Browsing by Subject "Yhdysvallat"

Tämä maisterintutkielma tarkastelee Yhdysvaltojen intiaanipolitiikkaa ja sen vaikutuksia dakota-intiaaneille Minnesotassa 1850-luvulla. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, kuinka Yhdysvaltojen 1850-luvulla harjoittama intiaanipolitiikka on ollut keskeinen syy dakotojen aloittamalle sodalle elokuussa 1862. Yhdysvallat ei omalta osaltaan sitoutunut dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin, mikä aiheutti dakotojen keskuudessa syvää katkeruutta liittohallintoa kohtaan. Yhdysvaltojen roolia voidaan tarkastella tutkimalla dakotojen kanssa solmittuja sopimuksia sekä niiden täytäntöönpanon epäonnistumista. Dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin liitetty korruptio yhdistetään usein kauppiaisiin ja korruptoituneisiin virkamiehiin mutta tämä tutkielma pyrkii osoittamaan, että ongelmat olivat huomattavasti laajemmat: intiaanipolitiikka järjestelmänä oli rakenteellisesti korruptoitunut ja viallinen eikä liittovaltion hallinto tehnyt mitään tiedossa olevien ongelmien korjaamiseksi. Poliittisessa keskustelussa alkuperäiskansat nähtiin väliaikaisena esteenä Yhdysvaltojen läntiselle laajentumiselle, joka rakentui pitkälti alkuperäiskansojen kanssa neuvoteltujen sopimusten varaan. Näillä sopimuksilla Yhdysvallat otti haltuunsa valtavia maa-alueita, joista korvauksena alkuperäiskansat saivat vuotuismaksuina rahaa ja erilaisia tarvikkeita. Vuotuismaksujen johdosta alkuperäiskansat tulivat yhä riippuvaisemmiksi liittohallinnosta ja samaan aikaan sopimusten takaamat korvaukset houkuttelivat erilaisia keinottelijoita, jotka halusivat hyötyä sopimuksista rahallisesti. Tämän johdosta intiaanipolitiikan ympärille syntyi intiaanijärjestelmä – rakennelma, josta kehittyi merkittävä poliittisen sekä taloudellisen vaikutusvallan väline. Sopimukset olivat olennainen osa intiaanijärjestelmän toimintaa, koska niistä maksettavat korvaukset ylläpitivät järjestelmässä liikkuvia rahavirtoja. Useissa tapauksissa valtaosa korvauksista päätyi suoraan kauppiaille, jotka myivät tuotteitaan alkuperäiskansoille velaksi jopa nelinkertaisilla katteilla. Minnesotassa intiaanijärjestelmän toiminta voidaan liittää osavaltion alueelliseen kehitykseen 1800-luvun puolivälissä. Minnesotan nopea alueellinen kehitys territoriosta (v.1849) osavaltioksi (v. 1858) vain kymmenessä vuodessa vaikutti suoraan myös dakotojen olosuhteisiin. Uudisasukkaiden määrän moninkertainen kasvu 1850-luvulla yhdistettynä dakotoille tärkeiden turkiskaupan sekä saaliseläinten määrän romahtamiseen 1840-luvulla pakottivat dakotat allekirjoittamaan alueita koskevia sopimuksia Yhdysvaltojen kanssa. Dakotat luopuivat lähes kaikista maa-alueistaan vuosien 1851 ja 1858 sopimusten myötä ja etenkin vuoden 1851 sopimuksiin on liitetty suoranaista korruptiota sekä virkamiesten ja poliitikkojen kyseenalaista toimintaa. Dakotojen mukaan lopulliset sopimukset eivät vastanneet sisällöltään sitä, mitä neuvotteluissa oli sovittu. Vuoden 1851 sopimusten yhteydessä allekirjoitetut dakotojen velkoja koskevat paperit sekä niihin liitetty korruptio saivat Yhdysvaltain senaatin käynnistämään tutkinnan, joka lopulta vapautti syytetyt kaikista syytteistä, todisteista huolimatta. Dakotojen riippuvuus Yhdysvalloista kasvoi 1850-luvun aikana eikä liittohallinto ollut valmis puuttumaan tiedossa olleisiin intiaanijärjestelmän aiheuttamiin ongelmiin. Dakotoille kuuluneet vuotuismaksut maksettiin toistuvasti myöhässä, vaikka sopimuksissa maksun ajankohdasta määrättiin eksplisiittisesti. Kauppiaiden ylisuuret katteet söivät suurimman osan dakotoille kuuluneista vuotuismaksuista, mikä ylläpiti kärsimyksen, katkeruuden ja tyytymättömyyden kierrettä. Dakotojen aloittama sota elokuussa 1862 oli suoraa seurausta Yhdysvaltojen intiaanipolitiikasta ja intiaanijärjestelmän toiminnasta Minnesotassa 1850-luvulla.

The United States presidential elections are one of the most followed events in the world. The 2016 presidential elections will be remembered as one of the contentious elections ever. Donald Trump became the president against all odds. His campaign slogans “Make America Great Again” and “America First” promised to return the power to the people and redefine Americas’ role in the world. Trump’s campaign speeches were full of rhetoric that echoed the sentiments of the past presidents. His nativist speeches were full of anti-establishment appeals and racially heated language. The political polarization had divided the country, and amidst this Trump rose to presidency. His victory was rooted in the cultural and political changes that began decades earlier, and Trump’s presidency was the culmination of long-term developments. The thesis examines how Donald Trump used history politics in his general election campaign speeches. The primary sources of the thesis consist of general election speeches, from March to November in 2016. The thesis utilizes qualitative content analysis, in which primary sources are critically examined and compared, within the framework of history politics. The thesis relies on Jouni Tilli’s policy concept typology of history politics and Pilvi Torsti’s definition of history politics. The definitions of politicization and engagement in politics are a useful tool for analysing how Donald Trump blurred the line between myth, history and the past in his speeches. The theoretical framework of history politics refers to history being used in politics; it can manifest through political motives. Using history in political speeches is away to create a connection between the past and the present. The thesis also employs populism, which is used as analytical tool, when examining the political speeches. The thesis employs source-based analysis of primary sources, through research questions, within the framework of history politics. As well as looks how populism is expressed in the campaign speeches. The thesis also examines the rhetoric and themes of the Trump campaign, in order to understand the wider context and the outcomes of history politics. The analysation of the primary sources revealed that Trump exploited the conservative populist rhetoric that intertwined with history. His campaign message was appealing to the white working- and middle-class voters, who felt like they had been overlooked and left behind by the politicians and society. Trump capitalized on Richard Nixon’s “Silent Majority” and Ronald Reagan’s “Make America Great Again” narratives and transformed it to fit his populistic rhetoric. Trump presented himself as an outsider who provided simple solutions to big issues. He used history to justify the political rhetoric of the campaign. The most important result of the thesis was that history was politicized and used as the pivotal narrative in Trump’s campaign speeches. The history politics framework provided the thesis platform from which the campaign speeches could be analysed, and it created a context for the motives of using history in politics. Trump reused the political rhetoric of the past and intertwined it with populism.

Tutkielma tarkastelee lopun aikojen odotusta Twelve Tribes -yhteisössä, joka on alun perin Tennesseessä, Yhdysvalloissa 1970-luvulla syntynyt ja juutalaiskristillisestä perinteestä kumpuava uususkonnollinen liike. Nykyisin liikkeessä arvioidaan olevan muutamia tuhansia jäseniä ympäri maailman. Twelve Tribesin jäsenet pyrkivät elämään kuten alkukirkon perustajat Uuden testamentin Apostolien teoissa, ja arjessaan he toteuttavat näitä Raamatusta omaksuttuja malleja jakamalla kaiken keskenään, asuen ja eläen tiiviisti yhdessä. Twelve Tribes -liikkeen perimmäisenä tarkoituksena on palauttaa Vanhan testamentin mukaiset Israelin kaksitoista heimoa eri paikkoihin ympäri maailmaa, ja valmistautua Messiaan paluuta varten. Tätä uskomusta Messiaan paluusta ja sen myötä alkavasta tuhatvuotisesta rauhan valtakunnasta kutsutaan millennialismiksi. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on ymmärtää millennialismin luonnetta uususkonnollisessa liikkeessä ja pohtia sen näyttäytymisen keinoja jäsenten jokapäiväisessä elämässä. Työ ottaa kantaa temporaalisuuden diskurssiin, sekä apokalyptisten liikkeiden elämänkaareen, joka on yleensä millennialistisissa yhteisöissä lyhytkestoinen. Tutkielma osallistuu millennialismin tutkimukseen ja uskontoantropologiseen keskusteluun uusista uskonnollisista liikkeistä laajemmin. Tutkimus perustuu etnografiselle kenttätyölle, joka on toteutettu Twelve Tribes -yhteisössä Yhdysvalloissa, New Yorkin osavaltiossa keväällä 2018. Kenttätyö kesti 2,5 kuukautta maaliskuusta toukokuulle. Aineisto koostuu kattavasta osallistuvasta havainnoinnista yhteisössä, haastatteluaineistosta ja yhteisön omasta painetusta materiaalista. Aineistoa analysoidaan uskontoantropologisten teorioiden, uskonnontutkimuksen sekä vertailevien etnografisten esimerkkien valossa. Twelve Tribes -yhteisö pyrkii toiminnassaan demonstroimaan tulevan rauhan ja rakkauden valtakunnan olemuksen. Messiaan odotetaan palaavan, kun yhteisö on onnistunut tässä tavoitteessaan. Jäseniltä vaaditaan jatkuvaa itsereflektiota korkeamman moraalisen tilan saavuttamiseksi, ja heidän odotetaan kasvattavan seuraava pyhänä ja puhtaana pidetty sukupolvi. Tuleva millenniaalinen aika on riippuvainen jäsenten toimijuudesta eli heidän kyvystään ja mahdollisuuksistaan elää oppien mukaista parempaa elämää. Twelve Tribes -yhteisön aikakäsitys on jaksotettu. Kuluvan ajanjakson tärkeimpänä tehtävänä pidetään pahuuden voittamista, jotta rauhan aika voi alkaa. Vastuu uuden ajan alkamisesta on yhteisöllä, mutta tavoite mielletään mahdottomaksi saavuttaa ilman korkeamman tahon apua. Yhteisö on toiminnassaan siis sekä aktiivinen että passiivinen. Millennialististen liikkeiden tutkimuksen valossa Twelve Tribesin voidaan nähdä sijoittuvan tälle kentälle piirteidensä puolesta hyvin. Tutkielman johtopäätöksenä on, että yhteisö on toimivasti onnistunut yhdistämään millennialismin osaksi arkeaan. Doktriinillisella tasolla odotus lopusta on vahvasti läsnä päivittäin, ja käytännöllisellä ja henkilökohtaisella tasolla se ilmenee jatkuvana pyrkimyksenä kehittää itseään ja omaa toimintaansa Messiaan kaltaiseksi. Jäsenten toimijuus lopun aikojen alkuun saattamisessa koetaan merkitykselliseksi. Twelve Tribesin pitkäikäisyyttä selittävät yhteisön dynaaminen luonne sekä keinot, joilla lopun aikojen odottaminen normalisoidaan osaksi yhteisölle tyypillistä arkea.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin 1910- ja 1920-lukujen työntekijöiden soveltuvuuskokeisiin liittyviä psykologisia ja fysiognomisia teorioita ja niiden tieteellisyydestä käytyä kiistelyä. Tutkimuskysymykseni ovat millaisia menetelmiä psykologit ja fysiognomit käyttivät 1900-luvun alussa työnhakijoiden soveltuvuuden arvioinnissa ja miten he mittasivat hakijoiden välisiä eroja älykkyydessä ja sopivuudessa tietylle toimialalle? Millaista väittelyä menetelmien tieteellisyydestä käytiin ja kuinka psykologit haastoivat fysiognomian ja frenologian tieteellistä asemaa ja miten he määrittelivät tieteen rajat tieteelliseen ja ei-tieteelliseen tietoon? Tutkimukseni viitekehys on aatehistoria ja tieteen sosiologia eli tarkastelen sitä miten eri toimijat tieteen rajatyötä tekivät, mitkä olivat heidän pyrkimyksensä ja miten he asemoivat itsensä suhteessa tiedekenttään. Tarkastelen toimijoita osana laajempaa aikalaiskeskustelua. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen älykkyystestit yleistyivät kasvavan kysynnän myötä. Samaan aikaan kun yliopistoissa psykologit kehittivät uusia kokeellisia ja tilastollisia menetelmiä, fysiognomian ja ulkonäköön perustuva luonneanalyysi kasvattivat suosiotaan 1920-luvun puolivälissä yrityksissä. Luonneanalyysi ja fysiognomia synnyttivät laajan keskustelun ja väittelyn fysiognomian tieteellisestä asemasta. Vaikka näytti siltä, että psykologit pyrkivät sulkemaan fysiognomian tieteellisen järjestelmän ulkopuolelle ja pitivät sitä ja “tieteellisen alamaailman” toimintana, frenologinen ja fysiognominen diskurssi oli niin juurtunut ajan tiedekäsitykseen, että sen kysymykset persoonallisuuden ja ulkonäön yhteydestä säilyivät psykologien mielenkiinnon kohteina. Psykologit omivat fysiognomian kysymykset ja korvasivat fysiognomian menetelmiin lukeutuvan ja pseudotieteellisenä pitämänsä luonneanalyysin moderneilla tilastomenetelmillä ja älykkyystesteillä. Siten rajatyö oli ennemmin tieteellisen keinovalikoiman laajentamista luonneanalyysin hallitsemille alueille kuin kokonaisten tieteenalojen frenologian ja fysiognomian siirtämistä tieteen “kartan” ulkopuolelle.

Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.

Tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen kongressissa 3. ja 4. syyskuuta 2013 järjestettyjä kuulemisia, joissa käsiteltiin Syyriassa, Damaskoksen itäpuolella sijaitsevalla Ghoutan maatalousvyöhykkeellä 21. elokuuta 2013 tapahtunutta kemiallista iskua ja Yhdysvaltojen kyseisen iskun perusteella Syyriaan suunnittelemaa sotilaallista väliintuloa. Tutkimus keskittyy Yhdysvaltojen johdon sekä Yhdysvaltain senaatin ulkosuhteiden komitean ja Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen ulkoasiainkomitean jäsenten näkemyksiin Syyrian sodasta ja Yhdysvaltojen suunnitteleman sotilaallisen väliintulon vaikutuksista kyseisen konfliktin kulkuun. Tutkimus omaksuu Alister Miskimmonin, Ben O’Loughlinin ja Laura Rosellen kehittelemän strategisen kertomuksen käsitteen ja soveltaa kyseistä käsitettä Yhdysvaltojen johdon kongressin kuulemisissa pitämien puheenvuorojen analysoimiseen. Tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen johdon puheenvuoroja yhtenäisenä strategisena kertomuksena, jolla nämä pyrkivät yhtäältä Syyrian sodan muodostaman kansainvälispoliittisen kiistakysymyksen (ja tähän tarjolla olevien ratkaisujen) määrittelemiseen sekä samalla (enemmän tai vähemmän tietoisesti) Yhdysvaltojen maailmanpoliittiselle johtoasemalle suotuisan kansainvälisen järjestyksen tuottamiseen. Miskimmon, O’Loughlin ja Roselle pyrkivät strategisen kertomuksen käsitteellään sen maailmanpolitiikan toimijoiden ja rakenteiden välisen dynamiikan hahmottamiseen, jossa vaikutusvaltaiset ja voimakkaat poliittiset toimijat kykenevät toiminnallaan ja tätä toimintaa jäsentävillä kertomuksilla toimintansa puitteet ja reunaehdot tuottavien aineellisten, geohistoriallisten prosesessien manipuloimiseen, tässä ainakin tietyssä määrin onnistuen. Tutkimus esittää Yhdysvaltojen johdon käyttävän Syyrian sodasta, ns. ”maltillisesta oppositiosta” ja Yhdysvaltojen sotilaallisesta väliintulosta kertomaansa strategista kertomusta maailmanpoliittiselle johtoasemalleen suotuisan kansainvälisen järjestyksen tuottamiseen tilanteessa, jossa Syyrian konfliktin dynamiikka ja aineelliset voimasuhteet olivat kääntyneet Yhdysvaltojen maailmanpoliittisen johtoaseman kannalta epäedullisiksi. Tutkimuksessa tarkasteltu Yhdysvaltojen johdon strateginen kertomus määrittelee Assadin hallinnon kemiallisen iskun ongelmaksi kansainväliselle järjestykselle ja esittää sotilaallisen väliintulon ratkaisuksi tähän ongelmaan. Kertomus pyrkii Yhdysvaltojen kansan ja "kansainvälisen yhteisön" vakuuttamiseen Yhdysvaltojen sotilaallisen väliintulon välttämättömyydestä. Samalla kyseistä kertomusta voidaan lähestyä myös Yhdysvaltojen sotilaallista väliintuloa koskevana lupauksena. Tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen johdon kongressin kuulemisissa kertomaa strategista kertomusta yhtäältä strategisena järjestelmäkertomuksena. Tutkimus esittää kyseisen järjestelmäkertomuksen perustuvan Miskimmonin, O’Loughlinin ja Rosellen Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta paikantamaan pyrkimykseen kansojen maailmanpoliittisen aseman vahvistamiseen. Kongressin kuulemisissa kerrottu Yhdysvaltojen johdon strateginen järjestelmäkertomus tukeutuu käsitykseen Yhdysvaltojen erityislaatuisuudesta, minkä katsotaan mahdollistavan Yhdysvaltojen toimimisen ihmiskunnan, maailman ja maailman kansojen itseoikeutettuna edustajana. Tätä tehtävää kongressin kuulemisissa täyttäessään Yhdysvaltojen johto määrittelee Syyrian sodan Assadin perheen ja Syyrian kansan väliseksi vastakkainasetteluksi. Tätä vastakkainasettelua korostaessaan Yhdysvaltojen johdon strateginen kertomus pyrkii myös sulkemaan Ghoutan kemiallisesta iskusta syytetyn yksittäisen pahan "tyrannin", presidentti Bashar al-Assadin ihmisyyden ulkopuolelle. Lisäksi tutkimus käsittelee Yhdysvaltojen johdon strategista kertomusta myös strategisena kiistakysymyskertomuksena. Tässä kiistakysymyskertomuksessa Yhdysvallat pyrkii rajaamaan sotilaallisen väliintulonsa kemiallisen iskun edellyttämäksi vastatoimeksi, jolla pyritään ensisijaisesti kemiallisia aseita käyttäneen Assadin hallinnon rankaisemiseen. Yhdysvaltojen johto myöntää iskun vaikuttavan myös Syyrian sodan voimasuhteisiin, mutta pyrkii samalla pitämään iskun erillään konfliktin laajemmasta dynamiikasta ja Syyrian maltillisen opposition tukemisesta sekä samalla niistä sodan kulkuun vaikuttavista aineellisista seikoista, joiden vaikutus saattaisi olla Yhdysvaltojen väliintulon ja maailmanpoliittisen aseman kannalta kielteinen. Tutkimuksessa tällaisiksi aineellisiksi seikoiksi esitetään Syyrian konfliktin hallinnoimisen Yhdysvalloilta edellyttämät aineelliset voimavarat ja Syyrian konfliktin geopoliittisen dynamiikan tosiasiallinen moniulotteisuus ja viimekätinen hallitsemattomuus.

Tutkimuksessa selvitetään vuosien 1959-1962 aikana Yhdysvalloissa käytyä keskustelua kuubalaispakolaisten saapumisesta, vastaanotosta ja asettumisesta. Yhdysvaltoihin saapui Fidel Castron johtaman Kuuban vallankumouksen jälkeisien vuosien aikana arvioiden mukaan 248 000 kuubalaispakolaista, joista pääosa asettui Miamiin. Vuosien 1959 ja 1962 välillä Yhdysvaltoihin saapuneita on yleisesti kuvattu heitä koskevassa tutkimuksessa ensimmäiseksi kuubalaispakolaisaalloksi, joka päättyi Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962. Tutkimuksen primäärilähteinä toimivat The New York Times- ja The Washington Post -päivittäisuutislehtien sekä Miamin suosituimman paikallislehden Miami Heraldin pakolaisuutisointi. Lähdemateriaalia täydentävät Yhdysvaltojen hallinnon tilaamat selvitykset kuubalaispakolaistilanteesta, Yhdysvaltojen senaatin alakomitean aiheesta käydyt kuulemiset sekä presidentti Kennedyn pakolaisohjelman tiedotejulkaisu Resettlement Re-Cap. Lähdemateriaalien kautta muodostuu käsitys sekä pakolaisuutisoinnista että kuubalaispakolaisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Tutkimuksen taustana on kylmän sodan laajempi poliittinen konteksti, jossa Yhdysvaltojen ja Kuuban ulkopoliittiset suhteet heikkenivät nopeasti. Ensimmäiset vuoden 1959 alussa saapuneet pakolaiset olivat vallankumouksen kaataman oikeistohallinnon tukijoita. Yhdysvaltaiskeskustelussa huomio kääntyi kuitenkin varsin nopeasti vallankumouksen entisiin kannattajiin, erityisesti Castron lähipiiriin ja Kuuban yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, joita vuoteen 1960 tultaessa saapui pakolaisina Yhdysvaltoihin yhä enemmän. Ulkosuhteet Kuubaan olivat kireät ja Yhdysvaltojen hallinto käytti pakolaisten saapumista propaganda-aseena, kun ”Kuuban parhaimmiston” esitettiin ”äänestävän jaloillaan” vasemmistolaisia uudistuksia vastaan. Vaikka pakolaisilla oli lähdölleen vaihtelevia motivaatioita, rakensi Yhdysvaltojen hallinto näistä kuvan poliittisina pakolaisina, mikä omaksuttiin pitkälti myös laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Ennen Sikojenlahden epäonnistunutta maihinnousuyritystä huhtikuussa 1961 saapuneet pakolaiset olivat edustaneet pääosin Kuuban vanhaa eliittiä ja ylempää keskiluokkaa, mutta tämän jälkeen tulijat painottuivat yhä enemmän hieman matalampiin sosioekonomisiin luokkiin. Viimeksi mainittujen saapuminen rinnastettiin amerikkalaismediassa Castron uudistusten aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen Kuubassa. Yhdysvaltojen hallinto kiinnostui pakolaisten käyttämisestä Castron vastaisessa ulkopolitiikassa propagandaroolin lisäksi myös konkreettisesti, kun näiden keskuudessa toimineita poliittisia ryhmiä hyödynnettiin useissa CIA:n johtamissa Castron hallintoa vastaan suunnatuissa hankkeissa. Julkisessa keskustelussa pakolaisten kumoukselliset toimet nähtiin toisaalta patrioottisina, mutta samalla usein riskinä Yhdysvaltojen ulkopoliittisille tavoitteille ja erityisesti Miamissa uhkana paikallisten turvallisuudelle. Pakolaiskeskustelussa ihmeteltiin lisäksi kuubalaisten muodostamien lukuisien poliittisten ryhmien riitaisuutta. Vuoden 1960 lopussa pakolaisten käytännön asettuminen Yhdysvaltoihin nousi oleelliseksi osaksi pakolaiskeskustelua. Miamissa toimineet vapaaehtoiset tahot olivat tarjonneet pakolaisille jo tätä ennen apua, mutta lopulta näiden resurssit eivät enää riittäneet tilanteen hoitoon. Ratkaisuksi Kennedyn hallinto aloitti vuonna 1961 mittavan avustusohjelman. Cuban Refugee Program tarjosi pakolaisille sosiaaliavustuksia ja koordinoimiensa järjestöjen kautta apua välittömien tarpeiden hoitoon. Ohjelman keskeiseksi tavoitteeksi tuli lisäksi pakolaisten uudelleenasutus ympäri Yhdysvaltoja Miamin ja Daden kohtaaman rasitteen helpottamiseksi. Sikojenlahden invaasioyrityksen jälkeen Castron vallankumoushallinto ymmärrettiin yhä pysyvämmäksi, mikä alkoi myös vauhdittaa hitaasti käynnistynyttä uudelleenasutusta. Vuonna 1962 aloitetut pakolaisten massalennätykset olivat kunnianhimoinen hanke uudelleenasuttaa kerralla suurempi määrä pakolaisia Miamin ulkopuolelle. Ensimmäinen ”vapauden lento” suuntautui Clevelandiin, missä pakolaisten saapuminen kohtasi vastustusta eikä näiden asettuminen sujunut ongelmitta. Lennot kuitenkin jatkuivat, ja vaikka nämä etenivät päällisin puolin hienosti, nousi Yhdysvalloissa esiin myös pakolaisten asettumista vastustavia kannanottoja. Pitääkseen yleisen mielipiteen pakolaisten ja uudelleenasuttamisen puolella CRP käynnisti mittavan tiedotuskampanjan, jonka tavoitteena oli välittää kuubalaispakolaisista kuva amerikkalaiset keskiluokkaiset arvot jakavina perhekeskeisinä ”hyvinä pakolaisina” sekä kertoa onnistuneesta sopeutumisesta uudelleenasutuskohteissa. Vaikka pakolaisia autettiin Miamissa ja Daden piirikunnassa mittavin ponnistuksin, kiristyivät asenteet lopulta siihen pisteeseen, että näiden uudelleenasuttamisesta tuli ainoa ratkaisu. Liittovaltion apu oli ollut keskeinen vaatimus Floridan paikallispoliittisessa keskustelussa, mutta pakolaisten saama avustus nostatti myös suuttumusta, kun monet miamilaiset kokivat, että kuubalaispakolaisista pidetään parempaa huolta kuin paikallisista. Lisäksi paikalliset pelkäsivät kuubalaisten luovan kasvavaa kilpailua talouslamasta kärsivillä työmarkkinoilla, minkä nähtiin koskevan erityisesti Miamin afroamerikkalaisia ja luovan jännitteitä näiden kahden vähemmistöryhmän välille. Paikalliset olivat nyreissään myös pakolaisten piittaamattomasta asenteesta Yhdysvaltojen lakia ja tapakulttuuria kohtaan. Kuubalaispakolaisten ensimmäistä aaltoa on pakolaistutkimuksissa esitetty kuubalaisten ”kultaisena sukupolvena”, jonka asettumista on pidetty erityisen onnistuneena myöhempiin pakolaisaaltoihin ja muihin latinomaahanmuuttajaryhmiin nähden. Yhdysvaltojen hallinnon välittämä narratiivi ”hyvien pakolaisten” positiivisesta vastaanotosta oli pitkään jäänyt vallitsevaksi käsitykseksi amerikkalaisten suhtautumisesta kuubalaistulijoihin. Tämä tutkielma vahvistaa ja syventää käsitystä, että jo ”kultainen pakolaissukupolvi” kohtasi heti Yhdysvaltoihin saavuttuaan monoliittista käsitystä hajanaisemman vastaanoton niin Miamissa kuin uudelleenasutuksen myötä muualla Yhdysvalloissa. Vuosien 1959 ja 1962 välillä käydyssä pakolaiskeskustelussa kuubalaispakolaisiin suhtauduttiin paitsi sympatialla ja ihaillen myös ennakkoluuloisesti ja jopa vihamielisesti.

Tämä tutkimus selvittää, miten yliopisto-opiskelu vaikutti nuorten miesten aikuistumisprosessiin Yhdysvaltain Etelässä vuosina 1820-1860. Lähdeaineistona toimivat kaksi lähdekokoelmaa, jotka sisältävät Pohjois-Carolinan yliopiston opiskelijoiden kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, akateemisia tekstejä, heidän vanhempiensa kirjeitä, yliopiston henkilökunnan tekstejä sekä dokumentteja yliopiston toimintaan littyen tutkimusperiodin ajalta. Käyttämäni tutkimuskirjallisuus koostuu Yhdysvaltain intellektuellien historiaa, korkeakouluhistoriaa, klassismia, Etelän kulttuurihistoriaa ja Etelän opiskelijoiden historiaa tutkivista teoksista. Yhdysvaltain eteläiset osavaltiot (Etelä), joissa orjuus oli laillista, muodostivat tutkimusperiodin aikana pohjoisiin osavaltiohin (Pohjoinen) verrattaessa kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti omaleimaisen alueen. Etelän yläluokan arvomaailman pohjana toimivat miesten välinen kunniakoodi ja klassinen tasavaltalaisuus. Yläluokka halusi muodostaa työnteosta ja henkilökohtaisista intresseistä vapaan yhteiskunnallisen johtajaluokan, jonka jäsenet olivat sidottuina toisiinsa kunniakoodin kautta. Kunniakoodissa korostuivat itsenäisyys, kyky hallita, klassinen sivistys, sosiaalisuus, luotettavuus ja kyky suojella lähipiiriä. Vuosina 1820-1860 Yhdysvaltain korkeakoulujärjestelmä oli muutospaineiden alla. Erityisesti Pohjoisen demokraatit halusivat yliopistojen keskittyvän utlititarismin hengessä luonnontieteisiin ja kouluttavan enemmän ihmisiä eri tuloluokista. Etelässä klassikkoteosten lukemiseen perustuva opetussuunnitelma oli yläluokan ja intellektuellien piirissä arvostettu, koska sen katsottiin parhaiten valmistavan klassista tasavaltaa yhteiskunnan johtotehtäviin. Etelän yliopistojen opetussuunnitelma ei muuttunut radikaalisti. Aikuistumisprosessilla takoitetaan sitä kehitystä, jonka aikana lapsista kasvaa yhteiskunnan silmissä aikuisia. Opiskeluaikanaan nuoret miehet sisäistivät yhteiskuntansa arvomaailman perustan ja loivat uusia sosiaalisia suhteita kanssaopiskelijoihinsa. Opiskelijat jakoivat henkilökunnan kanssa tavoitteen klassisesta sivistyksestä, mutta kyseenalaistivat toistuvasti henkilökunnan auktoriteetin. Konfliktin taustalla oli kunniakoodi, joka perustui vertaisarviointiin. Nuoret miehet hakivat jatkuvasti paikkaansa sisäisessä hierarkiassaan ja kokivat ulkopuoliset auktoriteetit uhakana. Yliopiston henkilökunnan auktoriteetti nähtiin usein perusteettomana. Nuoret miehet omaksuivat arvostetun klassisen sivistyksen ja tutustuivat oman luokkansa jäseniin, joiden kanssa heidän olisi tulevaisuudessa määrä osallistua yhteiskunnan hallitsemiseen. He oppivat akateemisten taitojen lisäksi sosiaalisia taitoja, joita olisi ollut vaikea muuten hankkia harvaan asutussa ja sosiaaliselta liikkuvuudeltaan staattisessa Etelässä. Yliopisto-opiskelun myötä opiskelijat arvottivat sivistyksen korkealle kunniallisen miehen ominaisuuksissa, minkä ansiosta myös keskiluokkaisilla alumneilla oli tulevaisuudessa paremmat mahdollisuudet kuulua yläluokan miesten vertaisverkostoon.

Tutkimus osoittaa, että toisen maailmansodan jälkeen Teräsmies muuttui amerikkalaista yhteiskuntaa kritisoivasta lainsuojattomasta kansalliseksi symboliksi. Tutkimuksessa selvitetään millaisia muutokset olivat ja mikä niihin vaikutti. Millainen hahmo oli kyseessä juuri toisen maailmansodan päätyttyä ja millaiseen suuntaan hahmo ja, etenkin tämän ympäristö, viholliset ja ystävät muuttuivat vuoteen 1950 mennessä? Keskeisimpänä kysymyksenä on se, kuinka suuri rooli tässä muutoksessa oli kylmän sodan ideologisella kamppailulla. Tutkimuksen lähteenä ovat DC -kustantamon Superman-lehdet vuosina 1945–1950. Materiaali on rajattu toisen maailmansodan jälkeiseen uudelleenrakentamisen aikaan, ennen Korean sodasta käytyä keskustelua. Aikaa on kuvattu kahden kulttuurisen kriisin väliseksi. Teräsmies oli syntynyt vuonna 1938 lama-ajan Yhdysvaltoihin, joka kaipasi sankaria. Maailman ensimmäinen supersankari korjasi yhteiskunnallisia epäkohtia Yhdysvaltoja ulkopuolelta tarkkailevana siirtolaisena ja lainsuojattomana. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin näennäisesti vahvassa yhtenäiskulttuurissa ja kristillisessä konsensuksessa. Konsensusajattelu oli osa ideologista kamppailua, jota Yhdysvallat kävi Neuvostoliittoa vastaan. Kommunismi pyrittiin demonisoimaan muun muassa viihteen avulla. Muuttuneessa maailmassa Yhdysvallat kaipasi toisenlaista sankaria. Amerikkalainen supersankarisarjakuva oli toisen maailmansodan jälkeen ahtaalla. Se menetti suosiotaan ja siihen kohdistui kommunismiepäilyjä ja ennakkoluuloja. Vähenevässä supersankarijoukossa Superman-lehdet kuitenkin myivät edelleen. Teräsmies sopeutui useita supersankareita paremmin sodanjälkeiseen maailmaan pysyttelemällä erossa yhteiskunnallisesta keskustelusta, asettumalla lain ja järjestyksen puolelle ja puolustamalla amerikkalaisia ulkoapäin tulevilta uhilta. Hahmosta tuli myös esimerkillinen amerikkalainen, jollaiseksi uuden, tulevaan sotaan valmennettavan sukupolven, toivottiin kasvavan. Tutkimus on jaettu johdanto-osaan ja kahteen päälukuun. Johdanto-osassa kuvataan tutkimustehtävä. Ensimmäisessä pääluvussa selvitetään, miten Teräsmies syntyi ja mitä sille, sekä lukuisille sen vanavedessä syntyneille hahmoille tapahtui toisen maailmansodan aikana. Toisessa alaluvussa kuvaillaan Superman-lehteä toisen maailmansodan päätyttyä, jolloin Teräsmiehen alkuperäiset luojat Jerry Siegel ja Joe Shuster vielä kirjoittivat ja piirsivät sarjakuvaa. Kolmannessa osassa kuvaillaan muutoksia Superman-lehdessä Siegelin ja Shusterin menetettyä oikeudet hahmoon vuonna 1948 ja kuinka hahmosta tulee kansallinen symboli. Siinä keskeistä ovat muuttunut naiskuva, viholliskuva ja suhde atomipommiin.