteluohjelmista ja podcast-jaksoista. Menetelmänä tutkielmassa käytetään kehysanalyysia, jossa mediatekstistä pyritään tunnistamaan siinä käytetty kehys erilaisten tunnusmerkkien avulla. Mediassa keskustelua ”ideologisesta työttömyydestä” rakennettiin pitkälti kiistan muodossa ja lietsottiin iskevien ”klikkiotsikoiden” avulla. Aihetta käsittelevissä mediateksteissä ilmeni kolme erilaista kehystä, jotka nimettiin tutkielmassa uhan, provokaation ja moraalipaniikin kehyksiksi. Uhan kehyksessä ongelmaksi kehystettiin ”ideologinen työttömyys” itsessään, jonka nähtiin uhkaavan yhteiskunnallista järjestystä sekä muiden työttömien mainetta. Provokaation kehyksessä ongelmana ei näyttäytynyt niinkään ”ideologinen työttömyys” itsessään, vaan Ossi Nymanin ja Työstäkieltäytyjäliiton julkisuushakuisina provokaatioina pidetyt puheet ja kannanotot. Moraalipaniikin kehyksessä sen sijaan ongelmaksi määriteltiin median toiminta ”ideologista työttömyyttä” koskeneessa mediakeskustelussa. Yleisin kehyksistä oli uhan kehys, jossa ”ideologinen työttömyys” nähtiin vääränlaisena ja yksilön valinnasta johtuvana työttömyytenä, ja ratkaisua ongelmaan haettiin esimerkiksi työttömien aktivointitoimien lisäämisestä. ”Ideologista työttömyyttä” pikemminkin rakenteellisista syistä johtuvana ilmiönä kehystänyt moraalipaniikin kehys oli kehyksistä harvinaisin.