Browsing by Subject "välimiesmenettely"

Välityssopimus on minkä tahansa välimiesmenettelyn kulmakivi. Vaikka välityssopimus liittyy yleensä tiettyyn aineelliseen sopimukseen (ns. ”pääsopimus”), kansainvälisen välimiesmenettelyn historiallisella taipaleella on käynyt valitettavan selväksi, että välityssopimuksia vaivaavat monet tavanomaisia sopimuksia mutkikkaammat lainvalintaongelmat. Tutkimus käsittelee ensinnäkin välityssopimuksen aineelliseen pätevyyteen liittyviä kansainvälisissä oikeuslähteissä esiintyviä lainvalintasääntöjä. Erityisesti aineelliseen pätevyyteen liittyviä lainvalintakysymyksiä tarkastellaan sen käytännössä hankalaksi havaitun ongelman kautta, tuleeko välityssopimukseen soveltaa välityspaikan vai pääsopimuksen lakia näiden osoittaessa eri valtioiden lainsäädäntöön. Lähteissä esitettyjä lainvalintasääntöjä tarkastellaan analyyttisesti ja tarvittaessa kriittisesti. Vähintäänkin lukija saa avaimet kysymyksen syvälliseen ymmärtämiseen, joka voi luoda pohjaa paremmille lainkäyttö- ja lainsäädäntöratkaisuille tulevaisuudessa. Toisena tutkimuksen tarkoituksena onkin esittää lukijalle kansallisesti sovellettavat välityssopimuksen aineellista pätevyyttä koskevan lainvalinnan ratkaisusäännöt, jotka sopisivat kansainvälinen ja kansallinen lähdeaineisto huomioiden suomalaiseen oikeuteen. Suomalaisessa oikeustilassa on nimittäin varsin niukasti lähteitä aihepiirin tiimoilta ja oikeustilaa voidaan pitää vähintäänkin epäselvänä ja jopa ratkaisemattomana. Suomalaista oikeustilaa käsitellään, kansainvälisiin lainvalintasääntöihin heijastellen, omassa osiossaan. Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että kansainvälisesti tulkinnat välityssopimuksen aineelliseen pätevyyteen sovellettavasta laista ovat olleet moninaisia ja keskenään vakavasti ristiriitaisia. Joissakin valtioissa etusijan on saanut välityspaikan laki ja toisissa pääsopimuksen laki; päteviä perusteluja voidaan esittää kummankin ratkaisutavan puolesta. Joka tapauksessa lainvalintaratkaisuissa on syytä noudattaa New Yorkin konvention V(1)(a) artiklan lainvalintasääntöä, jonka mukaan osapuolten nimenomaisesti välityssopimukseen sovellettavaksi valitsemaa lakia on sovellettava. Artiklan on usein katsottu myös sallivan epäsuoran lainvalinnan, jonka saattaa konstituoida välityspaikan tai pääsopimuksen lain valinta. Mikäli mitään lainvalintaa ei katsota olevan tehty, on välityspaikalla useimmiten ratkaiseva merkitys. Suomen osalta on katsottava niin ikään, että lainvalintaratkaisuissa on noudatettava New Yorkin konvention V(1)(a) artiklaa sekä sitä vastaavaa VML 53 §:n säännöstä. Näin ollen osapuolten nimenomainen lainvalinta saa etusijan välityssopimukseen sovellettavan lain määrittämisessä. Mikäli nimenomaista lainvalintaa ei ole tehty, on tutkimuksessa esitettävin perustein pääsopimukseen sovellettavaksi valitun lain katsottava luovan olettaman siitä, että osapuolet ovat tarkoittaneet ulottaa kyseisen lain myös välityssopimukseen. Viime sijassa on välityssopimukseen sovellettava välityspaikan lakia New Yorkin konvention V(1)(a) artiklan ja VML 53 §:n lainvalintasäännön nojalla. Sanottuja näkökohtia tukevat myös kansainväliset oikeuslähteet ja niistä tutkimuksessa esitetty arviointi.

Välityssopimus, kuten sopimukset yleensäkin, perustaa oikeuksia ja velvollisuuksia pääsääntöisesti ainoastaan sen osapuolille. Tätä lähtökohtaa ei kuitenkaan voida pitää poikkeuksettomana. Monimutkaistunut liiketoiminta on haastanut välimiesmenettelyn luonteen suostumuksenvaraisena riidanratkaisukeinona, minkä vuoksi välityssopimusten sivullissitovuus on saanut osakseen paljon huomiota kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä. Sivullissitovuutta koskeva problematiikka on esiintynyt erityisesti tilanteissa, joissa vain yksi konserniin kuuluva yhtiö on allekirjoittanut välityslausekkeen sisältävän pääsopimuksen, vaikka käytännössä koko konserni on osallistunut sopimusvelvoitteiden täyttämiseen. Tämä tutkimus käsittelee siten välityssopimuksen henkilöllistä ulottuvuutta ja tarkemmin kysymystä siitä, milloin konserniin kuuluvan yhtiön allekirjoittaman välityssopimuksen voidaan katsoa sitovan myös ei-allekirjoittaneen asemassa olevaa konserniyhtiötä. Välityssopimuksen sivullissitovuus on poikkioikeudenaloittainen kysymys, joka jakaa mielipiteitä niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Tutkielman ensimmäisenä tarkoituksena on tarkastella välityssopimuksen tulkinnan lähtökohtia, jotka ovat välityssopimuksen sivullissitovuutta koskevan kysymyksenasettelun keskiössä. Aihetta lähestytään sopimusoikeuden yleisten oppien näkökulmasta välityssopimusten muotovaatimukset ja erillisyysperiaate huomioon ottaen. Aiheen liikejuridisen rajauksen takia tutkielmassa tarkastellaan myös yhtiöiden erillisyyden periaatetta, johon on kiinnitetty paljon huomiota kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa. Oikeustieteessä on kehittynyt monia oppeja, joiden tavoitteena on sopimuksen ulkopuolisen tahon sitominen välityssopimukseen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on tarkastella kahta laajasti tunnettua teoriaa: välimiesoikeudellista samastamista ja group of companies -oppia. Oppien soveltamisedellytyksiä tullaan systematisoimaan monipuolisen kansainvälisen lähdeaineiston avulla. Lähteissä esitettyihin, usein ristiriitaisiinkin, näkemyksiin pyritään kuitenkin suhtautumaan kriittisesti, jotta oppien todellinen merkitys välimiesten toimivallan perustana voidaan ymmärtää. Tutkimuksen ydintarkoituksena on analysoida Suomen välityssopimusten sivullissitovuutta koskevaa oikeustilaa ja tarkastella, onko näiden kyseisten oppien soveltaminen mahdollista toisaalta de lege lata ja toisaalta de lege ferenda. Tutkimuksen loppupäätelmissä todetaan, että välityssopimuksen sivullissitovuuteen on Suomen niukassa oikeuskäytännössä suhtauduttu lähtökohtaisesti torjuvasti. Välityssopimusten tulkinta on kuitenkin ollut vaihtelevaa, mikä heikentää käytännön ennakoitavuutta. Tutkielmassa esitetään, ettei nykyinen aineelliseen sopimus- ja yhtiöoikeuteen perustuva ja erillisyysperiaatetta korostava argumentaatio palvele välimiesmenettelyn perimmäistä tarkoitusta tehokkaana riidanratkaisukeinona. Selkeiden sääntöjen puute ja maiden väliset eroavaisuudet luovat epävarmuutta erityisesti monikansallisten toimijoiden välisten riitojen ratkaisemiseen.