Browsing by Subject "uskonnonfilosofia"

Kysymykset pahan sekä siitä aiheutuvan inhimillisen kärsimyksen olemassaolosta, tarkoituksesta ja oikeutuksesta ovat vuosituhansien saatossa muodostaneet perustavanlaatuisen uhan kristilliselle käsitykselle kaikkivoivasta, kaiken tietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Uskonnonfilosofisissa pyrkimyksissä ratkaista maailman pahuuden ja Jumalan hyvyyden välinen ristiriita on sovellettu pääasiassa kolmea linjaa, joista kirkkoisä Augustinuksen vapaan tahdon puolustus on perinteisesti hallinnut länsimaisen kristillisen teologian parissa aiheesta käytyä keskustelua. Moderni uskonnonfilosofia on kuitenkin 1900-luvulla haastanut tämän augustinolaisen perinteen muun muassa erilaisten kärsimyksen kasvattavaa vaikutusta korostavien sielunmuokkausteodikeoiden sekä maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen vetoavien luonnonlakiteodikeoiden muodossa. Tämä tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin Eleonore Stumpin niin sanottua narratiivista teodikeaa osana modernia uskonnonfilosofista keskustelua pahan ja kärsimyksen ongelmasta. Vuonna 2010 julkaistussa teoksessaan "Wandering in Darkness. Narrative and the Problem of Suffering" Stump yhdistää asiantuntemuksensa Tuomas Akvinolaisen ajattelusta moderniin uskonnonfilosofiaan ja kärsimyksen ongelmaan muodostaen näiden teemojen kautta oman vastauksensa kysymykseen siitä, millä oikeudella hyvä Jumala sallii kärsimyksen maailmassa. Stumpin ajattelussa kärsimyksen lähteenä ovat joko ihmisen omat subjektiiviset halut, eli sydämen toiveet, tai sellaiset kokemukset, jotka jollakin tavalla heikentävät ihmisen mahdollisuuksia kukoistaa parhaana mahdollisena itsenään. Tässä tutkielmassa esitellään Stumpin narratiivista teodikeaa niiden kahden osa-alueen kautta, joiden varaan se rakentuu ja jotka antavat sille sen modernin teodikeakeskustelun valossa ainutlaatuiset piirteet. Ensinnäkin Stumpin teodikean pohjana ovat Akvinolaisen käsitykset rakkaudesta ja ihmisen suhteesta Jumalaan sekä ajatus tämän jumalallisen suhteen täydellistymisestä ihmisen kukoistuksena ja suurimpana mahdollisena hyvänä, joka ihmistä voi tässä tai tuonpuoleisessa elämässä kohdata. Toiseksi Stumpin teodikea rakentuu sellaisen narratiivisen metodin kautta, jonka ytimessä on ajatus tarinoiden välittämästä luonteeltaan ei-propositionaalisesta tiedosta sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen valottamisesta toisen persoonan kuvausten kautta. Raamatunkertomukset Jobista, Simsonista, Abrahamista ja Betanian Mariasta muodostavat Stumpin metodissa matkan sellaiseen todellisuuteen, jossa Jumalan ja kärsimyksen olemassaolo voidaan sovittaa yhteen Akvinolaisen filosofian valossa. Stumpin narratiivinen teodikea perustuu ajatukselle siitä, että rakkaudessaan ihmiseen Jumala sallii ihmisen kärsimyksen, jos voi sen avulla tuoda tämän lähemmäs itseään. Stumpin teodikeassa kärsimys liittyy siis vahvasti ihmisen kehitykseen kohti kukoistusta parhaana mahdollisena itsenään. Näin ollen Stumpin teodikeassa voidaan nähdä sielunmuokkauksellisia piirteitä, ja modernissa teodikeakeskustelussa se asettuukin lähinnä sielunmuokkausteodikeoiden kategoriaan. Vaikka Stumpin teodikeaan liittyy erinäisiä ongelmia, on se näistä puutteistaankin huolimatta kokonaisuudessaan antoisa modernille teodikeakeskustelulle. Modernin uskonnonfilosofian valossa Stumpin teodikeassa poikkeuksellista on sen narratiivinen metodi sekä se, että se pyrkii vastaamaan kärsimyksen ongelmaan syllogismeja syvällisemmällä tasolla ja perustuu keskiaikaiseen filosofiaan ja maailmankuvaan.

Tutkielmassa tarkastellaan Louis Pojmanin käsitystä uskonnolliseen uskoon liittyvistä propositionaalisista asenteista. Lähteinä käytetään kahta Pojmanin tekstiä. Ensimmäinen on 1986 ilmestynyt filosofian oppikirja Religious Belief and the Will. Toinen on vuonna 2003 julkaistu versio artikkelista Faith, Doubt and Hope or Does Faith Entail Belief? Pojmanin tekstit edustavat angloamerikkalaista analyyttisen filosofian traditiota. Tarkemmin määriteltynä ne liittyvät analyyttisen teismin ja evidentialismin lähestymistapoihin. Tutkimuskysymykseen vastataan hyödyntämällä argumentaatioanalyysiä, käsiteanalyysiä ja konstruktioanalyysiä. Argumentaation analyysissa tarkastellaan argumentaation rakennetta, väitteitä, perusteluja ja oletuksia. Käsite- ja konstruktioanalyysissa tarkastellaan käsitteiden ja niihin liittyvien kielellisten konstruktioiden käyttöä sekä suhdetta toisiin käsitteisiin ja konstruktioihin. Tutkielma osoittaa, että Pojmanin esittämä näkemys uskonnollisen uskon luonteesta on normatiivinen. Hän ei pyri kuvaamaan uskonnollista uskoa sellaisena, kuin se tosiasiassa uskonnollisiksi itsensä mieltävillä henkilöillä ilmenee. Hänen tarkoituksensa on luoda nykyaikaisen maailmankuvan viitekehyksessä intellektuaalisesti hyväksyttävä uskonnollisen uskon filosofinen määritelmä. Pojman esittää, etteivät episteemiset uskomukset ole uskonnollisen uskon välttämätön osa. Pojmanin mukaan uskonnollisen uskon keskeisimpänä asenteena voidaan ymmärtää propositionaalinen toivo. Toivo on Pojmanin mukaan tahdonvaraista, uskomukset eivät. Pojmanin perusteet näkemykselleen ovat sekä uskonnollisia että filosofisia. Hänen mukaansa kristinuskon kuvaama Jumala toimisi ristiriitaisesti tuomitessaan ihmisiä pelastukseen tai kadotukseen uskomusten perusteella. Jos ihmisellä ei ole kristinuskon vaatimia uskomuksia, hänen täytyisi uskomusten etiikan vastaisesti manipuloida uskomuksiaan. Pojman kieltää uskomusten manipuloinnin oikeutuksen. Tutkielmassa hänen uskomusten etiikkaansa kutsutaan preskriptiiviseksi involuntarismiksi. Hänen näkemyksensä on paitsi uskonnonfilosofiaa, se on myös uskonnollista filosofiaa. Pojman ei pysty esittämään riittäviä perusteluja sille, miksi toivo pitäisi ymmärtää tahdonvaraisena asenteena. Analyysi osoittaa, että Pojmanin esittämä toivo vaatii ennakkoehtoina ei-tahdonvaraisia episteemisiä uskomuksia. Toisaalta Pojmanin näkemys lähestyy fideismiä. Se pyrkii tarjoamaan käsitteellisiä näkökulmia uskonnollisen uskon perustelemiseksi tilanteessa, jossa uskovalla ei ole uskomuksia. Tällöin motivaatio uskonnollisen uskon pitämiseen on ensisijaisesti uskonnollinen halu pelastukseen tai pelko kadotuksesta. Pojmanin näkemys on parhaiten ymmärrettävissä normatiivisena näkemyksenä uskonnollisesta uskosta. Enemmän sillä on arvoa uskonnollisen uskon filosofisen kuvaamisen kannalta. Analyysi osoittaa, että Pojmanin näkemyksiä voi hyödyntää uskonnollisen uskon ja vakaumuksen filosofisissa deskriptioissa.

Tutkimus on filosofian historian aatehistoriaa, jota tehdään kirjallisuuden avulla. Tutkimuksessa tarkastellaan atomistien ja erityisesti Lucretiuksen filosofiaa ja jumalakäsityksiä. Muita tunnettuja Atomisteja antiikissa olivat esimerkiksi Demokritos (460–370 eaa.) ja Epikuros (341–270 eaa.), joita esitellään tutkimuksessa. Lucretius oli Roomalainen filosofi ennen ensimmäistä vuosisataa noin (97–55eaa). Tutkimus jakautuu kuuteen erilliseen osioon. Aluksi ensimmäisessä osiossa esitellään Lucretiukseen vaikuttanutta filosofista koulukuntaa nimeltä epikurolaisuus. Ennen epikurolaisuutta esitellään antiikin atomiopin historiaa ennen Epikurosta, jolloin esitellään Demokritos ja Leukippos. Tutkimuksessa esitellään epikurolaisuuden perustaja Epikurosta ja hänen etiikkaansa, tietoteoriaansa ja käsityksiään jumalista sekä Epikuroksen vaikutusta Lucretiukseen. Lucretiuksen filosofiassa tarkastellaan atomeita, avaruutta, kuvaoppia, skeptisismiä, sielun käsityksestä, kuoleman tulkintaa ja etiikkaa. Tutkimuksessa tarkastellaan Lucretiuksen käsityksiä jumalista sekä eri tutkijoiden näkemyksiä Lucretiuksen jumalakäsityksistä. Tutkimuksessa tarkastellaan myös Rooman uskonnollisuutta ja uskontoon viittaavia käsitteitä. Tutkimuksessa esitetään lyhyesti runo, jossa Lucretius kuvaa Roomalaista Venus jumalaa. Viimeisessä luvussa esitellään myös Lucretiuksen myöhempää vaikutusta filosofiaan, kulttuuriin ja tieteeseen. Lucretiuksen teoksista käytän lähteenä pääasiassa Paavo Nummisen kääntämää ja johdannolla varustettua teosta nimeltä Maailmankaikkeudesta (De rerum natura). Tutkimuksen tavoitteita on todistaa Visa Heleniuksen tekemän tutkimuksen johtopäätöksiä Lucretiuksen ongelmallisista jumalista oikeiksi ja kuvata antiikin atomiopin suhdetta antiikin jumalauskoon.

Tässä tutkielmassa tarkastelen responsibilistisen hyvetietoteorian kontekstissa motivaation käsitettä. Analyysin lähteinä ovat Linda Zagzebskin Virtues of the Mind (1996), Jason Baehrin The Inquiring Mind (2011) sekä Zagzebskin ja Baehrin välillä käyty keskustelu Are Intellectually Virtuous Motives Essential to Knowledge? (2014) Tutkimuskysymys on mitä kirjoittajat tarkoittavat motivaatiolla ja miten käsite liittyy hyveisiin ja tietoon. Tutkielma muodostuu johdannon ja johtopäätösten lisäksi taustoittavasta luvusta, analyysiluvusta ja luvusta, jossa esitellään aiheen uskonnonfilosofisia sovelluksia. Taustaluvussa käydään läpi analyyttisen epistemologian piirissä 1900-luvulla ilmenneitä keskusteluja, modernin hyve-epistemologian synty reaktiona näihin keskusteluihin ja hyve-epistemologian erilaisia suuntauksia. Analyysiluvun tarkoitus on vastata tutkimuskysymykseen lähdetekstien perusteella. Sovellusluvussa esitän hyvemotivoituneen tietokäsityksen mahdollisuuksia vastata uskonnolliseen tietoon liittyviin kysymyksiin. Motivaatio on oleellinen osa molempien kirjoittajien hyvetietoteoreettista mallia. Zagzebski ja Baehr käyttävät eri käsitteitä motivaation kuvaamiseen, mutta molemmat kirjoittajat käyttävät motivaatiota hyveen määritelmän osana. Kirjoittajien erimielisyydet liittyvät selkeimmin tiedon määrittelyyn ja hyvemotivaatioiden rooliin tiedon instansseissa. Tämä kertoo kirjoittajien lähtökohtaisesta erimielisyydestä hyveiden mahdollisuudesta vastata perinteisiin uskonnonfilosofisiin kysymyksiin.

Tutkielma käsittelee realismin ongelmaa eli inhimillisen ajattelun, kokemuksen ja kielen sekä niiden kohteiden välistä suhdetta. Tarkastelen Hilary Putnamin sisäistä realismia ja Roy Bhaskarin ja Alister McGrathin kriittistä realismia ratkaisuina realismin ongelmaan sekä Johann Georg Hamannin pyrkimystä realismin ongelman ylittämiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: millaisen ratkaisun Putnamin sisäinen realismi sekä Bhaskarin ja McGrathin kriittinen realismi tarjoavat filosofiseen ja teologiseen realismin ongelmaan ja miten sisäisestä ja kriittisestä realismista voidaan saavuttaa synteesi käyttämällä apuna Hamannin filosofiaa, jossa tiedon subjekti ja objekti sijoitetaan osaksi ymmärryksen perustana olevia suhteita? Tutkielman päälähteinä ovat Putnamin viittaamista koskevat ja sisäisen realismin kauden kirjoitukset 1970−90-luvuilta, Bhaskarin kriittisen realismin perusteos A Realist Theory of Science, McGrathin teologian yleisesitys A Science of God ja Hamannin koottujen teosten ja kirjeiden standardilaitokset. Tulkitsen Putnamia Sami Pihlströmin tulkinnan avulla, Bhaskaria teologian ja sosiologian kriittisen realismin avulla, McGrathia Aku Visalan tulkinnan ja teologisesta kriittisestä realismista käydyn keskustelun avulla ja Hamannia Oswald Bayerin koulukunnan tulkinnan avulla. Rakennan realismin ja idealismin synteesiä pragmatismin ja Hamannilta vaikutteita saaneiden analyyttisten filosofien avulla. Työn metodina on systemaattinen analyysi. Putnamin sisäisen realismin lähtökohta on mielen ja maailman vuorovaikutus, jota hän luonnehtii mielestä käsin. Viittauskäytäntömme, aistimme, käsitejärjestelmämme ja tiedollinen luonteemme muodostavat tiedollisen näkökulman. Tällöin totuus on sopivuutta tiedolliseen näkökulmaamme, koska emme voi saavuttaa Jumalan näkökulmaa maailmaan. Voimme lisäksi yksilöidä olioita vain tiedollisesta näkökulmasta käsin, joten maailmalla ei ole valmista metafyysistä tai kausaalista rakennetta. Arvioimme maailmankuvia ja uskonnollista uskoa tiedollisista normeista käsin ollessamme vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Bhaskar taas tarkastelee subjektin ja objektin välistä suhdetta kysymällä, miten sosiaalinen koekäytäntö voi olla vuorovaikutusta riippumattoman todellisuuden kanssa? Havainnot eroavat tosiasioista, ja kummatkin eroavat todellisuuden kausaalisista mekanismeista. Havaintojen uudelleentulkinta ja eri havaintojen kohdistuminen samaan kohteeseen edellyttävät näet havainnon ja sen kohteen eroa. Mekanismit taas eroavat tutkijan tekemissä kokeissa syntyneistä asiantiloista, koska ne eivät ole tutkijan luomus. Totuus on mekanismien paljastamista testattavien mallien ja teorioiden avulla. McGrath taas soveltaa Bhaskarin kriittistä realismia teologiaan. Teologia tutkii kohdettaan omasta kolminaisuusopillisesta todellisuuskäsityksestään käsin ja näin tarjoaa tavan ymmärtää maailman järkevyyttä ja kauneutta. Hamann liittää ihmisen rakentaman käsitejärjestelmän idealismiin ja todellisuuden kanssa vuorovaikutuksessa syntyvät havainnot realismiin. Realismi ja idealismi koskevat subjektin ja objektin suhteen eri puolia, koska aistit ja järki kietoutuvat yhteen vuoropuhelussa todellisuuden kanssa. Hamann luonnehtii todellisuutta Lutherin sanateologian avulla. Käytän Hamannin käsityksiä sijoittaakseni sekä tiedollisen näkökulman että kausaaliset mekanismit osaksi todellisuuden kanssa käytävää vuorovaikutusta. Tiedollinen näkökulma perustuu ihmisen aistin- ja kielellisiin käytäntöihin, jotka edellyttävät uskoa ja kohdatun todellisuuden tunnustamista. Todellisuus on kuitenkin vuorovaikutuksen toinen osapuoli vain, jos sen voimat ja taipumukset eivät ole subjektin luomus. Teen rationaalisen rekonstruktion Hamannin todellisuuskäsityksestä käyttämällä kielipelejä todellisuuden mallina ja sijoittamalla kausaaliset voimat niiden osaksi. Maailmankuvia taas verrataan tiedollisia arvoja vasten käytävässä keskustelussa, mutta tiedolliset arvot edellyttävät hyväksi tiedolliseksi vuorovaikutukseksi ymmärrettyä totuutta. Kehittelen lopuksi eteenpäin McGrathin kantoja luonnon teologisesta tulkinnasta Hamannin ristinteologian valossa ja hahmottelen Hamannin pohjalta tapaa ylittää teodikeaongelma.

Tässä uskonnonfilosofian maisterintutkielmassa tutustun Edith Steinin empatiateoriaan. Tutkielman tutkimuskysymyksinä on selvittää 1) millainen on Edith Steinin käsitys empatiasta, 2) mitkä ovat keskeisimmät esteet empatian toteutumiselle siten, kuin Stein sen käsittää ja 3) onko Steinin käsitys empatiasta intentionaalisuuden muotona oikea vai ei. Tutkielman primäärilähde on Steinin esikoisteos Empatian ongelmasta vuodelta 1917. Hyödynnän myös lukuisia muiden tutkijoiden artikkeleita vastatakseni tutkimuskysymyksiini. Steinin mukaan empatia on paitsi eräs ihmisten välisen vuorovaikutuksen keskeinen osa niin myös edellytys objektiiviselle tiedonhankinnalle. Steinin kriteerit empaattiselle vuorovaikutukselle ovat erittäin tarkat, mutta hyvin perustellut. Empatia on hänen mukaansa omanlaisensa intentionaalisuuden muoto. Sen toteutumisen tiellä voi olla Minän väliaikainen kokemus tai hänen persoonallisuutensa. Edith Steinin empatiateoriassa on näkemykseni mukaan lukuisia yhtymäkohtia Emmanuel Levinasin ja Martin Buberin ajatteluun. Vertailun perusteella voi sanoa, että näkemys empatiasta intentionaalisena toimintona ei ole yksiselitteinen, vaan Steinin empatiateoria mahdollisesti sisältää sekä intentionaalisen että epäintentionaalisen komponentin ja siten ylittää fenomenologisen teorian rajat. Esitän, että Steinin empatiakäsitys pohjimmiltaan edellyttää rakkaudellista ei-tietämisen asennetta toista ihmistä kohtaan ja hetkellistä alistumista toisen hallintaan. Tällä perusteella Steinin kuvaamaa vuorovaikutusta voi perustellusti kutsua pyhäksi kohtaamiseksi.

Tutkimuksessa käsitellään keskustelua reformoidun epistemologian (RE) piirissä. RE tunnetaan erityisesti amerikkalaisen filosofi Alvin Plantingan työstä, jota on uskonnon epistemologiassa sovellettu viime vuosina laajasti eri tieto- ja oikeutusteorioihin. RE ei olekaan ainoastaan Plantingan eksternalistista reliabilismia edustava teoria, vaan sitä on sovellettu laajasti uskonnollisiin perususkomuksiin. Se ei myöskään sido kannattajaansa teologisesti kalvinismiin. Tutkimuksen metodina on systemaattinen kirjallisuus- ja käsiteanalyysi. Tutkimuksessa esitetään, millaiseen historialliseen kontekstiin RE:n synty sijoittuu. Klassisen foundationalismin kritiikki sekä uskontoja vastaan esitetyt argumentit, esimerkiksi Freudin ja Marxin toimesta, liittyvät sen alkuvaiheisiin. Plantingan käsitys RE:n luonteesta toimii pohjana myös nykyiselle keskustelulle. Hänen käsitykseensä kuuluu olennaisesti asianmukaisten perususkomusten analysointi, eräänlaisena jumala-aistina toimiva sensus divinitatis sekä varranttiuden kriteerit. Olennaisena osana tutkimuksessa arvioidaan sensus divinitatikseen liittyviä filosofisia ja teologisia määritelmäkysymyksiä. Koska RE on nykyisin sateenvarjokäsite useille teorioille, tulee kritiikki sitä vastaan kohdentaa oikein. Tämä tapahtuu osoittamalla kritiikki kulloinkin sovellettavaan tietoteoriaan tai siihen, miten tätä teoriaa sovelletaan teistisiin perususkomuksiin. Kohdentamaton kritiikki RE:a vastaan ei kerro, miksi teoria olisi epätosi. Kritiikin suhteen on olennaista tutkia myös internalismin ja eksternalismin välillä käytyä debattia. Molempia näkemyksiä puolustetaan RE:n alla. Tutkimuksessa esitetään, miten tämä tapahtuu. Molemmissa käsityksissä kohdataan myös ongelmia, joita olisi pystyttävä ratkaisemaan. RE nojaa usein kognitiiviseen kykyyn sensus divinitatikseen. Tutkimuksessa käsitellään kognitiivisen uskontotieteen (KU) valossa, millaisia perusteita tällaisen mekanismin olemassaololle on. KU:n piirissä sen olemassaolo on kyseenalaistettu, mutta sitä on myös puolustettu. Mikäli uskomusten etiologia voidaan kognitiotieteiden valossa tuntea ja tämän prosessin luotettavuus kyseenalaistaa, vaikuttaa siltä, että kyseinen kognitiivinen mekanismi on vähintäänkin epäluotettava, jos se on olemassa. KU:n debunkkausargumentit pyrkivätkin osoittamaan, että uskoa jumaliin ei voida pitää tiedollisesti oikeutettuna, koska ne muodostuvat epäluotettavasti eivätkä tähtää totuuteen. Näin KU haastaa RE:n käsityksen siitä, että mieli voisi muodostaa tiedollisesti oikeutettuja uskonnollisia uskomuksia sensus divinitatiksen avulla. Esitän myös kokonaan uusia epistemologisia huomioita debunkkauskeskusteluun ja uskomusten rationaalisuuden arviointiin. Johtopäätöksenä seuraa, että RE on vahvalla pohjalla, koska se soveltuu moniin eri epistemologisiin teorioihin. Näillä teorioilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoutensa. Kuitenkin KU:n havainnot jumala-aistin luonteesta heikentävät RE:a, ja perususkomusten oikeutus kokemusten tai näyttämistilojen perusteella voidaan kyseenalaistaa. Niinpä RE:n eri teorioilla on taakkanaan monia kysymyksiä, joihin on pystyttävä antamaan perustellut vastaukset, mikäli sitä halutaan uskottavasti puolustaa.