Browsing by Subject "etiikka"

Tarkastelen tässä tutkielmassa filosofi Mary Midgleyn (1919–2018) käsitystä eläinten moraalisesta asemasta. Ensimmäisessä pääluvussa määrittelen Midgleyn käsityksen ihmisen moraalista, joka nousee ihmisluonnon pohjalta. Toinen pääluku keskittyy Midgleyn käsitykseen ihmisen ja eläimen suhteesta, ja moraalin soveltamisesta eläimiin. Midgleyn käsitys moraalista perustuu ihmisluontoon. Midgley uskoo, että vain ihmisluonnon perusteella voidaan määrittää, millainen ihminen pohjimmiltaan on, ja mikä on ihmiselle hyvää tai vahingollista. Midgley katsoo, että evolutiivinen näkökulma ja ihmisen vertaaminen muihin eläimiin auttavat ymmärtämään ihmisluontoa paremmin, ja auttavat siten myös moraalikäsitysten arvioimisessa. Midgleyn näkemystä ihmisluonnosta määrittää Charles Darwinin käsitys ihmisen sosiaalisesta luonteesta ja moraalin kehityksestä. Darwin katsoi, että moraali on kehittynyt ihmisen luonnollisten sosiaalisten tunteiden pohjalta, kun niiden välisiä ristiriitoja on pyritty ratkaisemaan. Midgleyn käsityksessä ihmisluonnosta on keskeisessä asemassa relationaalisuus, joka nousee ihmisen sosiaalisesta luonteesta. Ihmisen elämää määrittävät merkitykselliset suhteet ja siteet toisiin ihmisiin, mutta myös laajemmassa kontekstissa suhteet muihin eläimiin ja koko ulkopuoliseen maailmaan. Midgley kritisoi vahvasti individualismia ja sosiaalista atomismia, ja kiistää ihmisluonnon olevan pohjimmiltaan egoistinen ja atomistinen. Midgleyn käsitystä ihmisluonnosta määrittää holistinen näkemys, jossa ihmisluonto koostuu monista eri puolista, jotka ovat keskenään usein ristiriitaisia. Ihmistä on kuitenkin aina tarkasteltava kokonaisuutena. Eläinten moraalinen asema perustuu Midgleyn eläinetiikassa ihmisen relationaaliseen suhteeseen eläinten kanssa. Midgley katsoo, että eläimet ovat ihmisen kanssaeläjiä, joiden kanssa ihminen jakaa sosiaalisen ja ekologisen kontekstin maapallolla. Ihmiset ja eläimet jakavat myös yhteisen evolutiivisen historian, ja ovat siten samaa jatkumoa. Yhdessä ihmiset ja eläimet muodostavat yhteisön, jota Midgley kutsuu sekayhteisöksi (mixed community). Lajiraja (species barrier) on keskeinen käsite Midgleyn eläinetiikassa. Länsimaisessa ajattelussa on yleisesti korostettu ihmisen ja muiden eläinten välistä eroa. Yleensä ihmisen ja muiden eläinten välinen lajiraja on merkinnyt myös moraalin rajaa, ja eläimet on jätetty kokonaan moraalin piirin ulkopuolelle. Tätä rajaa on historiassa perusteltu ja vahvistettu monilla erilaisilla tavoilla. Midgley kritisoi näistä erityisesti kristinuskosta ja rationalismista nousevaa hengen ja materian dualismia, joka rajasi sielun ja järjen ainoastaan ihmisille kuuluviksi ominaisuuksiksi. Midgley katsoo, että ihmisen eläinkäsitykseen on vaikuttanut vahingollisesti myös evoluutioon liittyvän luonnonvalinnan tulkinta raadollisena yksilöiden välisenä kamppailuna, joka määrittää kaikkea elämää maapallolla. Midgley määrittelee lajirajan todelliseksi ja merkitykselliseksi asiaksi. Hänen mukaansa eläimen lajilla ja sille kuuluvilla ominaisuuksilla on oleellista merkitystä. Jokaisen eläinlajin jäseniä sitoo yhteen vahva biologinen side, joka muodostaa luonnollisen perustan oman lajin suosimiselle. Tämä ei kuitenkaan merkitse täyttä eksklusiivisuutta. Lajiraja ei ole niin ehdoton, että ihminen voisi sen perusteella sulkea kaikki muut eläimet moraalin ulkopuolelle. Midgley katsoo, että ihmisellä on moraalivaatimuksia sekä eläimiä että muuta luontoa kohtaan. Hän määrittelee kaksi erilaista moraalivaatimusten ryhmää: sosiaaliset ja ekologiset vaatimukset.

Tutkimus käsittelee Tove Janssonin novelleja “Kevätlaulu”, ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” (kokoelmasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia), ”Kevyt kantamus”, ”Voimistelunopettajan kuolema” (kokoelmasta Kevyt kantamus ja muita kertomuksia) sekä ”Rakkauskertomus” (kokoelmasta Kuuntelija). Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota ennen kaikkea novellien henkilöhahmoihin sekä siihen, kuinka hahmot kohtaavat ja ottavat huomioon toinen toisensa. Tätä kautta tulkintaan liittyy hahmojen eettisyys. Novellien ja henkilöhahmojen analyysissä käytetään apuna yhtenä 1900-luvun merkittävimpänä etiikan filosofina pidetyn Emmanuel Levinasin ajatuksia ja käsitteitä. Tutkimuksen hypoteesina on, että Levinasin etiikan filosofian avulla on mahdollista tavoittaa uudenlaisia näkökulmia ja tulkintoja novelleihin sekä niiden sisältämiin eettisiin tilanteisiin. Oletuksena on, että myös Janssonin novellien henkilöhahmot näyttäytyvät Levinasin ajatusten valossa moniulotteisina. Tutkimuksessa pyritään hahmottelemaan erityistä eettisen kirjallisuudentutkimuksen kenttää, jonka pohjana ovat juuri Emmanuel Levinasin ajatukset etiikasta. Tutkimuksessa tarkastellaan mahdollisuuksia ja ristiriitoja eräänlaisen teoreettisen kehyksen muodostamiseksi. Vaikka mitään valmista metodia ei Levinasin ajatusten pohjalta voida muodostaa, pyrkii tutkimus osoittamaan Levinasin käsitteiden hyödyllisyyden ja mielekkyyden ennen kaikkea Janssonin teosten tulkinnassa. Tutkimus osoittaa, kuinka ”Kevätlaulun” ja ”Kevyen kantamuksen” päähenkilöiden pakomatka yksinäisyyteen osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi muiden olentojen ja ihmisten sälyttämän eettisen vastuun myötä. ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” näyttäytyy tutkimuksessa Vilijonkan yksinäisyyden ja ahdistuksen kuvauksena sekä tämän ahtaan tilan murtumisena kuoleman uhkan ja läheisyyden edessä, kun taas ”Voimistelunopettajan kuolemaa” tarkastellaan toisen ihmisen kuoleman ja sen herättämän vastuun valossa. ”Rakkauskertomus” näyttäytyy puolestaan kuvauksena toisen ihmisen huomioon ottamisesta eroottisessa suhteessa. Tutkimus osoittaa, kuinka monipuolisia Janssonin kuvaamat eettiset tilanteet ovat ja toisaalta, kuinka monenlaisia ratkaisuja henkilöhahmoilla näihin erilaisiin tilanteisiin on.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lukion elämänkatsomustiedon, evankelisluterilaisen uskonnon ja filosofian oppikirjojen diskursseja. Mitkä diskurssit ovat oppikirjoissa esillä ja mitkä jääneet huomiotta? Tutkimus vastaa erityisesti kysymykseen: millaisia eutanasiaan liittyviä diskursseja oppikirjojen sisällöissä ja teksteissä on? Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu Norman Faircloughin teoreettisiin lähtöoletuksiin ja diskurssikäytänteiden malliin sekä diskurssianalyysiin. Valitut menetelmät ovat kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen analyysimenetelmiä. Tutkimusaineistonani ovat yhdeksän elämänkatsomustiedon, kolmekymmentäyksi evankelisluterilaisen uskonnon ja neljätoista filosofian oppikirjaa. Elämänkatsomustiedon oppikirjoissa aineistoa on yhteensä seitsemän sivua ja yksi e-kirjan sähköinen luku, evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjoissa 25 sivua ja filosofian oppikirjoissa 52 sivua, kahden e-kirjan kaksi lukua sekä kaksi videota. Tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että oppikirjoista löytyy diskursseja itsemääräämisoikeudesta, itsemurhaturismista sekä utilitarismista eli hyötyajattelusta ja eutanasian merkityksellistämisestä tiettyyn ikäryhmään. Lisäksi huomiotta jääneinä diskursseina ovat lapset, pitkäaikaissairaat ja vammaiset, saattohoito ja eutanasia terveydenhoidollisena toimenpiteenä. Tekstigenret ovat argumentoivia, narratiivisia, deskriptiivisiä ja ohjailevia tekstityyppejä. Aktiivisen eutanasian esittäminen oppikirjoissa myönteisenä on ristiriitaista, koska aktiivinen eutanasia on Suomessa rikos. Sanaan eutanasia on liitetty useita eri käsitteitä. Opetushallituksen vuonna 2015 voimaan saattama päätös poistaa etiikan aihealueen käsittely pois katsomusaineista ja siirtää se pakolliseksi filosofian oppiaineeseen näkyy erityisen selvästi evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjoissa. Oppikirjat ovat oman aikansa tuotteita, joissa näkyy yhteiskunnassa kulloinkin vaikuttavat ilmiöt. Oppikirjat tuottavat diskursseja näistä ilmiöistä.

Tutkimus käsittelee moraaliuskomuksen ongelmaa ja non-deskriptivististä uskomuksen teoriaa. Moraaliuskomuksen ongelmassa on kyse siitä, voiko moraalisen antirealismin näkökulmasta puhua moraaliuskomuksista, vai onko moraalisen antirealismin kannattajien tyydyttävä puhumaan non-kognitiivisista moraaliarvostelmista. Metaetiikassa vallitsevan uskomuskäsityksen mukaan uskomus on kuvaus tosiasioista, joten mikäli moraalisia tosiasioita ei moraalisen antirealismin näkemysen mukaan ole olemassa, moraaliarvostelma ei voi olla aito uskomus. Tutkielman aluksi esitellään non-kognitivististen teorioiden taustaa, ja miten ne ovat muuttuneet semanttisista teorioista kohti epistemologiaan painottuvaa ekspressivismiä. Tämän jälkeen käydään läpi ekspressivistisen mielenfilosofian ongelmakohdat, erityisesti se, etteivät ne pysty antamaan tyydyttävää vastausta kysymyksen moraalisen asenteen määritelmästä. Tämän jälkeen esitellään joitain ongelmaan viimeaikoina ekspressivistien leiristä esitettyjä vastauksia sekä niitä vastaan esitettyä kritiikkiä. Ratkaisuyritysten epäonnistuminen johdetaan totuuden käsitteen ongelmallisuuteen: ekspressivistiset ratkaisut moraaliuskomuksen ongelmaan pyrkivät muuttamaan totuuden määritelmää, sillä totuusarvollisuutta pidetään uskomuksen keskeisenä piirteenä. Taustalla vaikuttaa kuitenkin laajempi ongelma, näkemys, jonka mukaan ihmisen mentaaliset toiminnot voidaan jakaa kahteen perustavanlaatuisesti erilaiseen luokkaan, joita edustavat uskomukset ja halut. Tähän liittyy lisäksi ajatus, että moraaliarvostelmat tulee voida redusoida puhtaasti jompaan kumpaan kategoriaan, sekä moraaliuskomuksen kannalta ongelmallinen representationaalinen uskomuksen teoria. Uskomus–halu-dualismilla ja representationaalisella uskomusteorialla on kuitenkin vakavia ongelmia, jotka voi tiivistää kolmeen kohtaan: 1) dualistinen malli ei kuvaa mielen rakenteita oikein eikä pysty erittelemään mentaalisia asenteita uskottavasti; 2) dualismin tarjoama malli asettaa liian tiukat kognitiivisuuden kriteerit, jotka jättävät ulos monia yleensä kognitiivisina pidettyjä asenteita, ja 3) representationaalisen uskomuksen teorian asettamat ehdot uskomuksen kohteelle sekä uskomuksen ja uskomuksen kohteen väliselle relaatiolle ovat liian vaativat ja rajaavat ulos tavanomaisesti uskomuksiksi miellettyjä mentaalisia asenteita, kuten abstrakteja, yksilöimättömiä ja virheellisiä uskomuksia. Näistä lähtökohdista lähdetään etsimään uskomuksen määritelmää, joka voisi käsitellä myös abstrakteja ja käsitteellisiä uskomuksia. Lähtökohdaksi otetaan deduktiivinen logiikka mentaalisten asenteiden yhteistoimintaa kuvaavana normina. Kognitiiviset asenteet määritellään asenteiksi, joilla on sopiva looginen muoto voidakseen esiintyä kognitiivisten prosessien osana. Dualismin vastaparina pohditaan Kantilta periytyvän mielen kolmijaon uskottavuutta mentaalisten asenteiden luokittelijana. Uskomus määritellään sen mukaan, minkälaisia loogisia päätelmiä siitä on mahdollista tehdä käsillä olevan informaation puitteissa. Uskomuksen määrääväksi tekijäksi siis nousee se, kuinka täydellinen semanttinen muoto sillä on: mitä täydellisempi semanttinen muoto, sitä useampia johtopäätöksiä siitä on mahdollista tehdä, ja uskomuksen asema verkostossa vahvistuu. Tämän lisäksi määritellään uskomuksen subjektiivinen ja objektiivinen totuusarvo. Subjektiivinen totuusarvo tarkoittaa sitä, että uskomus on aina kantajalleen tosi. Objektiivinen puolestaan viittaa uskomuksen objektiiviseen totuuteen. Subjektiivinen totuusarvo on uskomuksen muodostumisen ja olemassaolon kannalta merkittävämpi ja edeltää objektiivista totuusarvoa. Tästä syystä uskomus on mahdollista muodostaa mistä tahansa kantajan mielessä olevasta käsitteestä. Uskomuksen muodostumiselle ei siis ole välttämätöntä, että sen kohde on realistisessa mielessä olemassa, vaan ainoastaan, että uskomuksen kantajalla on hallussaan uskomuksen muodostumiseen vaadittavat käsitteet ja ymmärrys niiden merkitykseen liittyvistä implikaatioista. Tämä mahdollistaa myös abstraktien ja käsitteellisten uskomusten mallintamisen. Moraaliuskomuksen teorian kannalta tämä mahdollistaa uskomuksen määrittelyn sekä realismin että antirealismin puitteissa: moraalisen realismin mukaan moraaliuskomus on deskriptiivinen, tosiasioita koskeva uskomus, antirealismin mukaan abstrakti, käsitteellinen uskomus.

Tutkimuskysymykseni on, mikä on Nietzschen käsitys vapaudesta. Kysymyksen motivoi Moraalin alkuperästä -teoksessa esitetty moraalin kritiikki. Nietzsche pitää moraalia haitallisena, koska se rajoittaa nietzscheläistä itseisarvoa, valtaa. Hänen etiikassaan yksilön itsetoteutus on hyvää, ja se tulee tutkielmassa puolustettavan vapauden lähtökohdaksi. Nietzschen positiivinen kanta vapauteen paljastuu osin niistä vapauden merkityksistä, joita hän kritisoi. Esittelen siksi tavat, joilla Nietzsche kritisoi vapautta tai vapaata tahtoa. Määrittelen genealogian metodin ja Nietzschen yksilön itsetoteutusta edistävän vapauskäsityksen. Käytän aineistonani Nietzschen keskimmäiselle ja kypsälle kaudelle ajoittuvia teoksia Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1878), Aamurusko (1881) ja Iloinen tiede (1882) sekä Moraalin alkuperästä (1887), Näin puhui Zarathustra (1883–1891), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Epäjumalten hämärä (1887), Antikristus (1908) ja Ecce homo (1908). Hyödynnän myös otteita Nietzschen keskeneräiseksi jääneestä Tahto valtaan -teoksesta. Teen tekstilähtöistä tulkintaa ja puolustan tekstien valossa hypoteesiani, jonka mukaan Nietzschellä on kriittisten huomioiden lisäksi positiivinen kanta vapauteen. Analysoin Nietzschen tekstejä tarkasti erottaakseni vapauden eri merkitykset toisistaan. Arvioin kriittisesti Nietzscheä kommentoivaa tutkimuskirjallisuutta sekä suhteutan sitä omaan tulkintaani. Keskityn erityisesti John Richardsonin, Brian Leiterin ja Ken Gemesin kantoihin vapauden luonteesta tai sen puutteesta Nietzschellä. Nietzschen genealogian metodi tarkastelee arvojen alkuperää yhdistämällä faktaa ja fiktiota. Nietzschen positiivisen vapauden kannalta tärkeä kritiikki pureutuu neljään perinteiseen vapaan tahdon oletukseen. Niitä ovat 1) moraalinen vastuu, 2) vapaa tahto tekojen syynä, 3) toimijuuden moraaliset tarkoitusperät ja 4) metafyysinen ”minä”. Nietzschen kritiikki koskee perinteisiä näkemyksiä vapaudesta ja kohdistuu filosofian historian suurien hahmojen, mm. Immanuel Kantin ja Platonin käsityksiin. Esitän genealogisen lähestymistavan arvoihin ja vapauteen olevan yksi vastaus vapauden merkityksestä Nietzschellä. Osoitan Nietzschellä olevan tämän lisäksi viisi keskeistä vapauden merkitystä. Ne ottavat lähtökohdakseen ihmisen luonnollisuuden. Eri merkitykset ovat (i) vietille kuuluva käskemisen affekti, (ii) voimakastahtoisuus, (iii) välttämättömyyden myöntäminen, (iv) itsekseen tuleminen ja (v) luonnollinen toimijuus. Vaikka osassa niistä on päällekkäisyyttä, Nietzschen eri teosten väliset tyyli- ja metodiset erot pakottavat pitämään vapauden merkitykset erillään. Nietzschen käsitys vapauden luontoon pohjautuvista viidestä eri merkityksestä johtavat parempaan kokonaiskuvaan Nietzschen etiikasta. Jotta Nietzschen käsitys vapaudesta olisi toimiva, tulisi kuitenkin osoittaa, että yhteisöllinen hyvä kuuluu yksilön intresseihin. Tämä vaatisi oman tutkimuksensa, jonka tehtävä olisi osoittaa, että moraali ja yksilön itsetoteutus ovat Nietzschelle vain kontingentisti vastakkaiset ja että myös yhteisölliset arvot voivat pohjautua luonnollisiin vietteihin.

Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille nuorten näkemyksiä työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä ja toimenpiteistä. Vertailuaineistoa, joka on nuorten yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportti, peilataan nuortennäkemyksiin. Nuorten yhteiskuntatakuun toteutuminen täysimääräisenä ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy ovat istuvan hallituksen kärkitavoitteita. Nuorisotyöttömyyden ollessa korkealla tasolla on tärkeää jäsentää myös nuorten näkemyksiä työllistymisen keinoista. Tutkimus pyrkii tuomaan esille nuorten oman äänen ja kartoittamaan heidän näkemyksiään. Tutkimuksen ensisijainen aineisto on saatu Työministeriön nuorille syksyllä 2011 teettämästä kyselystä 'Nuorten ääni kuuluviin'. Nuorten näkemykset työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä on saatu analysoimalla aineistolähtöisesti kyselyssä ollutta avokysymystä, 'kerro lopuksi ajatuksiasi – toiveita tai pelkoja – tulevasta työurastasi'. Kysymykseen oli vastannut 2782 nuorta. Pelkistämisen, ryhmittelyn ja abstrahoinnin tuloksena aineistosta saatiin muodostettua kymmenen alaluokkaa ja viisi yläluokkaa. Yläluokiksi muodostuivat ennakointi, työnantajien kanssa tehtävä yhteistyö, työuran takkuinen alku, virallisten toimenpiteiden tehottomuus sekä ennakkoluulot ja syrjintä. Tutkimuksen lopullinen aineisto koostui 314 vastaajasta. Tutkimuksen tuloksien mukaan nuoret kokevat työelämän ja työmarkkinoiden todellisuudesta kertovan riittävän ja ajantasaisen tiedon, oppisopimuskoulutuksen, oppilaitosten ja työnantajien välisen yhteistyön työllistymistä edistäviksi tekijöiksi. Työllistymistä ehkäiseviä tekijöitä olivat työkokemuksen ja työelämäsuhteiden puutteesta johtuva työpaikan saamisen vaikeus, TE-toimistojen tehottomuus ja palvelun laatu, työharjoitteluiden negatiivinen vaikutus työllistymiseen ja naisten, vammaisten ja vajaakuntoisten syrjintä työhönotossa. Mielenterveysongelmista kärsineet nuoret kokivat kuntoutuksen keskeytymisen tai sen epäämisen olevan esteenä työllistymiselle. Nuorten yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportissa esiintyvät toimenpide-ehdotukset vastasivat osittain nuorten näkemyksiä työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä, mutta joihinkin nuorten esiin tuomiin näkökohtiin työllistymistä ehkäisevistä elementeistä raportti ei pystynyt vastaamaan. Yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportissa tunnistetaan oppisopimuskoulutuksen työllistävä vaikutus ja tiedotuksen ja neuvonnan lisäämisen tarpeellisuus. Työryhmä on väliraportissaan ottanut kantaa myös työkokemuksen puutteen negatiivisiin vaikutuksiin työllistymisessä, TE-toimistojen toiminnan tuloksellisuuteen sekä vammaisten, vajaakuntoisten sekä mielenterveysongelmaisten heikkoon asemaan työmarkkinoilla. Työharjoitteluiden työllistymistä haittaavaan vaikutukseen ja naisten syrjintään työmarkkinoilla väliraportissa ei otettu kantaa.

Moniin mittaviin kollektiivisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, on viime vuosina etsitty ratkaisuja käyttäytymistieteiden havaintoihin pohjautuvista politiikkatoimenpiteistä. Näistä tunnetuimpia lienevät Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin kehittämät niin sanotut tuuppaukset. Tuuppauksia, joiden päämääränä on ihmisten ympäristömyötäisen käyttäytymisen lisääminen, kutsutaan usein vihreiksi tuuppauksiksi. Tuuppausten kohdalla on käyty laajaa filosofista ja eettistä keskustelua, ja eri kirjoittajat ovat eri mieltä muun muassa siitä, mitä tuuppaukset oikeastaan ovat ja ovatko ne oikeutettuja tai moraalisesti hyväksyttäviä toimenpiteitä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä vihreät tuuppaukset ovat ja miten ne voidaan oikeuttaa, jotta niiden käyttö politiikkatoimenpiteinä olisi perusteltua. Tätä varten pyrin luomaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen ja yksiselitteisen määritelmän oikeutetuille vihreille tuuppauksille. Määritelmän pohjana toimii Pelle Guldborg Hansenin tuuppauksille luoma tekninen määritelmä, jota täydennän Cristian Schubertin vihreiden tuuppausten oikeutusta koskevilla ehdoilla. Näitä ovat vihreiden tuuppausten tehokkuus, täydentävyys ja läpinäkyvyys, jonka määritelmää edelleen tarkennan kirjallisuudessa esiintyvästä monitulkintaisuudesta johtuen. Tutkielmassani pyrin mahdollisimman monipuolisesti käsittelemään tuuppauksia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Tuuppausten on väitetty olevan yksilöiden autonomiaa loukkaavia, manipuloivia, tehottomia, mahdollisesti päämääriltään arveluttavia ja liian yksilökeskeisiä ratkaistakseen kollektiivisia ongelmia. Puolustan vihreitä tuuppauksia tätä kritiikkiä vastaan ja väitteenäni on Schubertin tavoin, että vihreät tuuppaukset voivat olla oikeutettuja politiikkatoimenpiteitä, mikäli ne ovat tehokkaita, muita politiikkatoimenpiteitä täydentäviä ja riittävän läpinäkyviä. Läpinäkyvyyden osalta täydennän Schubertin määritelmää siten, että vihreiden tuuppausten tulee olla tyyppi-läpinäkyviä niihin liittyvän päätöksenteon suhteen ja periaatteellisesti token-läpinäkyviä niissä käytettyjen mekanismien suhteen. Lisäksi argumentoin, että vihreiden tuuppausten oikeutuksen vähimmäisvaatimuksena on niiden yleinen poliittinen hyväksyttävyys.

Tutkielmassa perehdytään Emmanuel Levinasin (1906–1995) taidefilosofiaan fenomenologisen filosofian kontekstissa. Levinas on tunnettu erityisesti etiikastaan sekä ”toiseuden” ja ”kasvojen” käsitteistään. Tässä tutkielmassa osoitetaan, että Levinasin vähemmälle huomiolle jäänyt taidefilosofia tarjoaa sekin mielekkään tutkimuskohteen, jonka kautta voidaan lähestyä keskeisiä modernin estetiikan ongelmia. Ennen siirtymistä taidetta käsitteleviin kirjoituksiin, tutkielmassa käydään lävitse Levinasin filosofian keskeisimmät käsitteet ja vaikutteet. Esille nostetaan Levinasin yhteys 1900-luvun alkupuoliskon fenomenologiseen filosofiaan. Keskeisimmät hahmot tässä perinteessä ovat Edmund Husserl (1859–1938) ja Martin Heidegger (1889–1976). Fenomenologisen filosofian lisäksi Levinasin ajattelua tutkitaan modernin taiteen ja etenkin kirjallisuuden näkökulmasta. Tutkielman lopussa käsitellään Levinasin taidefilosofian yhteyttä moderniin taiteeseen ja estetiikkaan. Esille nostetaan kysymys taiteen eettisestä potentiaalista Levinasin etiikassa, jossa kyseessä on ensimmäinen filosofia.

Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa oppitunnin aikaista osallisuuden kokemusta sekä vuorovaikutusta yhdessäolon vahvistajana oppilaan näkökulmasta. Osallisuus-käsite on toistuvasti esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Opetusta ohjaava perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 nostaa osallisuutta edistävän, ihmisoikeuksia toteuttavan ja demokraattisen toimintakulttuurin perustaksi oppilaiden kasvulle aktiivisiksi kansalaisiksi. Opetuksen tulisi vastata tähän haasteeseen nykyisen koulumaailman moninaisuuden kentällä. Tutkimusaineiston keräsin eteläsuomalaisessa yhtenäiskoulussa syksyllä 2019. Havainnoin yhdeksänsien luokkien evankelisluterilaisen uskonnon opetuksen oppitunteja, haastattelin oppilaita ryhmissä sekä keräsin palautelomakkeet tunneista niin oppilailta kuin opettajaltakin. Havainnoituja luokkia oli neljä, haastateltuja oppilaita kymmenen ja palautelomakevastauksia 64. Kerätyn aineiston analysoin sisällönanalyysin keinoin teoria- ohjaavasti. Ohjaavana teoriana käytin Martti Siisiäisen ”Osallisuuden eri tyypit” -mallia. Havainnoitujen oppituntien aihepiiri liittyi eettiseen valintatilanteeseen sekä taidekuvien analysoimiseen. Oppitunneilla oli käytössä runsaasti osallistavia opetusmetodeja; kerronnallisuutta, yhteistä keskustelua, toiminnallisia elementtejä sekä parityöskentelyä. Tutkimusaineistosta löytyy useita osallisuutta ja osallistumista kuvaavia sanoja, lauseita, ilmaisuja ja käyttäytymistä. Esiin nousee kuitenkin myös viitteitä siitä, etteivät kaikki oppilaat koe osallisuutta oppituntien aikana tai halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Käytetyt opetusmetodit ovat mieleisiä suurelle osalle oppilaista, mutta osa pitää tunteja hämmentävinä tai outoina ja kaipaa ”tavallisia” tunteja. Aiemmat uskonnon tunnit määritellään joko hyvin erilaisiksi tai samankaltaisiksi ryhmästä riippuen. Luokkien välillä ilmenee yllättävän paljon eroja tunti- ja haastattelukäyttäytymisessä, vaikka jokaisella oppitunnilla on sama sisältö ja opettaja. Oppilaiden havainnoitu käytös vaihtelee innostuksen ja ilon sekä välinpitämättömyyden ja kyllästymisen akseleilla. Oppilaat itse kuvaavat haastatteluissa tunnetilojaan oppitunnin jälkeen vaihtelevasti. Tutkimuksessa ilmenee, että luokan ryhmähengellä, oppilas-opettajasuhteella ja käytetyillä opetus- menetelmillä on merkittävä vaikutus tunnin sujumiseen sekä oppilaan subjektiiviseen osallisuuden kokemukseen. Oppilaat ovat myös abstraktilta ajattelultaan hyvin eri kehitysvaiheissa. Siksi eriarvoisuuden vähentäminen sekä osallisuuden edistäminen on opetuksessa niin nykyisyyden kuin tulevaisuudenkin haaste.