Browsing by Subject "Helsinki"

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut liki mahdotonta välttyä mainos- ja mediapuheelta, jossa ihmisille tarjotaan elämyksiä. Elämys kuvaa monin eri aistein saatavaa kuvaa fyysisestä, sosiaalisesta ja kulttuurisesta maailmasta. Elämyksellisyyttä on yhä vaikeampi ajatella ilman median välitteisyyttä. Sosiaalisen median alustoilla elämyksellinen sisältö kasvattaa elämyksen tai muun kohteen arvoa ja merkityksiä. Tässä tutkielmassa tarkastelen, miten ja millaista elämyksellistä kaupunkikulttuuria Helsingin kaupunki rakentaa omalla Instagram-tilillään vuosien 2019-2020 välisenä aikana. Tarkastelun kohteina ovat sekä kuvat, kuvatekstit että kommentit. Yhä useammat kaupungit ovat alkaneet etsiä mahdollisuuksia tarjota ihmisille elämyksellisiä urbaaneja ympäristöjä. Myös Helsinki korostaa niin kaupunkistrategiassaan kuin brändissään elämyksellisyyttä sekä omaperäistä kaupunkikulttuuria. Lähestyn kaupunkia, kaupunkikulttuuria ja elämyksellisyyttä kahdesta eri näkökulmasta. Yhtäältä kaupunki on paikka, jolle ominaista on kaupunkikulttuuri, joka ilmenee parhaiten tapahtumallisuuden kautta. Toisaalta kaupunki itsessään on tapahtuma, johon otetaan osaa, kun kaupunki kohdataan liikkumalla siellä ja aistimalla se. Kaupungeista on tullut tapahtumien, toiminnallisuuden sekä ihmisvilinän paikkoja, joissa tapahtuva toiminta muuttuu elämykselliseksi, kun se koetaan. Tutkimus osoittaa, että kaupunkikulttuuria rakennetaan ensisijaisesti tapahtumien välityksellä. Kaupunki hyödyntää erinomaisesti kaupunkiympäristöään, liikkumisen helppoutta sekä uusia innovaatioita monipuolisen tapahtumallisuuden luomiseksi. Kun kaupunkia tarkastelee itsessään elämyksellisenä tapahtumana, aineistostani nousevat esille luonto, meri, puistot ja muut viheralueet sekä rakennettu kaupunkiympäristö. Kaupunkiluonnon vahva näkyvyys aineistossani osoittaa sen, että Helsingistä löytyy sekä sykettä että rauhaa. Helsinkiläisessä elämyksellisessä kaupunkikulttuurissa välittyy Instagram-tilin kautta kotoisuus ja arkisuus, mutta se osoittaa kaupungin olevan kykenevä myös tarjoamaan spektaakkeleita ja räiskyvyyttä monimuotoisen tapahtumallisuuden kautta.

Helsinkiläiset Herttoniemen ala-asteen koulu ja Siilitien peruskoulu yhdistettiin, ja uusi koulu aloitti toimintansa Hertsikan ala-asteen kouluna elokuussa 2015. Kouluissa järjestettiin nimiäänestys uudesta nimestä syksyllä 2014. Tutkielmassa selvitetään syitä nimenmuutokselle ja kuvataan prosessi oppilaan ja kaupungin nimistösuunnittelijan näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaaa nimenvaihdoksesta noussutta keskustelua sekä perinteisessä mediassa että sosiaalisessa mediassa. Teoreettisena ja metodisena viitekehyksenä on ennen kaikkea sosio-onomastinen paikannimien tutkimus. Tutkimusta varten on haastateltu entisen Herttoniemen ala-asteen koulun oppilasta, joka oli mukana järjestämässä äänestystä oman koulunsa ja siihen sittemmin yhdistyneen Siilitien peruskoulun tulevasta yhteisestä nimestä. Lisäksi on haastateltu Helsingin kaupungin nimistönsuunnittelijaa, joka toi ensisijaisesti esiin Hertsikan ala-asteen koulun nimenvaihdoksen kaupungin ja nimistönsuunnittelun näkökulmasta. Opetusvirasto pyysi nimistölautakunnalta lausuntoa slangiasuisesta nimestä, jota lautakunta ei puoltanut. Opetuslautakunta kuitenkin hyväksyi nimen 4.11.2014 äänin 6–3. Mediatekstien osalta aineistona ovat Helsingin Sanomien artikkelit, kahden blogikirjoittajan tekstit ja verkkopalvelu Vauva.fi:n keskustelupalsta. Keskustelua käytiin nimen sopivuudesta ja äänestystuloksen kunnioittamisesta. Slangin käyttö yleistyy virallisessa nimistössä. Helsingissä uusia kauppakeskuksia on nimetty mm. Itikseksi ja Lauttikseksi ja helsinkiläinen ammattioppilaitos on nimeltään Stadin ammattiopisto. Hertsikan ala-asteen koulu on osoitus slangin vähittäisestä hyväksymisestä myös virallisten ja perinteisinä pidettyjen nimimallien kohdalla.

Piirtokirjoitukset eli epigrafit ovat tyypillisesti kovaan pintaan kuten kiveen, lasiin, tiileen tai metalliin pysyvin keinoin toteutettuja tekstejä. Piirtokirjoitukset ovat vahvasti antiikkiin viittaavia kaupunkitilan elementtejä, sillä eurooppalaisen peruskoulutuksen tuottama yleissivistys on saanut aikaan sen, että käytännössä kaikki kulttuuripiirimme kasvatit tunnistavat kyseisen peruskuvaston. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisissa yhteyksissä piirtokirjoituksia Helsingin profaaneissa julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa tavataan ja miten nämä kokonaisuudet sijoittuvat sekä antiikin piirtokirjoitustraditioon että länsimaisen arkkitehtuurin ja kuvataiteen kaanoniin. Vastaukset syntyvät pääsääntöisesti epigrafiikan ja taidehistorian tarjoamista näkökulmista. Epigrafinen tutkimus kertoo, esiintyykö helsinkiläisissä piirtokirjoituksissa erikoisia ortografisia piirteitä tai jopa virheitä, sisältävätkö ne lainauksia toisista teksteistä ja onko mahdollisia lainauksia muokattu. Taidehistorian työkalujen avulla tutkimus puolestaan laajenee kokonaisuuden tarkasteluun: miten latinankielinen piirtokirjoitus pyrkii ohjaamaan katsojan tulkintaa kohteesta ja millä tavoin latinankielisellä piirtokirjoituksella varustettu rakennus tai veistos vaikuttaa ympäristöönsä. Kontekstualisoinnin vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan melko laajasti latinankielisten monumentaalisten rakennuspiirtokirjoitusten historiaa Euroopassa. Latinan kielen käytön traditio esitetään arkkitehtonisissa kohteissa ja muissa aikaa kestämään tarkoitetuissa taidehistoriallisissa teoksissa käymällä pääpiirteissään läpi se monitahoinen ajallinen silta, joka on tuonut inskriptiot nykyiseen länsimaiseen kaupunkikuvaan. Kaikki Helsingin piirtokirjoitukset ovat peräisin vasta 1800-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta niiden asettuvan osaksi kaupunkitilaa pitkälti samoin kuin samanikäiset piirtokirjoitukset muissakin länsimaisen kulttuuripiirin pääkaupungeissa – joskin meillä ne, kuten pääsääntöisesti kaikki arkkitehtoniset ja julkisen taiteen vaikutteet, ovat toteutuneet pienimuotoisemmin kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa. Helsingin piirtokirjoitukset liittyvät pääsääntöisesti kaupungin arvokkaimpaan, kulttuurista pääomaa tuottavaan tai ylläpitävään rakennuskantaan, mutta toisaalta niitä tapaa myös varsin vaatimattomissa käyttökohteissa. Yhteistä niille on kuitenkin valittuun kieleen liitettävien arvojen tavoittelu; latinaksi käynnistetty dialogi tilassa liikkuvan havainnoitsijan kanssa ohjaa tulkintaa kohti klassisen sivistyksen kestäviä ihanteita. Muodoltaan ja sisällöltään piirtokirjoitukset ovat säilyttäneet pitkälti niitä piirteitä, joita niihin muodostui jo Rooman imperiumin kulttuurisen menestystarinan varhaisina vuosisatoina, ja varsin monilla on suora esikuvansa antiikissa. Piirtokirjoituksiin kuten kaikkiin muihinkin antiikkiin viittaaviin elementteihin liittyvät pysyvyyden, ajattomuuden ja vallan merkit jättävät vain vähän sijaa tulkinnoille, mutta käytännössä ne nykypäivänä usein katoavat monenlaisista visuaalisista elementeistä tukkeutuvaan katukuvaan.

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläistä marttatoimintaa jatkosodan aikana. Tavoitteena on selvittää, millaista Marttaliiton alaisen Helsingin Marttayhdistyksen toiminta oli sodan ja sen sanelemien poikkeusolojen aikana, sekä toisaalta tarkastella tätä toimintaa ohjanneita ideologisia ja ulkoisia voimia. Tutkielman pääasialliseksi aineistoksi valikoituivat Helsingin Marttayhdistyksen vuosikertomukset vuosilta 1941–1944. Näitä asiakirjoja tarkastellaan tutkimuksessa historiantutkimukselle luonteenomaisen aineistolähtöisen lähestymistavan keinoin sekä aineisto- ja teorialähtöisen sisällönanalyysin työkaluja soveltaen. Teorialähtöistä sisällönanalyysiä varten tähän tutkielmaan valikoituivat maternalismin ja korporatismin näkökulmat, joiden muodostamaa viitekehystä hyödynnettiin tutkimusaineistosta ilmenneen marttatoiminnan tarkasteluun. Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta voidaan tunnistaa tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella kolme keskeistä kokonaisuutta, jotka määrittivät helsinkiläistä marttatyötä jatkosodan aikana. Ensimmäinen näistä muodostui yhdistyksen alaisista kerhoilloista sekä ruohonjuuritasolla tehtävästä, nimenomaan martoille kohdistetusta opetus- ja virkistystoiminnasta. Tällainen järjestetty ohjelma mahdollisti rivijäsenien marttaharrastuksesta kiinni pitämisen myös poikkeusoloissa. Lisäksi kerhoissa toteutettiin laajemmin yhteiskuntaan suunnattua huolto- ja avustustyötä. Toisen kokonaisuuden loi yhdistyksen tarjoama neuvontatyö, jonka välityksellä se pyrki tarjoamaan konkreettisin neuvoin apua niin jäsenilleen kuin muillekin helsinkiläisille. Stockmannin tavaratalon tiloissa järjestetyillä näyttelyillä oli erityisen näkyvä rooli helsinkiläisten marttojen suorittamassa neuvontatyössä. Niiden kautta Helsingin Marttayhdistys pystyi tarjoamaan suurelle yleisölle apua pula-ajan ja tuotantokamppailun aiheuttamien vaikeuksien selättämiseen kaupunkiolosuhteissa. Kolmas kokonaisuus muodostui Marttakoulun tekemästä työstä sekä koulun yhteyteen vuonna 1941 perustetusta kotitaloudellisesta neuvonta-asemasta. Alun perin kotiapulaiskouluna alkunsa saanut Marttakoulu koki kurssitoiminnan uudistumisen ja valtion laajentuneen tuen myötä merkittäviä muutoksia jatkosodan aikana. Koulun merkitystä helsinkiläisille korosti sinne avattu neuvonta-asema, josta käsin Martat pystyivät tarjoamaan keskitettyä neuvontatyötä ympäri vuoden. Suoritetun analyysin pohjalta voidaan todeta, että Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta oli tunnistettavissa sekä maternalismin että korporatismin merkkejä. Marttaliikkeen äitiyden merkitystä korostanut ideologia näkyi sekä naisten ja äitien kotien piirissä tekemän työn huomioimisessa että laajemmin yhteiskunnallisena äitiytenä tulkittavana huolenpitona. Korporatistiset piirteet puolestaan kuvastuivat niissä tavoissa, joilla martat itse tukivat valtiovallan intressejä sekä toisaalta niissä marttojen työmuodoissa, joihin valtio suuntasi taloudellista tukea ja ohjausta.

Maisterintutkielmani käsittelee Ivan Timiriasevin (1860–1927) elämää Suomessa vuosina 1890–1927. Tutkin, miten venäläisestä kenraalikuvernöörin adjutantista Ivan Timiriasevista tuli suomalainen valokuvaaja 1900-luvun alun yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä. Olen myös selvittänyt hänen yleistä elämänkulkuaan. Tutkielma on biografia Ivan Timiriasevin elämästä keskittyen hänen aikaansa Suomessa. Tutkielma seuraa Timiriasevin elämää ja etenee osin kronologisesti, osin taas jakautuen hänen asemaansa kenraalikuvernöörin adjutanttina sekä valokuvaajana. Tutkielma jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa keskityn Timiriasevin virkauraan. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessani Timiriasevin virkauran osalta toimii Kansallisarkistossa säilytettävä Ivan Timiriasevin henkilöakti, johon on koottu häntä käsittelevä aineisto kenraalikuvernöörinkansliasta. Tutkiessani Timiriasevin toimia valokuvauskerho Amatörfotografklubbenissa olen käyttänyt tutkimusaineistona kerhon kokouspöytäkirjoja. Tutkin myös Suomessa julkaistuja suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisiä sanomalehtiä. Pyrin saamaan Timiriasevin elämänvaiheista mahdollisimman ehjän, monipuolisen ja luotettavan kuvan käyttämällä näitä lähteitä ristiin, kun se on mahdollista. Tutkimuksen tuloksena Ivan Timiriasevin elämästä on saatavilla aiemmin kokoamatonta tietoa. Timiriasevin voi määritellä yhtä hyvin ja perustellusti sekä pitkän virkauran tehneeksi arvostetuksi kenraalikuvernöörin adjutantiksi, kuin valokuvauksesta ammatin itselleen tehneeksi alun perin harrastelijana aloittaneeksi ammattivalokuvaajaksi. Hän eläköityi kenraalikuvernöörinkanslian palveluksista juuri ennen Suomen itsenäistymistä ja vallan vaihtumista Venäjällä. Hän selvisi Suomen sisällissodasta ja sai Suomesta eläkkeen loppuiäkseen. Valokuvaus ja sitä kautta saadut kontaktit suomalaisiin auttoivat Timiriasevia integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että hän jäi tänne loppuelämäkseen. Timiriasev oli persoonana ilmeisen sosiaalinen. Valokuvaus vaikuttaa olleen Ivan Timiriasevin suurin intohimo. Valokuvauskerho saattoi olla hänelle paikka, jossa hän ei ollut venäläinen virkamies vieraassa kaupungissa, vaan valokuvaaja muiden joukossa. Hänen ottamansa valokuvat muodostavat myös ainutlaatuisen kokonaisuuden vuosisadan alun Helsingistä.

Tutkielmassa käsittellään tapaa, jolla vuosina 1985-1989 City ja sen edeltäjässä 1999 City-lehdissä rakennettiin minuutta ja suhdetta kaupunkitilaan. City oli alusta alkaen noin kerran kuussa ilmestyvä ilmaisjakelulehti, joka rahoitettiin mainostuloilla ja maksuilla, joita saatiin yrityksiltä, jotka pitivät lehtiä tilojensa jakelutelineissä. Tämä näkyi myös lehden sisällössä, jossa mainokset yhdistyivät paikoin saumattomasti muuhun sisältöön. City oli suomen ensimmäinen niin kutsuttu ”lifestyle”-lehti joka kertoi nuorille kaupunkilaisille uusimmista muotivirtauksista, ravintoloista, kaupungin tapahtumista ja kulttuurista. Lehden alkuvuosina kirjoittajat joutuivat vielä myöhemmistä vuosista poiketen selvittämään, miksi tyylikkäästi pukeutuminen oli tärkeää, miksi itsestä täytyi pitää huolta urheilemalla ja minkälainen oli unelmien kaupunki. Samalla kirjoittajat määrittelivät sen, mitä oli epätyylikkyys, tavallisuus ja tylsä kaupunki. Näillä eronteoilla City rakensi minuutta, jota kuvailen Beverly Skeggsin tavoin keskiluokkaiseksi. Työn keskeisen osa muodostuu Pasi Mäenpään väitöskirjan Narkissos kaupungissa kritiikistä. Mäenpää tarkastelee 1980-lukua suomessa kulutuskulttuurin nousun näkökulmasta. Tutkielmassa väitetään, että tarkasteltaessa kaupunkilaisen kokemusta kulutuksen näkökulmasta, yleistetään tietty historiallisen kokemuksen muoto ja samalla häivytetään ja ulossuljetaan muut mahdolliset kokemisen tavat. Tässä tutkielma tukeutuu antropologi David Graeberin kulutuksen käsitteelliseen kritiikkiin, Michel Foucault’n pohdintoihin subjektin tuotannosta ja sosiologi Beverly Skeggsin teoriaan keskiluokkaisen minuuden rakentamisesta. Samalla tutkielmassa rakennetaan tämän kritiikin avulla käsitteistöä ja näkökulmaa, joita käytetään City-lehtien analysoinnissa. Tämä jälkeen siirrytään tutkimaan Cityn kirjoituksia muodista, urheilusta ja seurustelusta keskiluokkaisen minuuden rakentamisen näkökulmasta. Näissä teksteissä City rakensi tietyn katsomisen ja arvioinnin tavan, jonka keskiössä oli omistava, arvoa kasaava minuus. Huonoksi, vanhaksi ja arvottomaksi leimaantuivat kaikki, jotka eivät kirjoittajien mielestä ymmärtäneet tätä minuuden arvoa kasaavaa luonnetta. Seuraavaksi työssä käsittellään Cityn kirjoituksia kaupunkitilasta. Näitä tekstejä lähdetään tarkastelemaan Sharon Zukinin viitoittamana tilaan kohdistuvana kulttuurisena valtana. Kirjotukset nähdään osaltaan pyrkimyksinä oikeuttaa tietynlaista kaupunkitilan käyttöä ja toisaalta tuottaa tietynlaista kaupunkitilaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, miten kaupunkikulttuuri City-lehdissä esiintyi aitona ja jonakin muualta tuotuina ilmiöinä, tuotteina ja tapahtumina. Sen jälkeen siirrytään tutkimaan lehtien konkreettista kaupunkitilaa ja sen suunnittelua käsittelevien tekstien kautta kysymystä siitä, minkälainen kaupunkitila oli kirjoittajien mielestä houkutteleva. Tässä luvussaa keskeiseksi nousee kirjoittajien asemoituminen heidän lähiöajatteluksi kuvaamaa ideologiaa vastaan ja kaupunkielämän puolelle. Luvun viimeisessä osassa osoitetaan Helsingin kaupungin tietokeskuksen vuoden 1992 julkaisum Helsinki avoin kaupunki avulla, miten kaupunkikulttuuri ei jäänyt ainoastaan City lehtien sivuille ja ”juppikulttuurin” marginaali-ilmiöksi, vaan se nähtiin osittain tärkeänä ratkaisuna muun muassa laman mukana tuomiin ongelmiin.

Tutkielmassa tarkastellaan osallisuutta ja osallistamista Helsingin kaupungissa ja erityisesti Helsingin kaupungin digitaalisilla näytöillä. Työn tavoitteena on tarkastella Helsingin kaupungin digitaalisten näyttöjen potentiaalia toimia osallistamisen työkaluna. Lisäksi pohditaan ja kuvaillaan demokratian muutosta, digitalisaation vaikutuksia ja osallisuutta Helsingin kaupungissa. Demokratian muutoksessa teknologia ja ihmisten toimijuus mahdollistavat uusia demokratian muotoja joissa demokratia on entistä avoimempaa ja yhä useampi voi osallistua siihen. Tutkielmassa on toteutettu monipaikkaista kenttätyötä, johon on sisältynyt osallistuvaa havainnointia sekä haastatteluja. Päähaastateltavia tutkielmassa on seitsemän ja he ovat kaikki töissä Helsingin kaupungin virastoissa ja työskentelevät lähellä osallistamisen kenttää. Lisäksi havainnointi olen tehnyt sekä kaupungin digitaalisten näyttöjen yhteydessä sekä Helsingin kaupungin virastojen järjestämissä tapahtumissa, jotka liittyvät kaupungin kehittämiseen ja osallisuuteen. Helsingin kaupungilla on strategian mukaan olevan vahva poliittinen tahto osallistaa. Hallinnon muutokset ovat kuitenkin hitaita. Osallistaminen ja osallistuminen ovat olleet lain määritteleminä pakollisia vasta 2000 -luvun alusta alkaen, joten parhaat osallistamisen käytännöt (best practices) ovat vasta muotoutumassa. Digitalisaation ja informaatioteknologian kehityksen myötä deliberatiivinen demokratia on entistä helpommin saavutettavissa. Digitalisaatio mahdollistaa aikaisempaa laajemman osallistamisen ja osallistumisen. Myös asiantuntijuuden rooli on muuttumassa, kun osallistamisen ja digitalisaation johdosta tieto leviää kaupunkilaisille entistä helpommin. Toisaalta digitalisaatioon liittyy riski yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta. Vaikka digitalisaatio mahdollistaa entistä laajemman ja helpomman osallistamisen ja osallistumisen, eivät digitaaliset näytöt ole paras mahdollinen tapa osallistaa helsinkiläisiä. Näyttöjen paikkasidonnaisuus voi aiheuttaa eriarvoistumista ja rajoitteita osallistumiselle. Digitaalisten kaupunkinäyttöjen potentiaali voisi sen sijaan olla kaupungin viestinnällinen kanava, joka luo kaupunkitilaan mielikuvaa kaupungin tahdosta kuulla kaupunkilaisia. Digitaalisten kaupunkipintojen käyttöön liittyvät myös kysymykset yksityisyydestä ja yksilön vaikutelmanhallinnasta sekä vallasta, koska useimmiten kaupungin digitaalisilla pinnoilla osallistaminen suuntautuu ylhäältä alas eli kaupungin taholta kaupunkilaisille. Kaikki erilaiset osallistamisen tavat ovat kuitenkin tärkeitä Helsingin kaupungille ja sen kehittämiselle, koska kaupunkilaiset eivät ole homogeeninen ryhmä. Positiivinen ilmapiiri osallisuutta kohtaan edistää kaupunkilaisten aktiivisuutta ja välejä hallinnon ja kaupunkilaisten välillä.

Helsingissä Kluuvin kaupunginosassa, Eduskuntataloa vastapäätä Mannerheimintien itäpuolella, keskustakirjasto Oodin edessä sijaitsee Kansalaistoriksi nimetty aukio. Oodin lisäksi aukiota reunustavat etelässä Sanomatalo ja Kiasma ja luoteessa Musiikkitalo. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kansalaistori on muuttunut epämääräisestä rakennustyömaiden keskellä olevasta kentästä kivetyksi ja selvärajaiseksi aukioksi. Ennen kuin vuonna 2004 lainvoiman saanut Töölönlahden asemakaava nimesi aukion Kansalaistoriksi, on torin paikalle ja sen ympäristöön ehditty tehdä lukuisia suunnitelmia 1900-luvun kuluessa. Tutkielmassani tarkastelen suunnitelmien kautta, millaista julkista kaupunkitilaa Töölönlahden eteläpuolelle on suunniteltu. Taustaksi analyysilleni käyn läpi pääpiirteittäin, miten Töölönlahden ympäristö ennen 1900-lukua rakentui. Suunnitelmissa kiinnitän huomiota erityisesti siihen, millaisia aukioratkaisuja niissä esitetään ja miten rakennetumpi alue niissä liittyy Töölönlahtea ympäröivään puistoon. Lopuksi tarkastelen toteutunutta Kansalaistoria vertaamalla sitä suunnitelmiin. Tärkeimpänä aineistonani ovat alueelle tehtyjen suunnitelmien kuvalliset esitykset: asemakaavapiirustukset, havainnekuvat, liikennekaaviot ja leikkaukset. Lisäksi käytän analyysissäni suunnitelmien selostuksia ja suunnitelmia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Alueen suunnittelun etenemistä ja alueen rakentumista käyn läpi kirjallisuuden ja arkistomateriaalin avulla. Toteutetun Kansalaistorin lisäksi aineistonani nykytilanteen tarkastelussa ovat suunnitelmat, joiden perusteella tori on toteutettu: voimassaoleva Töölönlahden asemakaava ja Töölönlahden eteläosan puistosuunnitelma. Torisuunnitelmia Töölönlahdelle on tehty siitä lähtien kun Eduskuntatalon sijoittamisesta nykyisen Mannerheimintien reunaan päätettiin 1920-luvulla. Muodoiltaan torit ovat vaihdelleet ja myös niiden tapa liittyä ympäröivään kaupunkirakenteeseen ja puistoihin on vaihdellut. Tavara-aseman siirto Pasilaan 1980-luvun lopussa vapautti alueen rakentamiseen. 2000-luvun kuluessa Kansalaistori on muotoutunut rajoiltaan epäselvästä keskusaukiosta keskustakirjasto Oodin edusaukioksi.

Helsinkiläiset jääkiekkoseurat HIFK, HJK, Karhu-Kissat ja Töölön Vesa olivat ennen jäähallin rakentamista (1966) menestyneet urheilullisesti keskinkertaisesti parhaiden seurojen ollessa tamperelaisia. Jokainen helsinkiläisjoukkue kilpaili toiseksi ylimmällä sarjatasolla, suomensarjassa. Jääkiekko ei myöskään ollut Helsingissä erityisen suosittua yleisön keskuudessa. Tutkin pro gradu -työssäni helsinkiläistä jääkiekkoilua sekä urheilun tason että yleisön suosion kasvun kannalta. HIFK:n nousu mestaruussarjaan ensimmäisenä helsinkiläisjoukkueena jäähallin rakentamisen jälkeen sekä Helsingin Jokereiden perustaminen vuonna 1967 talousvaikeuksiin kaatuneen Töölön Vesan jääkiekkojaoston tilalle käynnistivät Helsingissä suuren jääkiekkoinnostuksen. Tutkimuksessani analysoin, miten lajin suosion nousu vaikutti seurojen toimintaan ja miten se muutti joukkueiden kannattajien suhtautumista lajiin. Tutkimukseni metodi on aate- ja kaupunkihistoriallinen sisällön analyysi, jonka avulla erittelen Helsingin neljän jääkiekkoseuran toimia menestyksen ja suosion kasvattamiseksi. Analyysini keskiössä ovat jääkiekkojoukkueiden uudenlaiset roolit seura- ja paikallisidentiteettien muodostajina. Tässä analyysissä hyödynnän laajasti sanomalehtiaineistoa määritellyltä ajanjaksolta. Tutkin työssäni myös, miten seurojen johtajat vaikuttivat ja reagoivat jääkiekkoilun nopeaan kaupallistumiseen 1970-luvun alkuvuosina, ja mitä seurauksia rahan merkityksen kasvulla oli helsinkiläisen jääkiekkoilun ammattimaistumisessa. Pohjana aiheen teoreettiselle tutkimukselle olen käyttänyt Seppo Aallon tuotantoa helsinkiläisen jääkiekkoilun historiasta sekä Hannu Ruonavaaran tulkintoja jääkiekkoilun paikallisidentiteettien muodostumisesta. Näytän tutkimuksessani, kuinka HIFK pystyi modernin ja säntillisen seurajohtamisen avulla nousemaan lyhyessä ajassa Helsingin ja Suomen parhaaksi ja suosituimmaksi jääkiekkojoukkueeksi. Sen onnistui tehdä velkaisesta taloustilanteestaan voitollinen vain muutamassa vuodessa ja asemoitua perinteisten helsinkiläisalueiden joukkueeksi. Jokerit puolestaan nousi keinoja kaihtamattoman johtajansa Aimo Mäkisen johdolla mestaruussarjaan kahdessa vuodessa. Tuon työssäni ilmi, kuinka Mäkisen ambitiot uusien lähiöalueiden junioriurheilua kohtaan nostivat Jokerit Itä-Helsingissä asukkaiden paikallisidentiteetin keskeiseksi osaksi. HJK:n ja Karhu-Kissojen pyrkimykset nousta nopeasti urheilulliseen ja taloudelliseen menestykseen epäonnistuivat, sillä niillä ei lopulta ollut riittävästi taloudellista osaamista eikä yleisön tukea. Esitän, että helsinkiläinen jääkiekkoilu muuttui murroskauden aikana aiempaa tärkeämmäksi osaksi helsinkiläisten alueellista itsetiedostusta ja paikallisidentiteettiä. Lajin suosion kasvu toi mukanaan taloudellisia mahdollisuuksia ja haasteita, joihin helsinkiläisseurat reagoivat toisistaan selkeästi poikkeavin tavoin. Lisäksi rahan määrän kasvu siirsi jääkiekkoa amatööriurheilusta kohti ammattilaisuutta. HIFK ja Jokerit pystyivät näkemykseni mukaan toimimaan muuttuneissa olosuhteissa HJK:ta ja Karhu-Kissoja paremmin taloudellisen turvansa lisäksi siksi, että niillä oli tukeva jalansija helsinkiläisen kaupunkilaisuuden muodostajina.

Tässä tutkielmassa perehdytään Helsingin eri kaupunginosien Facebook-ryhmiin.Tutkimuskohteena on selvittää millaista yhteisyyttä asukkaiden välisissä keskusteluissa esiintyy. Näiden kaupunginosaryhmien keskusteluista pyritään löytämään asuinalueiden välillä laadullisia eroja sekä tutkimaan sosiaalisen kontrollin määrää suhteessa koheesioon kvantitatiivisen tarkastelun avulla. Tarkoituksena on löytää johdonmukaisia eroja, jotka voidaan yhdistää asuinalueen ominaisuuksiin. Tutkimuksen taustalla on teoria yhteispystyvyydestä siinä muodossa kuin Robert J. Sampson on sitä tutkimuksissaan käyttänyt. Yhteispystyvyys perustuu luottamukselle, joka on edellytys sosiaaliselle koheesiolle. Sosiaalinen koheesio ja luottamus mahdollistavat sen, että asukkaat yhteisönä kontrolloivat asuinalueensa häiriötekijöitä. Tutkimuksessa keskitytään kaupunginosaryhmien yleisen kuvauksen lisäksi siihen, miten yhteispystyvyys ilmenee asukkaiden Facebook-keskusteluissa. Kvalitatiivista ja kvantitatiivista metodologiaa yhdistävää tutkimusta kutsutaan mixed methods –menetelmäksi. Tämä tutkimus etenee laadullisesta eksploratiivisesta lähestymistavasta spesifimpään kvantitatiiviseen tarkasteluun kontrollin ja koheesion suhteesta. Voidaan puhua eksploratiivisesta sekventiaalisesta mixed methods –tutkimuksesta. Aineistona tutkimuksessa on käytetty noin neljänkymmenen Helsingin asuinalueen Facebook-ryhmän sisältöä. Tätä on tutkittu sisällönanalyysin keinoin. Kvantitatiivista analyysia varten kukin keskustelunaloitus on koodattu joko koheesioksi tai kontrolliksi. Näiden koodien lukumääristä on saatu aikaan määrällinen aineisto. Kvantitatiivisesta aineistosta käy ilmi kaupunginosaryhmän koheesion ja kontrollin välinen suhde. Tämä mahdollistaa vertailun kontrollialttiudessa kaupunginosien välillä. Myös kaupunginosien osto-, myynti- ja kierrätysryhmät on tutkimusta varten kartoitettu. Kvalitatiivinen sisällönanalyysi kertoo, että Facebook-ryhmiä käytetään pääasiassa pragmaattisesti arkielämän apuna. Kvantitatiivisesta aineistosta paljastuu, että harjoitetun kontrollin määrää selittää voimakkaimmin alueen pientalovaltaisuus. Myös korkealla koulutustasolla on jonkinlainen positiivinen yhteys kontrollin määrään. Havaitaan, että Facebookia käytetään paikkaamaan sellaista tarvetta, johon aiemmat verkostot eivät vastaa. Pientaloalueilla luodaan paikallista verkostoa sosiaalisen kontrollin tarkoituksiin. Kerrostaloalueilla tiivistä paikallista verkostoa laajennetaan Facebookin kautta yhteiseen avunantoon. Tuloksia voidaan tulkita niin, että paikallinen Facebook-ryhmä on uusi keino luoda sosiaalisia sidoksia, jotka ovat luonteeltaan heikkoja, mutta siltaavat tiiviitä pieniä yhteisöjä laajemmaksi verkostoksi. Tämä edistää avunantoa ja yhdistää ihmisiä, joiden intressit ovat samanlaiset. Sosioekonomisesti huono-osaisilla alueilla kaupunginosaryhmä auttaa ylittämään sosiaalisen disorganisaation ja taloudellisen epätasa-arvon aiheuttamia esteitä keksinäiselle solidaarisuudelle. Facebookin kaupunginosaryhmät vahvistavat käsitystä, jonka mukaan yhteisöä ei enää voida tarkastella kokonaisuutena ottamatta huomioon reaaliseen limittynyttä virtuaalista yhteisyyttä.