Browsing by Subject "varhaiskristillisyys"

Tämä pro gradu -tutkielma tarjoaa suomenkielisen käännöksen apokryfiselle Papyrus Oxyrhynchus 840 -evankeliumifragmentille (P.Oxy. 840). Käännös on tehty tätä tutkielmaa varten laaditusta käsikirjoitustekstin editiosta, joka on koottu aiempia P.Oxy. 840:n editioita hyödyntäen. Käännös on varustettu kommenteilla. P.Oxy. 840 sisältää kaksi osittain säilynyttä perikooppia, joista kumpaakaan ei tunneta muista lähteistä. Niistä ensimmäinen on varoituspuhe pahantekijöille koituvasta rangaistuksesta. Toisessa perikoopissa Pelastajaksi kutsuttu Jeesus-hahmo saapuu opetuslapsineen temppeliin, jossa fariseus-ylipappi tulee huomauttamaan, etteivät he ole puhdistautuneet oikein ennen temppeliin tuloa. Tästä muodostuu kiistakeskustelu, jossa ylipappi kuvaa vaaditun puhtausrituaalin. Pelastaja vastaa voi-huudoilla, joilla toteaa ylipapin rituaalin tuovan vain ulkoisen puhtauden eikä sisäistä. Käännöksen jälkeen tutkielmassa verrataan P.Oxy. 840:tä kanonisiin evankeliumeihin ja tehdään arvio siitä, mitkä niistä ovat toimineet lähteinä P.Oxy. 840:lle. Tekstissä on viitteitä Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien hyödyntämiseen. Näistä on saatu temppelikertomukselle kertomusyhteys ja rakenne, joita mukaillen on laadittu uusi evankeliumikertomus. Alun varoituspuheessa on viitteitä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien hyödyntämisestä. Evankeliumeita on todennäköisimmin hyödynnetty kirjoitusta laadittaessa muistinvaraisesti tarkoituksena saada aikaan niitä läheisesti muistuttava teksti. Tutkielmassa rajoitutaan kanonisten vaikutteiden tarkasteluun, mutta on ilmeistä, että P.Oxy. 840:n laatimisessa on hyödynnetty muutakin kuin kanonisista evankeliumeista peräisin olevaa materiaalia. P.Oxy. 840:n sisällöstä nousee esiin neljä piirrettä, jotka antavat viitteitä sen kirjoittajan teologisesta ajattelusta ja tekstin sosiaalisesta kontekstista: σωτήρ-sanan yksinomainen käyttö, synoptisista evankeliumeista saatu käsitys kuoleman jälkeen olevasta rangaistuksesta. Johanneksen evankeliumin hyödyntäminen sekä Raamatun kuvausta laajempi tuntemus juutalaisista puhtauskäytännöistä.

Tämän tutkielman aiheena on Jeesuksen toisen tulemisen eli paruusian viivästyminen ja sen reseptio toisen vuosisadan kristillisissä teksteissä. Tutkimuskysymykseni liittyy siihen, miten näissä teksteissä käsitellään paruusian viivästymistä. Tarkastelen tekstejä sen perusteella, miten viivästyminen niissä näyttäytyy, annetaanko viivästymiselle selitystä ja käsitelläänkö niissä paruusian mahdollista ajankohtaa. Ensimmäiset kristityt odottivat Jeesuksen palaavan takaisin maan päälle lyhyen ajan sisällä, useat jopa omana elinaikanaan. Tätä ilmiötä kutsutaan lähiodotukseksi. Toisella vuosisadalla Jeesuksen kuolemasta oli jo kulunut niin paljon aikaa, että lähiodotus hiipui, ja Jeesuksen paruusian läheisyys joutui kyseenalaistetuksi. Tämä ilmiö heijastuu toisen vuosisadan kristillisistä teksteistä. Tutkielmassa käsitellään viittä tekstiä, joissa paruusian viivästymisen tematiikka esiintyy. Nämä tekstit ovat Ensimmäinen Klemensin kirje, Toinen Pietarin kirje, Toinen Klemensin kirje sekä Justinos Marttyyrin Ensimmäinen apologia ja Toinen apologia. Eksegeettisen analyysin kautta pyrin saamaan vastauksia tutkimuskysymyksiini. Ensimmäisessä Klemensin kirjeessä ajan kuluminen on aiheuttanut paruusian epäilemistä. Kirjoittajan mukaan kristitty ei kuitenkaan saa epäillä, koska se tuo mukanaan vain onnettomuutta. Lopun ajat voivat kirjoittajan mukaan käydä toteen nopeasti ja äkkiarvaamattomasti, joten hän antaa ohjeeksi luottaa Jumalaan. Myös Toisessa Pietarin kirjeessä on kyse paruusian epäilemisestä. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan epäilijät vääräksi ja antaa erilaisia syitä sille, miksi paruusia ei ole tapahtunut: Jumalalla on erilainen aikakäsitys kuin ihmisellä, Jumala on kärsivällinen ja Jumala ei tahdo, että kukaan tuhoutuisi. Kirjoittaja ei ota kantaa paruusian ajankohtaan, mutta uskoo sen olevan lähellä. Toinen Klemensin kirje ei ota kantaa siihen, milloin paruusia tapahtuu tai miksi se ei ole vielä käynyt toteen. Ajan kuluminen on aiheuttanut epäilyä, mutta kirjoittajan mukaan sille ei ole syytä. Lupauksen antaja on uskollinen ja paruusia tulee tapahtumaan varmasti. Ensimmäisessä apologiassa paruusian viivästyminen liittyy Jumalan ennalta tietämiseen. Jumala nimittäin tietää ennalta, kuinka jotkut tulevat vielä kääntymään ja saamaan pelastuksen. Jumalan ennalta tietämä hyvien ja hyveellisten luku ei siis ole vielä täyttynyt. Tekstistä ei käy ilmi, milloin paruusian uskotaan tapahtuvan, mutta sen ei uskota viipyvän kovin pitkää aikaa enää. Toinen apologia on täysin uniikki selityksessään siitä, kuinka kristittyjen suorittamat manaukset ovat syynä paruusian viivästymiseen

Tässä tutkielmassa tarkastellaan sosiaalisen identiteetin muotoutumista Uuden testamentin pastoraalikirjeissä, eli Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle, Toisessa kirjeessä Timoteukselle sekä Kirjeessä Titukselle. Tarkastelussa hyödynnetään sosiaalitieteellistä sosiaalisen identiteetin näkökulmaa, joka jakautuu sosiaalisen identiteetin teoriaan ja itsekategorisointiteoriaan. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu pastoraalikirjeissä kahtalaisesti: suhteessa vastustajiin vastaamalla heidän opetuksensa sisältöihin kirjoittajan muotoileman teologian avulla, sekä ennen kaikkea itsemäärittelyn avulla luomalla selvät käyttäytymisnormit, joita noudattamalla terveen opin mukainen usko tulee näkyväksi. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu aina suhteessa muihin, eli niin kutsuttuun ulkoryhmään. Pastoraalikirjeiden kuvaamat vastustajat eivät edusta varsinaisesti mitään toisella vuosisadalla tunnettua yhtenäistä joukkoa, vaan he ovat todennäköisimmin yhteisön sisältä nousevia yksittäisiä poikkeuksia, joiden ajattelussa on nähtävissä kirjoittajan näkökulmasta poikkeavaa tulkintaa paavalilaisesta kristillisyydestä. Sosiaalisen identiteetin rakentuminen suhteessa vastustajiin ilmenee erityisesti niissä tekstikohdissa, joissa kirjeiden kirjoittaja vastaa vastustajien opetukseen muotoilemalla omaa teologiaansa tukeutuen Vanhan testamentin teksteihin. Poleemisen retoriikan avulla vastustajista luodaan negatiivinen kuva. Pastoraalikirjeissä ilmitulevan itsekategorisoinnin perusteella terveen opin mukainen kristitty sitoutuu Jumalaa kunnioittavaan asenteeseen, josta kumpuavat hyvät teot. Seurakunnan järjestys pohjautuu kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan perhemalliin, jonka perusteella myös seurakunnassa vallitsee tarkka hierarkia. Oikean käytöksen merkitys on identiteetin ilmenemisen kannalta oleellista, minkä vuoksi pastoraalikirjeet sisältävät paljon seurakunnalle annettavia normeja. Normit linkittyvät vahvasti kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan ihanteisiin. Sisäryhmän sosiaalista identiteettiä ylläpidetään prototyyppisen johtajan avulla, joka pastoraalikirjeissä on kirjeiden kuvaama Paavali. Sosiaalisen identiteetin näkökulman soveltaminen pastoraalikirjeisiin avaa tuoreen näkökulman siihen, millä tavalla kirjeet tuovat ilmi toisen vuosisadan alun kristittyjen itseymmärrystä. Paavalilaisesta perinnöstä oli toisella vuosisadalla olemassa monenlaisia tulkintoja, joista pastoraalikirjeet edustavat poikkeuksellisen yhteiskuntamyönteistä tulkintaa. Pastoraalikirjeiden tarkoituksena on pyrkiä kohti sosiaalista harmoniaa, ja näin vahvistaa yhteisöä sekä vakiinnuttaa kristillisen yhteisön asema osaksi kreikkalais-roomalaista yhteiskuntaa.

Tutkimusaiheitani ovat supersessionismin ilmeneminen sekä kulttuurisen anastamisen merkistön täyttyminen Barnabaan kirjeessä. Barnabaan kirjeen lukujen 2–16 väliin sijoittuva juutalaisuuden uskonnollisten velvoitteiden kritiikki on osa Barnabaan kirjeen kirjoittajan pyrkimystä oikeuttaa pakanataustaisten kristittyjen asema Jumalan valittuna kansana. Barnabaan kirjeen kirjoittaja kohdistaa kritiikkinsä uhrikulttiin, paastoon, ympärileikkauksen käytäntöön, ruokasäädöksiin, sapatin viettoon ja temppelikulttiin. Barnabaan kirjeen kirjoittaja käsittelee myös liittokansan teemaa, joka on kirjoittajalle tärkeä aihe. Toisen vuosisadan kontekstista voidaan erottaa juutalaisten sekä juutalais- ja pakanakristittyjen lisäksi ne pakanakristityt, jotka halusivat noudattaa Mooseksen lakia, siis käytännössä juutalaisuuden uskonnollisia velvoitteita. Juuri näiden juutalaisuutta ilmentävien tekijöiden suuntaan Barnabaan kirjeen kirjoittaja kritiikkinsä kohdistaa. Barnabaan kirje kertoo konfliktista pakanakristillisyyden sisällä, vaikka käsittelyssä ovat juutalaisuuden uskonnolliset velvoitteet sekä liittokansan teema. Kulttuurisen anastamisen merkistö täyttyy Barnabaan tavassa käyttää juutalaisten omia pyhiä kirjoituksia todistelunsa välineenä. Barnabas pyrkii esittämään itsensä marginaalissa kristillisyytensä tähden, mutta todellisuudessa hän kuuluu etniseen valtaväestöön. Barnabas anastaa todellisessa vähemmistössä olevien juutalaisten pyhät kirjoitukset kristillistäen niiden merkityksen: Juutalaiset eivät ole ymmärtäneet omien pyhien kirjoitustensa allegorista merkitystä, vaan ovat väärin olettaneet Jumalan tarkoittavan niiden kirjaimellisen merkityksen pitävän paikkansa. Supersessionismin luokittelua hyödyntämällä osoitan, että Barnabaan kirjeessä on paitsi suoria kielellisiä viittauksia siihen, että pakanakristityt ovat uusi Jumalan valittu kansa, niin kirjoitus on myös käsittelemieni kappaleiden osalta eräänlainen supersessionismin perustelemisen väline. Barnabaan kirjettä voidaan pitää läpikotaisin supersessionistisena kirjoituksena, jota tulee arvioida kulttuurisen anastamisen kontekstissa.

Pro gradu –tutkielmani tarkoituksena on tutkia 1) vallitsiko alkuseurakunnissa samanlaiset sosiaaliset suhteet ja rakenteet kuin ympäröivän kulttuurin huonekunnissa ja 2) Oliko alkuseurakunta vastakulttuurinen reaktio vallitsevalle paterfamilias-asetelmalle. Lähteinäni käytän tutkimuksessani synoptisia evankeliumeja. Olen valinnut tarkasteltavat tekstikohdat kolmen kriteerin mukaan: 1) Niissä käytetään perheterminologiaa. 2) Tekstissä viitataan Jeesuksen ja hänen seuraajiensa sosiaalisiin suhteisiin. 3) Tekstin sisältämät Jeesuksen sanat on perinteisesti tulkittu huonekuntavastaisiksi. Tutkimusmenetelminä käytin kirjallisuus- ja redaktiokriittistä lähestymistapaa. Tämän luo pohjan käsiteltävien tekstien läpikäymiselle, joissa tarkasteltavina olleita teemoja vertasin antiikin Välimeren alueen huonekuntarakenteisiin. Tekstikohdissa, joissa esille nousi kysymys, oliko alkuseurakunta vastakulttuurinen reaktio paterfamiliakselle tärkeäksi näkökulmaksi nousee kunnian ja häpeän –malli. Käsitellyissä tekstikohdissa Jeesuksen seuraajiin ja heidän välisiin suhteisiinsa viitataan perheterminologiaa käyttäen. Perheenpään asema osoitetaan usein Jumalalle, jonka alaisina seurakunnan jäsenet muodostivat perheyhteisön. Toiseen seurakunnan jäseneen veljellisesti suhtautuminen saattoi tuottaa ongelmia tilanteissa, joissa seurakunnan jäsenet tulivat erilaisista sosiaalisista taustoista. Sosiaalisen statuksen tuomaan kunnioitukseen tottunut henkilö ei välttämättä saanut totuttua arvonantoa, joka hänelle kuului. Korkeamman sosiaalisen statuksen omaava jäsen ei välttämättä ole pystynyt suhtautumaan heikommasta sosiaalisesta asemasta tulevaan henkilöön veljenään. Seurakunnissa näytetään pyrkineen tasa-arvoiseen suhtautumiseen seurakuntalaisten kesken mutta se ei aina ole toteutunut. Arvonimet tuli osoittaa seurakunnassa Jumalalle ja Kristukselle. Käsittelemäni tekstikohdat, jotka sisältävät kuvauksia irtaantumisesta omasta huonekunnasta ei mielestäni pidä sisällään ajatusta siitä, että teksteillä pyritään vastustamaan vallitsevaa huonekunta-asetelmaa. Jeesuksen seuraajaehdokkaat ovat saattaneet joutua tilanteen eteen, jossa heidän tuli valita, mikä oli heidän elämässään etusijalla. Perinteisten vastuiden toteuttamisesta omalle huonekunnalle tuli mahdollisesti rajoitettua mutta tekstien tarkoitus ei ole ollut vastustaa käskyä kunnioittaa vanhempiaan.

Tarkastelen tässä tutkielmassa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakeita 2:6–8 niiden sosiaalihistoriallisessa kontekstissa. Jakeiden ytimessä on ajatus, että kukaan tämän ajan päämiehistä ei ole tuntenut Jumalan viisautta. Jos tämän ajan päämiehet olisivat tunteneet Jumalan viisauden, niin he eivät olisi surmanneet kunnian Herraa. Kyseisten jakeiden ymmärtämisen kannalta on keskeistä, kuinka ilmaisut ”tämän ajan päämiehet” (οἱ ἄρχοντες τοῦ αἰῶνος τούτου), ”tämän ajan viisaus” (σοφία τοῦ αἰῶνος τούτου) ja ”Jumalan viisaus” (θεοῦ σοφία) tulkitaan. Selvitän tutkielmassa, mitä Paavali tarkoittaa kirjoittaessaan toisaalta viisaudesta ja toisaalta tämän ajan päämiehistä kunnian Herran surmaajina. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali liittää tämän ajan päämiehet ja heidän viisautensa Kristuksen surmaamiseen. Tarkastelen tutkimuskysymystä selvittämällä, miten Paavalin mainintoja tämän ajan päämiehistä ja viisaudesta on tulkittu. Toiseksi selvitän, millä tavoin tämän ajan päämiehet ja tämän ajan viisaus liittyvät toisiinsa. Jo kirkkoisät tulkitsivat Paavalin ilmaisun ”tämän ajan päämiehet” eri tavalla. Ignatioksen ja Origeneen mukaan tämän ajan päämiehet tarkoittavat demonisia voimia. Toisaalta Tertullianuksen mukaan ne tarkoittavat konkreettisia hallitsijoita, Pilatusta ja Herodesta. Modernissa tutkimushistoriassa ilmaisua ”tämän ajan päämiehet” on tulkittu vastaavalla tavalla. Lisäksi modernissa tutkimushistoriassa ilmaisun on tulkittu tarkoittavan kansojen vartijaenkeleitä ja sosiopoliittisia voimia. Sosiopoliittiset voimat -tulkintatavan mukaan eroa yliluonnollisten ja maallisten tapahtumien välillä ei voida tehdä antiikin maailmankuvan perusteella, kun mietitään Kristuksen surmaajia. Olen jakanut tutkimuksen viisausterminologiasta gnostilaiseen, hellenistijuutalaiseen, sosiaalihistorialliseen ja stoalaiseen näkemykseen. UT:n passiokertomusten yksi päätrendi on korostaa juutalaisten vastuuta Kristuksen surmaamisessa. Jakeita 1. Kor. 2:6–8 ei voida kuitenkaan perustellusti tulkita juutalaisvastaisesti, vaikka Paavali toisaalla (1. Tess. 2:15) syyttääkin juutalaisia Jeesuksen surmaamisesta. Vaikka jakeita 1. Kor. 2:6–8 voidaan tulkita myös keisarikulttia vastustavasta näkökulmasta, niin Paavalin tarkoitus ei ollut vastustaa Rooman yhteiskuntajärjestystä. Jakeiden 1. Kor. 2:6–8 eksegeettisen analyysin linkittäminen aiempaan tutkimukseen ja Korintin sosiaalihistoriallisen kontekstiin osoittaa ensinnäkin, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen viisausterminologiaa ei voida kategorisoida tiukasti retoriikkaan, gnostilaisuuteen tai johonkin filosofiaan. Toiseksi, kun Paavali linkitti tämän ajan viisauden ja tämän ajan päämiehet toisiinsa ja Kristuksen surmaamiseen, hän halusi tuoda vahvan kriittisen ja retorisesti voimakkaan viestin Korintin varhaiskristittyjen vahvojen ryhmälle. Paavali viittasi sanalla ”päämiehet” selkeästi Korintin eliittiin. Paavali halusi varoittaa kirjeellään Korintin varhaiskristillisen yhteisön vahvojen ryhmää, jonka arvojärjestelmä oli samanlaista kuin Korintin eliitin, että sanomaan Kristuksesta ei saanut sekoittaa keisarikulttia. Paavalin tuoman Kristus-sanoman arvojärjestelmä oli erilainen verrattuna kreikkalais-roomalaisen Korintin arvojärjestelmään.

Jeesuksen viimeistä ateriaa tarkastellaan myyttinä, jonka synty selitetään evoluutiobiologisen ja -teoreettisen viitekehyksen avulla. Myytti-sanaa käytetään teknisenä, uskontotieteellisesti määriteltynä etic-terminä. Lähtökohta on se, että eksegetiikan tutkimuskohteiden katsotaan kuuluvan Homo sapiens -eläinlajin laajasti ymmärrettyyn fenotyyppiin. Kaikkien muiden fenotyypillisten piirteiden tavoin myös niiden tieteellinen selittäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Nykyihmislajille on biologisessa evoluutiossa kehittynyt kyky kumulatiiviseen kulttuuriin, ja yksi lajin kulttuurituotteista on viimeinen ateria -myytti. Koska evoluutio ei ole elävän materian ominaisuus, vaan universaali algoritmi, ovat Jeesus-traditiot darwinistisen muuntelu–perinnöllisyys–valinta-prosessin tuotteita ja kohteita siinä missä biologisetkin entiteetit. Kulttuurievoluutio muistuttaa biologista rinnakkaisilmiötään, ja se tapahtuu elävässä kudosrakenteessa tai eläimen valmistamalla alustalla. Raamatuntutkijoiden argumentoidaan tästä syystä hyötyvän merkittävästi sekä evoluutioteoreettisesta että -biologisesta perusymmärryksestä. Viimeinen ateria -kertomus on tämäntyyppiselle uskontotieteellis-eksegeettiselle tutkimukselle otollinen kohde. Kysymykseen kertomuksen alkuperästä liittyy ristiriitaisilta vaikuttavia seikkoja, sillä se näyttää yhtäältä Nasaretilaisen elämäntapahtumasta nousevalta Jeesus-traditiolta, ja toisaalta se taas on vertailevan uskontotieteen näkökulmasta kulttiaitiologia, jollaisista monet ovat historiatieteellisessä mielessä sepitteellisiä. Lisäksi viimeinen ateria -kertomuksessa on eksegeettisten, kirkkohistoriallisten ja etnografisten aineistojen perusteella kyseessä poikkeuksellisen menestynyt kulttuurientiteetti. Tutkielmassa kysytään ensinnäkin sitä, miten viimeinen ateria -kertomus sai alkunsa, eli miten kyseinen kulttuurimuuntelu tuli. Toinen kysymys koskee sitä, mihin kertomuksen suhteellisesti korkea kulttuurievolutiivinen kelpoisuus perustui, eli miksi kyseinen muuntelu periytyi jo varhaiskristillisissä populaatioissa luotettavammin ja nopeammin kuin monet sen kilpailijoista. Vastaukset muodostavat yhdessä myytin synty -selityksen. Tutkielmassa argumentoidaan, etteivät Uuden testamentin eksegetiikan lähdemateriaalin tuottaneet nykyihmiset poikenneet ratkaisevasti tämän päivän Homo sapiens -yksilöistä. Tämä kivijalka-argumentti mahdollistaa arkeologisten, historiallisten ja etnografisten vertailuaineistojen sekä käyttäytymis- ja luonnontieteellisen tutkimuksen täysipainoisen hyödyntämisen. Historiallis-kriittisten menetelmien sekä niihin nivottujen käyttäytymis-, uskonto- ja luonnontieteellisten tutkimusten avulla osoitetaan, että viimeinen ateria -kertomus on ollut poikkeuksellisen menestyksellinen kulttuurientiteetti jo ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla, mutta sen alkuperä ei palaudu Jeesus Nasaretilaisen ainutkertaiseen elämäntapahtumaan. Kertomus on monien muiden kulttiaitiologioiden tavoin saanut alkunsa konvergenttisen kulttuurievoluution kautta; tälle prosessille esitetään ilmiötason selitys, joka tarkennetaan kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ja viimeinen ateria -kertomukseen. Myyttien korkea kelpoisuus perustuu niiden kertomusmuotoisuuteen, tietynlaiseen sisältöön sekä kyseisten kulttuurientiteettien ja ritualisoidun kollektiivisen käyttäytymisen väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Myytit pystyvät useita kilpailijoitaan paremmin hyödyntämään evoluutioprosessien Homo sapiens -kognitioon luomia lajityypillisiä herkkyyksiä, ja viimeinen ateria -myytti oli tässä jopa poikkeuksellisen taitava. Tutkimustulosten pohjalta ehdotetaan muutoksia eksegetiikan nykyisiin koulutus- ja tutkimuskäytäntöihin. Evoluutiobiologista ja -teoreettista viitekehystä esitetään raamatuntutkimuksen yleiseksi runkoteoriaksi.

Tämän Pro gradu -tutkielman aiheena on viininjuonti ja juopuminen Uuden testamentin maailmassa. Tarkastelen varhaisten kristittyjen käyttämiä tai tuottamia tekstejä, joissa mainitaan viinin juominen ja juopuminen. Työssä selvitetään millaista juomakulttuuria tekstit heijastavat. Minkälaisissa tilanteissa viiniä juotiin? Miten humaltumiseen suhtauduttiin? Entä miten suhtauduttiin viinistä pidättäytymiseen? Tutkielman lähteenä on yli 40 erilaista ja erimittaista tekstikatkelmaa 17:sta eri kirjasta. Uudesta testamentista käsittelen evankeliumeista ja kirjeistä löytyviä lukuisia tekstikatkelmia joissa viininjuonti ja juopuminen mainitaan. Uuden testamentin ulkopuolisia lähteitä ovat Juudan testamentti Kahdentoista patriarkan testamenteista, Siirakin kirja, Tertullianuksen apologia 39, Hermaan paimen sekä juomista, syömistä ja pitoja koskevat kirjoitukset Clemens Aleksandrialaisen teoksesta Paedagogus. Tekstit on valittu sillä perusteella, että niistä voi päätellä jotain tekstiä käyttäneiden ihmisten tavoista ja asenteista viininjuontia kohtaan. Näitä tekstejä ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu viinin juomisen ja juopumisen näkökulmasta. Työn tavoitteena onkin luoda yleiskuva varhaiskristillisiin juomateksteistä ja niiden heijastamasta juomakulttuurista. Tutkielman lähdetekstit on jaettu neljän eri temaattisen kategorian alle ja jokaista teemaa käsitellään omassa luvussaan. Toisessa luvussa käsitellään evankeliumien tekstejä, joissa mainitaan sekä Jeesus, viinin juominen, että juopuminen. Kertomukset muistiin kirjoittaneet yhteisöt elivät kulttuurissa, jossa viinin juominen kuului normaaliin elämään. Heillä ei ollut vaikeuksia sijoittaa Jeesusta kertomuksiin, joissa viiniä juotiin runsaasti ja joskus myös humalluttiin. Kolmannessa luvussa käsitellään tekstejä, joissa viininjuonti liittyy ateriointiin. Ateriointi oli yleisin viinin juomisen ja humaltumisen konteksti antiikin maailmassa. Pidoissa tapahtuvista ylilyönneistä, liiallisesta juopumisesta ja sen aiheuttamasta seksuaalisesta siveettömyydestä varoitetaan monissa teemaan kuuluvissa teksteissä. Kuitenkin niistä heijastuvat myös yhteisten aterioiden ja niillä yhdessä nautitun viinin positiiviset puolet: yhteenkuuluvuudentunteen ja ystävyyden vahvistuminen. Luvussa neljä käsitellään tekstejä, joissa juopottelua ja raittiutta käsitellään paheena ja hyveenä osana tekstejä, jotka sekä muodoltaan että sisällöltään toistavat muualta antiikista ja Uudesta testamentista tuttuja malleja ja rakenteita. Todellisten juomatapojen sijaan nämä tekstit kertovat asenteista ja mielikuvista, joita viinin juomiseen ja juopotteluun liitettiin. Leimaamalla ryhmän ulkopuoliset juopoiksi vahvistettiin oman ryhmän yhteenkuuluvuudentunnetta. Korostamalla seurakunnan jäsenten raittiutta suojeltiin seurakunnan mainetta. Viidennessä luvun aiheena ovat tekstit, joissa kerrotaan viinin vaikutuksista ihmisen fysiologiaan ja terveyteen. Tutkielmassa käsitellyt tekstit kertovat ensimmäisten kristittyjen eläneen maailmassa, jossa viinin juominen kuului sekä arkeen että juhlaan. Sen juomiseen liittyi aina sosiaalinen ulottuvuus, niin hyvässä kuin pahassa. Viini kuului kristittyjen yhteisille aterioille mutta liialliseen humaltumiseen suhtauduttiin lähes poikkeuksetta kielteisesti. Teksteissä kerrotaan niin yhdessä juomisen iloista kuin liiallisen humalan vaaroistakin. Tutkielma antaa yleiskuvan ilmiön luonteesta, mutta jatkotutkimukselle jää tilaa ja sille vaikuttaa olevan myös tarvetta. Tutkielman aihe on hyvin ajankohtainen. Olemassa olevassa tutkimuksessa teksteistä tehdyt tulkinnat ovat usein pintapuolisia ja meidän aikamme arvot ja ihanteet heijastuvat helposti tukijoiden tekemiin tulkintoihin. Viinin juomista ja juopottelua antiikissa tulee kuitenkin tutkia sen omasta kulttuurisesta ja historiallisesta viitekehyksestä käsin.