Browsing by Subject "demokratia"

Objectives. Participation has been studied extensively in the recent years, and its relevance has been commonly recognized. Participation studies regarding elementary school have generally been aimed at studying older children, even though participation should cover all education from first to ninth grade, based on the 2014 curricula for compulsory basic education. The objective of the study is to discover how second grade children experience participation in their school environment. Recent studies show that children’s participation does not occur in broad communities as effectively as in smaller communities, such as families. Some reasons for the lack of occurrence of participation have been seen as children’s incompetence, teachers’ lack of resources, and schools’ hierarchies. Children’s experiences of participation have been previously studied by Kiili (2006), Thornberg and Elvstrand (2012), Alanko (2013), Virkki (2015), and Weckström, Jääskeläinen, Ruokonen, Karlsson and Ruismäki (2017). I will be reflecting on the success of participation compared to the example that has been adapted from the standard of participation by Salmikangas (1998) and Flöjt (1999). Methods. The study is based on phenomenographic tradition of study. The material was collected by executing focused interviews and inquirie to four second grade classes in a school located in the Helsinki Metropolitan area. 56 children took part in the inquiry. Children being interviewed belonged in a student council as either regular or deputy members (n=7). Analytical methods used in analyzing the material were thematizing and narrative analysis. Results and Conclusion. The children experienced that it is easy for them to voice their opinions at school, but teachers didn’t always necessarily acknowledge them. This is seen to weaken the experience of participation. Voting seemed to be a suitable way to make decisions in the class, although deliberative democracy was also brought up as a means to decision making. Having an influence in the school’s affairs was important to children, and having a say was seen as potential activity due to wide use of pronoun we. The children stressed the role of their own active human agency. However, social isolation prevented the experience of successful participation. The children diversely estimated the experience of participation, and demonstrated that they are the experts of their own lives. In the future, it would be seminal to advance children’s opportunities to influence, and children should be further included in curriculum planning regarding matters that concern them. My study contributed important information about children's participation experiences, and will help further develop the awareness about participation in schools.

Tämä tutkielma tutkii, miten sosiaalisen median käyttäjät suhtautuvat sosiaaliseen mediaan ja kokevat sosiaalisen median ja demokratian suhteen. Tutkielman olen toteuttanut diskurssianalyysinä, jossa kartoitin sosiaalisen median käyttäjien sosiaalista mediaa koskevia puhetapoja aineiston pohjalta. Aineistona käytin 11 Reddit.com-sivustolla 10.9.2021—13.3.2022 luotua julkista viestiketjua ja näiden viestiketjujen julkisia kommentteja. Tutkielmaa motivoi viime vuosina paljon käytetty puhetapa, jossa sosiaalinen media nähdään uhkana demokratialle. Tutkielman teoreettisena taustana toimii demokratian teoria sekä akateemisessa kirjallisuudessa ja journalistisissa teksteissä esitetyt ajatukset sosiaalisen median vaikutuksesta yhteiskuntaan. Tätä teoreettista taustaa vasten peilaan sosiaalisen median käyttäjien tapoja puhua sosiaalisesta mediasta. Tarkoituksena on nähdä sosiaalisen median kritiikki luonnollisena osana demokratian kritiikin, kansalaisten kritiikin, polarisaatiokeskustelun ja mediakritiikin pidempää perinnettä. Tutkielman tulokset osoittavat, että sosiaalisen median käyttäjien näkemykset vastaavat jossain määrin tutkimuskirjallisuudessa ja journalistisissa teksteissä esitettyjä näkemyksiä. Akateemisessa kirjallisuudessa esiin tuodut ajatukset kuten kaikukammiot ovat osa myös sosiaalisen median käyttäjien puhetapoja, joskin on kyseenalaista, millä tavoin sosiaalisen median käyttäjät ymmärtävät tällaiset käsitteet. Sosiaalisen median käyttäjien näkemykset sosiaalisesta mediasta ja erityisesti sen suhteesta demokratiaan ovat negatiivisia, ja tämä negatiivisuus on ainakin osin (puolue)poliittisesti motivoitunutta. Tutkielmassa myös ilmeni muun muassa, että sosiaalisen median käyttäjien ja sosiaalisen median alustojen sisäisten algoritmien suhde on ongelmallinen. Sosiaalinen media on perinteisesti nähty kansalaisia voimaannuttavana ja heidän toimijuuttaan vahvistavana uutena mediakenttänä. Tällä hetkellä tilanne on jopa päinvastainen: sosiaalinen media nähdään uutena käyttäjistä irrallisena vallankäyttäjänä yhteiskunnassa. Sosiaalista mediaa koskevat puhetavat, niiden tunnistaminen ja niiden arviointi on keskeistä terveen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta.

Harassment is a growing problem in the digital age society that threatens the well-being of public figures such as journalists and ultimately circumscribes freedom of speech. It has far-reaching implications for the public sphere in a democracy built on transparency and trust. Cyber harassment affects female journalists particularly as they face added threat due to gender. The aim of the thesis is to counter a culture of silence, contribute to lessening fear among journalists, enhancing protocols of media houses, best practices in newsrooms and new structural changes in society. The theoretical framework of this thesis builds on literature about online harassment and female journalists. The main source materials are Pöyhtäri, Hiltunen, Neuvonen, Vehkoo, Löfgren Nilsson, Örnebring, Post, Kepplinger, Chen, Stahel, Schoen, Citron and Ferrier. The research material consisted of seven interviews with Finnish female journalists. All interviewees had encountered harassment in relation to their profession. The research methods that were applied were semi-structured interviews and thematic content analysis. The harassment encountered by the female journalists can be explained by three main themes: The power struggle, the technological takeover and the distrust deluge. An analysis of the interviews showed that the journalists devised coping strategies that could be categorised into five themes, those of: 1.controlling interaction by measures online such as blocking, reporting and transferring, 2. relying on support from professional media houses and peer networks, 3.adapting personal behaviour strategies of psychological reasoning and emotional restraint, 4. resorting to extreme measures involving police and judiciary, and 5. expressing hope for societal changes on a structural level. It is reasonable to say that most coping strategies centred around the principal thought of keeping ones professional and private roles apart. There was consensus of the benefits of speaking out as quickly as possible and not being left alone when harassment starts. Some of the journalists had lost faith in the police and legal system and felt it was no use to report incidents to societal institutions. The journalists preferred not to silence their harassers as without two-way interaction with the audience the journalists could not play their valued part in democracy. Some succumbed to self-censorship. Incessant fact-checking provoked fear of mistakes and ensuing harassment. The employer was seen as key in coping and the journalists, contrary to some previous studies, relied on the support of the employers and reported to them. Peer support was important, as was family although the journalists did not wish to burden them, especially if they had children All the interviewees spoke positively about seeking professional support, including psychiatric support. The Union of Journalist and media houses fund in aid of members that were harassed was lauded

Tutkimuksen kohteena oli Bosnia-Hertsegovinan poliittinen järjestelmä, jota tarkasteltiin Lijphartin yhteishallinnallisen demokratian kontekstissa. Yhteishallinnallinen demokratia on poliittinen järjestelmä, jossa heterogeenisissä yhteiskunnissa pyritään varmistamaan demokraattinen järjestys mahdollisimman inklusiivisella päätöksentekomenettelyllä. Aikaisempi Bosnia-Hertsegovinan poliittisen järjestelmään liittynyt tutkimus on kohdistunut ylemmien hallinnon tasojen tutkimukseen päättyen enemmän tai vähemmän yhdenmukaisiin johtopäätöksiin. Tämä Pro gradu-tutkielma keskittyi Bosnia-Hertsegovinan Federaation kantonien demokraattisen suorituskyvyn vertailuun. Tutkimuksessa demokraattinen suorituskyky koostui kolmesta eri muuttujasta: luottamus, tasa-arvo ja vakaus. Luottamuksen mittaamiseen käytettiin äänestysprosenttia, tasa-arvon naisten osuutta kantonien valtuustoissa ja vakaus ilmeni hallitusten vaihtuvuudella tarkastelujakson aikana. Tutkimusmenetelmänä käytettiin vertailevaa tutkimusta, jossa Federaation kymmenestä kantonista tutkittiin kyseisiä muuttujia ajanjaksolla 2010-2018, mikä sisältää yhteensä kolmet vaalit kantonien valtuustoissa. Tämä antoi mahdollisuuden tarkastella pelkästään nykyisen tilanteen lisäksi pidemmän ajanvälin muutoksia. Tuloksissa paljastui, että kantonien välillä oli selkeitä eroja niin demokraattisen toimintakyvyn kuin sen yksittäisien muuttujien osalta. Keskeisimpinä kehityslinjoina huomattiin, että äänestysprosentin trendi oli lähes jokaisessa kantonissa laskeva ja naisten osuus valtuustoissa taas oli nouseva. Kantonit, joissa oli monikansallinen väestö, pärjäsivät jokaisen yksittäisen muuttujan kohdalla paremmin kuin kantonit, joissa oli homogeenisempi väestöjakauma. Kun monikansalliset kantonit poistettiin tarkastelusta, huomattiin että väestön diversiteetin ja demokraattisen suorituskyvyn välillä ei ollut korrelaatiota. Tutkielma antoi merkittävää lisäarvoa aikaisempaan Bosnia-Hertsegovinan poliittiseen järjestelmään kohdistuneeseen tutkimukseen. Sen tulokset olivat linjassa Lijphartin (2012) tutkimuksen kanssa, jossa yhteishallinnallisissa (konsensudemokratioissa) on hieman korkeampi äänestysprosentti ja naisten osuus parlamenteissa. Juuri monikansallisissa kantoneissa oli suhteessa suurempi äänestysprosentti ja korkeampi naisten osuus valtuustoissa yksikansallisiin kantoneihin verrattuna. Muiden kantoneiden tarkempi tarkastelu osoitti kuitenkin, että yksikansallisista kantoneista kaikista homogeenisimmät pärjäsivät paremmin demokraattisen toimintakyvyn vertailussa. Siksi tutkimustuloksista ei voida vetää aukottomia syy-seuraussuhteita vaan vakuuttavien johtopäätöksien teko edellyttää lisätutkimuksia.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millä tavoin suvaitsevaisuudesta puhuttiin suomalaisessa mediassa vuoden 2016 aikana eli minkälaisia suvaitsevaisuuden diskurssit ovat. Lisäksi tarkastellaan kyseiselle käsitteelle annettuja merkityksiä. Tutkimuksen aineistona toimivat Helsingin Sanomien verkkopalvelusta haetut lehtijutut sekä blogit-fi -blogialustalta haetut kirjoitukset aikaväliltä 1.1.2016–31.12.2016, jotka löytyivät hakusanoilla suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus. Lisäaineistona toimivat muun muassa erilaiset uutiset ja raportit. Tutkielman metodina käytetään aineiston luokittelussa sisällönanalyysiä ja tarkemmassa analyysissä aineistoa tarkastellaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Näiden metodologisten välineiden avulla aineistoa eritellään siitä esille nouseviin kategorioihin ja analysoidaan suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Suvaitsevaisuuden tutkimus on tämän tutkielman keskeisin teoreettinen viitekehys, mutta tutkielmassa ammennetaan myös esimerkiksi sosiologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksista. Tutkielmassa pohditaan myös piileviä valtarakennelmia, joita suvaitsevaisuuden diskursseihin ja niiden käyttöön voi liittyä. Tutkimusaineiston perusteella voidaan nähdä kahden dominoivan suvaitsevaisuusdiskurssin määrittävän suomalaista keskustelua suvaitsevaisuudesta. Ensinnäkin suvaitsevaisuudesta puhutaan yhteiskunnallisella tasolla, jossa se esitetään oleellisena osana yhteiskuntaa sekä yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä. Yhteiskunnan sisältämien erojen hallitsemiseksi suvaitsevaisuus näyttäytyy tarvittavana periaatteena ja demokraattisessa yhteiskunnassa suvaitsevaisuus nähdään välttämättömänä. Lisäksi suvaitsevaisuuden edistämistä voi nähdä yhteiskunnallisella tasolla sivistyksen, koulutuksen ja kasvatuksen tahoilla. Huomattavaa on, että suvaitsevaisuus liitetään tutkielman aineistossa monesti keskusteluun monikulttuurisuudesta, mutta se ei pelkisty vain etnisiin ja kulttuurisiin seikkoihin. Toinen dominoiva suvaitsevaisuusdiskurssi on sen ymmärtäminen yksilötasolla henkilön luonteenpiirteenä, asenteena, maailmankatsomuksena tai jopa osana ihmisen identiteettiä. Yksilöihin liitetyt ilmaisut 'suvakki' ja 'suvakkihuora' ovat paljon esillä sekä julkisessa keskustelussa että tämän tutkielman tutkimusaineistossa, ja ne liittyvät myös keskusteluun suomalaisen yhteiskunnan potentiaalisesta jakautuneisuudesta ja suvaitsevaisuuden rajoista. Lisäksi tutkielma tuo esiin ihmisten halun esittää itsensä useammin suvaitsevaisuuden subjekteina kuin objekteina. Nähtävissä on myös ihmisten pyrkimys näyttäytyä muille suvaitsevaisena, mutta samaten vältetään leimautumista liian suvaitsevaiseksi. Suvaitsevaisuus myös pääasiassa esitetään lähtökohtaisesti positiivisena asiana ja piirteenä. Suvaitsevaisuuden positiivisuutta kyseenalaistetaan vain paikoitellen ilmaisujen 'suvakki' ja 'suvakkihuora' yhteydessä, mutta näitäkin käsitteitä käytetään usein positiivisessa mielessä