Browsing by Subject "historia"

The aim of this study was to find out what physical education in kindergarten looked like during different time periods and what kind of vision educators had on it. The study covers three time periods 1915–1925, 1965–1975 and 2005–2015. This is a qualitative study with literature review as a method. The material for the literature review was collected from different libraries, from the archives of the Ebeneser home and from the Internet. The material was analyzed and the three time periods were compared to each other. Although there’s been used different types of documents, this study has been able to provide an insight on how physical education looked like and what kind of role it had in these time periods. This study concludes that physical education has changed over the years. It has gained a stronger position in the planning of day care activities and its importance in children’s physical development has grown. Furthermore, "gymnastics" in kindergarten has looked different depending on the time period and you can see how the emphasis in physical education has changed during these periods.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin, miten suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttoon, kokemukset taloudellisesta uhasta ja hyvinvointivaltio kytkeytyivät toisiinsa yhteiskunnallisessa murroksessa vuosina 1986–1996. Talouden vapauttaminen, lama, Neuvostoliiton romahtaminen ja politiikan muutokset osuivat samalle ajanjaksolle kuin lisääntynyt julkinen keskustelu maahanmuutosta sekä nopea kasvu maahan saapuneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten määrässä. Jo 1980-luvun lopulla esiin nousivat julkisuudessa myös maahanmuuttovastainen populismi ja ulkomaalaistaustaisia vastaan suunnatut väkivallanteot. Teoreettinen viitekehys tutkielmalle muodostuu sosiaalipsykologian ryhmäsuhteita ja ennakkoluuloja kuvaavista teorioista sekä maahanmuuttoon liittyvästä yhteiskuntatieteellisestä ja historiallisesta tutkimuksesta. Keskeisiä käsitteitä ovat ennakkoluulot ja rotu, taloudelliset uhkakuvat ja hyvinvointinationalismi. Aineistona toimivat Elinkeinoelämän valtuuskunnan laajat suomalaisten asennetutkimukset, Magdalena Jaakkolan haastattelututkimukset, World Values Survey -kyselyt ja Helsingin Sanomien julkaisemat kyselyt. Analyysia täydennän aikalaisuutisoinnilla ja historiallisella tutkimuskirjallisuudella. Historiallisen kontekstin kartoittamisen ja kuvailevan analyysin lisäksi käytän tutkielmassa logistista regressiota. Menetelmien avulla tutkin, mitkä tekijät muovasivat suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon. Selvitän mitä tapahtuneista muutoksista kyselyaineistot kertovat ja mikä erilaisten taustatekijöiden sekä ajankohdan yhteismerkitys maahanmuuttoasenteille oli. Keskeinen kysymys on myös se, miten suomalaisten historiannarratiiveille rakentuvat käsitykset kansallisesta identiteetistä ja rodusta yhdistyvät taloudellisiin uhkakuviin ja ksenofobiaan, sellaisessa hyvinvointivaltion kehityskaaren pisteessä, jossa muutokset maahanmuutossa ja taloudelliset sekä yhteiskunnalliset mullistukset kohtaavat. Kyselyaineistoihin liittyy problematiikkaa, jonka takia tuloksiin täytyy suhtautua varauksella. Suuri vaikutus on kysymyksenasettelulla ja aineiston keruun ajankohdalla. Maahanmuutto alkoi myös tutkimusaiheena kiinnostamaan vasta sen kasvun ja laajemman yhteiskunnallisen keskustelun myötä. Eri lähteistä kasatut aineistot antavat hyvin vaihtelevan kuvan suomalaisten suhtautumisesta. 1980-luvun julkinen keskustelu ja muutokset pakolaiskiintiöissä aiheuttivat lyhyelläkin aikavälillä paljon vaihtelua eri kyselyiden tuloksissa. Asenteet myös vaikuttavat muuttuneen kielteisemmiksi jo ennen kuin talouden reaaliluvut kääntyivät laman seurauksena huonompaan suuntaan. Asenteet mahdollisesti jyrkkenivät lisääntyneen maahanmuuton takia - toisaalta rasistinen suhde rotuun näyttäisi olleen Suomessa yleistä jo ennen kuin muutos tapahtui. Tulokset tukevat aiempia tutkimuksia sen osalta, että sosioekonominen asema ja etenkin koulutus korreloivat asenteiden kanssa. Kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon verrattuina verrokkiryhmiinsä oli vähän koulutetuilla, työntekijöillä tai työttömillä, miehillä sekä suurien kaupunkien ja Etelä-Suomen ulkopuolella asuvilla. Kiinnostavaa on, että muiden keskuudessa asenteet muuttuivat myönteisemmiksi 1980-luvun lopulla, mutta edellä mainituissa ryhmissä tällaista muutosta ei tapahtunut, joten ero niiden ja muiden välillä syveni jo ennen lamaa. Talouden reaaliluvut eivät selitä yksinään asenteissa tapahtuneita muutoksia kovin vahvasti, jos niitä verrataan aineistoon. Tutkimuksessa havaitaan, että tärkeää on ottaa mukaan myös talouteen liittyvät odotukset ja kokemukset tulevaisuuden uhkatekijöistä. Keskeistä on myös se, miten julkinen keskustelu ja poliittiset toimijat luovat ja muokkaavat näitä odotuksia tai uhkakuvia sekä yhdistävät niitä maahanmuuttajiin. Hyvinvointivaltion heikentymisestä koettu uhka yhdistyi aineistossa kielteiseen suhtautumiseen ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan – sekä rasistiseen ajatteluun. Taloudellisten uhkakuvien ja ryhmien välisten suhteiden välisiä yhteyksiä pohdittaessa on huomioitava myös se historiallinen ja institutionaalinen konteksti, jossa maahanmuutto ja hyvinvointivaltio kohtaavat.

Tämä tutkimus käsittelee Kiinan kansantasavallan ja Suomen välisiä varhaisia kulttuurisuhteita. Ajallisesti tutkimus on rajattu 1950- ja -60-luvuille. 1950-lukua voidaan pitää eräänlaisena kulta- aikana Suomen Kiina-suhteissa, varsinkin kulttuurivaihdon saralla. 1960-luku puolestaan tarjoaa hedelmällistä vertailukohtaa 1950-luvun aktiivisille suhteille, ja myös ajan poliittisen tilanteen heijastuminen kulttuurisuhteisiin on nähtävissä selkeämmin tällä vuosikymmenellä. Tutkimus keskittyy erityisesti Suomi–Kiina-seuran toimesta harjoitettuun kulttuurivaihtoon. Tutkimuksen keskeiset tutkimuskysymykset ovat: Millainen rooli Suomi–Kiina seuralla on ollut varhaisessa kulttuurivaihdossa? Miten kulttuurivaihtoa harjoitettiin aikana, jolloin virallista kulttuurisopimusta ei maiden välillä vielä ollut? Miten Suomen ja Kiinan väliset valtiolliset suhteet ja ajan poliittinen tilanne heijastuivat kulttuurisuhteissa? Primäärilähteenä tutkimuksessa on käytetty Suomi–Kiina-seuran ja Ulkoasianministeriön arkistoja sekä henkilöhaastatteluja. Suomi–Kiina-seuran arkistoa ei aiemmassa tutkimuksessa ole käytetty, joten sen sisältämät pöytäkirjat, toimintakertomukset, kuva-arkistot, kirjeet ja raportit tuovat tutkimukseen paljon uutta, aiemmin julkaisematonta tietoa. Sekundaarilähteinä toimivat alan kirjallisuus, tieteelliset julkaisut ja aikakauslehdet. Tutkimus vahvistaa 1950-luvun olleen eräänlaista kulta-aikaa Suomen ja Kiinan välisissä kulttuurisuhteissa. Aktiivisen kulttuurivaihdon takana oli Suomi–Kiina-seura, jonka kautta järjestettiin käytännössä kaikki Kiinaan liittyvä kulttuuritoiminta virallisen kulttuurisopimuksen puuttuessa. Myös monet valtiolliset vierailut olivat Suomi–Kiina-seuran järjestämiä. Kulttuurivaihtoa ylläpidettiin mm. järjestämällä näyttelyitä, esitelmätilaisuuksia ja elokuvanäytäntöjä, kääntämällä kirjallisuutta sekä lähettämällä valtuuskuntia Kiinaan ja Suomeen. Merkittävänä tukijana Suomi–Kiina-seuralle toimi Kiinan ulkomaisia kulttuurisuhteita hoitava seura. Tutkimus osoittaa myös, että viranomaisten rooli kulttuuritoimijana varsinkin 1950-luvulla on ollut vähäinen. Kulttuurivaihtoa 1950-luvulla harjoitettiin pikemminkin viranomaisista huolimatta kuin heidän ansiostaan. Ajan poliittisen tilanteen vaikutus kulttuurivaihtoon tulee vahvasti ilmi 1960-luvulle siirryttäessä. Kiinan sisäisistä ongelmista johtuva käytettävissä olevien varojen niukkuus johti kulttuurivaihdon hiipumiseen. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon myötä virallinen Suomi otti varovaisen kannan Kiina-suhteissa, mikä vaikutti myös kulttuurivaihtoon. Vuonna 1966 alkanut kulttuurivallankumous vaikutti myös kulttuurisuhteisiin merkittävästi. Toiminta muuttui vilkkaasta valtuuskuntien lähettämisestä ja suhteiden solmimisesta poliittisen aineiston välittämiseen ja Kiinan tilanteesta raportoimiseen. Tutkimus päättyy maolaisten vallankaappaukseen Suomi–Kiina-seurassa 1970.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Jari Tervon Myyrän (2004) suhdetta postmodernin historiallisen romaanin lajiin. Lähden liikkeelle havainnosta, että teoksessa näkyy historiallisen romaanin lajissa tapahtunut muutos suhteessa historian esittämiseen. Kirjallisuudentutkimuksessa historiallinen romaani jaetaan klassiseen ja postmoderniin lajityyppiin. Jälkimmäinen historiallisen romaanin muunnos on rantautunut hitaasti Suomeen, mutta 2000-luvulla on ilmestynyt useita kotimaisia romaaneja, joissa tavataan lajin tematiikkaa ja kysymyksenasettelua. Myyrä on yksi näistä teoksista. Analyysini lähtökohtana ovat postmodernin historiallisen romaanin keskeisinä pidetyt tyylipiirteet. Kerrontaa ja rakennetta, teemoja ja motiiveja, intertekstuaalisuutta sekä henkilökuvausta tutkimalla havainnoin, miten Myyrä käsittelee kuvaamaansa aikakautta historiallisen romaanin diskurssissa ja millaisia tulkintamahdollisuuksia teos avaa lukijalle lähihistoriasta. Kiinnitän huomiota Myyrän kuvaaman fiktiivisen maailman ja historiankirjoituksen väliseen suhteeseen. Erityisesti analysoin, miten teos hyödyntää menneisyyden representoinnissa metafiktiota, postmodernin historiallisen romaanin välttämätöntä tyylipiirrettä. Työni teoreettisena viitekehyksenä ovat postmodernin historiallisen romaanin ja metafiktion tutkimuksessa asemansa vakiinnuttaneet teokset. Postmodernin historiallisen romaanin keskeinen lähtökohta, historian tekstuaalinen luonne, nousee Myyrässä eksplisiittisesti esiin. Teoksen metafiktiivinen kerronta leikittelee tyyleillä ja äänillä. Myyrässä yhden yhtenäisen kertomuksen mahdollisuuden rapauttaa moniääninen minäkertoja Jura Karhu, joka kirjoittaa muistelmiaan fyysiseen kirjaan. Homodiegeettis-retrospektiiviseksi minäkertojaksi hahmottuva Jura väittää muistavansa sanasta sanaan menneisyydessä lukemiaan ja kuulemiaan tekstejä. Ratkaisu synnyttää hierarkkisen ja paradoksaalisen kerrontarakenteen, jossa yhden kertojan kerrontaan sisältyy lukuisia eri ääniä. Myyrän irrottaa klassisen historiallisen romaanin perinteestä kohosteinen metafiktiivisyys, joka leimaa koko teosta. Jura toimii lukevana ja kirjoittavana minänä ja luo metafiktiivisyyttä erilaisin keinoin. Eniten tilaa saavat metanarratiiviset kommentit, joissa Jura kommentoi kerrontaansa ja kirjoitusolosuhteitaan, sekä paratekstuaaliset lisäykset ja typografiset keinot, jotka avaavat lukijalle historian rakentumista lähteiden varassa. Metanarratiivisten kommenttien erityispiirteenä ovat Juran hyvällä muistilla kerskailevat jaksot, jotka toistuessaan alkavat ironisoida Juran kerrontaa. Leikittely kerronnan epäluotettavuuden mahdollisuudella on Myyrässä yksi tapa kiinnittää huomiota historiaan olemukseltaan sattumanvaraisena tapahtumasarjana. Myyrän tulkinnassa keskeinen kysymys ei ole ”Mitä tapahtui todella?” vaan ”Millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä olisi voinut tapahtua?”. Jälkimmäinen kysymys on keskeinen myös tulkittaessa teoksen vaihtoehtoisena näyttäytyvää 2000-lukua. Myyrä käsittelee apokryfisen tai salatun historian mahdollisuutta. Tämä juonne näkyy siinä, että Jura kertoo kirjaavansa ulkomuistista muistelmiinsa historiasta pois suljettuja tietoja, kuten Urho Kekkosta muistuttavan Presidentin polttamia muistiinpanoja. Myyrän päätteeksi Juran kirjaamat salaiset tiedot samastuvat mullistavan arkistolöydön mahdollisuuteen. Myyrää leimaa myös postmodernin historiallisen romaanin mukainen ajatus yhtäaikaisen ivallisesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta historiaan. Keskeisesti tämä näkyy henkilökuvauksen alueella, joka on merkittävä huumorin lähde Tervon aikaisempien teosten tapaan, sekä kantaaottavuudessa todellisen historian tapahtumiin. Kriittiset kannanotot rakentuvat läpi teoksen, mutta paikoin Myyrä tiivistää kannanottonsa mise en abyme -rakenteiksi ja tarjoaa näin lukijalle valmiiksi pureskellun tulkintamallin teoksen kannanotoista. Henkilökuvauksessa taas nousee merkittäväksi juonteeksi suurmiesmyyttien purkaminen, mikä näkyy teoksen Kekkos-hahmon käsittelyssä. Myyrä sisältää vain vähän piirteitä, joilla teoksen aseman postmodernina historiallisena romaanina voi kyseenalaistaa. Analyysini osoittaa, että Myyrä kytkeytyy postmodernin historiallisen romaanin lajiin ongelmitta.

Tämä pro gradu -tutkielma on haastatteluista koottu mikrohistoriallinen katsaus Afro-Amerikkalaisten koripalloilijoiden elämään Suomessa 1970-90 luvuilla. Tutkielmassa käydään läpi kolmen Afro-Amerikkalaisen miehen tarina ja taustat heidän kotimaassaan vietetystä lapsuudesta ja nuoruudesta, aina Suomeen saapumiseen ammattilaiskoripalloilijoiksi. Tutkielman tarkoitus on selvittää miten Suomalaiset ovat vastaanottaneet Afro-Amerikkalaiset koripallopelaajat ja miten paljon rasismia he kokivat vuosien varrella, ollessaan Suomessa yli 30 vuotta. Tutkielma käy läpi myös sitä, millaista rasismia Suomessa on ollut ennen 1970-90 lukuja, sen aikana, ja sen jälkeen, sekä esimerkkejä siitä, millaista rasismia Suomessa syntyneet Suomalaiset tummaihoiset ihmiset ovat käyneet läpi.

Pro graduni keskittyy selventämään saksalaisen protestanttisen teologin Wolfhart Pannenbergin totuuskäsitystä. Pääaineistona on Pannenbergin oma kirjallinen tuotanto, erityisesti hänen 3-osainen systematiikkansa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Pannenbergin lähtökohtana on totuuden ykseys. Puhuttiin totuudesta sitten tieteessä, filosofiassa tai teologiassa, kyseinen puhe viittaa aina samaan jakamattomaan todellisuuteen. Pannenbergin mukaan teologiset totuusväitteet eivät perustu auktoriteettiin, vaan ne tulee perustella kaikille avoimella tavalla. Esimerkiksi Raamatun historiallisten kertomusten todenperäisyys – erityisesti Jeesuksen ylösnousemus- tulee voida perustella historiallisen tutkimuksen keinoin. Samalla Pannenberg korostaa kaiken tutkimuksen sidonnaisuutta tiettyyn aikaan ja kontekstiin. Kaikki tieteen ja ajattelun tulokset ovat avoinna tulevaisuudelle, ne voivat saada lisätukea tai ne voidaan hylätä. Tämä lähtökohta asettaa Pannenbergin metodologian perinteisen foundationalismin ja nonfoundationalismin välimaastoon, jota kutsutaan tässä tutkimuksessa post-foundationalismiksi (PF). PF pyrkii välttämään sekä foudationalismin vaatimuksen varmoista perususkomuksista, että nonfoundationalismiin yleisesti liitetyn relativismin. Pannenbergin lähtökohtana on osoittaa puheen Jumalasta olevan merkityksellistä myös sekulaarissa maailmassa ilman uskonnollisia ennakko-oletuksia. Tutkimukseni mukaan Pannenbergin argumentoinnissa voidaan erottaa kaksi tasoa: Ensimmäinen taso on abstrakti. Tällä tasolla Pannenbergin tarkoituksena on luoda perusteltu käsitys rationaalisen jumalapuheen minimivaatimuksesta. Tätä minimivaatimusta hän rakentaa äärettömyyden (infinite) käsitteen avulla. Pannenberg vetoaa sekä filosofian historiaan, moderniin hermeneuttiseen filosofiaan että filosofiseen antropologiaan osoittaessaan, että inhimillisen ymmärryskyvyn lähtökohtana on kyky erottaa äärellinen äärettömyydestä. Implisiittinen äärettömyys toimii kaiken äärellisen (finite) havainnoinnin ennakko-olettamuksena. Ilman tätä ennakko-oletusta ei mikään inhimillinen ymmärtäminen olisi mahdollista. Täten äärettömyyden käsitteestä tulee rationaalisen jumalapuheen minimivaatimus. Äärettömyyden käsitteeseen sisältyvä ykseys sisältää voimakkaan monoteistisen korostuksen. Äärettömyyden ykseys toimii tällöin kriteerinä, jonka avulla Pannenberg kääntyy uskontojen maailmaan. Siirtyminen konkreettisten uskontojen maailmaan edustaa argumentoinnin toista tasoa. Siinä ensimmäisen tason kriteeriä sovelletaan uskontojen maailmaan, tässä tapauksessa kristinuskoon. Israelin uskonnossa Pannenberg näkee tämän kriteerin kanssa yhteensopivan ilmiön: Israelin siirtymisen henoteismista monoteismiin. Toinen tärkeä seikka on Israelin avoimuus tulevaisuudelle. Tässä Israelin uskonto erosi naapurikansojen uskonnoista, jotka olivat luonteeltaan myyttisiä. Myyttisyys merkitsee Pannenbergilla uskonnonharjoittajien toistuvan paluun myyttiseen alkuhetkeen, jossa maailman ja yhteiskunnan perusta luodaan aina kultin kautta uudelleen. Israelissa kansan huomio kääntyi yhä enemmän kohti tulevaisuutta. Apokalyptisessa teologiassa tämä tendenssi vietiin äärimmilleen: Apokalyptikot katsoivat jo historian päätepisteeseen. Toisen tason argumentointiin sisältyy voimakas historiallisuuden korostus. Jumala ilmoittaa itsensä epäsuorasti historiallisten tapahtumien kautta. Pannenberg kieltää perinteisen analogisen kielen oikeutuksen Jumalasta puhuttaessa. Inhimillinen kieli ei tavoita Jumalan luontoa. Analogian tilalle tulee Jumalan historiallinen ilmoitus Pannenberg korostaa Jumalan kaikkivaltaisuutta. Jumala on koko historian herra. Teologian tehtävä on selvittää, millä tavoin Jumala hallitsee historiaa. Tässä tehtävässä Pannenberg viittaa hermeneuttisen filosofian havaintoihin: Kaikki ymmärtäminen perustuu osien ja kokonaisuuden väliseen suhteeseen. Tässä totuuskäsityksessä historiallisen prosessin loppu määrittelee totuuden. Pannenberg pyrkii osoittamaan, kuinka Jeesuksen ylösnousemus voidaan ymmärtää historian lopuksi. Tässä hän viittaa toisen temppelin aikaiseen juutalaiseen apokalyptiseen teologiaan, jossa ylösnousemus merkitsi historian loppua ja Jumalan astumista maailmaan. Jeesuksen ylösnousemuksessa tämä loppu on ennakoivasti (proleptisesti) läsnä. Voimme puhua totuudesta vain ennakoivasti, mutta Jeesuksen ylösnousemuksessa historian loppu on kuitenkin todellisesti läsnä. Pannenberg pyrkii osoittamaan, kuinka kaikki inhimillinen ymmärtäminen perustuu tähän ilmiöön. Kaikki ymmärtäminen on ennakoivaa, sillä kaikessa ymmärtämisessä ihminen rakentaa ennakoivia käsityksiä historiallisen prosessin päätepisteestä. Totuus avautuu Pannenbergilla lopusta käsin.

Tutkielmassa tarkastellaan Habsburgien monarkian perijän ja tämän sisarusten koulutusta ja heidän tulevaisuuttaan varten tehtyjä suunnitelmia 1780-luvulla. Lähteenä on monarkian hallitsijan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Joosef II:n (1741–1790) ja tämän nuoremman veljen, Toscanan suurherttua Leopoldin (1747–1792) kirjeenvaihto vuosilta 1781–1790, kun Joosef hallitsi monarkiaa yksin äitinsä Maria Teresian (1717–1780) kuoleman jälkeen. Suurherttua Leopoldin, myöhemmän keisari Leopold II:n, vanhin poika Frans (1768–1835), josta tuli keisari Frans II ja joka tunnetaan myös Itävallan keisari Frans I:nä, oli syntymästään lähtien Habsburgien monarkian perijä setänsä ja isänsä jälkeen, sillä Joosef II ei koskaan saanut omaa poikaa. Tutkielmassa pyritään selvittämään lapsettomaksi jääneen Joosef II:n näkemyksiä perimysjärjestyksestä ja veljensä lapsista omina perillisinään sekä tarkastelemaan sitä, miten veljekset keskustelivat lasten kasvatukseen, koulutukseen, avioliittoihin ja tulevaisuuden näkymiin liittyvistä asioista. Argumentti on se, että suhtautumisessa nousevat voimakkaasti esille suvun painoarvo ja dynastiset näkökulmat, vaikka koulutus ja nuorten osoittamat kyvyt ja lahjakkuus olivatkin valistuneille hallitsijoille Joosefille ja Leopoldille tärkeitä. Aineistona tutkielmassa on käytetty Joosefin ja Leopoldin 1780-luvun kirjeenvaihdon lisäksi Joosefin kirjeenvaihtoa varakansleri Cobenzlin kanssa samalla vuosikymmenellä sekä keisarinna Maria Teresian kirjeitä aiemmilta vuosikymmeniltä. Aineisto on peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolla julkaistuista, toimitetuista kirjekokoelmista. Kirjeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden pohjalta tarkastellaan tutkielmassa ensiksi Joosefin ja Leopoldin koulutusta sekä sitä, miten he näkivät perimysjärjestyksen. Sitten on vuorossa arkkiherttua Fransin koulutuksen ja hänelle suunnitellun poliittisen avioliiton tarkastelu. Lopuksi käydään vastaavasti läpi Fransin sisarusten, Leopoldin muiden lasten koulutusta ja heille suunniteltuja avioliittoja ja muita elämänuria. Perimyksen osalta on selvää, että keisari Joosef II oli toisen vaimonsa kuoleman jälkeen, eli jo 1760-luvun lopulta lähtien sitä mieltä, että hän ei saisi omaa poikaa, ja 1780-luvulle tultaessa veljenpoika Frans oli ilmiselvästi kruununperijän asemassa. Kirjeistä näkyy, että Joosefille Frans oli kuin oman pojan asemassa perimykseen liittyen. Mitä tulee koulutukseen, aineiston pohjalta käy ilmi, että sitä pidettiin hyvin tärkeänä. Joosefin ja Leopoldin itsensä nuorina saama koulutus pohjautui perinteiseen ruhtinaskasvatukseen ja humanistiseen koulutukseen, jossa korostettiin kirjallisuutta ja kielten oppimista, ja hyvin samankaltainen oli myös Leopoldin lasten koulutus. Leopold oli isänä hyvin kiinnostunut omien lastensa kasvatuksesta ja koulutuksesta, ja Joosef osoitti niin ikään kiinnostusta tähän aiheeseen. Keisari ja suurherttua järjestivät jälkimmäisen lapsille järjestelmällisen, ajanmukaisen koulutuksen. Frans veljineen ja sisarineen tutustui kouluvuosinaan paitsi antiikin kirjallisuuteen ja sai perinteistä moraalikasvatusta, heillä luetutettiin myös huomattavan paljon tuoretta 1700-luvun kirjallisuutta liittyen mm. historiaan, talouteen ja poliittiseen filosofiaan. Poikien kohdalla tärkeätä oli myös valmistaa heitä heidän tulevia tehtäviään varten. Joosef piti erityisesti huolen siitä, että Fransia valmistettiin monella tavalla hallitsijan tehtävään, johon tämä syntymänsä perusteella oli oikeutettu. Keisari laati kattavia suunnitelmia arkkiherttua Fransin opetukseen liittyen sekä järjesti omia ulkopoliittisia tavoitteitaan tukevan poliittisen avioliiton Fransille Venäjän suurherttuatar Maria Fjodorovnan siskon, Elisabeth Württembergiläisen kanssa. 1700-luvun valistusaatteeseen perehtyneet Joosef ja Leopold pitivät itseään hallitsijoina valtakuntansa ensimmäisinä palvelijoina, ja kirjeet osoittavat, että tämä oli heidän mielestään myös seuraavan sukupolven tärkein tehtävä.

Tämä tutkimus syventyy amerikkalaiseen vapauskeskusteluun ja sen sisälle rakentuneeseen orjuuskeskusteluun 1750–1776 sekä selvittää, miten keskustelu(t) asettuivat suhteessa aiempaan vapauden ajatusta koskeneeseen teoretisointiin ja tutkimusjaksolla merkittävässä asemassa olleeseen uskonnon teemaan. Tutkimus muodostaa kuvan keskusteluista sekä niiden ”ryhmärajat ylittäneestä” vapaus- ja orjuuskeskustelusta. Tässä viitekehyksessä tutkimus on kiinnostunut vapaus-, ihmis- ja moraalikäsityksistä, jotka vaikuttivat aikalaisten ajattelussa retoriikan taustalla. Tämä asettaa tutkimuksen aatehistoriallisen tutkimusperheen piiriin. Tutkimus rakentaa yllämainittua ymmärrystä tutustumalla vapausajattelun avainhenkilöiden tuottamiin aikalaislähteisiin – pääasiassa pamfletteihin – sekä syventymällä orjuuden vastustajien tuotantoon ja henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin, jotka kontekstoivat ja auttavat ymmärtämään orjuuden vastustajien henkilökohtaisia motiiveja heidän toimintansa takana. Lisäksi tutkimus on kiinnostunut orjuuden puolustajista ja heidän ajattelunsa istuvuudesta laajempaan aikalaisajatteluun vapaus- ja orjuuskeskusteluiden sisällä. Siksi tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat: (1) Miten orjuudesta ja vapaudesta keskusteltiin ja mitä käsitteillä tarkoitettiin tutkimusajanjaksolla 1750–1776? (2) Mikä oli keskusteluiden ja aikalaistapahtumien välinen suhde ja kuinka ne vaikuttivat toisiinsa? (3) Miksi vapaus nähtiin käytännössä poikkeuksetta moraalisesti tavoiteltavana hyveenä, mutta kaikki eivät kokeneet orjuutta ristiriitaiseksi vapauden ihanteen kanssa? Avainlähteet tutkimuskysymyksiin vastaamiselle ovat amerikkalaiset vapauspamfletit, orjuudenvastaiset pamfletit, sekä aihetta koskeva tutkimuskirjallisuus ja tutkimuksen kannalta merkittävien henkilöiden elämäkerrat ja henkilökohtaiset päiväkirjat. Vapauskeskustelun kannalta tutkimuksen avainhenkilöitä ovat Jonathan Mayhew ja Thomas Paine. Orjuuskeskustelua tutkimus tarkastelee aikalaiskveekareiden Anthony Benezetin ja John Woolmanin tuotannon kautta. Tutkimus esittää, että ajatus vapaudesta rakentui edeltäneen laajemman aikalaiskeskustelun sekä omana aikanaan merkittävän uskontodiskurssin sisälle. Nämä viitekehykset vaikuttivat koko seuranneeseen tutkimuksen käsittelemään retoriikkaan vuosina 1750–1776 sekä määrittivät pitkälti sitä, millaiseksi tutkimusjakson aikalaisten käsitys (nk. pohjimmainen teoria) vapaudesta ja orjuuden olemuksesta muotoutui. Tutkimus selvittää myös, miten tämä käsitys rakentui omaksi ”vapauden retoriikakseen” ja muutti paitsi ihmisten moraalikäsitystä myös heidän tapaansa ajatella miten moraalinen hyvä ja paha määrittyivät.