Browsing by Subject "typpi"

Kiinnostus monilajisiin nurmiseoksiin on kasvanut Suomessa. Nurmipalkokasvit tuovat seoksiin lisäarvoa biologisen typensidonnan ja syöntiä lisäävien ominaisuuksiensa vuoksi. Seosten lajikoostumuksen ja sen muutosten tarkempi selvittäminen auttaa ymmärtämään kasvuolosuhteiden vaikutusta eri lajien menestymiseen seoksissa ja tämän seurauksia. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, kuinka nurmipalkokasvit ylläpitävät satoa ja pysyvät nurmiseoksissa sekä miten ne vaikuttavat ruokinnalliseen arvoon ja typen hyväksikäyttötehokkuuteen. Tutkimus toteutettiin kolmivuotisena ruutukokeena, jossa oli mukana viisi nurmipalkokasveja (puna-, valko- ja alsikeapila sekä rehumailanen) sisältävää nurmiseosta. Seoksille annettiin typpilannoitusta 50 + 50 kg/ha/v, ne niitettiin kahdesti kesän aikana, ja sadon lisäksi määritettiin kasvilajikoostumus ja rehuarvot. Seosten satotasot vaihtelivat välillä 5400–8200 kg ka/ha. Kokeen aikana esiintyi kuivia jaksoja, jotka suosivat puna-apilaa ja erityisesti rehumailasta. Puna-apila oli apiloista satoisin, ja pysyi kasvustossa koko koejakson ajan. Alsikeapilasta ja valkoapilasta ei ollut satoa alentavaa haittaa. Rehumailanen ylläpiti satoa tässä kokeessa hyvin ja runsastui nurmen vanhetessa, vaikka mailasten menestyminen on Suomen oloissa vaihtelevaa. Apiloiden vaikutus rehuarvoihin oli vähäinen. Runsas rehumailasen osuus kasvustossa laski D-arvoa ja nosti sulamattoman kuidun sekä raakavalkuaisen pitoisuuksia. Madalletun typpilannoituksen ja biologisen typensidonnan vuoksi seosten keskimääräinen typen hyväksikäyttötehokkuus oli 1,22–1,56. Kokeen tulokset osoittivat, että kohtuullista typpilannoitusta ja kahden korjuun taktiikkaa käytettäessä nurmipalkokasvien osuus kasvustossa säilyi rehumailasta lukuun ottamatta maltillisena. Kaikki seokset olivat rehuarvojen perusteella sopivia märehtijöiden rehuksi, eikä mikään seos osoittautunut myöskään sadon määrän perusteella muita huonommaksi. Rehumailanen osoitti hyvän kuivuuden sietokykynsä ja piti satotasoa yllä parhaiten kuivina kesinä.

Maaperän fysikaaliset, kemialliset ja biologiset ominaisuudet tarjoavat lukuisia ekosysteemipalveluja, joista erityisesti haitallisten yhdisteiden, mukaan lukien hiilidioksidin, sidonta on saanut paljon huomiota ilmastonmuutosta hillitsevän potentiaalinsa tähden. Orgaanisten ja epäorgaanisten yhdisteiden varastointi on tärkeää etenkin kaupungeissa, jotka kuuluvat suurimpiin kasvihuonekaasujen päästölähteisiin. Kaupunkien vihermaat kuuluvat tehokkaimpiin sitojiin runsaiden orgaanisen aineen varantojensa ansiosta, minkä lisäksi ne tuottavat useita muita paikallisia ekosysteemipalveluja sekä toimivat virkistysalueina. Vihermaat vähenevät kuitenkin jatkuvan rakentamisen vuoksi, kun niitä peitetään esimerkiksi asfaltilla ja mukulakivillä, minkä seurauksena myös pinnoitetun kaupunkimaaperän merkitystä on alettu tutkia. Selvitysten mukaan pinnoitettu maa on hiili- ja typpivarannoiltaan selkeästi pinnoittamattomia vihermaita niukempi, mikä johtuu fyysisen esteen rajoittavasta vaikutuksesta kaasujenvaihtoon ja veden läpäisyyn. Lisäksi hiilen (C) ja typen (N) sidonnassa ja ravinnekierrossa olennainen pintamaa poistetaan ja korvataan C:n ja N:n osalta niukemmalla rakennusmaalla. On tärkeää selvittää, kuinka nämä muutokset vaikuttavat kaupunkimaaperän kykyyn sitoa ilmakehän hiiltä ja haitallisia yhdisteitä ja ylläpitää ainekiertoja. Tutkimuksessani tarkastelin pinnoitetun kaupunkimaan ominaisuuksia Helsingissä, sillä Suomen kaltaisilla kylmillä alueilla tutkimukseen perustuvaa tietoa ei käytännössä ole. Tätä varten keräsin maanäytteen 11 katutyöojasta kahdelta eri syvyydeltä rakennusmaasta. Näytteistä mitattiin kokonaishiili ja –typpi, hiilen ja typen suhdeluku (C/N), orgaanisen aineen määrä, kosteusprosentti, pH, maahengitys ja tiheys (engl. bulk density). Vertailin maan ominaisuuksia syvyyksien, pinnoitetun ja pinnoittamattoman maan sekä kylmien ja lämpimämpien alueiden välillä, minkä lisäksi laskin tulosten perusteella pinnoitetun ja pinnoittamattoman maan C- ja N-varastot Helsingin keskustassa sekä pinnoitteen osuuden maa-alasta. Aikaisempien tutkimusten perusteella laadin 3 hypoteesia: 1) Pinnoitetun maan C- ja N-pitoisuudet ovat selkeästi pienempiä pinnoittamattomaan maahan nähden. 2) Pinnoitetussa maassa C- ja N-pitoisuuksien erot kahden syvyyden välillä ovat tasaisemmat kuin pinnoittamattomassa maassa, sillä C- ja N-rikas pintamaa on vaihdettu niukempaan rakennusmaahan ja pinnoite estää karikkeen tuomaa C:tä ja N:ä kulkeutumasta ja keskittymästä pintamaahan. 3) Kylmillä alueilla pinnoitteen aiheuttama C- ja N-hävikki on suurempi kuin lämpimämmillä alueilla paksumman rakennusmaakerroksen vuoksi. Odotusten mukaisesti 1) pinnoitetun maan C- ja N-pitoisuudet olivat pienemmät kuin pinnoittamattomassa maassa, 2) pinnoitetun maan C- ja N-pitoisuudet pysyivät tasaisina eri syvyyksillä verrattuna pinnoittamattomaan maahan ja 3) Helsingin C- ja N-hävikki on suurempi verrattuna aiempiin tutkimustuloksiin lämpimämmistä maista. Kaikkien kolmen tarkastelukohdan tulokset ovat yhdistettävissä maanvaihdon ja pinnoituksen aiheuttamiin muutoksiin. Muidenkin muuttujien tulokset vastasivat kirjallisuuden luomia ennakkokäsityksiä. Helsingin C- ja N-varastot ovat myös huomattavasti pienentyneet pinnoitteen lisäännyttyä, mikä heikentää kaupungistuneiden alueiden ekosysteemipalvelupotentiaalia. Tulokset vahvistavat oletuksia pinnoitteen tuomista muutoksista maaperän sitomiskykyyn sekä yleisesti että verrattaessa kylmiä ja lämpimämpiä alueita keskenään.

Lots of protein feeds are imported to Europe. In Finland at most 25 % of all protein feeds used are home-grown. Legumes and single-cell protein are of interest to replace imported protein feeds. The aim of this study was to explore faba bean (Vicia faba) and Spirulina-algae (Spirulina platensis) as protein source for dairy cows. The study design was replicated 4 x 4 Latin square with four diets and four periods of three weeks. The experiment was 2 x 2 factorial. Rapeseed meal and rolled faba bean were compared as protein sources. The partial replacement (half) of rapeseed meal and faba bean protein with Spirulina-algae was also investigated. All the protein supplements were isonitrogenous. In this study, effects of protein supplements on dry matter intake, milk yield and milk composition, production of microbial protein in the rumen, plasma amino acids and mammary uptake of amino acids and nitrogen partitioning were examined. This study was made at the research farm of the University of Helsinki in 21.2.–15.5.2015. There were eight multiparous Finnish ayrshire dairy cows at mid-lactation. The cows were divided in two blocks the other block having rumen fistulated animals. All the total mixed ratios contained grass silage of good quality, barley, sugar pulp and minerals supplemented with different protein sources. Cows were offered total mixed ratios ad libitum. Replacing rapeseed meal and faba bean with Spirulina-algae reduced dry matter intake. The milk yield was 1,4 kg/d greater on rapeseed meal diets compared with faba bean diets. Mixing Spirulina-algae with faba bean increased milk, protein and lactose yields, but when mixed with rapeseed meal decreased them. Both milk urea and rumen ammonia concentrations were higher in faba bean diets than in rapeseed meal diets. The concentration of several essential amino acids in plasma and mammary uptake of histidine and methionine were lower in faba bean diets than in rapeseed meal diets. Replacing faba bean partially with Spirulina increased AV-difference of essential amino acids. Nitrogen balances were positive in all experimental diets. There were no differences in nitrogen intake. Feeding faba beans reduced nitrogen secretion in milk and faeces compared to rapeseed meal diets. Replacing rapeseed meal and faba bean partially with Spirulina increased the proportion of nitrogen secreted in urine and lowered nitrogen balance. According to this study replacing rapeseed meal completely with faba bean seeds reduce milk and protein yields on diets based on grass silage and cereals. Mixing Spirulina with faba bean increased milk, protein and lactose yields, but decreased them when mixed with rapeseed meal. Protein of faba bean and Spirulina probably completed each others. More research is needed with high levels of micro algae on dry matter intake, animal performance and degradability of microalgal protein in rumen.

Most of the ammonia emissions caused by agriculture is a result of manure management. Acidification has been indicated to be an effective method to reduce ammonia emissions from slurry. The main target of this study was to compare the effect of acidified slurry on spring wheat yield. The objective was also to investigate how much the slurry acidification improves the crop nitrogen intake. The field experiment of this study was done in the summer 2017 in Helsinki. There were four members in the experiment; unfertilized zero plot, NPK -control plot, a plot with unacidified slurry and a plot with acidifield slurry. The slurry that was used in this study was from a sow piggery. The amount of the sulphuric acid needed to acidify the slurry was calculated on the strength of the titration tests that were done in laboratory. The slurry was spread on the field surface in early June when the crop was in 2-3 leaf stage. The slurry was acidified just before the spreading. According to the results, in the circumtances where this study was taken the slurry acidification did not improve the growing conditions of spring wheat. The acidification of slurry may improve the crop nitrogen intake, but the benefit varies in different years and it depends on the conditions of the growing season. For example if there is a lot of soluble nitrogen in the arable land, the effect of acidificated slurry on crop yield can not be seen. Also the quality of the slurry and the circumstances of the spreading time affect to the benefits of the slurry acidification. Before the acidification can be carried out widely in farms there must be done more research. One option could be that a contractor who is familiar with the acidification technique and knows how to handle sulphuric acid would do the acidification in farms and could do also the spreading more cost-effective.

Nykymuotoinen ruokajärjestelmä tuottaa merkittävän osuuden globaaleista kasvihuonekaasupääs- töistä ja aiheuttaa myös muita laajoja negatiivisia ympäristövaikutuksia. Yksi keino negatiivisten ympäristövaikutusten hillitsemiseen on kierrätyslannoitteiden käyttö. Kierrätyslannoitteiden ominai- suuksissa on kuitenkin huomattavaa vaihtelua, mikä vaikuttaa niiden ravinteiden käyttökelpoisuu- teen kasveille ja käyttäytymiseen peltomaassa: tämän vuoksi niiden käyttö vaatii ymmärrystä paitsi lannoitteen ominaisuuksista, myös ravinteiden, etenkin typen, käyttäytymisestä peltomaassa. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten erilaisista lähteistä peräisin olevat kierrätyslannoit- teet vaikuttavat typen ainevirtoihin ja peltotaseeseen kauran viljelyssä. Tutkimuksen aineistona käy- tettiin HYKERRYS-hankkeen (2016-2019) kenttäkokeen kaurakoejäsentä kasvukaudella 2017. Tut- kittavat käsittelyt olivat ammoniumsulfaatilla, lihaluujauhopelletillä, matokompostilla ja biokaasulai- toksen mädätysjäännöksellä lannoitetut käsittelyt, joita vertailtiin lannoittamattomaan ja väkilannoi- tettuun käsittelyyn. Kenttäkokeesta kerätyistä näytteistä määritettiin jyväsadon ja maanpäällisen kasvuston sisältämä typpimäärä. Kylvösiemenen ja kauran juuriston sisältämän typen, typen las- keuman ja typen kaasumaisten päästöjen määrät määritettiin laskennallisesti. Tulokset koottiin käsit- telykohtaisiksi ainevirtamalleiksi, ja niiden pohjalta laskettiin typen peltotaseet eri käsittelyille. Typen määrä jyväsadossa vaihteli tutkimuksessa välillä 78-143 kg N / ha. Väkilannoitetun kontrollin typpisato oli merkitsevästi suurempi kuin lannoittamattoman tai matokompostilla lannoitetun käsitte- lyn, mutta muut kierrätyslannoituskäsittelyt eivät eronneet merkitsevästi väkilannoitetusta käsittelys- tä. Koko kaurakasvuston sisältämän typen määrä vaihteli välillä 121-361 kg N / ha. Kasvuston ty- penkin osalta vain lannoittamaton ja matokompostilla lannoitettu käsittely olivat merkitsevästi väki- lannoitettua pienempiä. Typen peltotase oli lannoittamattomalla käsittelyllä -73, ammoniumsulfaatti- käsittelyllä 7, lihaluujauhokäsittelyllä -59, matokompostikäsittelyllä -48, mädätysjäännöskäsittelyllä - 30 ja väkilannoitetulla käsittelyllä -18 kg N / ha / a. Lannoittamattoman käsittelyn tase oli merkitse- västi pienempi kuin väkilannoitetun, mutta kierrätyslannoitekäsittelyiden taseet eivät eronneet mer- kitsevästi väkilannoitetusta. Typen ainevirrat maa-kasvustosysteemissä ja siitä ulos eivät riipu pelkästään käytetyn lannoitetypen määrästä, vaan vaihtelevat erityyppisten lannoitteiden välillä. Eroja on paitsi kierrätettyjen ja väki- lannoitteiden välillä, myös eri kierrätyslannoitteiden kesken. Tämän tutkimuksen perusteella kierrä- tyslannoitus ei nosta typen peltotasetta verrattuna väkilannoitukseen.

Timoteitä (Phleum pratense L.) viljellään Suomessa karjalle rehuksi. Sen kasvuston rakenne vaikuttaa satoon ja sadon ominaisuuksiin. Typpilannoituksen, vernalisaation ja genotyypin kaikkia vaikutuksia näihin ominaisuuksiin ei vielä tiedetä tarkkaan. Tietoa tarvitaan uusien lajikkeiden typpilannoitussuositusten kehittämiseen sekä avuksi timotein lajikejalostuksessa sopeuduttaessa ilmastonmuutokseen ja maataloustuotannon kestävään tehostamiseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää miten typpilannoitus, vernalisaatio ja kasvin perimä vaikuttavat timotein kasvustorakenteeseen ja miten typpi vaikuttaa vernlaisaatio geeneihin ja kukintaan. Kokeessa oli mukana kaksi timotein genotyyppiä, eteläinen (BorE) ja pohjoinen (BorP), jotka eroavat toisistaan vernalisaatiovaatimukseltaan. Typpitasoja oli kolme, jotka vastasivat peltolannoituksen tasoja 11,6 kg N/ha (N1), 278,3 kg N/ha (N2) ja 545,0 kg N/ha (N3). Kasvit joko vernalisoitiin 10 viikon ajan tai niitä ei vernalisoitu ennen siirtoa kasvihuoneelle pitkään päivään. Kasveista mitattiin viikottain korren pituus, versojen lukumäärä ja lehtien lukumäärä, sekä kokeen lopussa kuiva-aineen kertyminen sekä versotyyppien lukumäärä (GEN, ELONG, VEG). Kasveista kerättiin näytteitä ennen pitkään päivään tai vernalisaatioon siirtämistä sekä 1-4 vk kasvihuoneelle siirron jälkeen RNA näytteet, joista analysoitiin PpVRN1 ja PpVRN3 geenien ilmeneminen qPCR analyysillä. Typpilannoitus vaikutti tilastollisesti merkittävästi kaikkiin mitattuihin tekijöihin kasvustorakenteessa. Typpi lisäsi erityisesti versojen lukumäärää ja se alensi tai viivästytti erityisesti PpVRN3 geenin ilmenemistä. Vernalisoimattomassa BorE kasveissa typpi lisäsi myös GEN versojen lukumäärää. Typellä oli kaiken kaikkiaan tilastollisesti merkittävä vaikutus VRN geenien ilmenemiseen. Lisäksi genotyyppi vaikutti kasvustorakenteen siten, että BorE olivat keskimäärin korkeampia. Timotein genotyyppi vaikutti typen vasteeseen ainoastaan korsijakauman kautta. Typpilannoituksella ja sen määrällä havaittiin olevan vaikutusta timotein kasvustorakenteeseen, kukkivien versojen lukumäärään sekä vernalisaatiogeenien ilmenemiseen. Typen vaikutukset eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisiä vaan yhdysvaikutuksia esiintyi runsaasti. Typen vaikutukset kukintaan oli selkeämpi BorE kasveissa, mikä voi viitata siihen, että vernalisaatiolla ja sen vaatimuksella voi olla merkitystä genotyypin typpivasteeseen.

Tämän tutkielman tavoitteena oli tutkia rehun vähäisen valkuaispitoisuuden ja aminohappotäydennysten vaikutusta ravintoaineiden sulavuuteen ja valkuaisen hyväksikäyttöön siniketuilla loppukasvatusvaiheessa. Tavoitteena on sinikettujen valkuaisruokinnan optimointi, jotta rehukustannuksia ja ravinnepäästöjä saataisiin pienennettyä. Tutkimus toteutettiin Kannuksessa Luova Oy:n tutkimustilalla 21.-28.10.2016. Kokeeseen valittiin 20 urossinikettua, jotka jaettiin viiteen käsittelyryhmään. Käsittelyt olivat: kontrolli (valkuaista 24% metabolisesta energiasta (ME)), valkuainen 20% ME:stä, valkuainen 20% ME:stä + metioniini, valkuainen 16% ME:stä + metioniini sekä valkuainen 16% ME:stä + metioniini ja histidiini. Eläimet olivat kokeen ajan yksittäin metaboliahäkeissä, joissa niiltä saatiin kerättyä sonta ja virtsa. Ravintoaineiden näennäistä sulavuutta tutkittiin kokonaiskeruumenetelmällä. Välittömästi lopetuksen jälkeen ohutsuolen viimeisen kolmanneksen sisältö kerättiin ja näytteestä määritettiin aminohappojen näennäinen ohutsuolisulavuus. Valkuaisen hyväksikäyttöä tutkittiin typpitasemenetelmällä. Lopetusta edeltävänä päivänä eläimiltä otettiin verinäytteet, joista määritettiin plasman aminohapot ja urea. Ravintoaineiden sulavuudessa ei havaittu suurta vaihtelua valkuaisen vähentyessä, paitsi valkuaisen sulavuus heikkeni yhdeksän prosenttiyksikköä kontrollin ja alimman valkuaistason omaavan ryhmän välillä. Typen hyväksikäyttö parani valkuaisen vähentyessä. Virtsan mukana eritetyn typen määrä väheni valkuaispitoisuuden vähentyessä mutta typen pidättymisessä ei ollut eroja. Metioniinin, histidiinin, lysiinin ja kysteiinin sulavuudessa havaittiin eroja, mutta muiden aminohappojen sulavuuteen koekäsittelyt eivät vaikuttaneet. Aminohappotäydennykset paransivat kyseisten aminohappojen sulavuutta merkitsevästi. Plasman ureapitoisuudessa ei ollut eroja, mutta joidenkin aminohappojen osalta plasman pitoisuudet vähenivät valkuaisen vähentyessä. Valkuaisen vähentäminen ei vaikuttanut muiden ravintoaineiden kuin valkuaisen sulavuuden heikentymiseen. Valkuaismäärän väheneminen ei vaikuttanut typen pidättymiseen eli pienempikin valkuaisen määrä tyydytti siniketun valkuaistarpeen loppukasvatusvaiheessa.

Suomalaisessa havupuuvaltaisessa metsämaassa typpi on yleensä kasvien kasvua rajoittavana tekijänä. Tämä aiheutuu siitä, että typpi on tällaisessa kasvualustassa sellaisessa orgaanisessa muodossa, joka ei ole kasveille käyttökelpoista. Typpi voi olla kompleksoitunut esimerkiksi tiettyihin kasvien tuottamiin sekundaarisiin metaboliatuotteisiin, kuten tanniineihin. Metsäekosysteemeissä tärkeinä typen kiertoon vaikuttavina tekijöinä ovat puiden ja aluskasvien sienijuuret. Niiden toiminta auttaa kasveja saamaan orgaanisessa muodossa olevaa typpeä irti, jolloin ne saavat kilpailuedun muihin kasveihin verrattuna. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millainen vaikutus mikrokosmoksessa kasvaneilla varpukasveilla (kanerva (Calluna vulgaris), mustikka (Vaccinium myrtillus) ja puolukka (Vaccinium vitis-idaea)) sekä männyllä (Pinus sylvestris) on typen käyttäytymiseen metsämaan orgaanisessa kerroksessa. Mukana oli myös kontrollimaa, jossa ei ollut kasvillisuutta. Koejäsenistä määritettiin orgaaninen aines hehkutushäviöllä, pH, mineraalityppi- ja liukoinen aminohappopitoisuus kuoppalevymenetelmällä, kokonaishiili, kokonaistyppi ja C/N-suhde sekä maan liukoinen orgaaninen hiili ja liukoinen typpi. Lisäksi maasta määritettiin hydrolysoituva ja vaikeasti hajoava typpi MSA-uutolla sekä maasta ja kasvien juurista totaalifenolit ja kondensoituneet tanniinit. Kiintoaineksen kokonaistyppipitoisuus oli kontrollimaassa korkein ja C/N-suhde oli odotusten mukaisesti matalin kontrollimaassa. Kontrollimaassa olivat suurimmat ammoniumtyppi- ja liukoisen orgaanisen typen pitoisuudet sekä korkein pH. Nitraattityppi jäi kaikissa koejäsenissä alle määritysrajan. Liukoinen aminohappopitoisuus oli korkein mäntymaassa ja varpumaissa matalin. Kondensoituneiden tanniinien ja totaalifenolien pitoisuus oli suurin kanervan ja pienin männyn juurissa. Lisäksi kanervamaassa olivat suurimmat kondensoituneiden tanniinien ja totaalifenolien pitoisuudet. Kasvilajilla oli selkeä vaikutus orgaanisen typen liukoisuuteen maassa. Mänty näytti tehostavan aminohappojen vapautumista orgaanisesta aineksesta mykorritsojensa avulla. Lisäksi varpukasveilla ja männyllä näytti olevan eroavaisuutta orgaanisen typen käytössä. Tulosten perusteella kanerva, puolukka ja mustikka tuottavat enemmän fenolisia yhdisteitä, jotka voivat sitoa typpeä vaikeasti hajotettavaan orgaaniseen muotoon mäntyyn verrattuna. Lisäksi varpukasvimaiden matala pH voi olla edesauttavana tekijänä polyfenoli-proteiini-kompleksien syntymisessä ja näin ollen vaikuttaa typen kiertoon metsämaassa.

Barley (Hordeum vulgare L.) is one of the most important cop in the world. It is used as raw material for fodder, brewing, bakery and foodstuff industry. Barley needs nutrients and nitrogen is the most important. Barley takes nitrogen 100 to 120 kg per hectar as ammonium and nitrate, which it uses during the growing season to form biomass and leaf chlorophyll to photosynthesize. Nitrogen deficiency causes dwarfism to stem and undeveloped state to phosynthesizing leaves. Nitrogen can be applied as inorganic and organic fertilizers and also as microbe content organic mineral fertilizers. The aim of the thesis was to examine how conventionally and organically cultivated methods affected two-row barley’s yield and quality in field experiment in 2009. There were six different cultivation methods; Berner Plant protection, University of Helsinki, Nylands Svenska Lantbrukssällskap (NSL) and Raisio Agro used conventionally cultivated methods and Elosato and ProAgria Organic used organically cultivated methods. Treatmens were fertilized by nitrogen from 71 to 118 kg per hectar where conventionally cultivated treatments were fertilized by nitrogen from 85 to 118 kg per hectar and organically cultivated treatments were fertilized by 71 kg per hectar. Seed population was from 400 to 500 seeds per m2. The results indicated that NFC Tipple matured 4 to 5 days earlier in organically cultivated treatments than conventionally cultivated treatments which had an effect to grain size. Early maturing was caused by low nitrogen fertilizer amount and plant disease amount. Vigorously grown barley resulted in higher yield and better yield quality when it was conventionally cultivated in comparison to organically cultivated. Quench responded better to nitrogen fertilizer when nitrogen than NFC Tipple and Fairytale. Number and timing of fungicide treatment had no effect to Quench’s growth’s disease amount.

The production of potato starch leads to large amount of separate cellular liquid. So far industries haven’t had use for this potato juice, and it has been distributed back to fields. This causes unnec-essary expenses for industries as well as raises the risk of nutrients leaching. These factors have raised the interest in developing processes for further processing of the cellular liquid. The main interest of industries is still potato starch, which is why they are interested in what affects the nitro-gen and protein content of starchy potatoes and what is their relationship to starch content. This study was done in unison with Perunantutkimuslaitos (Petla) during the starch potato variety test in summer of 2016. In this study the effects of four cultivational factors (site, cultivar, nitrogen fertilization level and time of harvest) were examined via the changes in nitrogen and protein levels in tubers. The weather factors were considered from the data collected from the nearest measure-ment location of the Finnish Meteorological Institute. The goal of the study was to find out what are the factors that have the biggest effect on the changes in nitrogen and protein contents of starch potato variants. Cultivars were found to have the biggest effect, but the site as well as sowing time and weather conditions had an effect as well. Correlation between starch and nitrogen content was not observed. In addition, the goal was to determine the ideal combination of cultivational factors for optimal starch, nitrogen and protein yield. Early variants do have more secure production of yield, since late variants are easier affected from different growing conditions. Raising the level of fertilization to 100 kg/ha was the optimum based on the results of this study, but only if time of harvesting was opti-mized as well.