Browsing by Subject "yksinäisyys"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan luottamuksen eri muotoja ja niiden rakentumista. Tarkastelun kohteena on partikulaarinen luottamus ja yleistynyt luottamus. Tutkielmassa tarkastellaan koettuun hyvinvointiin liittyvien tekijöiden (tyytyväisyys elämään, tyytyväisyys elintasoon ja koettu terveys) ja sosiaalisten kontaktien (lähipiiri, kansalaisaktiivisuus ja yksinäisyys) yhteyttä partikulaariseen ja yleistyneeseen luottamukseen sekä lisäksi yhteiskunnallisten tekijöiden (luottamus yhteiskunnan toimeenpanevia instituutioita kohtaan ja koettu yhteiskunnan oikeudenmukaisuus) yhteyttä yleistyneeseen luottamukseen. Tutkielman teoreettisena taustana toimii jaottelu partikulaariseen ja yleistyneeseen luottamukseen ja käsitys luottamuksen syntymisestä vuorovaikutuksessa ja toisaalta yhteiskunnan ja sen puolueettomien instituutioiden luotettavuuden ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden arvioinnin seurauksena. Tutkielmassa käytettiin aineistona Masseyn yliopiston professori James Liun johtaman kansainvälisen hankkeen kyselyaineistoa Digitaalisen vaikutuksen kysely II: 2018. Aineisto tehtiin online-kyselynä 42 maassa ja kyselyt toteutettiin aikavälillä 6.12.2018–24.1.2019. Suomessa aineistoa kerättiin vain suomenkielisellä lomakkeella ja ainestoa käytettiin vain Suomen osalta. Tutkielmassa keskityttiin luottamusta ja sitä selittäviä tekijöitä kartoittaviin kysymyksiin. Analyysit toteutettiin käyttäen SPSS-ohjelmaa. Aineistoa analysoitiin Pearson-korrelaatiokertoimien, eksploratiivisen faktorianalyysin, lineaarisen regressioanalyysin ja logistisen regressioanalyysin avulla. Koetun hyvinvoinnin tekijöistä tyytyväisyys elämään oli yhteydessä sekä partikulaariseen että yleistyneeseen luottamukseen. Lisäksi tyytyväisyys elintasoon ja koettu terveys olivat yhteydessä yleistyneeseen luottamukseen kahden välisiä yhteyksiä tarkasteltaessa, mutta kun kaikkien selittäjien merkitys vakioitiin monimuuttujamallissa, kaikki koetun hyvinvoinnin ja yleistyneen luottamuksen väliset yhteydet katosivat. Sosiaalisten kontaktien selittävistä tekijöistä lähipiiri oli yhteydessä partikulaariseen luottamukseen, kansalaisaktiivisuus ei ollut yhteydessä kumpaankaan luottamuksen muotoon ja yksinäisyys oli negatiivisessa yhteydessä molempiin luottamuksen muotoihin. Yhteiskunnallisten tekijöiden selittäjistä sekä institutionaalinen luottamus että koettu yhteiskunnan oikeudenmukaisuus olivat yhteydessä yleistyneeseen luottamukseen. Kuitenkin monimuuttujamallissa yhteiskunnallisista tekijöistä vain koettu yhteiskunnan oikeudenmukaisuus säilytti tilastollisesti merkitsevän yhteyden yleistyneeseen luottamukseen. Tutkielma antaa tukea aiemmalle tutkimukselle luottamuksen ja elämään tyytyväisyyden välisestä yhteydestä. Lisäksi tulokset antavat tukea aiemmille löydöksille yksinäisyyden ja matalan luottamuksen välisestä suhteesta ja tarjoavat uuden asetelman näiden kahden ilmiön välisen suhteen tarkasteluun: yksinäisyys toimii luottamuksen selittävänä tekijänä kun yleensä tutkimusasetelma on ollut päinvastainen. Kausaalisuhteita ei voida kuitenkaan päätellä. Yleistyneen luottamuksen rakentumisesta on esitetty eriäviä näkemyksiä. Tulokset antavat tukea yhteiskuntakeskeiselle teorialle, jonka mukaan yleistynyttä luottamusta ei voida pitää vain yksilön sisäisenä ja muuttumattomana psykologisena tilana. Se on kontekstisidonnainen ilmiö, johon vaikuttavat muun muassa kokemukset ja arviot yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisten instituutioiden luotettavuudesta. Jatkossa olisi mielekästä tutkia havaittujen yhteyksien välittäviä tekijöitä, jotta luottamusta ilmiönä ja sen rakentumiseen vaikuttavia tekijöitä voitaisiin ymmärtää syvällisemmin.

Laadullisessa pro gradu -tutkielmassani tutkimustehtävänä on analysoida mitä eri syitä tutkimukseen osallistujat löytävät omalle yksinäisyydelleen ja millaisia sosiaalista pääomaa vahvistavia toimintamuotoja Mintressi-projektista löytyy. Tarkasteltavana projektina on Aspan Mintressi -projekti. Tutkimusaineistoni koostuu kolmesta ryhmähaastattelusta ja yksilöhaastattelusta, sekä Aspan toteuttaman kyselyn aineistosta. Haastateltavia on yhteensä yhdeksän. Kyselyaineistosta käytän Aspan asumispalveluiden asukkaiden avointen kysymysten vastauksia. Avoimiin kysymyksiin vastasi yhteensä 39 asukasta. Teoreettisena viitekehyksenä toimii attribuution käsite ja siitä johdettu attribuutioteoria, jonka kautta tarkastelen tutkimukseen osallistujien määrittelemiä yksinäisyyden syitä. Projektin toimintaa yksinäisyyden ehkäisyn näkökulmasta käsittelen sosiaalisen pääoman käsitteen kautta. Tarkastelunäkökulma on työyhteisölle sosiaalisesta pääomasta johdettu jaottelu. Lopuksi tarkastelen projektin mahdollisuuksia vaikuttaa yksinäisyyden kokemukseen. Jaottelen tutkimuksessani yksinäisyyden kokemukset sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin. Sisäisinä tekijöinä löytyivät yksinäisyys omana valintana, luonteenpiirteistä ja omasta toiminnasta johtuva yksinäisyys ja masennuksesta johtuva yksinäisyys. Ulkoisina tekijöinä ovat asuminen, fyysinen/psyykkinen etäisyys, vammaisuus, läheisen menetys ja rakenteelliset tekijät. Lisäksi pohdin, onko henkilöllä vaikuttamismahdollisuuksia yksinäisyyden syihin ja kuinka pysyviä nämä syyt ovat. Mintressi-projekti pystyi vaikuttamaan yksinäisyyteen tarjoamalla tapahtumia ja tiloja ihmisten kohtaamiselle. Lisäksi osallistujat saivat projektin kautta mahdollisuuden vertaistukeen ja keskusteluun muiden samaa kokeneiden kanssa. Osallistujien osallisuus ja toiveet otettiin hyvin huomioon ja osallistujat saivat uusia ideoita ja harrasmahdollisuuksia vapaa-ajalleen. Verkostojen muodostuminen mahdollistui, mutta suurimmalla osalla ihmissuhteet eivät kantaneet projektin ulkopuolelle. Tutkimukseen osallistujat eivät myöskään uskoneet suhteiden jatkuvan projektin jälkeen.

Tutkimuksessani kysyn, mitä on olla yksinäinen. Tutkimuskohteenani ovat seitsemän- ja kahdeksankymppiset päijäthämäläiset, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tutkimukseni kontekstina toimii arkielämä, johon tutkimuskysymykseni kietoutuvat. Selvitän, millaisia tekijöitä yksinäisyyden taustalla on, miten yksinäisyys sitä kokevan arjessa ilmenee ja millaisia suhtautumistapoja ja mahdollisia ratkaisukeinoja yksinäisyyttä kokevalla on. Tutkimuksessani hyödynnän sekä määrällistä että laadullista tutkimusotetta. Tutkimusaineistoina käytän kahta erilaista, mutta samoja ihmisiä koskevaa aineistoa: Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen kyselyaineistoa sekä keräämääni haastatteluaineistoa. Kyselyaineisto ja sen analyysi johdattavat minut varsinaiseen tutkimusprosessiin. Sen avulla tarkastelen, missä määrin päijäthämäläiset ikääntyvät kokevat yksinäisyyttä ja kenellä sitä erityisesti esiintyy. Tutkimukseni pääosassa oleva haastatteluaineisto koostuu kymmenen seurantutkimukseen osallistuneen ikääntyvän haastattelusta. Lomakevastauksissaan he olivat kertoneet olevansa usein tai jatkuvasti yksinäisiä. Haastateltavien joukossa on sekä miehiä että naisia. He asuvat eri puolilla Päijät-Hämettä: kaupungin keskustassa, lähiöissä, taajamissa tai maaseutumaisemissa. Haastattelut toteutin pääosin haastateltavien kotonaan, mikä mahdollisti kurkistamisen heidän arkeensa. Tapaamisissamme tekemiäni havaintoja olen kirjannut tutkimuspäiväkirjaani, jota hyödynnän tutkimuksessani. Haastatteluaineiston analyysissä käytän temaattista lähestymistapaa. Sisällönanalyysin avulla etsin vastauksia tutkimuskysymyksiini ja hahmottelen kuvaa siitä, mitä on olla yksinäinen. Yksinäisyyden taustalta paikannan erilaisia elämänhistoriaan ja -tilanteeseen liittyviä tekijöitä, joita kutsun menetetyiksi ja toteutumattomiksi ihmissuhteiksi sekä toimijuuden ja osallisuuden kaventumiseksi. Valtaosa haastateltavista on kohdannut yksinäisyyden vasta vanhemmiten tai yksinäisyyskokemukset ovat syventyneet iän myötä. Osalle yksinäisyys on ollut elämänmittaista. Jokapäiväisessä elämässä yksinäisyys saa merkityksensä varsin konkreettisten tilanteiden kautta: esimerkiksi kotitöitä tehdessä tai nukkumaan mennessä. Yksinäisyys ilmenee erilaisina tunteina kuten suruna, ikävänä, ahdistuksena sekä kokemuksena juurettomuudesta. Sillä on myös fyysisiä seurauksia. Yksinäiset ajatukset saavat levottomaksi ja saamattomaksi, jolloin arjesta selviytyminen tuntuu vaikealta. Useimmille, ja useimmiten arki on konkreettista yksinoloa, mutta passiivista yksinäisenkään arki ei ole. Päivien kulkua rytmittävät rutiinit, joihin sisältyy muun muassa kotitöitä, ulkoilua ja harrastamista yksin tai porukassa. Yksinäisyyteen on sekä sopeuduttu että pyritty vaikuttamaan. Parhaiten sopeutuminen on onnistunut etsimällä yksinäisyydelle luonnolliselta tuntuva selitys, jollaisena ikääntyminen useimmille näyttäytyy. Tällöin yksinäisyyteen ei koeta voivan itse juuri vaikuttaa. Ratkaisukeinojakin on etsitty: uusia ihmissuhteita on pyritty luomaan menetettyjen tai puutteellisten tilalle. Yksinäisessä arjessa toisenlainen todellisuus on läsnä menneisyyden muistojen tai tulevaisuuden haaveiden kautta.

Tässä tutkielmassa tarkastelussa ovat niin kutsutut sosiaalisesti vetäytyneet nuoret. Sosiaalisella vetäytymisellä viitataan tilanteeseen, jossa nuori on ollut pidemmän aikaa työn ja opiskelun ulkopuolellan ja vailla perheen ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Tutkielmassani sosiaalinen vetäytyminen rajautuu tilanteeksi, jossa nuori on ollut yhtäaikaisesti toimeton ja kokenut itsensä yksinäiseksi lyhimmillään joidenkin kuukausien ja pisimmillään useiden vuosien ajan. Tutkielman keskiössä ovat näiden nuorten identiteetit ja toimijuus, jotka määrittävät heidän suhdettaan yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään. Näin ollen tutkielman tarkoituksena ei ole ollut ensi sijaisesti tuottaa tietoa sosiaalisesti vetäytyneistä nuorista, vaan siitä yhteiskunnasta, jossa he elävät, ja niistä sosiaalisista rooleista, jotka määrittävät heidän osallisuuttaan yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa elämässä. Sosiaalinen vetäytyminen tutkittavana ilmiönä asettuu usean eri tutkimuskirjallisuustradition leikkauspisteeseen. Sosiaalista vetäytymistä on tutkittu tällä nimikkeellä suurimmaksi osaksi itäaasialaisissa maissa, erityisesti Japanissa. Sosiaalista vetäytymistä on tässä tutkimuskirjallisuudessa pidetty psykiatrisena ilmiönä tai pikemminkin erilaisten psyykkisten häiriöiden johdannaisena. Yhteiskuntatieteellisesti japanilaisten nuorten sosiaalisen vetäytymisen yleistymistä on yritetty myös selittää japanilaisen kulttuurin erityispiirteillä tai Japanin sosioekonomista rakennetta ravistelleilla muutoksilla. Suomessa sosiaalista vetäytymistä on tutkittu tällä nimikkeellä vain vähän. Ilmiö voidaan kuitenkin liittää osaksi Suomessa käytyä keskustelua nuorten syrjäytymisestä, josta on tutkimuskirjallisuudessa muodostunut hyvin monien erilaisten ongelmien muodostama vyyhti. Tutkimukseni tuo tähän keskusteluun oman lisänsä, sillä se paikkaa laadullisen tutkimuksen puutteen muodostamaa aukkoa ja asettaa yksinäisyyden tutkimuksen keskeiseksi osaksi. Kolmas tutkimustraditio, jonka kanssa sosiaalinen vetäytyminen risteää, onkin yksinäisyyden tutkimus. Yksinäisyyden on havaittu olevan keskeinen hyvinvointia uhkaava tekijä ja sen on nähty olevan yhteydessä esimerkiksi terveysongelmiin, sosiaaliseen epäluottamukseen ja psyykkiseen pahoinvointiin. Tutkielmani kohteena ovat yhteiskunnallista ja sosiaalista elämää määrittävät ja normatiivisesti latautuneet roolit ja niihin kytkeytyvät ongelmat ja ristiriitaisuudet sosiaalisesti vetäytyneiden nuorten elämässä. Tutkimus toteutettiin osana työharjoittelua Helsingin Diakonissalaitoksen piiriin kuuluvassa Vamoksessa. Vamos on työn ja opiskelun ulkopuolisille nuorille suunnattu palvelukokonaisuus, jonka tarkoituksena on saattaa nuoria työn, opiskelun tai jonkin muun mielekkään toiminnan piiriin. Aineistoni koostuu kymmenen nuoren ja kahden Vamoksen työntekijän haastatteluista sekä Vamoksen ryhmätoiminnan apuna käytettävistä materiaaleista, joista olen tehnyt muistiinpanoja. Kysyn tutkielmassani seuraavaa: Millä tavoin vetäytyneiden nuorten identiteetit ovat muodostuneet ja millä tavoin nämä identiteetit rajaavat nuorten toimijuutta? Minkälaisia normatiivisia oletuksia nuoret kohtaavat yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toimijuuden kentillä? Entä millaisiin ristiriitoihin nuorten toimijuus ajautuu? Tutkielmani teoreettinen viitekehys ponnistaa kriittisen teorian perinteestä ja näitä kysymyksiä lähestytään Lacanin psykoanalyyttisellä käsitteistöllä, joka soveltuu erityisesti identiteettien ja normien tutkimukseen. Analyysin tuloksena olen muodostanut sosiaalisesti vetäytyneiden nuorten identiteettien ideaalityyppejä sekä joukon erinäisiä normatiivisia oletuksia, joiden niiden voidaan nähdä vastaavan. Ensimmäinen ideaalityyppi muodostui passiivisen, haluttoman, epäonnistuneen ja psyykkisesti sairaan yksilön identiteetistä. Tällaisen yksilön toimijuus oli estynyttä tai haurasta ja hän eli arjen tyhjyyden täyttämässä todellisuudessa, jossa elämällä ei näyttänyt olevan tulevaisuuteen suuntautunutta tavoitetta. Kyseinen ideaalityyppi vastaa sellaista normistoa, jossa yksilöltä odotetaan itsensä tuntemista, osaamista ja kyvykkyyttä ja aktiivista toimintaa itse asetettujen tavoitteiden eteen. Olen kutsunut tällaista roolia autonomiseksi yksilöllisyydeksi. Vetäytyneen nuoren sosiaaliset identiteetit voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin. Ensimmäistä määritteli ulkopuolisuus, jossa kiusatuksi tai ulos lyödyksi joutuminen tai muunlainen ulkopuolisuuden tunne johtui muiden joukkoon sopimattomasta, yksilöllisestä erilaisuudesta. Toista ideaalityyppiä määrittelivät ujous, sosiaalisten taitojen puute ja sosiaalinen ahdistuneisuus. Nämä identiteetit olivat yhteydessä vaikeaan ja jopa mahdottomaan toimijuuteen sosiaalisen kohtaamisen kentillä. Tällainen puhe vastaa normistoon, jossa sosiaalisessa elämässä tulisi olla kyse yhtäältä yksilöllisten erojen tunnustamisesta ja toisaalta sosiaalisesta taidokkuudesta. Analyysin viimeisessä osassa tarkastelen nuorten puhetta yrityksenä selittää erilaisia ”näkymättömiä esteitä”, joita nuoret kohtaavat yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa elämässä ja jotka ajavat nuorten toimijuutta aktiivisuuden ja passiivisuuden, haluttomuuden ja motivoituneisuuden, kyvykkyyden ja osaamattomuuden, alempiarvoisuuden ja yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden ja samanlaisuuden kaltaisiin ristiriitoihin. Tuloksia tarkastellaan nuorten syrjäytymiskeskusteluun kytkeytyvien teemojen (eriarvoisuus, prekarisaatio ja yksilöllisyys) valossa. Sosiaalisen vetäytymisen kokemusta tulkitaan ensinnäkin eriarvoisuuden kokemuksena, jossa toisen pään muodostavat autonomiseen yksilöllisyyteen ja sosiaaliseen elämään pystyvät nuoret ja toisen pään sosiaalisesti vetäytyneet nuoret. Tämän jälkeen sosiaalista vetäytymistä tulkitaan prekaarin yksilöllisyyden kokemuksena, jota määrittelevät kokonaisvaltainen epävarmuus omasta itsestä ja yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta elämästä. Haastatteluissa vilisevää psykiatrista ja medikalisoivaa sanastoa tulkitaan psykokulttuuriseksi sanastoksi, joka tarjoaa kielen prekaarin yksilöllisyyden kokemuksista puhumiselle. Pohdintaluvun viimeisessä osiossa pohditaan tutkielmani ja aineistoni rajoja ja sitä, mitä sosiaalisen vetäytymisen kausaalinen selittäminen vaatisi jatkotutkimukselta. Lopuksi esitän, että sosiaalisen vetäytymisen torjunta vaatisi täsmätoimenpiteiden lisäksi yhteiskunnan rakenteisiin puuttuvia poliittisia tekoja.

Tavoitteet. Syömishäiriöt ovat vakavia mielenterveyden häiriötä ja yksi keskeinen riskitekijä syömishäiriöille voi olla koettu yksinäisyys. Yksinäisyys ja syömishäiriöoireilu ovat taas olleet yhteydessä masennusoireiluun, joka voikin toimia yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteyttä välittävänä tekijänä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, onko yksinäisyys yhteydessä kohonneeseen syömishäiriöriskiin ja välittävätkö masennusoireet tätä yhteyttä korkeakouluopiskelijoilla. Koska syömishäiriöt ovat yleisempiä naisilla kuin miehillä, tarkastellaan tutkimuksessa myös sitä, löytyykö mahdollisesta yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteydestä sukupuolieroja. Ensimmäiseksi hypoteesiksi asetettiin, että henkilöillä, jotka kokevat enemmän yksinäisyyttä, on suurempi riski sairastua syömishäiriöön. Toiseksi hypoteesiksi asetettiin, että masennusoireiden voidaan odottaa välittävän yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun välistä yhteyttä. Kolmanneksi hypoteesiksi asetettiin, että yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun välisen yhteyden voidaan odottaa olevan voimakkaampi naisilla. Menetelmät. Tutkimuksessa käytettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2021 korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksen aineistoa. Tutkimukseen osallistui 6258 korkeakouluopiskelijaa. Arviointimenetelminä käytettiin yksinäisyyden mittaamiseen yksittäistä suoraa kysymystä ”Tunnetko itsesi yksinäiseksi?”, syömishäiriöoireilun mittaamiseen Scoff- syömishäiriöseulaa ja masennusoireiden mittaamiseen General Health Questionnaire 12:a (GHQ-12). Yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteyttä sekä sukupuolen vaikutusta kyseiseen yhteyteen tarkasteltiin logistisen regression avulla. Masennusoireiden välittävää vaikutusta syömishäiriöoireilun ja yksinäisyyden väliseen yhteyteen tarkasteltiin kausaalisella mediaatioanalyysilla. Tulokset. Yksinäisyys oli yhteydessä korkeampaan syömishäiriöriskiin. Myös naissukupuoli oli yhteydessä korkeampaan syömishäiriöriskiin. Yksinäisyyden ja sukupuolen yhdysvaikutus ei ollut yhteydessä syömishäiriöriskiin. Masennusoireet välittivät yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun välistä yhteyttä. Johtopäätökset. Yksinäisyyden ja mielenterveyden väliset yhteydet ovat todennäköisesti kompleksisia ja monisuuntaisia. Yksinäisyys saattaa kuitenkin olla yksi riskitekijä syömishäiriöille korkeakouluopiskelijoilla. Masennusoireet voivat toimia merkittävänä välittävänä tekijänä yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteydessä. Yksinäisyyteen puuttuminen ja sen ennaltaehkäisy on tärkeää syömishäiriöiden ehkäisemiseksi. Kliinisessä kontekstissa yksinäisyyden sekä masennusoireiden aiheuttama kohonnut syömishäiriöriski on tärkeää huomioida etenkin naisopiskelijoiden kohdalla erityisen kohonneen riskin vuoksi. Yksinäisyys ja masennusoireet voivat myös toimia syömishäiriöoireilua ylläpitävinä ja voimistavina tekijöinä. Tulevaisuudessa erityisesti masennuksen yksinäisyyden ja syömishäiriöiden välistä yhteyttä välittävästä vaikutuksesta olisi tärkeää tehdä pitkittäistä tutkimusta. Tutkimusta tarvitaan myös syömishäiriöiden ilmenemisestä miehillä sekä laajemmin muiden syömishäiriöiden osalta. Objectives. Eating disorders are severe mental health problems and perceived loneliness may be one of the key risk factors for eating disorders. Loneliness and eating disorders are, in turn, both related to depressive symptoms suggesting that depressive symptoms may mediate the association between loneliness and eating disorder symptoms. This study aims to investigate whether loneliness is associated with eating disorder risk and whether depressive symptoms mediate this association among higher education institute students. Because eating disorders are more prevalent in females than males, the study also explores potential gender differences in the relationship between loneliness and eating disorders. The first hypothesis is that individuals experiencing more loneliness have a higher risk of developing an eating disorder. The second hypothesis is that depressive symptoms mediate the association between loneliness and eating disorders. The third hypothesis is that the association between loneliness and eating disorders is stronger in females. Methods. The data used in the study is from the Finnish Student Health and Well-being Survey conducted by the Finnish institute for health and welfare in 2021. The sample consisted of 6258 higher education institution students. Loneliness was assessed using a single direct question, “Do you feel lonely?”, eating disorder symptoms were assessed using the General Health Questionnaire 12 (GHQ-12). Logistic regression was used to examine the association between loneliness and eating disorders as well as the influence of gender on this association. Causal mediation analysis was used to explore the mediating effect of depressive symptoms on the association between loneliness and eating disorders. Results. Loneliness was associated with a higher eating disorder risk. Female gender was also associated with a higher eating disorder risk. The interaction between loneliness and gender was not associated with eating disorder risk. Depressive symptoms mediated the association between loneliness and eating disorders. Conclusions. The connections between loneliness and mental health are likely to be complex and multidirectional. However, loneliness may serve as one of the risk factors for the onset of eating disorders among higher education institution students. Depressive symptoms can be a notable mediating factor in the relationship between loneliness and eating disorders. Addressing and preventing loneliness are important for the prevention of eating disorders. In a clinical context, it is important to consider the elevated risk of an eating disorder caused by loneliness and depressive symptoms, particularly among female students. Loneliness and depressive symptoms can also maintain and worsen eating disorder symptoms. Future research should focus on investigating the mediating effect of depression on the relationship between loneliness and eating disorders longitudinally. Research is also needed to explore the expression of eating disorders in males and eating disorders more broadly.

Yksinäisyys voi koskettaa yhtä voimakkaasti kaikenikäisiä ihmisiä elämän eri vaiheissa. Myös alakouluissa on yksinäiseksi itsensä kokevia oppilaita, joiden määrää ei ole saatu vähennettyä viime vuosien aikana. Tässä tutkimuksessa etsitään keinoja puuttua oppilaiden yksinäisyyteen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella opettajan roolia oppilaan yksinäisyydessä ja löytää keinoja yksinäisyyden vähentämiseksi. Tutkimus toteutettiin narratiivisena kirjallisuuskatsauksena. Aineistoksi valikoitui suomalaista ja ulkomaista yksinäisyyttä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Tutkimukseen pyrittiin valitsemaan alakouluikäisiä koskevaa kirjallisuutta, mutta kohderyhmää käsittelevän tutkimuksen vähäisestä määrästä johtuen tutkimukseen otettiin aineistoa myös valitun ikäryhmän ulkopuolelta. Tutkimuksessa huomattiin, että opettaja-oppilassuhteen laadulla on yhteys oppilaan kokemaan yksinäisyyteen. Erityisesti läheisen, luotettavan, avuliaan ja ymmärtäväisen pedagogisen suhteen havaittiin olevan yhteydessä alhaisempaan yksinäisyyden määrään. Lisäksi tutkimuksessa tunnistettiin neljä menetelmää puuttua yksinäisyyteen, joista erityisesti oppilaan sosiokognitiivisten ja sosiaalisten taitojen harjoittelemisen, oppilaan sosiaalisiin vuorovaikutustilanteisiin pääsemisen tukemisen sekä ryhmän sosiaalisen tuen kasvattamisen havaittiin olevan menetelmiä, joiden sisällyttäminen sellaisenaan koulujen toimintaan voisi olla mahdollista. Tämä tutkimus suosittelee aiempien tutkimusten rinnalla sekä lisäämään kouluihin kohdistuvaa yksinäisyystutkimusta että kouluja osallistumaan yksinäisyyden vähentämiseen tämänhetkistä tutkittua tietoa hyödyntäen.

Yksinäisyyden merkitys hyvinvointia uhkaavana tekijänä on viimeaikoina noussut esiin yhä enenevissä määrin. Yksinäiset korkeakouluopiskelijat ovat erityisen haavoittuvassa elämäntilanteessa, sillä nuoren aikuisen elämään liittyvät erityiset kehitykselliset haasteet. Tärkeää on, että opiskelijat saavat tukea tilanteeseensa, jotta yksinäisyyden kauaskantoisilta vaikutuksilta vältyttäisiin. Vertaistuki voi monen kohdalla olla tärkeää, ja Internet mahdollistaa matalan kynnyksen paikan avun hakemiseen. Tutkielmassani perehdyn Nyyti ry:n ylläpitämään, korkeakouluopiskelijoille tarkoitettuun Yksinäisyys-nettiryhmään, ja siinä esiintyvään vertaistukeen. Erityisen tutkimusasetelmastani tekee vertaistuen tarkastelu sen kaksijakoisuuden kautta: millaisia avunsaajana olemisen ja avunantajana toimimisen tapoja kirjoituksista on löydettävissä, ja miten ne suhteutuvat toisiinsa. Näin voidaan ymmärtää paremmin keskustelijoiden tarpeita ja odotuksia, ja sitä, miten ryhmä pystyy niihin vastaamaan. Aineistoa on tutkittu sisällönanalyysin menetelmin. Näyttäisi siltä, että ryhmään kohdistetaan enemmän odotuksia ja tarpeita kuin mihin se pystyy vastaamaan. Avunsaajana olemisen luokkia oli yhteensä 15, jotka kuvasivat viittä eri ulottuvuutta. Ulottuvuudet olivat kokemuksellisuus, kontrolliodotus, vaikeusaste, suhde tietoon ja odotuksellisuus. Avunantajana toimimisen kohdalla luokkia muodostui kahdeksan, jotka kuvasivat neljää ulottuvuutta. Näitä olivat empatia, eteenpäin suuntaavuus, opastus ja kyseenalaistus. Avunsaajana oleminen hallitsi nettiryhmän keskusteluja, ja sitä kuvastavat tekstit olivat paitsi määrällisesti pidempiä, myös sisällöllisesti rikkaampia. Suhteutettaessa avunsaajan ja avunantajan tapoja toisiinsa havaitaan, että ryhmässä osoitettu tuki pystyy hyvin vastaamaan moniin odotuksiin, mutta toisaalta jokin tuenmuoto saattaa olla päinvastainenkin joidenkin luokkien tarpeille. Voikin olla, että vertaistuesta on keskustelijoille hyötyä tiettyyn tasoon asti, mutta suuri määrä erilaisia tarpeita ja odotuksia tekee mahdottomaksi niihin kaikkiin vastaamisen. Hyvä jatkotutkimuksen aihe olisi haastatteluin selvittää kirjoittajien omia näkemyksiä siitä, mistä kokevat ryhmään kirjoittaessaan hyötyvänsä. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä ovat olleet: Weiss, R.S. (1973). Loneliness: the experience of emotional and social isolation, Kraut, R. ym (1998). Internet paradox. A social technology that reduces social involvement and psychological well-being?, Jung, J. (1987) Toward a social psychology of social support., Dennis, C-L. (2003). Peer support within a health care context: a concept analysis.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan pienten lasten vanhempien psyykkistä kuormittuneisuutta. Pääasiallisena tarkastelun kohteena on perherakenteen yhteys pienten lasten vanhempien psyykkiseen kuormittuneisuuteen. Perherakenteen lisäksi tarkastelussa otetaan huomioon eroavaisuudet vanhempien sosiodemografisessa taustassa sekä yksinäisyyden kokemuksessa. Pienten lasten vanhempien psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden tutkiminen mahdollistaa tietoon perustuvan päätöksenteon sekä yhteiskunnallisten palvelurakenteiden kehittämisen lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Tutkimuksen aineisto on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toteuttama ja 4-vuotiaiden lasten vanhemmille suunnattu FinLapset-tutkimuksen kyselyaineisto vuodelta 2018. Vanhemmat rekrytoitiin tutkimukseen lapsen laajan terveystarkastuksen yhteydessä lastenneuvolassa 1.2.–31.10.2018. Tiedonkeruussa oli mukana yhteensä 290 Manner-Suomen kuntaa ja aineisto koostuu yhteensä 10 737 vanhemman vastauksesta. Pienten lasten vanhempien psyykkistä kuormittuneisuutta mitattiin aineistossa Mental Health Inventory (MHI-5) -mittarin avulla. Vanhempien kokeman psyykkisen kuormittuneisuuden yhteyttä perherakenteeseen, muihin sosiodemografisiin taustaominaisuuksiin ja yksinäisyyden kokemukseen tarkasteltiin tutkimuksessa ristiintaulukoinnin sekä logististen regressioanalyysien avulla. Tutkimuksen mukaan yli kuusi prosenttia pienten lasten vanhemmista kertoo olevansa merkittävästi psyykkisesti kuormittuneita. Psyykkistä kuormittuneisuutta havaittiin useammin niillä vanhemmilla, jotka olivat perheensä ainoita aikuisia, iältään nuorempia, matalammin koulutettuja sekä työelämän ulkopuolella olevia. Yksinäiset vanhemmat kokivat usein myös merkittävää psyykkistä kuormittuneisuutta. Perherakenteen ja psyykkisen kuormittuneisuuden välillä oli havaittavissa selvä yhteys. Tämän yhteyden mukaan, pienten lasten vanhemmat uus- sekä yhden vanhemman perheissä osoittautuivat psyykkisesti kuormittuneemmiksi, kuin ydinperheiden vanhemmat. Yhden vanhemman perheiden kohdalla, vanhempien psyykkinen kuormittuneisuus osoittautui kuitenkin selvästi yleisimmäksi. Perherakenteen yhteys psyykkiseen kuormittuneisuuteen oli selkeä myös silloin, kun huomioon oli otettu vanhemman muut sosiodemografiset taustaominaisuudet. Kun huomioon otettiin sosiodemografisten tekijöiden lisäksi myös yksinäisyyden kokemus, perherakenteen merkitys katosi ja yksinäisyyden tunteen yhteys psyykkiseen kuormittuneisuuteen osoittautui vahvimmaksi. Tutkimuksen tulokset osoittavat vanhempien tukemisen merkityksellisyyden psyykkisen kuormittuneisuuden ehkäisemisessä sekä heidän hyvinvointinsa tukena. Erityisesti yhden vanhemman perheiden vanhempien tukeminen sekä yleisesti vanhempien yksinäisyyden ehkäiseminen, voidaan nähdä tärkeänä psyykkisen kuormittuneisuuden ennaltaehkäisyssä pienten lasten vanhempien kohdalla.

Selective mutism is a rare childhood disorder that is characterised by the persistent failure to speak in select social settings (e.g. at school) despite the ability to speak in other, more familiar settings. There is a strong link between selective mutism and anxiety. Speech is a natural part of everyday social interaction and thus staying silent may interfere the social and emotional development and peer relations of a child. The lack of peer relationships and feelings of loneliness are harmful for the socio-emotional well-being of children. The purpose of this study was to explore social interaction and peer relations of children with selective mutism. The possible feelings of loneliness and peer victimization were also explored. There has been little previous research on the social impact of selective mutism. The study was conducted as an integrative literature review. The data were compiled of five research articles that differed from each other in their study designs and methods. This review compiled and synthesized international study results focusing on core issues to answer to the research question. Results from the study show that social skills of children with selective mutism were significantly deficient in comparison to controls. The failure to speak made it difficult to make friends, socialise and join in activities with others. Some children with selective mutism had experienced feelings of loneliness and isolation. Based on the results of this study, selective mutism negatively affects the social interaction.