Browsing by Subject "etnografia"

Tämä tutkielma käsittelee ohjelmistosuunnittelun haasteita teatterinjohtajan näkökulmasta ja erityisesti Vesa Tapio Valoa sekä hänen 2009-2015 johtamaansa Seinäjoen kaupunginteatteria. Tutkielma pyrkii kartoittamaan millaisia haasteita ohjelmistosuunnitteluun liittyy ja aiheeseen perehdytään tutkimalla millaisia kokemuksia teatterinjohtajilla on työstään. Tarkastellut teatterinjohtajat ovat 1990-2010 - luvuilla suomalaisissa kaupunginteattereissa työskennelleitä. Teoreettisesti tutkimus on toteutettu etnografisena tutkimuksena, jossa kenttä muodostuu teatterinjohtajien kokemuksista ja on muodoltaan pääosin tekstuaalinen, yhdestä teemahaastattelusta ja kirjallisista lähteistä koostuva. Tutkija on kentän ulkopuolinen tutkija ja havainnoija. Yksi tutkimusmetodeista on ollut teemahaastattelu, joka toteutettiin Vesa Tapio Valon kanssa. Ohjelmistosuunnittelu on sidoksissa sekä teatteriin että teatterinjohtajaan. Teatteri vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun esimerkiksi henkilökuntansa ilmapiirin ja mahdollisten ongelmien kautta määrittäen minkä verran teatterinjohtaja joutuu keskittymään muiden tehtävien hoitoon ohjelmistosuunnittelun sijaan. Teatterinjohtaja itsessään vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun oman taustansa ja tavoitteidensa kautta. Tutkielma nostaa esiin keskeisimmät ohjelmistosuunnitteluun liittyvät haasteet. Ne ovat henkilökunta, yleisö, suhde teatterin omistajatahoon eli kaupunkiin ja ajanpuute. Haaste henkilökunnan suhteen liittyy henkilökunnan määrään ja teatterin sisäiseen ilmapiiriin. Yleisö on teatterinjohtajalle haaste, koska kaupunginteattereiden yleisöpohja koostuu keskenään erilaisista yleisöistä ja paikallisen ilmapiirin tunteminen on olennaista ohjelmistosuunnittelulle. Suhde omistajatahon ytimessä on teatterin hallitus ja kaupungin suhtautuminen omaan teatteriinsa. Ajanpuute johtuu monesta asiasta ja johtaa nopeisiin ohjelmistopäätöksiin ja lyhyeen ennakkosuunnitteluun. Nämä keskeisimmät ongelmat toistuvat teatterinjohtajien kokemuksissa viime vuosikymmeninä mutta myös aiemmin historiassa ja näin voidaankin todeta niiden olevan ajasta ja paikasta riippumattomia universaaleja haasteita suomalaisen ammattiteatterin ohjelmistosuunnittelussa ja teatterinjohtamisessa.

Maisterintutkielmassa kysytään, millaisia merkityksiä päivätoiminta osana ikääntyneiden miesten arkea saa ja millä tavoin nämä miehet narratiivisesti jäsentävät jokapäiväistä elämäänsä. Tutkimus on toteutettu etnografisin menetelmin, ja se perustuu havainnointiaineistoon sekä yhdeksän päivätoimintaryhmässä käyvän miehen haastatteluun. Haastattelu oli muodoltaan puolistrukturoitu teemahaastattelu. Työn teoreettinen viitekehys paikantuu gerontologiseen sosiaalityöhön, kriittiseen gerontologiaan sekä sukupuolentutkimuksen ja miestutkimuksen kentille. Tutkimuksessa ikää ja sukupuolta lähestytään kategorioina, joita ohjaavat kulttuurisesti jaetut normit ja käsitykset ja jotka niveltyvät muihin kulttuurisiin kategorioihin. Vanhuutta koskevat asenteelliset käsitykset muokkaavat myös sitä, miten ikääntyessä arkea narratiivisesti jäsennetään. Aineisto on analysoitu temaattisen sisällönanalyysin avulla. Sen lisäksi aineiston tulkinnassa hyödynnetään narratiivista analyysia. Narratiivisuus on tutkielmassa yksi aineiston luennan lähtökohta eli haastattelujen ja havainnointiaineiston tulkitaan olevan tietyssä ajassa ja paikassa tuotettuja kertomuksia. Aineiston analyysi jakaantuu kuuteen temaattiseen kokonaisuuteen. Päivätoimintaa tarkastellaan suhteessa arjen kuvauksiin sekä analysoidaan sen tarjoamaa sosiaalista verkostoa, yksinäisyyden ja pettymysten käsittelyä, eritellään ryhmän toimintaa ja sen synnyttämiä tunteita sekä pohditaan mieheyden ja seksuaalisuuden merkityksellistämistä. Päivätoiminnasta muodostuu aineiston analyysissa myönteinen käsitys. Päivätoimintaryhmät tarjoavat miehille sosiaalisia suhteita, mikä voi olla erityisen tärkeää silloin, jos miehen läheisverkosto on eri syistä puutteellinen. Sosiaalisen ulottuvuuden lisäksi ryhmän tarjoama ohjelma ja toiminta olivat miehille tärkeitä. Toiminnan kokeminen myönteisenä kiinnittyi siihen, että päivätoimintaryhmässä painottui ohjaajien ymmärrys ryhmän jäsenistä historian omaavina ihmisinä yksilöllisine taustoineen sekä nykyisine mieltymyksineen ja lähtökohtineen. Vanhuksille suunnattuna palveluna päivätoiminta näyttäytyi kohtaavana ja vuorovaikutuksellisena, eikä se ensisijaisesti luokitellut ryhmäläisiä vanhoiksi kiinnittyen vanhuutta koskeviin kielteisiin ja vähätteleviin stereotypioihin, vaan ymmärrys kaikkien ihmisten yhteisistä ja jaetuista kokemuksista välittyi ryhmän toiminnassa sekä henkilökunnan ja ryhmäläisten vuorovaikutuksessa. Ryhmäläisten kokonaisvaltainen huomioiminen sisälsi myös sen, että päivätoiminnassa voitiin viitata sukupuoleen ja seksuaalisuuteen ja huomioida nämä asiat toiminnassa. Tämä on tärkeää, koska haastatteluissa tuli esiin, miten seksuaalisuus ja sukupuoli-identiteetti ovat miehille arkipäiväisiä ja merkityksellisiä asioita. Päivätoiminnan mielekkyys ja tärkeys osana vanhuspalveluita palautuu sen tuottamaan vanhuuskäsitykseen ja ymmärrykseen ikääntyneiden elämästä ja identiteetistä. Tutkituissa päivätoimintaryhmissä ryhmäläisiä ja vanhuutta elämänvaiheena lähestyttiin monipuolisesti ja stereotypioista irtaantuen. Toiminta huomioi vanhuuden fysiologiset, sosiaaliset ja psyykkiset muutokset, mutta samalla tarjosi tilan, jossa ikääntynyttä ihmistä lähestytään yksilökohtaisesti, itsenäisenä subjektina ja jossa myös toimintaan osallistuva voi muovata itseään koskevaa kerrontaa. Sosiaali- ja terveyspalveluja uudistettaessa ikääntyneille suunnatuissa palveluissa tulisi huomioida ihmisten erilaiset lähtökohdat, tarpeet ja rajoitteet. Tutkielman valossa näyttää siltä, että päivätoiminta vanhusten sosiaali- ja terveyspalveluna on syytä säilyttää ja toiminnallisten ryhmien asemaa gerontologisessa sosiaalityössä vahvistaa. Päivätoiminta on onnistunutta vanhustyötä: asiakkaita lähestytään kokonaisina ihmisinä ja heille tarjotaan monipuolista ja yksilöllistä tukea, toiminta tarjoaa vertaisryhmän ja sosiaalisen tilan sekä mahdollisille omaishoitajille tauon.

Tutkimuskohteenani ovat Helsingin Diakonissalaitoksen Pilke-projektin päivätoimintaryhmät ikääntyville päihteidenkäyttäjille. Helsingin Diakonissalaitoksen Pilke-projekti on osa Sininauhaliiton Liika on aina liikaa – ikääntyminen ja alkoholi -hanketta ja sitä rahoittaa Raha-automaattiyhdistys. Idea tutkimuksen tekoon nousi Liika on aina liikaa – ikääntyminen ja alkoholi -hankkeen tutkimustarpeiden myötä, tarpeesta saada kuuluviin yhden osahankkeen asiakkaiden ääni ja nostaa esiin heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ryhmätoiminnasta, johon he osallistuvat, ja jota ei ole tutkittu vielä. Yhtenä perusteluna tutkimuksen tekemiselle on myös se, että aihe on uusi ja sitä ei ole juurikaan tutkittu. Tutkimusotteeni on etnografinen. Olen havainnoinut kolmea, Helsingin Diakonissalaitoksen eri tiloissa kokoontuvaa Pilke-ryhmää reilun puolen vuoden ajan. Tämän lisäksi olen haastatellut ryhmien jäseniä ryhmähaastattelun keinoin. Tutkimusnäkökulmaani olen laajentanut koskemaan myös ohjaajien työtä, koska pidän heidän työnsä näkyväksi tekemistä tärkeänä. Analyysissä yhdistän etnografisen aineiston temaattista luentaa ja diskurssianalyyttisempää otetta kiinnittäen huomiota puheella tuotettuihin ja puheen tuottamiin merkityksiin, vuorovaikutukseen keskustelijoiden välillä sekä identiteetin rakentumiseen puheessa. Tutkimuksessa pyrin kuvaamaan ja ymmärtämään ikääntyvien päihteidenkäyttäjien ryhmätoimintaa ja sen merkitystä ikääntyville sekä sitä, miten ryhmään löydytään. Ryhmähaastatteluissa kiinnostukseni kohdistuu etenkin siihen, miten ikääntyvät kokevat Pilke-ryhmätoiminnan ja millaisia määrittelyjä he itsestään ja suhteestaan ryhmätoimintaan tai alkoholiin antavat. Tuon esiin myös sitä, millaisiin haasteisiin tutkija voi törmätä tutkiessa ikääntyneitä päihteidenkäyttäjiä. Pohdin esimerkiksi afaattisesti puhuvien ihmisten haastattelemista ryhmähaastattelun keinoin sekä miksi havainnointi on mielestäni hyvä tapa tutkia ikääntyneitä päihteidenkäyttäjiä. Tulo Pilkkeeseen alkaa etsivästä työstä. Verkostojen yhteistyöllä ryhmiin päätyvät sellaiset ikääntyvät, joista suurin osa ei olisi kotonaan aktiivisten eläkeläisten harrastuspiireissä, koska niissä ei ole totuttu käymään ja sosiaalinen elämä on rajoittunut esimerkiksi lähiöravintolaan. Puhutaan haastavanakin pidetystä vähemmistöstä ikääntyneiden joukossa. Alkoholia on käytetty jo pitkään, tai sitä on ryhdytty käyttämään runsaasti vasta iäkkäänä. Pilkkeeseen löytyvistä ikääntyvistä varsin suuri osa kuitenkin kiinnittyy ryhmään. Tähän syynä ovat uusien ihmiskontaktien saamisen tärkeys, ohjaajien persoona, keskustelumahdollisuus ja mahdollisuus tehdä käsillä jotain, mitä kenties ei koskaan tulisi kotona tehtyä. Kynnys osallistumiseen on matala ja vaatimuksia elämäntapoja muuttamiselle ei ole. Pilkkeen merkitys siihen osallistuville on tulosteni mukaan suuri. Pilke katkaisee usein yksinäiseksikin koettua arkea ja muut ryhmässä käyvät koetaan tärkeiksi. Pilke tarjoaa mahdollisuuden jakaa ajatuksiaan ja omaa elämäntarinaansa. Huumori kantaa Pilke-tapaamisia. Myös käsillä tekeminen koetaan tärkeäksi ja sen huomaaminen, että tekemisen taito on tallella, voimaannuttaa. Pilke luo uudenlaista järjestystä elämään ja sen myötä myös alkoholinkäyttö osalla vähenee. Etenkin pitkäaikaisille jäsenille Pilkkeen voi sanoa muodostuvan kiinnipitäväksi ympäristöksi, joka on tutkimukseni keskeinen, alun perin D.W. Winnicottin käyttämä käsite.

Tämä etnografinen tutkimus käsittelee kahdessa pääkaupunkiseudun evankelis-luterilaisessa seurakunnassa toteutettua ryhmämuotoista taidetoimintaa. Tutkimistani ryhmistä yksi edusti kuvataidetta ja kaksi tanssia. Tutkielmassa selvitetään osallistuvan havainnoinnin ja teemahaastattelun (N=18) menetelmin, millaista seurakunnan taidetoiminta on ja mitä taidetoiminta merkitsee osallistujille, ryhmien ohjaajille ja seurakuntien kirkkoherroille. Tutkielman lähtökohtina ovat kirkon yhteiskunnallisen aseman muuttuminen ja henkisyyden uusien muotojen nousu sekä osallistavan ja yhteisöllisen taiteen ja taidelähtöisten menetelmien levittäytyminen uusille yhteiskunnan sektoreille. Näitä ilmiöitä yhdistää hyvinvoinnin teema: kirkon asema hyvinvoinnin tukijana ja taiteen hyvinvointivaikutuksia koskeva tutkimuskeskustelu. Tutkielma osoittaa, että seurakuntien taideryhmissä käyvät enimmäkseen naiset. Taideryhmät tavoittavat niin seurakunta-aktiiveja kuin löyhemmin kirkkoon sitoutuneita jäseniä, myös uskonnottomia. Tärkeää osallistujille on, että toiminta on edullista tai maksutonta ja lähellä kotia. Seurakunnissa taidetoiminta sijoittuu usein lapsityön ja diakonian työaloille. Tutkituissa ryhmissä ohjaajina toimivat taidekentän ja kirkon välissä tasapainottelevat taideammattilaiset. Toiminnan järjestämisen perusteluita ovat muun muassa sosiaalisuuden tukeminen ja uusien asioiden kokeileminen seurakuntatyössä. Taidetoiminnan mielletään edustavan uudistusmielisyyttä ja ihmisten arjessa mukana olemista. Taideryhmien toiminta on tulosten mukaan avointa sekä uskonnollisille merkityksille että sekulaarille taideharrastukselle. Osallistujat etsivät ryhmistä mielekästä taideharrastusta mutta myös itsen kehittämistä, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia. Monille osallistujille näillä on myös henkisiä tai uskonnollisia ulottuvuuksia. Tutkimus osoittaa, että taiteen ja hyvinvoinnin suhdetta tutkittaessa on hyvä huomioida myös spiritualiteetin merkitys.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.

In my research, I describe, analyze, and interpret the realization of children’s rights in a Nepalese mountain village called Randepu, where I volunteered as a teacher for a short period during the fall of 2019. I focus mainly on examining children’s rights in education at the village’s school. My research questions were: 1) What rights of the child are realized in the education of Shree Naba Jyoti Silvano Basic School and what kind of rights are not realized? and 2) In what way did I, as a volunteer, experience the realization of children's rights in the research village at a general level? I also interpreted issues outside of the school in children’s rights. In the literature-based part of my research, I become familiar with the UN Convention on the Rights of the Child and Nepalese legislation. I also addressed the general situation in Nepal in the light of theory as well as through Western eyes, my own interpretations and my own experiences. The questioning and the topic of my research were formed out of my own personal interest. The topic of my research was unique, so there was little previous research on the topic. However, there were studies about Nepal, children’s rights in Nepal and the education system of Nepal. I approached my research topic through an ethnographic research method despite visiting the village for only a short time. The participants in the study were students at the school whose rights I was studying. Adult members of the village as well as volunteers also participated in the study. In accordance with the principles of ethnographic research, my research material consisted of very diverse material: my own observations, the diary entries I made, the photographs I took during my visit, and my own experiences during the field period associated with the research. Unforeseen discussions with teachers, students and other members of the village served as additional material. The rights of the child were largely not realized in the village. According to the results of the study, there were problems with children's rights: the right to education, girls’ rights, the right to sanitation, health care and clean drinking water, child marriages and child labor. The right to education contained many obstacles and disadvantages. Long hikes to school contributed to the obstruction of the child's right to education and the quality of education and material deficiencies were poor. The children were thus also denied the opportunity for postgraduate studies. I felt the results were inconsistent due to exceptional circumstances. Children’s rights were not realized at a general level in the village, but given the circumstances, this was common. The results were influential, and the awareness of the results could be used to improve the school’s and village’s functioning.

Tiivistelmä - Referat – Abstract The goal of this ethnographic research is to bring out the mechanisms of a classroom’s moral order. The study is based on a thought which considers the moral order to be a tool in deconstructing the power structures of the school system. The moral order brings forward all the kind of behavior which is considered right or wrong in the classroom or good or bad. The study is rooted in poststructuralist equality research. The background theory in this study is Deleuze’s rhizome theory. The rhizome theory is a target state of the moral order. In the target state the moral order would be flexible and ready for change therefor one wouldn’t need to compare the differences between students in a negative way. Previous studies about moral order in Finland have mainly focused on adult education. International studies and articles in sociological education sciences have aimed to deconstruct moral orders but failed to give any means to the deconstruction project. The data of this study has been conducted in southern Finnish elementary school with ethnographic observation and interview. Observation period lasted for one month and the interviews were conducted during the one month field period during the year 2017. The research data included of five group interviews of pupils and one interview of the class’ students. Analysis used was episodical analysis in which observation and interview data are been read across using both data while it brings more variation and reliability to the research data. The study shows moral order of the studied class is been guided by the confrontation of the opposite sex. A small variation inside gender group is also been seen. Previous studies have showed that the confrontation of opposite gender is one of the greatest challenges of the school institution. To bullying pupils, react by not telling to the teacher but by wanting to solve conflict between students.

Tiivistelmä: Tutkielmani tarkoitus on tarkastella sielunhoidollisia ulottuvuuksia evankelisluterilaisen kirkon nuorisotyössä, kohdennetusti Nokian seurakunnan Instagram-tilillä @maatialanpappila. Koronapandemian aikana sosiaalisen median käyttö seurakunnissa korostui ja käyttöön otettiin uusia digitaalisia työvälineitä. Nokian seurakunnan nuorisotyö vahvisti erityisesti Instagram-tilinsä käyttöä. Tavoitteena oli pysyä edelleen kontaktissa seurakunnan nuoriin haasteellisesta yhteiskunnan tilanteesta huolimatta. Globaalisti Instagram on edelleen yksi suosituimmista sosiaalisen median kanavista. Paneudun tutkimuksessani syvemmin viiteen koronapandemian aikana tehtyyn julkaisuun, joiden sisältö on selkeästi hengellistä. Näiden julkaisujen valikoituminen analysoitavaksi tapahtui pääasiassa kronologisen julkaisujärjestyksen mukaan. Olen omassa tutkielmassani keskittynyt analysoimaan mediaetnografian keinoin Instagramissa julkaistujen video- ja kuvamateriaalien sielunhoidollisia ulottuvuuksia. Analysoitavasta materiaalista kolme julkaisua on videomateriaalia ja kaksi kuvaa teksteineen. Mediaetnografinen tutkimus tuo tietoa modernista yhteiskunnasta ja antaa ymmärrystä sosiaalisesta maailmasta, joka elää verkossa. Etnografisen tutkimuksen tarkoituksena on kuvata mitä tutkittavassa ilmiössä tapahtuu. Tutkimustulokset osoittavat, että nuorille suunnatut julkaisut tavoittavat nuoria ja Instagram mahdollistaa nuorille toisaalta tutun, toisaalta uuden ympäristön ja yhteisön. Koronapandemian asettamien rajoituksien takia toiminnan siirryttyä pääosin verkkoon voidaan todeta, että yhteydenpito verkon kautta on ollut tilanteeseen nähden toimivaa. Tutkimukseni aikana tekemä havainnointipäiväkirja on toiminut analyysin teon pohjana. Analyysini osoittaa, että julkaisuissa on selkeästi sielunhoidollisia elementtejä, jotka kohtaavat kuulijansa niin tekstuaalisesti kuin visuaalisestikin. Kantavana voimana Nokian seurakunnan nuorisotyön Instagram- tilillä on Raamattu ja evankeliumin jakaminen.

Tutkielma sijoittuu arabimaa Omaniin, jossa kristinusko on vähemmistöuskontona. Kansainvälisten sopimusten mukaan lapsilla on oikeus uskontoon ja uskontokasvatukseen. Omanissa kristillistä uskontokasvatusta ei ole saatavilla julkisissa ja yksityisissä kouluissa, vaan uskontokasvatuksesta vastaavat lasten vanhemmat sekä seurakunnat. Omanin kansalaisissa ei ole syntyperäisiä kristittyjä, vaan kaikki kristilliset seurakunnat mukaan lukien katolinen seurakunta on muodostettu maahan muuttaneiden siirtotyöläisten toimesta. Tässä kaupunkiteologian alaan kuuluvassa tutkielmassa kuvataan tapausesimerkkinä omanilaisessa kaupunkiseurakunnassa toteutettavaa katolista uskontokasvatusta. Uskolla on paikkansa kasvatuksessa, sillä se ohjaa kohti merkityksellistä elämää. Uskontokasvatus voidaan määritellä lyhyesti tradition siirtämiseksi. Perinteisen katolisen uskontokasvatuksen katsotaan perustuvan tomistiseen eli Tuomas Akvinolaisen opetuksista lähtevään kasvatusfilosofiaan. Katolisesta näkökulmasta uskontoon liittyy merkityksen etsinnän lisäksi erityisesti yhteisöllinen ja moraalinen ulottuvuus. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten uskontokasvatus toteutuu katolisessa kaupunkiseurakunnassa ja mitkä olivat uskontokasvatuksen tavoitteet. Tutkielma oli etnografisesti värittynyt laadullinen tutkimus, johon kuului noin kahden viikon kenttäjakso omanilaisessa kaupungissa paikan päällä. Tutkimuksen taustalukuja varten haastateltiin neljää Omanissa työskentelevää henkilöä, joista kaksi oli Omanin kansalaisia ja kaksi ulkomaalaista henkilöä. Tutkielman aineistoon haastateltiin viittä seurakunnassa toimivaa henkilöä, jotka olivat kaikki siirtotyöläisiä. Kenttäjakson aikana havainnoitiin yhtä messua ja muun kaupunkikontekstin havainnointien sekä keskustelujen osalta kirjattiin kenttämuistiinpanoja. Tulosten perusteella uskontokasvatuksen toteuttamiseen tapausesimerkiksi valikoituneessa seurakunnassa vaikuttivat kirkon toiminta, vanhempien toiminta ja yhteiskunnan toiminta. Uskontokasvatuksen tavoitteena olivat uskon ja moraalin muodostuminen. Tulokset ovat yhteneväisiä aiempien tutkimusten havainnoista vanhempien ja kirkon roolista uskontokasvatuksen toteuttamisen suhteen. Jatkotutkimushaasteena voitaisi toteuttaa pitempi etnografinen kenttäjakso ja laajentaa tutkimusaineistoa haastattelemalla useampia uskontokasvatuksesta vastaavia henkilöitä.

I denna pro gradu avhandling granskas ungdomars tankar om ungdomsgårdens Sandels och ungdomsgården Rastis verksamhet. Syftet med avhandlingen har varit att lyfta fram finlandssvenska ungdomars åsikter och behov av den svenskspråkiga fritidsverksamheten. Syftet har jag nått med att presentera verksamheten på ungdomsgårdarna Rastis och Sandels samt genom en granskning av vilka behov ungdomsgårdarnas verksamhet uppfyller enligt ungdomarna. Därtill har jag granskat relationen mellan ungdomarna och ungdomsledarna. Som teoretisk referensram har jag använt centrala begrepp såsom ungdomsgård och ungdom. Utöver detta har jag utgått från den symboliske interaktionismen samt aktör- och strukturperspektivet. Avhandlingen är en etnografisk studie. Materialet består av såväl diskussioner med centrala aktörer, gruppintervjuer, observationer som en forskningsdagbok. Med hjälp av en etnografisk analys har jag kommit fram till att ungdomarna är i behov av ungdomsgårdarnas verksamhet. Forskningsmaterialet tyder på att ungdomarna upplever ungdomsgårdarna som trygga samlingsplatser, där de på sin fritid kan spendera tid med sina kompisar, även i stora grupper. Ungdomarna upplever dock att deras relation med ungdomsledarna är bristfällig. Både observationerna som intervjusvaren tyder på att ungdomarna inte går fram till ungdomsledarna för att diskutera om svåra eller allvarliga saker. Ungdomarna litar inte på ungdomsledarna. Forskningen tyder också på att ungdomsledarna inte i stor grad tar eget initiativ i att närma sig ungdomarna.