Browsing by Subject "Neuvostoliitto"

Tutkielmani käsittelee neuvostoliittolaisten henkilöautojen maahantuontia, myyntiä ja markkinointia Suomessa vuosina 1962-1974. Maahantuonnista vastasi suomalaisneuvostoliittolainen Oy Konela Ab. Konelan liiketoimintaa suojasi vuoteen 1962 asti henkilöautojen tuontisäännöstely, minkä jälkeen yhtiö joutui kilpailemaan länsimaisia, itäeurooppalaisia ja japanilaisia automerkkejä vastaan Suomen kasvavilla automarkkinoilla. Vuonna 1971 lanseerattiin Lada, joka nousi Suomen myydyimpien automerkkien joukkoon. Tutkin Konelan sopeutumista kylmänsodan ajan automarkkinoiden ja suomalaisten Neuvostoliitto-suhteen muutokseen. Tarkastelen myös liiketoiminnan ja poliittisen suhdetta Konelassa. Tutkielmassani hyödynnän aineistoa erityisesti vuosilta 1961-63 ja 1971-74. Käytän arkistoituja lähteitä Konelan arkistosta Elinkeinoelämän keskusarkistossa sisältäen myyntitilastoja, henkilöstölehtiä, sopimuksia, markkinointimateriaaleja ja kokouspöytäkirjoja sekä Ulkoministeriön arkiston Suomen ja Neuvostoliiton kauppasopimuksia koskevaa aineistoa. Lisäksi mukana on Konelan Eläkesäätiön arkiston, Mobilian ja Kansallisarkiston aineistoja sekä Patentti- ja rekisterihallituksen historiaote Konelasta. Konelan mainontaa analysoin sanoma- ja aikakauslehdistä. Konelan Uutiset -sidosryhmäjulkaisu taustoittaa tutkielmani useimpia lukuja. Konelan tuottamat mainos- ja esittelyelokuvat tarjoavat tarkasteluikkunan yhtiön tapaan kertoa tuotteistaan audiovisuaalisesti. Tutkielmaa varten haastattelin Konelan entisiä työntekijöitä sekä autokaupan ammattilaista. Tutkimuskirjallisuuteen kuuluu teoksia liittyen muun muassa idänkauppaan, yhteiskunta- ja taloushistoriaan, käytettyihin tutkimusmetodeihin ja autohistoriaan. Suomalaisten muuttunutta Neuvostoliitto-suhdetta käsittelen ystävyyspolitiikka-teesin avulla. Ystävyyspolitiikkaa johdettiin politiikan korkealta tasolta. Sen välittävän tason tärkeimpänä muotona toimi idänkauppa. Arjen tasolla ystävyyspolitiikka näyttäytyi esimerkiksi neuvostoliittolaisten autojen ja muiden kulutustuotteiden kauppana. Konelan luonnetta neuvostoliittolaisena yrityksenä erilaisten talousjärjestelmien välissä tarkastelen valtiokapitalismi-teorian näkökulmasta. Konelan markkinointimateriaalien analyysissä hyödynnän semioottista lähestymistapaa. Tutkielmani keskeisiin tuloksiin kuuluvat havainnot siitä, että Konela onnistui säilyttämään asemansa Suomen automarkkinoilla ja jopa kasvattamaan myyntiään tutkimani ajanjakson lopulla. Syinä tähän olivat yleinen elintason nousu ja autokaupan kasvu, suomalaisten positiivisemmaksi muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, yhteiskunnan yleinen vasemmistolaistuminen ja Konelan myymien autojen tekninen kehitys. Konelan toiminta ammattimaistui ja keskittyi autoliiketoimintaan näkyvän poliittisen väistyessä taka-alalle. Suomalainen talouden ja politiikan eliitti antoi tukensa Konelalle ja hyödynsi sitä osana idänkaupan järjestelmää ja suhdetoimintaa. Konelan markkinointi ja viestintä seurasivat ajalle tyypillisiä esittämisen tapoja. Niillä esitettiin Konelan edustamat autot kiinnostavasti tavoitelluille kohderyhmille. Konela hyödynsi neuvostoliittolaisten autojen markkinoinnissa mielikuvamarkkinoinnin keinoja, kuten muutkin vapailla markkinoilla toimivat yritykset. Neuvostoliitto autojen kotimaana esitettiin harkiten. Yhtiöllä oli tiiviit yhteydet suomalaiseen kommunismiin, mutta politiikka oli alisteista liiketoiminnan tavoitteille. Konelan liiketoimintaa ja liiketoimintaympäristöä tutkittuani esitän, että idänkauppaan osallistuneet suomalaiset ja neuvostoliittolaiset toimijat ja yritykset olivat osa yhtä, valtionrajat ylittänyttä kapitalistista järjestelmää. Tämä havainto vahvistaa osaltaan käsitystä Neuvostoliitosta valtiokapitalistisena yhteiskuntana. Konelan toiminnalla oli selkeä poliittinen ulottuvuus, mutta sen toimintaa ohjattiin liiketoiminnallisten periaatteiden mukaisesti. Konelan myyntityö helpottui vuosien 1962–74 välillä ja se vakiinnutti asemansa moneksi vuodeksi Suomen suurimpien automaahantuojien joukossa.

Pro gradu -työssäni tutkin Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä ja puolustuspoliittisia toimenpiteitä turvallisuusdilemman käsitteen avulla. Tutkimuksessani selvitän millaisia turvallisuusdilemmoja DDR:n johto kohtasi vuosina 1978–1983 ja millaisiin toimenpiteisiin nämä turvallisuusdilemmat johtivat. Lisäksi pohdin, miksi DDR:ssä päädyttiin näihin ratkaisuihin. Turvallisuusdilemma on kylmän sodan aikana syntynyt kansainvälisten suhteiden käsite, jossa vastapuolta arvioidaan sen muodostaman sotilaallisen potentiaalin ja sen käyttötarkoituksen perusteella. DDR:n osalta tutkimukseni aikarajauksen sisään sijoittuu Naton sotilaallisen voiman merkittävä kehittyminen, joka alkoi vuoden 1978 asevarusteluohjelmasta ja päättyi Naton keskimatkan ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan loppuvuodesta 1983. Tätä sotilaallista potentiaalia arvioitiin DDR:n kansallisessa puolustusneuvostossa, jonka kokouspöytäkirjat yhdessä maan politbyroon vastaavien kokouspöytäkirjojen kanssa muodostavat työni tärkeimmän lähdemateriaalin. DDR oli saavuttanut 1970-luvun lopulla yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta ja avannut liennytyksen jälkimainingeissa tuottoisia taloussuhteita erityisesti Länsi-Saksaan. Samalla kuitenkin maassa jatkui koko yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusjärjestelmän rakentaminen. Suurvaltojen jouduttua kiistoihin keskimatkan ydinaseista oli DDR:n turvallisuusympäristö muuttumassa. Nato- ja Länsi-Saksa muodostivat sille turvallisuusdilemman, jossa Länsi-Saksan alueelle sijoitettavat ydinaseet mahdollistivat Eurooppaan rajatun ydinsodan. Jaetun Saksan kysymys oli edelleen auki, ja Länsi-Saksan asevarustelun nähtiin tukevan maan revisionistista linjaa DDR:n suhteen. Uhkakuvia suurensi marksilais-leniniläinen ideologia ja taloudellisesti tuottoisa Länsi-Saksa näyttäytyi Naton asevarustelun myötä uhkana, jota vastaan haettiin tukea Varsovan liiton vahvistamisesta. Ongelmallista oli kuitenkin DDR:n samanaikainen riippuvuus länsisaksalaisesta lainarahasta, mikä esti tehokkaan vastaamisen Länsi-Saksan muodostamaan turvallisuusdilemmaan. DDR päätyi tukemaan Neuvostoliittoa priorisoimalla Varsovan liiton määräykset sen asevoimiensa vahvistamiseksi. Samalla taloudelliset rajoitteet ajoivat sen ajamaan omaa linjaa, joka merkitsi joitakin myönnytyksiä Länsi-Saksalle, Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan vastaisesti. Taloudellisesti heikko Varsovan liitto ei voinut korvata länsimaisia taloussuhteita ja DDR:lle kehittyi lopulta oma turvallisuuspoliittinen linja, jossa se tasapainoili taloutensa vaatimien länsisuhteiden ja Neuvostoliiton linjan välillä. Vilkkaista suhteista johtunut ymmärrys Länsi-Saksan turvallisuuskäsityksestä johti lopulta DDR:n johtajien turvallisuusdilemmaherkkyyden lisääntymiseen ja siten maiden välisen turvallisuusdilemman lieventymiseen keskellä kiivainta euro-ohjuskriisiä.

Tässä tutkielmassa selvitetään, kuinka moni suomalainen päätyi Porkkalan sotilastukikohdasta Neuvostoliiton vankileireille vuosina 1944–1955 ja millaisia syitä näiden tuomioiden taustalla oli. Välirauhansopimuksen myötä Porkkala oli luovutettu Neuvostoliitolle tukikohdaksi, ja uuden rajan syntyminen aiheutti niin paikallisten kuin alueen läheisyydessä vierailevien keskuudessa sekä tahallisia että tahattomia rajanylityksiä. Erityisesti rajanylityksiä tapahtui merellä, kun myrskyt ja sumu vaikeuttivat merenkulkijoiden matkaa. Neuvostoliiton laissa rajanylitykset nähtiin rikoksena ja lähes poikkeuksetta vakoiluna: tästä syystä tuomiot saattoivat olla kovia. Tutkielman tutkimuskysymys on, miksi suomalaisia päätyi Porkkalasta Neuvostoliiton vankileireille ja kuinka Suomen viranomaiset näihin tapauksiin reagoivat. Tutkielman pääasiallisena aineistona hyödynnetään Suojelupolisiin kuulustelupöytäkirjoja vuosilta 1949–1956. Supo haastatteli kaikki ne suomalaiset, jotka onnistuivat palaamaan vankileireiltä takaisin. Tutkielmani metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään historiantutkimuksen lähdekriittistä menetelmää. Lähdekriittisessä menetelmässä erityisen keskeistä on päästä käsiksi asianomaisen tiedon alkulähteeseen, jotta tutkielman tekijä pystyy synnyttämään mahdollisimman hyvän tulkinnan menneisyyden tapahtumista. Suomen viranomaisten toimintaa tarkastelen ulkoasiainministeriön arkiston asiakirjojen avulla. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että Neuvostoliiton vankileireille tuomittiin Porkkalasta ainakin 15 suomalaista. He olivat Tage Söderström, Nils Randell, Vilho Aartkoski, Veikko Sinivirta, Yrjö Hovi, Paavo Hallan, Eino Lindfors, Johannes Stålhand, Vilho Vuorela, Olavi Hynynen, Matti Silventoinen, Pauli Siljanto, Oiva Färm, Felix Poiponen ja Oiva Jakunaho. Yhteensä ainakin 63 ihmistä ylitti Porkkalan merirajan tutkielman ajankohtana. Useimmiten Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät ja kuulustelivat rajanylittäjät ja päästivät heidät sitten muutaman viikon kuluttua pois Porkkalasta. 15 vankileireille joutuneen suomalaisen kohdalla on siis tehty poikkeus. Aineiston avulla selviää, että muutaman tapauksen kohdalla kovempi tuomio on saattanut johtua poliittisista motiiveista, jotka ovat ärsyttäneet Neuvostoliiton viranomaista. Tutkielmassa esitetyn taulukon ja tapausten analyysin perusteella voidaan huomata, että merireittiä rajanylittäneiden tuomiot helpottuivat 1950-luvun puolella. Vuoden 1951 jälkeen yksikään merireittiä Porkkalaan joutunut ei enää saanut tuomiota vankileirille. Yhtenä tutkielman johtopäätöksenä voidaan pitää, että Suomen viranomaiset ja poliittinen johto ryhtyivät reagoimaan suomalaisten tapauksiin ns. epävarmuuden ajan eli vuoden 1948 jälkeen. Suomen viranomaiset yrittivät vaikuttaa suomalaisten asiaan ja maastapoistumislupiin lähettämällä Neuvostoliiton ulkoasiainministeriölle nootteja. Myös Urho Kekkonen nosti suomalaisten asian puheeksi tapaamisessaan Josif Stalinin kanssa kesällä 1950.

Venäjän rikoslailla on monia yhteneväisyyksiä Suomen rikoslainsäädännön kanssa. Venäjän perustuslain suojaamat ihmisoikeudet ovat sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen ja maailman mittapuulla melko hyvinvoiva valtio. Tästä huolimatta maan ihmisoikeustilanne on valitettava ja rikoslainsäädäntö kaipaa uudistusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selventää Venäjän rikosoikeudellisen lainsäädännön kehitystä Neuvostoliiton syntymisestä tähän päivään saakka. Pohdinnan kohteena oli myös tulevaisuus: mihin suuntaan ollaan nyt matkalla. Huomion keskipisteessä ovat rangaistukset ja kriminaalipolitiikka. Analyysin lopputuloksena on, että suuressa mittakaavassa Venäjän rikoslainsäädäntö on matkalla kohti repressiivisempää suuntaa huolimatta siitä, että hallituksen ääneen sanottu tavoite on rikoslain humanisoiminen. Suurimpia syitä hitaalle kehitykselle ovat korruptio, poliisi- ja oikeuslaitoksen puutteet sekä historiallinen taakka.

Tutkimus käsittelee 1930-luvun alun lamakauden laitonta muuttoliikettä Suomesta Neuvostoliittoon. Arviolta 15 000 suomalaista lähti pääasiassa vuosien 1931–1932 aikana Neuvostoliittoon siirtolaisiksi. Laajuudestaan huolimatta muuttoliike on jäänyt Suomen historian marginaaliin niin yleisesti kuin akateemisessa tutkimuksessakin. Tutkimuksessa tarkastellaan muuttoliikettä siirtolaisilmiönä. Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa teoreettinen malli, joka kuvaa siirtolaisilmiön syntymistä, kasvua, toimintaa ja hiipumista. Mallia tarkastellaan myös suhteessa siirtolaisuuden tutkimuksen teoreettiseen tietoon ja siirtolaisuushistoriaan. Teoreettisen mallin rakentamisessa sovelletaan grounded theory -menetelmän periaatteita. Muuttoliikettä kuvaavat teoreettiset tekijät muodostuvat tutkimusaineiston perusteella. Tutkimuksen aineistoina käytetään viranomaisten tuottamaa materiaalia, siirtolaisten muistelmateoksia ja muistitietoa, siirtolaisten Suomeen lähettämiä kirjeitä sekä aikalaissanomalehdistöä. Lamakauden laiton muuttoliike käynnistyi laman vaikutusten seurauksena, kun laaja työttömyys ja reaalipalkkatason lasku monilla aloilla vaikeutti toimeentulon edellytyksiä työväestön keskuudessa. Muuttoliike ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen ilmiö, vaan siinä kietoutuivat yhteen taloudelliset, poliittiset ja ideologiset tekijät. Tutkimus paljastaa, että siirtolaisilmiön taustalla vaikutti voimakkaasti sisällissodan jälkeensä jättämä suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuus. Tutkimuksessa todetaan, että muuttoliikkeen kasvu ja leviäminen joukkoilmiöksi selittyy työväestön sosiaalisten verkostojen toiminnalla. Siirtolaisten elinolosuhteita määritti tiukasti Neuvostoliiton viranomaisten toiminta. Siirtolaisuuden teoreettisten viitekehysten valossa lamakauden laiton muuttoliike eroaa yleisistä työperäisen siirtolaisuuden hahmotustavoista, joita käsitellään Douglas S. Masseyn hahmotteleman siirtolaisuuden kokonaisvaltaisen kehikon avulla. Samankaltainen ero voidaan havaita, kun lamakauden muuttoliikettä verrataan Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin suuntautuneisiin siirtolaisilmiöihin. Lisäksi tutkimus muistuttaa, että autoritäärisiin kohdevaltioihin suuntautuneessa siirtolaisuudessa valtioiden vaikutus poikkeaa yleisistä malleista, joissa oletuksena on yleensä demokraattinen järjestelmä. Tutkimuksen perusteella erityisen hedelmällinen teoreettinen viitekehys lamakauden muuttoliikkeen tarkastelulle on Albert O. Hirschmanin vuoden 1970 klassikkoteoksessaan Exit, Voice, and Loyalty esittelemä teoria. Hirschmanin exit- ja voice-käsitteiden avulla voidaan tarkastella työväestön keskuudessa koettua monikerroksista tyytymättömyyttä. Loyalty-käsitteen kautta voidaan tarkastella työväestön kokemaa luottamuksen puutetta suomalaista yhteiskuntaa kohtaan. Tutkimuksessa ehdotetaan teoreettisen vastinparin muodostamista loyalty-käsitteelle. Aktiivista epäluottamusta ehdotetaan kuvattavaksi ”distrust”-käsitteellä, joka on vaikutuksiltaan päinvastainen loyalty-käsitteeseen verrattuna. Tutkimus syventää ymmärrystä taloudellisten, poliittisten ja ideologisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta siirtolaisuudessa. Tutkimus täydentää omalta osaltaan 1930-luvun lamakauden laittoman muuttoliikkeen ja sen seurausten historiallista tuntemusta.

Tutkimus peilaa suomalais-venäläisen rajavesistökomission työtä toimintaympäristön muutokseen ja pyrkii selvittämään, miten rajavesistökomission työn painopiste on muuttunut läpi vuosien. Tutkimuksessa havainnoidaan myös rajavesistöyhteistyön toimintakulttuuria ja yleistä ilmapiiriä. Tutkielman keskeisimmät tutkimuskysymykset ovat: Miten rajavesistökomission työn painopiste on muuttunut komission toiminta-aikana? Miten ja miksi yhteiskunnalliset tai institutionaaliset muutokset ovat tai eivät ole vaikuttaneet komission työskentelyyn? Mikä vaikutus ilmastonmuutoksella on 2010-luvulla ollut rajavesistökomission työssä ja tulevaisuudessa? Tutkimuksen aineisto koostuu 56:sta rajavesistökomission vuosikokouksen pöytäkirjasta, komission julkaisuista ja erinäisestä arkistoaineistosta. Tutkimuskirjallisuutena hyödynnetään Venäjän ja Suomen ympäristöhistoriaan, rajayhteistyöhön ja hallintoon liittyvää kirjallisuutta sekä tieteellisiä artikkeleita. Tarkasteltava ajanjakso alkaa Suomen ja Venäjän välisen rajavesistösopimuksen solmimisesta vuonna 1964 ja jatkuu vuoteen 2018. Komission pöytäkirjojen pohjalta on muodostettu vuosikuvaajia, joita hyödynnetään työn painopisteen muutoksen analysoimisessa. Lisäksi komission ryhmäkokoja ja työn kokonaisvaltaista kehitystä tarkastellaan kvantitatiivisin kuvaajin. Alue- ja kulttuurintutkimuksen poikkitieteellisyys luo tälle tutkimukselle monipuolisen lähestymistavan. Tutkimuksen metodina on yhdistelmä laadullista tutkimusta ja aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkimuksessa hyödynnetään myös konstruktivismin ja realismin teorioita. Komission historiaa käsittelevässä luvussa 2 hyödynnetään aineistolähtöistä analyysia ja laadullisen tutkimuksen periaatteita. Komission rakennetta ja muutosta tarkastelevaa lukua 3 ohjaa konstruktivismi. Realismia hyödynnetään neljännen luvun ilmastonmuutoskäsittelyssä. Keskeisinä tutkimustuloksina voidaan esittää, että alkuvaiheessa komission työ keskittyi laajemmin vesiensuojelukysymyksiin, yleisten trendien mukaisesti. Suomessa ja Venäjällä vesiensuojelu vauhdittui 1960-luvulla, ja komission työssä vesiensuojelu oli painopisteenä aina 1970-luvun puoliväliin asti. Tästä eteenpäin komission työ on pitkälti painottunut vesivarojen kokonaiskäyttöön liittyviin asioihin, poislukien vuodet 1992–1996, jolloin Suomen ja Venäjän rajavesistöyhteistyössä allekirjoitettiin ja ratifioitiin YK:n Euroopan talouskomission yleissopimus rajavesistöjen suojelusta ja käytöstä. 2010-luvulla noussut ilmastonmuutoskeskustelu on tuonut omat vaikutuksensa komission työhön, ja vuodesta 2007 alkaen komissiossa on käsitelty ilmastonmuutoksen vaikutuksia rajavesistöihin. Rajavesistöyhteistyö on pysynyt verrattain stabiilina huomattavasta toimintaympäristön muutoksesta huolimatta. Keskeisiä tutkimuksessa huomioituja muutoksia ovat Neuvostoliiton hajoamisen aikakausi, Suomen EU-jäsenyys sekä globaalien jännitteiden kasvu ja ilmastonmuutos 2010-luvulla. Rajavesistökomissiosta on pitkän historiansa aikana rakentunut varsin koherentti ja strategisesti toimiva instituutio. Avaimena pitkään ja tulokselliseen yhteistyöhön voidaan pitää hyvää henkilökemiaa, luottamusta ja työssä pitkään vallinnutta teknokraattista ilmapiiriä, joka edesauttoi työn keskittymistä teknisiin kysymyksiin. Tulevaisuuden haasteiksi esitetään Venäjän ja länsimaiden ailahteleva suhde sekä ilmastonmuutos, josta osapuolilla on eriäviä näkemyksiä.

Tässä tutkimuksessa käsitellään Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisiä teologisia oppineuvotteluja vuosilta 1970–1977, ja niiden uutisointia suomalaisessa kristilli-sessä lehdistössä. Tutkimuksen kohteena ovat neljät ensimmäiset oppineuvottelut. Histo-riatutkimuksen tarkoituksena on selvittää näiden oppineuvotteluiden taustaa, sisältöä ja uuti-sointia kristillisessä lehdistössä. Lähteinäni tutkielmassa käytetään viittä kristillisestä sanoma- ja aikakauslehteä. Lisäk-si käytetään Ulkoasianministeriön arkistosta löytyneitä kirjeitä. Lehdistä, etsittiin vastatauksia kysymyksiin: Mitä asioita oppineuvotteluissa käsitel-tiin? Miten eri lehdet niistä uutisoivat? Minkälaisessa kontekstissa oppineuvotteluita käytiin? Oppineuvottelun taustaa selvitetään lähteisiin ja kirjallisuuteen perustuen. Oppineuvotteluita kirkkojen välillä on tutkittu jokin verran, mutta ei kristillisen lehdis-tön näkökulmasta vuosilta 1970–1977. Oppineuvottelut olivat merkittävä avaus Suomen ev.-lut. kirkon ulkomaansuhteiden kehityksessä. Teologiset oppineuvottelut olivat lähtökohtaisesti kirkollinen hanke mutta niihin kietoutui vahvasti myös maallinen politiikka. Suomi oli kylmän sodan aikana tiiviissä suhtees-sa Neuvostoliittoon. Hyviä suhteet haluttiin muodostaa myös kirkollisella taholla. Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon väliset oppineuvottelut aloitettiin vuonna 1970. Oppineuvotteluiden taustojen ja sisällön löydökset: Kaikkia neljää oppineuvottelua yhdisti rauhanteema. Neuvotteluissa painotettiin muun muassa kristityn velvollisuutta rauhaa kohtaan sekä ydinaseiden vähentämistä. Rauhanteema kulminoitui elokuussa 1975 kun Hel-singissä järjestettiin Ety-konferenssi, jota kirkot olivat oppineuvotteluissa kannattaneet. Kris-tillinen lehdistö suhtautui Ety-konferenssiin varovaisen optimisisesti. Romanialaisen pastori Rickhard Wurmbrandin tapauksessa Kotimaa-lehden uutisointi poikkesi sen muuten läheisestä suhteesta ev.-lut. kirkkoon. Wurmbrandin tapauksessa lehti arvosteli voimakkaasti piispoja näiden estettyä Wurmbrandia puhumasta kirkoissa. Lehdet painottivat uutisoinneissaan melko lailla samoja asioita. Lehdet nostivat esille oppineuvotteluissa käydyt teologiset teemat. Rauhateema oli muodostunut oppineuvottelui-den kattavaksi teemaksi, ja se näkyi myös lehtien uutisoinneissa. Usein toinen käsitellyistä teemoista jäi lehdiltä kokonaan huomioimatta. Kotimaa-lehti uutisoi oppineuvotteluista ja niiden taustoista selvästi eniten. Lehti oli tullut tunnetuksi ev.-lut. kirkon epävirallisena ää-nenkannattajana. Poikkeuksina lehdissä oli Suomen ortodoksisen seurakunnan lehti Aamun koitto, joka uutisoi vain ensimmäisistä oppineuvotteluista sekä Uusi tie, joka suhtautui kriitti-semmin uskonnon asemaan Neuvostoliitossa.

Tämä tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen: mitä analyysejä Suomen ulkoasiainministeriö esitti Baltian itsenäisyyden palauttamiseen johtaneesta kehityksestä vuosina 1986–1991? Tutkimuksen rajaus kattaa kehityksen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen 1986 ympäristöliikkeen puitteissa Baltiassa syntyneestä kansallisesta liikehdinnästä elokuun 1991 vallankaappausyritykseen ja Baltian maiden itsenäisyyden palauttamiseen. Tutkimus valaisee osaltaan sitä tilannekuvaa, jonka pohjalta Suomen ulkopolitiikkaa johdettiin Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Baltian tilanne muodostui Suomen kannalta keskeiseksi ulkopoliittiseksi kysymykseksi kylmän sodan lopussa. Baltian tasavalloissa oli Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan myötä alkanut merkittävä kansallinen liikehdintä, joka 1990-luvun taitteessa tähtäsi yhä avoimemmin valtiolliseen itsenäisyyteen. Tutkimus perustuu ulkoministeriön arkiston 25 vuoden ajan salaisiin arkistolähteisiin, joista vuoden 1991 aineisto on vapautunut tutkimuskäyttöön alkuvuodesta 2016. Tutkimuksen metodina on historiantutkimukselle tyypillinen lähdekriittinen sisältöanalyysi, joka soveltuu etenkin aiemmin akateemisessa tutkimuksessa käsittelemättömän arkistomateriaalin tutkimiseen. Ulkoministeriön arkistossa keskeisimpänä lähteenä on Baltiaa koskeva raportointi sekä vuoden 1991 osalta Moskovan poliittisten raporttien R-sarja. Arkistomateriaalin lisäksi keskeisten aikalaistoimijoiden haastattelut ovat tarjonneet merkittävää taustatietoa tutkimuksen kannalta. Tutkimus osoittaa, että Suomen ulkoministeriön raportointi keskittyi tutkimusajanjakson aikana Viroon. Liettua ja vähemmissä määrin Latvia tulevat säännöllisen raportoinnin piiriin vasta vuonna 1990. Niiden merkitys kasvoi erityisesti tammikuun 1991 väkivaltaisuuksien myötä. Ympäristöliikkeiden kansallispoliittinen rooli nousee raportoinnissa esille varhaisessa vaiheessa. Itsemääräämisen laajentamispyrkimyksiä sekä Moskovan reaktioita niihin seurattiin aktiivisesti. Vuoden 1990 aikana Baltian maiden ja Neuvostoliiton keskusjohdon välinen konflikti alkoi käydä ilmeiseksi. Tilanne kärjistyi väkivaltaisesti Vilnassa ja Riiassa seuraavan vuoden tammikuussa. Ulkoministeriössä jäätynyttä konfliktia pidettiin kevään aikana todennäköisimpänä skenaariona, mutta analyyseistä välittyy pelko tilanteen kärjistymisestä. Pidettiin täysin mahdollisena, että keskusjohto pyrkisi järjestämään provokaatioita, joilla oikeutettaisiin sotilaalliset toimet Baltiassa. Vasta vallankaappausyritys elokuussa 1991 laukaisi tilanteen, ja Baltian tasavallat palauttivat itsenäisyytensä. Baltian itsenäistymiskehitys oli Suomen kannalta merkittävä osa Neuvostoliiton hajoamiskehitystä. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa Suomen ulkopoliittisen päätöksenteon taustalla vaikuttaneista analyyseistä. Baltian maat nähtiin ulkoministeriössä Moskovan kannalta perestroikan koekenttänä. Toisaalta itsenäisyyttä ajavien ryhmien ja Neuvostoliitossa nousseiden vanhoillisten voimien välisen jännitteen pelättiin kärjistämään tilannetta väkivaltaiseksi. Maantieteellinen läheisyys ja tiiviit yhteydet Viroon merkitsivät sitä, ettei Suomi voisi pysytellä mahdollisen kriisin ulkopuolella. Väkivaltainen kurinpalautus Baltiassa säilyi realistisena vaihtoehtona aina elokuun 1991 vallankaappausyritykseen asti. Neuvostoliiton jopa ydinasein käytävän sisällissodan mahdollisuutta pohdittiin vielä loppuvuodesta.

Tutkimus keskittyy muistin politiikkaan Virossa. Siinä tarkastellaan Postimees-lehdessä vuonna 2022 käytyä julkista keskustelua Virossa olevien neuvostomuistomerkkien eli punamonumenttien kohtalosta. Ukrainan sodan myötä keskustelu punamonumenteista eskaloitui ja johti monien symboliarvoltaan merkittävien punamonumenttien, esimerkiksi Narvan tankin poistamiseen. Koko keskustelu monumenteista tarjoaa runsaasti näkökulmia muistin politiikkaan: mitä asioita monumentit edustavat, kuinka neuvostohallintoa muistetaan ja millä tavoilla menneisyyttä pyritään käsittelemään monumenttien poistamista ja säilyttämistä koskevassa keskustelussa. Tutkimuksen ensisijaisena metodina on diskurssianalyysi, jonka avulla tarkastellaan julkista puhetta, kielenkäyttöä ja siihen liittyvää sosiaalista toimintaa. Aineisto koostuu noin viidestäkymmenestä Postimees-lehden artikkelista, joissa otetaan eri näkökulmista kantaa punamonumenttien merkitykseen Virossa. Lähdeaineiston havaintoja reflektoidaan tutkimuskirjallisuuteen ja erityisesti muistin politiikan teorioihin, joista tärkeimpänä on Mihail Bernardin ja Jan Kubikin typologisointi kolmeen muistin regiimiin ja neljään muistin toimijaan. Regiimit ovat pirstoutunut, pilarisoitunut ja yhtenäinen, toimijat ovat muistin taistelijat, pluralistit, kieltäjät ja mahdolliset. Lähdeaineiston perusteella muistin politiikka on Virossa melko pirstoutunutta ja merkittävä osa keskustelijoista on luokiteltavissa muistin taistelijoiksi: he ovat varmoja historian totuudesta, eivät etsi keskusteluyhteyttä toisin muistavien kanssa ja näkevät vahvan eron ”meidän” ja ”vieraan” välillä, vieraan edustaessa Venäjää ja venäläistä muistin politiikkaa. Menneisyyden käsittelyssä muodostuu selkeä vastakkainasettelu Viron vapaussodan (1918–1920) ja neuvostomiehityksen – ja niihin liittyvien muistomerkkien – välille: vapaussota on ”meitä” ja ”meidän” kansallista identiteettiämme määrittävä historian avainkokemus, neuvostoaika taas ”vierasta” aikaa, jonka perintöä on vaikea ja osin mahdoton pitää omana. Erityisesti Narvan historiaa muistettaessa keskustelijoilla esiintyy myös muistin kieltämistä: Narvan pommitusta ja 1940-luvun venäläistämistä ei käytännössä hyväksytä osaksi tapahtunutta historiaa, vaan halutaan palauttaa Narva osaksi toista maailmansotaa edeltänyttä historiaa. Kuitenkin keskustelijoiden joukossa on myös muistin pluralisteja, jotka hyväksyvät erilaiset muistamisen tavat ja etsivät keskusteluyhteyttä eri muistikollektiiveihin kuuluvien välille. Yleensä kuitenkin sekä pluralisteilla että taistelijoilla on etnisen enemmistön näkökulma ja keskusteluun osallistuu huomattavan vähän vaihtoehtoisen, käytännössä venäläisen, diskurssin piiristä tulevia ihmisiä. Etnisen enemmistön sisälläkin on kuitenkin toisistaan runsaasti poikkeavia tapoja käsitellä menneisyyttä, vaikka keskeinen diskurssi ”meistä” ja ”vieraasta” ja vapaussodan ja neuvostomiehityksen suhteesta onkin melko yhtenäinen. Tutkimuksessa todetaan, että erityisesti johtavat poliitikot lukeutuvat pääasiassa muistin taistelijoihin, minkä seurauksena melko revansistinen monumenttikulttuuri ja muistin politiikka saavat julkisuudessa vahvan aseman: ”vieras” historia eli punamonumentit halutaan pois näkyvistä ja sen tilalle ”oma” historia eli erityisesti vapaussodan muiston vaaliminen. Tutkijoiden ja kulttuurialan ihmisten tehtäväksi jää tämän revansismin haastaminen, mikä ainakin jossain määrin myös onnistuu.

Tutkielmassa tarkastellaan Venäjästä luotuja uhkakuvia Suomen uhkakuvapolitiikassa kylmän sodan jälkeisinä vuosina. Tarkasteluajanjaksona on Neuvostoliiton viimeiset hetket niin kutsutun Janajevin vallankaappausyrityksen jälkeen elokuusta 1991 päättyen vuoden 1994 loppuun. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen Venäjään liitettyjä uhkakuvia peilataan suhteessa kylmän sodan jälkeiseen turvallisuuspoliittiseen murrokseen ja turvallisuuskäsitysten laajenemiseen. Tarkoituksena on täydentää osittain uudella aineistolla kylmän sodan jälkeisen uhkakuvapolitiikan tutkimusta, joka on painottunut 90-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Uhkakuvien luomista käsitellään politiikan tutkimuksessa käytetyn ja kylmän sodan jälkeiselle ajalle ominaisen laajan turvallisuuskäsityksen sekä Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisen teorian kautta. Teoreettisessa viitekehyksessä sekä käsitteistössä nojataan vahvasti Jarno Limnéllin uhkakuvapolitiikkaa käsittelevään väitöskirjaan. Tutkielman rakenteessa näkyvä temaattinen uhkakuvien jaottelu pohjautuu koulukunnan turvallisuuden eri ulottuvuuksiin. Aineistona uhkakuvien tarkastelussa on käytetty Esko Ahon hallituksen ministereiden sekä presidenttien Koivisto ja Ahtisaari ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheita. Puheita täydentävät valtioneuvoston selonteot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään ulkoministeriön arkistomateriaalia, joka avaa julkisuuden ulkopuolelle jäänyttä tilannekuvan luomista Venäjästä ja siitä kumpuavista riskeistä. Uhkakuvat Venäjästä kytkeytyivät yleiseen epävarmuuteen tulevasta ja sen sisäisestä kehityskulusta. Venäjän ensimmäiset vuodet näyttäytyivät sisäisenä valtakamppailuna Jeltsinin uudistuspolitiikan ja opposition välillä, eikä valtion luisumista sisällissotaan voitu poissulkea. Tähän epävarmuuteen kytkeytyivät Venäjän vaikeat suhteet Baltian maihin koskien neuvostojoukkojen kotiuttamista sekä venäläisvähemmistön kohtelua Baltiassa. Lisäksi Suomea epäilytti venäläisessä politiikassa esiin noussut isovenäläinen kansallismielisyys. Turvallisuuden eri ulottuvuuksia tarkastellessa siirtymisprosessi kohti laajentuneen turvallisuuden käsitystä oli jo alkanut tutkielman tarkasteluajankohdan aikana. Suursodan uhka oli kaikkien tarkastelussa olleiden päättäjien mukaan kylmän sodan myötä väistynyt ja tilalle olivat tulleet uudenlaiset uhkakuvat. Vaikka sotilaallisia uhkakuvia Venäjästä luotiin yhä esimerkiksi Kuolan niemimaasta, Suomen lähialueille sijoitettujen venäläisjoukkojen tai ydinaseistuksen säilömisen muodossa, nostettiin ympäristöllisiä sekä sosiaalistaloudellisia uhkakuvia yhä enemmän esille. Hallituksen avainministerit kuvasivat venäläisydinvoimaloiden heikkoa tilaa suurimpana uhkatekijänä Suomelle. Ydinvoimaloihin liittyviä riskejä tarkasteltiin myös julkisuuden ulkopuolella runsaasti, mikä selviää ulkoministeriön teettämien selvitysten perusteella. Muita ympäristöön liittyviä turvallisuusriskejä olivat ydinjätteen käsittely ja sen säilöminen. Lisäksi päättäjät olivat huolissaan Eurooppaa jakavasta sosiaalisesta ja taloudellisesta kuilusta. Kuilun voitiin nähdä synnyttävän tulevaisuudessa uhkia esimerkiksi hallitsemattomana maahanmuuttona tai rikollisuutena, vaikka näiden erittely jäi varsin vähäiselle huomiolle kokonaisuudessaan. Poliittisten päättäjien puheista oli havaittavissa tietoisuus turvallisuuskentän laajentumisesta ja toisaalta sen jakamattomuudesta. Sitä kuvastivat ennen kaikkea viittaukset itse politiikan tutkimuksen käsitteistöön. Uhkakuvat nähtiin myös laajempana kuin Suomea koskettavana, useimmin maanosaa koskettavina uhkina. Tämä näkyi etenkin ympäristöllisiä uhkia sekä taloudellista ja sosiaalista kuilua käsittelevissä puheissa. Näiden torjumiseksi päättäjät viittasivat puheissaan eurooppalaisen yhteistyön syventämisen tarpeellisuuteen. Viittaukset koko maanosan tulevaisuutta käsittelevistä kysymyksistä liittyivät todennäköisesti Suomen jäsenyysprosessiin Euroopan yhteisössä ja myöhemmin unionissa. Lisäksi yhä kohdennetumpi uhkakuvien maalaaminen Venäjästä kertoi paitsi kylmän sodan jälkeisestä uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, mutta myös Suomen tarpeesta harjoittaa lähialuepolitiikkaa. Usein selonteoissa tai päättäjien puheissa mainitut uhkakuvat ja niiden eskaloituminen olivat kytköksissä siihen, mihin suuntaan Venäjä oli kehittymässä. Siksi Suomi halusi kantaa huolensa ja vastuunsa Venäjän tukemisessa demokratian ja markkinatalouden tielle, osaksi syvempää eurooppalaista yhteistyötä. Toisaalta Venäjään liittyvä uhkakuvakeskeisyys kertoi myös siitä, että Suomen geopoliittiset realiteetit eivät olleet muuttuneet ja Venäjä nähtiin yhä ainakin sotilaallisena suurvaltana, johon Suomi myös kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspolitiikkansa perusti.