Browsing by Subject "väkivalta"

Johdanto: Pahoinpitelyn aiheuttamat kasvomurtumat ovat yleistyneet länsimaissa. Alkoholi ja muut päihteet lisäävät näiden vammojen esiintyvyyttä. Tyypillisesti pahoinpitelyn uhrina on nuori mies, iältään 15-34-vuotias. Vamman aiheuttajana on useimmiten lyöminen nyrkillä ja iskun kohteena on tavallisimmin alaleuka. Humalajuomisella sekä päihteiden käytöllä on selvä yhteys vammautumiseen. Ajankohtana merkittävimpiä ovat kesäkuukaudet sekä viikonloput näiden vammojen esiintymiselle. Kasvomurtuman yhteydessä syntynyt oheisvamma, esimerkiksi aivovamma, voi olla hengenvaarallinen. Menetelmät: Aihetta lähestyttiin kirjallisuuskatsauksen keinoin. Kirjallisuuskatsauksen metodina käytettiin tässä tutkielmassa kuvailevaa narratiivista yleiskatsauksen tyyliä. Tulokset: Alkoholi ja muut päihteet ovat riskitekijöitä kasvomurtumille erityisesti pahoinpitelytapauksissa, mutta päihteet altistavat myös muiden vammamekanismien seurauksena syntyville kasvomurtumille. Jopa 74 % pahoinpidellyistä kasvomurtumapotilaista on ollut alkoholin ja 38 % muiden päihteiden vaikutuksen alaisina. Ennaltaehkäisyn merkitys tulee esiin useissa tutkimuksissa ja tutkijat näkevät kasvovammojen olevan tietyiltä osin ehkäistävissä. Valistamisella voitaisiin vaikuttaa tähän merkittävästi yhteiskunnan taloutta kuormittavaan erikoissairaanhoitoon. Kiireisellä poliklinikalla voidaan lyhyellä kyselyllä kartoittaa potilaan alkoholin ja päihteiden käyttöä. Pohdinta ja johtopäätökset: Kasvojen murtuminen aiheuttaa usein merkittävää haittaa yksilölle ja päihteiden käyttö altistaa vammautumiselle. Päihteiden käyttöön voitaisiin tarvittaessa tehokkaasti puuttua vammautumisen yhteydessä. Ensiapupoliklinikan hoitohenkilökunta on avainasemassa tunnistamassa päihteiden väärinkäyttöä ja käytön haitat tulisi ottaa esiin lyhyen haastattelun (mini-intervention) avulla kaikkien päihteitä yli riskirajojen käyttävien kasvomurtumapotilaiden kohdalla. Tarvittaisiin lisää seurantatutkimusten tuloksia päihteiden vaikutuksista kasvomurtumapotilaihin väkivaltatapauksissa.

In my research I examined violence in secondary school from the point of view of the students. I asked, how the students themselves defined violence. I focused on who was considered to be someone who has information on the phenomenon or power to define it. In previous research it has been reported that mundane, everyday violence has been studied less than extreme acts of violence. In my research, I drew attention to the mundane aspects of the phenomenon and what it is at its limits. I tried to determine why some things were named violence, when others were not. In my research I regarded violence as gendered, since I wanted to study the phenomenon as a structure rather than as attached to specific individuals. In my understanding, violence and power are inseparably linked. Therefore I chose to approach the phenomenon from the perspective of a feminist theory. Key concepts in my research were violence, gender, school and agency. I used feminist ethnography as a method to both produce and analyze the data. In feminist ethnography it is essential to interact as respectfully as as possible with the people who are being studied as well as to maintain a critical attitude toward knowing and the hierarchies related to knowledge. The ethnographer tries to understand the world of the people she studies by participating in it. In feminist ethnography attention is drawn to power relations as well as in the intertwining differences. The data consist of field notes and interviews. For two weeks I observed the school days of the students of one seventh grade in one school located in the Helsinki metropolitan area. My observation covered classes, breaks and meal times, but I did not follow the students if they left the school grounds unless the classes were held there. I interviewed 17 of the 18 students in the class, in pairs or individually. Half of the interviews were done individually and the other half in pairs. There were 12 interviews in total. According to my research, the student's status in the social hierarchy, their position regarding the norms in the society and the discourses related to violence or bullying in society were some of the factors that influenced the way the students defined violence or were affected by it. Violence in school appeared to be so normal that often it was not even noticed or regarded as such. An atmosphere was maintained actively where the possibility of violence was always present. The teachers used the threat of violence as a resource to emphasize their message. Gendered structures were also entwined with the normalization of violence. Violence or the threat of it was linked in particular with the correct representations of masculinity. In addition to gender other differences affected how it was possible to be present in school and how violence could be defined or used as a resource. According to my research, racism, homophobia and gendered structures limit the students' agency. The students seemed to be struggling to understand situations from other person's points of view and to understand the consequences of their actions. On the other hand, the teachers did not seem to understand the students' perspective. I too shared the difficulties with identifying and naming violence. My conclusion is that even though no one is able to distinctly define violence, it is not to be accepted. Based on my research, violence should always be intervened, despite the difficulties of defining it.

Seksuaaliväkivalta loukkaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta, joka on edellytys turvalliselle seksuaaliselle kanssakäymiselle. Suostumusperusteinen seksuaalirikoslainsäädäntö astui voimaan Suomessa 1.1.2023. Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen kansanedustajien puheenvuorojen kautta, minkälaisiin seksuaaliväkivallan diskursseihin he tukeutuvat, millaisiin toimija-asemiin he sijoittavat väkivallan kokijoita ja tekijöitä sekä suostumusta ja millaisin legitimaatiostrategioin he argumentointiaan perustelevat lainsäädäntöuudistusta koskevissa lähetekeskusteluissa. Tutkimusaineistoni muodostavat lähetekeskustelut Suostumus2018-kansalaisaloitteesta ja hallituksen esityksestä eduskunnalle seksuaalirikoksia koskevaksi lainsäädännöksi. Tutkielmani teoreettis-metodologinen viitekehys rakentuu sosiaalisen konstruktionismin ja siihen perustuvan kriittisen diskurssianalyysin varaan. Kriittinen diskurssianalyysi tarkentuu diskurssien ja puhetapojen legitimoinnin analyysiksi. Analyysini perusteella seksuaaliväkivalta merkityksellistyy lähetekeskusteluissa vallitsevan väkivaltakulttuurin, vastuutettavan seksuaaliväkivallan tekijän, suojeltavan seksuaaliväkivallan kokijan ja uudistavan suostumuksen diskurssien kautta. Väkivallan tekijä määrittyy toimija-asemiltaan sekä oikeuslaitoksen suojaamaksi ja kontrollin tarpeessa olevaksi että oikeudelliselle tarkastelulle ja väkivaltakulttuurille altistuvaksi. Väkivallan kokijalle kansanedustajat osoittavat neljä subjektipositiota: lainsäätäjää velvoittava ja oikeuksia nauttiva kansa mahdollisena väkivallan kokijana, jokaisen tuntema seksuaaliväkivallan kokija, seksuaaliväkivaltaa sietäneet rohkeat naissukupolvet sekä oikeusvaltion sivuuttama ja neuvoton seksuaaliväkivallan kokija. Suostumus puolestaan asemoituu kansanedustajien puheessa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden toteutumista merkitseväksi sekä problemaattiseksi suostumukseksi. Eduskuntakeskustelu seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja sitä loukkaavasta seksuaaliväkivallasta ilmentää viime vuosikymmenten kulttuurista muutosta seksuaaliväkivallan vähättelystä ja normalisoinnista kohti väkivallan kokijoiden oikeudet tunnustavaa lähestymistapaa. Lähetekeskusteluista piirtyy kuva seksuaaliväkivallasta vakavana oikeudellisena ongelmana, johon puuttumiseen ei ole riittävästi kyetty, mutta jonka vastustaminen todetaan jokaisen asiaksi. Tulkintani mukaan kansanedustajat osallistuvatkin suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaongelman laajuuden tunnustamiseen, mistä myöskin heidän ehdottamansa laaja keinovalikoima seksuaaliväkivallan vähentämiseksi kumpuaa. Kansanedustajat jakavat tavoitteet vahvistaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta, parantaa seksuaaliväkivallan kokijan asemaa ja lisätä seksuaaliväkivallan tekijän vastuuta teostaan, mitkä viime kädessä perustelevat lainsäädännön uudistamisen tarpeen. Keinot ovat kuitenkin erilaisia suostumusperusteisuutta painottavien ja ankaraa kriminaalipoliittista linjaa kannattavien edustajien välillä; suostumusperusteisesta raiskausmääritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Kansanedustajat osallistuvat väkivallan kokijoita ja tekijöitä asemoidessaan tunnistamiseen ja tunnustamiseen, määrittämiseen ja kategorisointiin sekä rajoittamiseen ja marginalisoimiseen. Heidän puhetapansa toisintavat historiallisia ja totunnaisia väkivaltadiskursseja, mutta myös diskursiivista vastarintaa ja hegemonisten diskurssien haastamista on havaittavissa. Kansanedustajien hyödyntämistä legitimaatiostrategioista aineistossani korostuvat perus- ja ihmisoikeuksiin vetoaminen ja kertomuksellinen ja emotionaalinen legitimointi yli puoluerajojen. Esitän loppukaneettinani, että se, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan seksuaaliväkivaltaan ja pyritään vähentämään sitä, kuvaa hyvinvointi- ja oikeusvaltion arvoja ja sitoumuksia perustavanlaatuisesti. Siksi yhteiskuntapoliittisesti painottuneelle väkivaltatutkimukselle on tarvetta. Totean niin ikään, että keskustelun väkivaltakäsitteistä on syytä jatkua, ja etenkin seksuaaliväkivallan käsite tulisi ottaa laajempaan käyttöön seksuaalisen väkivallan sijasta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kunniaan liittyvää väkivaltaa käsittelevää suomalaista julkista keskustelua. Tutkielman viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktionismi eli näkemys todellisuuden sosiaalisesti ja vuorovaikutuksellisesti rakentuneesta luonteesta. Tutkielmassa ymmärretään erilaisten väkivallantekojen tai niiden uhkien määrittyvän kunniaan liittyväksi väkivallaksi puheen kautta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkielman tarkoituksenani on selvittää millaisena ilmiönä kunniaan liittyvä väkivalta näyttäytyy suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Tutkielmassa taustoitetaan kunniaan liittyvää väkivaltaa aikaisemman tutkimuskirjallisuuden valossa. Tarkoituksena on tuoda esiin ilmiön moniulotteinen luonne. Tutkimuskirjallisuudessa kunniaan liittyvän väkivallan taustalla nähdään vaikuttavan muun muassa erilaiset kulttuuriin, uskontoon, sosiaaliseen yhteisöön ja sukupuoleen liittyvät tekijät ja kysymykset. Tutkielman aineiston muodostaa 87 Helsingin Sanomissa vuosina 2007–2011 julkaistua kunniaan liittyvää väkivaltaa käsittelevää tai sitä sivuavaa lehtitekstiä. Tekstit kerättiin systemaattisesti Helsingin Sanomien näköispainoksista tai painetuista lehdistä. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin diskurssianalyysia. Tutkimusaineiston perusteella kunniaan liittyvä väkivalta näyttäytyy Suomessa ajankohtaisena yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana. Julkisessa keskustelussa on aikaisemmin pyritty etäännyttämään ongelma pois Suomesta (ks. Keskinen 2009a), mutta tällainen puhetapa ei noussut aineistosta esille. Pikemminkin teksteissä tuotiin esiin huoli siitä, että Suomessa ei suhtauduta ilmiöön tarvittavalla vakavuudella. Aineistosta hahmottui esiin neljä erilaista puhetapaa eli diskurssia, joiden kautta aihetta käsiteltiin lehtikirjoituksissa. Kunniaan liittyvä väkivalta näyttäytyi esimerkiksi eräänlaisessa moraalitajun ravistajan roolissa. Termiä käytettiin yhteyksissä, joissa sen käyttö jäi lukijalle epäselväksi tai termin avulla pyrittiin vahvistamaan jonkin asiantilan ei-toivottavuutta. Toisaalta kunniaan liittyvän väkivallan käsittely oli aineiston teksteissä usein varovaista ja tehtyjen käsitevalintojen kautta pyrittiin siihen, että ilmiö ei leimautuisi osaksi tiettyä kulttuuria tai etnistä ryhmää. Kolmannen sektorin eli lähinnä erilaisten järjestöjen edustajat olivat tärkeässä roolissa aineiston teksteissä. He toimivat eräänlaisessa asiantuntijan ja vastuuttajan roolissa kunniaan liittyvän väkivallan kysymyksissä. Aineistossa viranomaistahojen toiminta kunniaan liittyvää väkivaltaa käsittelevissä kysymyksissä näyttäytyi välinpitämättömänä, keinottomana ja byrokraattisena riippuen siitä, mistä toimijatahosta oli kyse. Kunniaan liittyvän väkivallan taustalla nähtiin vaikuttavan perinteisten arvojen ja uuden kulttuurin yhteentörmäykset. Yhteisöjen merkitystä kunniaan liittyvän väkivallan vastaisessa työskentelyssä korostettiin, sillä yhteisöillä nähtiin olevan valtaa suhteessa perheisiin ja yksilöihin. Aineiston analyysin pohjalta nousee esiin huomio siitä, että niin sanottu leimaamispuhetta välttävä diskurssi saattaa tosiasiallisesti tuottaa itsessään leimaavaa puhetta. Kunniaan liittyvä väkivalta liitettiin osaksi kunniakulttuureja ja sen nähtiin koskettavan maahanmuuttajia, ilman että näitä käsitteitä avattiin lukijalle. Koska kunniaan liittyvä väkivalta on sekä käsitteen tasolla että ilmiönä Suomessa vielä verrattain tuntematon on tärkeää, että julkisessa keskustelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen, miten ja minkälaisten käsitevalintojen kautta aiheesta puhutaan.

Tiivistelmä - Referat - Abstract Työväkivalta on toimintaa, jossa työntekijää uhkaillaan tai pahoinpidellään työssä, ja joka suoraan tai epäsuoraan vaarantaa hänen turvallisuutensa, hyvinvointinsa ja terveytensä. Suomessa työväkivaltaa ja sen uhkaa on pyritty ehkäisemään lainsäädännöllä esimerkiksi vaatimalla työnantajalta ennaltamäärättyjä toimia, mikäli työn katsotaan sisältävän ilmeistä väkivallan uhkaa. Työväkivallan on tutkimuksissa kuvattu aiheuttavan uhreilleen niin fyysisiä kuin psyykkisiä ongelmia, kuten kipuja, masennusta, uniongelmia sekä työ- ja toimintakyvyn laskua. Sosiaali- ja terveysala on katsottu niin maailmanlaajuisesti, kuin Suomessakin kuuluvan työväkivallan riskialoihin. Tämän tutkimuksen tavoitteena on luoda suomenkielinen kirjallisuuskatsaus lääkäreiden kohtaaman työväkivallan yleisyydestä, sen riskitekijöistä, terveysvaikutuksista ja ennaltaehkäisemisestä. Kirjallisuuskatsauksen lähdeaineistona käytettiin suomalaisesta Medic- tietokannasta ja PubMedistä haettuja aihetta käsitteleviä artikkeleita. Vuonna 2020 4,1 % suomalaisista työntekijöistä ilmoitti kokeneensa väkivaltaa työssä. Vuonna 2019 Lääkäriliiton suorittamassa ”Lääkärien työolot ja terveys”- kyselyssä 12 % suomalaisista lääkäreistä ilmoitti kohdanneensa työväkivaltaa edellisen vuoden aikana. Heistä noin 1 % oli joutunut fyysisen työväkivallan kohteeksi. Työväkivaltaa kohdanneiden lääkäreiden määrä on Suomessa laskenut, sillä ensimmäisessä sitä koskevassa tutkimuksessa vuonna 1997 työväkivaltaa oli kohdannut 22,3 % lääkäreistä. Lääkäreiden kokema väkivallan yleisyys vaihtelee valtioittain. Tutkimusten mukaan ympäri maailman eniten työväkivaltaa kohtaavat nuoret, kokemattomammat ja erikoistumattomat lääkärit. Työväkivallan riski on suurin päivystystyössä ja psykiatrisissa hoitoyksiköissä. Lääkäreiden kohtaaman väkivallan riskiä lisäsivät potilaiden pitkät odotusajat, työpisteen alimiehitys, päihtyneet tai sekavat potilaat ja riittämättömät turvallisuuspalvelut ja -laitteet. Lääkäreiden kohtaaman työväkivallan ehkäisyyn tarkoitettuja interventioita on tutkittu vähän, ja tällaisille tutkimuksille on tarvetta tulevaisuudessa. Tutkielman lopussa pohdinnassa annetaan ehdotuksia, joilla väkivaltaa voitaisiin lääkärin työssä ehkäistä.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Helsingin linnaoikeutta vuosina 1755–1776 ja Hämeenlinnan linnaoikeutta vuosina 1777–1807. Arkistolähteinä käytän Hämeenlinnan linnaoikeuden arkistoa, Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkistoa Hämeenlinnan linnaoikeutta koskevilta osin ja Helsingin linnaoikeuden arkistoa. Arkistolähteet koostuvat linnaoikeuksien pöytäkirjoista ja niiden liitteistä. Linnaoikeuksia on aiemmin tutkittu hyvin vähän ja niistä on esitetty varsin ristiriitaisia näkemyksiä, mistä johtuen työni tarkoituksena onkin omalta osaltaan täydentää 1700-luvun oikeushistoriaa ja linnaoikeuksia koskevaa tutkimusta. Tutkielmani tavoitteena on luoda kokonaiskuva Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksista sekä sijoittaa linnaoikeus tuomioistuimena muiden aikakauden tuomioistuinten joukkoon. Työni tarkoituksena on vastata kysymyksiin siitä, miksi linnaoikeudet perustettiin, miten ne toimivat, mikä niiden tehtävä oli ja millaisia oikeustapauksia ne käsittelivät. Tutkielmassani olen jakanut linnaoikeuksien tarkastelun kahteen osaan, joista ensimmäisessä tutkimuksen kohteena ovat linnaoikeuksien toimintakaudet ja -tavat sekä tuomioistuinten jäsenet. Toisessa osassa tarkastelun kohteena ovat syytetyt ja linnaoikeuksissa käsitellyt oikeustapaukset. Linnaoikeuden sijoittamisen omalle paikalleen pyrin tekemään linnaoikeuksia koskevan yleisen tarkastelun pohjalta. Tutkimukseni perusteella Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksien toiminnassa oli paljon yhteisiä piirteitä. Linnaoikeudet kokoontuivat ainoastaan tarpeen vaatiessa eli silloin, kun niille oli osoitettu oikeustapaus käsiteltäväksi. Linnaoikeudet saivat tapauksia käsiteltäväkseen muiden tuomioistuinten siirtäminä, ilmiantoina sekä kirjeitse annettuina tiedonantoina. Tapausten tutkinnassa ja ratkaisemisessa linnaoikeudet noudattivat legaalista todistusteoriaa, eikä tuomioita jaettu ilman kunnollisia todisteita. Linnaoikeuksien ratkaisuista oli mahdollista valittaa kuninkaalle. Rangaistuskeinoina linnaoikeudet käyttivät pääasiassa ruumiinrangaistuksia, mutta myös jonkin verran sakko-, häpeä- ja vapausrangaistuksia. Linnaoikeuksien jäseninä oli sekä sotilaita että siviilejä. Puheenjohtajan tehtävä kuului maaherralle tai tämän poissa ollessa sotilasarvoltaan korkea-arvoiselle upseerille. Työssäni syytetyt jaettu neljään pääryhmään: palovahteihin, sotaväkeen, vankeihin ja vanginvartijoihin sekä siviileihin. Eniten linnaoikeuksia työllistivät sotaväkeen liittyvät oikeustapaukset, kun taas palovahteja koskeva tapaukset jäivät selkeään vähemmistöön. Yleisimmiksi rikostyypeiksi osoittautuivat väkivalta- ja omaisuusrikokset, sotilaskarkuruus sekä virkavirheet. Suurimmat erot linnaoikeuksien välillä liittyivät niille osoitettuihin tehtäviin ja niiden käsittelemiin oikeustapauksiin. Helsingin linnaoikeuden tehtäväksi oli annettu kaduilla tapahtuneiden väkivaltaisuuksien tutkinta ja ratkaiseminen vuoden 1733 asetuksen mukaisesti, minkä lisäksi sen tehtäviin kuului vuodesta 1761 lähtien myös vankien törkeiden rikosten tuomitseminen. Hämeenlinnan linnaoikeuden tehtävänä oli Helsingistä poiketen sotilaiden vähäisiksi katsottujen rikosten tuomitseminen. Pöytäkirjojen perusteella linnaoikeudet käsittelivät kuitenkin paljon myös sellaisia tapauksia, joita niiden ei oltu ohjeistettu käsittelevän. Tutkielmani perusteella linnaoikeus sijoittuu tuomioistuimena siviilituomioistuimiin kuuluvien alioikeuksien – raastuvan- ja kämnerinoikeuksien sekä pitäjänkäräjien – ja rykmenttien sotaoikeuksien välimaastoon. Linnaoikeuden voi luokitella myös erikoistuomioistuimeksi.

Objectives: Youth violence is a phenomenon that can have long-lasting and serious consequences for its victims as well as the perpetrators themselves. It is important to try and recognize factors that can have an effect on violent behaviour. The purpose of this study was to find out if there are links between exposure to media violence, the Big Five -personality traits and youth violence. In addition to studying these factors separately, it was also studied if some of the personality traits increase vulnerability to the negative effects of media violence exposure. Based on earlier research it was hypothesized that exposure to violent games and violent movies is associated with violent behaviour. With regards to personality it was hypothesized, based on earlier research, that low agreeableness, low conscientiousness and high neuroticism are associated with violent behaviour. In addition it was hypothesized that these same personality traits increase vulnerability to the negative effects of media violence exposure. Methods: This study employs data from survey on youth crime collected by the Institute of criminology and legal policy. The data was collected in 2012. 8941 Finnish sixth- and ninth-graders took the survey. Participants with answers that were assessed unreliable were excluded from the data. The final sample size used in this study was 8791. The main analyses of the study were performed with logistic regression. Results and conclusions: Consistent with the hypotheses, media violence exposure was associated with violent behaviour. With regards to personality, it was found that low agreeableness and low conscientiousness each were associated with all forms of violent behaviour studied. High extraversion was associated with bullying, participating in a fight and committing an assault. Low neuroticism was associated with committing an assault, and low openness to experience was associated with robbery with threatening behaviour. Conscientiousness and extraversion had statistically significant interactions with media violence exposure with regards to violent behaviour. Extraverted people seem to be more vulnerable to the negative effects of media violence exposure. Conscientiousness doesn't seem to be associated with violent behaviour when the exposure to media violence is high. Parents and schools should be made aware of the negative effects of media violence exposure, so they can monitor and limit the media use of the youth. In the future it would also be important to gain more information about the factors that increase vulnerability to media violence exposure.

Naisiin kohdistuva väkivalta on tunnustettu ihmisoikeuskysymys. Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee sukupuolittuneen väkivallan tunnistamisen ja kohtaamisen haasteita sosiaalityössä. Tutkimuksessa tarkastellaan väkivaltatyötä sosiaalitoimessa ja sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä omista naisiin kohdistuvan väkivallan tunnistamisen ja kohtaamisen kyvyistä ja resursseistaan. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Mitkä ovat sosiaalityöntekijöiden mukaan naisiin kohdistuvan väkivallan tunnistamisen ja kohtaamisen haasteet heidän omassa työssään? sekä 2) Millaisiksi sosiaalialan ammattilaiset kokevat valmiutensa naisiin kohdistuvan väkivallan tunnistamiseen ja kohtaamiseen? Tutkimuksen tärkein teoreettinen lähtökohta on feministinen sosiaalityö, jonka avulla huomioidaan naisen yksityiset kokemukset yhteiskunnallisessa kontekstissa ja tarkastellaan naisen asemaa niiden kautta. Tutkimuksessa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsitellään yhteiskunnallisena ongelmana sekä epätasa-arvon aiheuttajana ja tuotteena. Tutkimus on kvalitatiivinen ja se on toteutettu Facebookissa toimivan Sosiaalityön uraverkosto -ryhmän kautta. Tutkimuksessa määritellään naisiin kohdistuvan väkivallan muotoja, parisuhdeväkivallan dynamiikkaa, väkivallan tunnistamista ja kohtaamista, sen seurauksia, sekä väkivaltaa kohdanneen naisen voimaantumista. Sosiaalityön uraverkosto -ryhmän kautta kyselyyn vastanneiden sosiaalityöntekijöiden vastauksia analysoidaan teoriaohjaavaa sisällönanalyysia käyttäen, eli kyselystä saatu tieto liitetään jo tunnettuihin teoreettisiin käsitteisiin. Kyselyn vastauksien ja aiemman tiedon perusteella syntyy kolme johtopäätöstä: Ensimmäiseksi, kuntien tulisi laajentaa yhteistyötä paikallisten ja valtakunnallisten kolmannen sektorin toimijoiden kanssa, jotta monipuolinen väkivaltaosaaminen saataisiin paremmin hyödynnettyä. Toiseksi, sosiaalityöntekijöiden kouluttaminen, ohjemateriaalin tuottaminen ja lisäinformaation helposti saatavilla oleminen ovat konkreettisia tekoja, joilla sosiaalityöntekijöiden tekemää väkivaltatyötä voitaisiin parantaa oppilaitoksissa, työpaikoissa ja kunnissa. Kolmas johtopäätös on se, että lähisuhdeväkivaltaa lukuun ottamatta naisiin kohdistuva väkivalta on vielä käsitteenä tuntematon sosiaalityön kenttätyössä. Itse asiassa naisiin kohdistuva väkivalta tulkitaan edelleen myös Suomessa synonyymiksi lähisuhdeväkivallalle. Sukupuolineutraali sanavalinta jättää huomiotta monia naisiin kohdistuvan väkivallan muotoja ja ilmiöitä. Kun ongelmia ei tunnisteta eikä niistä puhuta, myös resurssien puute kyseisten ongelmien ehkäisemiseksi saattaa jäädä huomiotta.

Tilastokeskuksen lukujen mukaan parisuhdeväkivalta on lisääntynyt Suomessa. Koronavuonna 2020 parisuhdeväkivaltaluvut jatkoivat kasvuaan miesten naisiin ja naisten miehiin kohdistaman väkivallan osalta. Tässä tutkielmassani tarkastelen naisten väkivaltaisuutta parisuhteessa. Naisten väkivallan kontekstina on heterosuhde. Sijoitan tutkimukseni feministisen väkivallan tutkimuksen kentälle, jossa sukupuoli nähdään osana väkivaltaan liitettyjä merkityksiä ja selitystapoja. Sukupuoli on mukana niin väkivallan tekemisessä, kokemisessa kuin sen määrittelemisessäkin. Sukupuoli ja väkivalta kytkeytyvät myös valtaan eri tavoin. Tutkimukseni on teoreettinen ja metodina käytän systemaattista tutkimuskatsausta. Tutkimusaineistoni muodostuu seitsemästä vertaisarvioidusta tieteellisestä tutkimusartikkelista, jotka käsittelevät naisten väkivaltaisuutta parisuhteessa. Olen muodostanut tutkimusartikkeleista tutkimussynteesin, jonka avulla vastaan tutkimuskysymykseeni: miten parisuhteessa tapahtuvaa naisten väkivaltaa voidaan ymmärtää aikaisempien tutkimusten perusteella? Analysoin aineistoa hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä soveltuvin osin. Aineistosta muodostamani tutkimussynteesi sisältää viisi naisten väkivaltaisuuteen liittyvää teemaa. Ensimmäinen teema käsittelee naisten väkivaltaan liittyviä syitä. Toisessa teemassa tarkastelen naisten väkivaltaisuuteen liittyvää kontekstin merkitystä. Kolmas teema keskittyy miesten ja naisten väkivaltaisuuksien eroihin ja yhtäläisyyksiin. Neljännessä teemassa käsittelen lähinnä kahteen kansalliseen tutkimukseen pohjautuen sukupuolineutraalin ja sukupuolistuneen väkivallan dilemmaa. Viides teema keskittyy intersektionaalisen tutkimusotteen merkitykseen naisten väkivallan tutkimuksessa. Tutkimussynteesini perusteella naisten väkivaltaisuus parisuhteessa liittyy useimmiten itsepuolustukseen. Miesten ja naisten tekemä väkivalta sekä sukupuoliin kiinnittynyt valta näyttäytyvät parisuhteessa epäsymmetrisinä. Naisten väkivallan tutkimuksessa sekä eri viranomaistahojen puuttuessa parisuhdeväkivaltaan, on erityisen tärkeää huomioida väkivaltaan liittyvä laajempi konteksti. Intersektionaalinen tarkastelutapa, jossa huomioidaan erilaisia risteäviä eroja, lisää ymmärrystä naisten väkivaltaisuudesta parisuhteessa. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee sukupuolineutraaliuden ihanne, johon kietoutuu erilaisia sukupuoliin sidottuja essentialisoivia oletuksia, kun taas feministinen väkivallan tutkimus tunnustaa sukupuolistuneen väkivallan olemassaolon. Naisten väkivaltaisuus parisuhteessa on erittäin kompleksinen, monimuotoinen ja sensitiivinen ilmiö. Tutkimukseni perusteella esitän, että naisten tekemä väkivalta tulee ymmärtää osana sukupuolistunutta väkivaltaa. Naisten väkivallan ymmärtäminen edellyttää monipuolista, eri tieteenalojen sisällä tehtävää tutkimusta, jossa huomioidaan myös tutkimusmenetelmien sekä näkökulmien monipuolisuus.

Tutkimus tarkastelee, miten nuorten väkivaltarikoksista on uutisoitu suomalaisessa iltapäivälehdessä vuosina 2012–2019. Tutkielma on deskriptiivinen, eli kuvaileva, kriminologinen perustutkimus. Sen tavoitteena on selvittää, miten nuorten väkivallan uutisointi on kehittynyt ajallisesti niin määrän kuin laadullisten piirteiden osalta. Väkivaltauutisoinnin kehitystä verrataan poliisille ilmoitetun väkivaltarikollisuuden kehitykseen. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millaisia ideaalityyppisiä kuvauksia nuorista rikoksentekijöistä ja uhreista esiintyy henkirikosuutisissa. Tutkielman aineistona ovat vuosina 2012, 2016 ja 2019 Iltasanomissa julkaistut väkivaltauutiset, joissa rikoksentekijä tai uhri on nuori henkilö. Aineiston analyysissa käytettiin määrällistä sisällön erittelyä ja laadullista sisällönanalyysia. Sisällön erittelyssä tarkasteltiin väkivallan teonpiirrettä, rikoksen tapahtumapaikkaa, rikoksentekijän ja uhrin sukupuolta, kuvien käyttöä ja emotionaalista sanastoa. Laadullisessa teoriaohjaavassa sisällönanalyysissa luokiteltiin henkirikosuutisissa esiintyviä rikoksentekijän ja uhrin kuvauksia ideaalityyppien mukaan. Tulosten perusteella nuoriin rikoksentekijöihin liittyvä väkivaltauutisointi on vähentynyt vuosien 2012– 2019 välisenä aikana samanaikaisesti poliisin tietoon tulleen rikollisuuden kanssa. Muutos on ollut erityisen voimakasta henkirikosuutisoinnin kohdalla. Poikkeuksena yleisestä kehityksestä ovat raiskausrikokset, joiden määrä on kasvanut sekä väkivaltauutisoinnissa että poliisin kontrollitilastoissa. Nuoria rikoksen uhreja kuvaavien väkivaltauutisten määrä on puolestaan pysynyt melko vakaana vuosien 2012–2019 välisenä aikana. Emotionaaliset sisällöt eivät myöskään lisääntyneet tarkastelujakson aikana. Ideaaliuhria uutisissa kuvaa heikkous, kunnollisuus ja ansaitsemattomuus. Henkirikosuutisista erottuu kolme rikoksentekijän ideaalityyppistä kuvausta: suunnitelmallinen rikollinen, impulsiivinen raivostuja ja tavallinen nuori. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että nuoriin liittyvä väkivaltauutisointi korostaa henkirikosten osuutta väkivallasta. Tulokset ovat tältä osin yhteneväisiä aiemman tutkimuksen kanssa. Tutkimuksen tulosten perusteella vaikuttaa, että eri vuosina uutisoinnin kokonaismäärää selittävät väkivallan teonpiirteiden laadulliset muutokset, erityisesti tiettyjen henkirikostyyppien väheneminen. Tutkimuksen havainnot ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, koska median rikosuutisoinnin on havaittu olevan yhteydessä rikospelkoon, turvattomuuden kokemukseen, välttämiskäyttäytymiseen ja sosiaalisen luottamuksen kokemuksiin.