Browsing by Subject "intersektionaalisuus"

The aim of this thesis was to explore teachers' perceptions and experiences of normative whiteness and white power. This is important because whiteness is built into the education system, and it is a way of maintaining racist perceptions and values. It also allows for the maintenance of ableist values and perceptions, as whiteness has historically been associated with notions of intelligence, efficiency, and ability, for example, thus justifying racism through categories associated with disability. The thesis therefore drew on an intersectional framework identifying "race" and disability to identify the ways in which ideologies of whiteness are manifested in the education system, producing multiple, overlapping forms of oppression. The examination of the issue from the perspective of teachers is essential, as teachers are in a position of significant power in producing and maintaining categories of "normal" and "non-normal". The study was conducted as a systematic literature review. Through narrative synthesis, 7 themes describing teachers' perceptions and experiences emerged from the data. Themes were divided into two groups (perceptions and experiences of white teachers and perceptions and experiences of PoC teachers) to find the widest possible range of findings about the ways in which ideologies of whiteness manifest in teachers' perceptions and experiences. The division was made in line with the anti-racist agenda of the study and the Disability Critical Race Theory framework. The findings of the study confirmed previous research findings on epistemologies of white innocence, which manifested in white teachers as fear and avoidance of talking about "race", downplaying racism, exploiting ignorance, defensiveness, focusing on whiteness, and emphasizing their own white goodness, among others. PoC teachers' perceptions and experiences were related to multiple experiences of racism. PoC teachers also described several ways in which normative whiteness and white power were implemented in the education system, manifested in eurocentric and whiteness-centered examination structures and materials. The groups' findings complemented each other in that while white teachers described their ignorance of racism, PoC teachers described their experiences of white teachers not taking responsibility or recognizing oppression in the education system. The findings also mirrored each other in that as white teachers used trendy words ("woke") to elevate their own social status, PoC teachers expressed concern that challenging racism would be a trend for the privileged, rather than a sustainable, anti-racist activity. The findings of this study reflect the multiple ways in which normative whiteness and white power are manifested in the education system. To be truly equal, we need to look critically at the power structures in the education system and challenge what are perceived as "normal" perceptions and values.

Myyttinen Yhdysvaltain länsi on kiehtonut valkoista mielikuvitusta jo parin vuosisadan ajan. Läntiseen ekspansioon liittyvät läheisesti mielikuvat toisaalta hurjista intiaanisotureista ja toisaalta jaloista villeistä, jotka valmistautuivat tyynesti kohtaamaan oman sukupuuttonsa. Näiden stereotyyppien vakiintumisessa ja levittämisessä massamedioilla on ollut keskeinen osansa. Tutkielmassani lähestyn Yhdysvaltain alkuperäiskansojen edustuksia eli representaatioita televisiotutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen keinoin. Pyrin tutkielmallani tuottamaan ajantasaista tietoa siitä, millaisia ovat intiaaninaisten representaatiot 2000-luvun televisiofiktiossa. Aineistonani käytän vuosina 2014-2015 tuotettua The Red Road -rikossarjaa. Metodina sovellan lähilukua, jonka kautta tarkastelen eroja ja toiseutta. Millaisia ovat intiaaninaiset 2000-luvun televisiofiktiossa? Miten televisiosarja kuvaa etnisyyttä ja sukupuolta? Miten nämä representaatiot suhteutuvat aiempaan intiaanikuvauksen historiaan? Intiaaninaisten moderneja televisiorepresentaatioita ja niiden mekanismeja on toistaiseksi tutkittu varsin vähän. Syitä on mielestäni kaksi: 1. Vaikka televisiosarjat ovat muuttuneet 2000-luvulla ennennäkemättömällä tavalla etnisesti moninaisemmiksi, alkuperäiskansoja edustavia hahmoja ei juurikaan televisiofiktiossa ole viime vuosikymmeninä ollut, ja 2. Kun intiaanihahmoja kirjoitetaan televisiofiktioon, usein tarinat sijoitetaan nimenomaan 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Historiallisten sarjojen ongelmana on usein se, että ne käsittelevät intiaanejaan stereotyyppisesti. Intiaaninaisille ei ole syntynyt samalla tavalla kierrätettäviä stereotyyppejä kuin intiaanimiehille, joten monista lännensarjoista onkin jätetty intiaaninaiset kokonaan pois. Tämän vuoksi valitsin tutkittavaksi aineistokseni The Red Roadin. Se on paitsi suhteellisen tuore sarja, sen tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle ja Yhdysvaltain itärannikolle New Jerseyn ja New Yorkin osavaltioiden rajalle. Aineistoni osoitti, että intiaaninaisten representaatioilla on televisiossa kaksinkertainen taakka kannettavana. Tutkimani sarja soveltaa intiaaninaisiin sekä valkoisia, perinteisiä tarinankerronnan trooppeja että alkuperäiskansoja koskevia stereotyypittelyjä. Lisäksi sarja koodasi intiaaninaiset visuaalisesti selkeästi ”intiaaneiksi” isoilla koruilla ja kirkkailla väreillä, kun taas miesintiaanien hiukset oli leikattu ja heidät oli puettu farkkuihin ja flanellipaitoihin. Sillä, oliko hahmo intiaani, ei kuitenkaan ollut tarinankerronnan kannalta väliä. Kun intiaanielementit riisuu sarjasta, sarjan tarina ei muutu. The Red Road on siis pohjimmiltaan vain eksotisoitu rikoskertomus, jonka todellisia keskushenkilöitä ovat valkoinen keskiluokkainen perhe intiaanien sijasta.

Pro gradu –tutkielmassani tutkin normikriittistä lastenkirjallisuutta keinona haastaa vallitsevia normeja ja stereotypioita sekä edistää yhdenvertaisuutta. Lähestymistapani taustalla on ajatus kielen poliittisuudesta ja diskurssien yhteydestä valtaan ja valtasuhteisiin. Lastenkirjallisuus tarjoaa tähän kiinnostavan tutkimusalustan, sillä lapsille suunnatulla kirjallisuudella on katsottu olevan vaikutusta lasten identiteetin kehittymiseen, lasten käytökseen sekä laajemmin sosiaalisiin suhteisiin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii intersektionaalinen feminismi sekä kriittiseen pedagogiikkaan ja queer-teoriaan kiinnittyvä normikriittinen lähestymistapa. Keskeisenä teoreettisena käsitteenä hyödynnän myös ajatusta ”tiedostamattomista ideologioista” osana näennäisesti neutraaleja kulttuurisia ajattelu- ja toimintatapoja, jotka ovat yhteydessä niin stereotypioihin ja normeihin kuin valtaan ja ihmisten välisiin epätasa-arvoisiin valtasuhteisiin. Tutkimusmetodina käytän feminististä diskurssianalyysiä, joka mahdollistaa kielen, vallan ja sosiaalisten suhteiden samanaikaisen tarkastelun. Aiempi lastenkirjallisuutta koskeva feministinen tutkimus on keskittynyt erityisesti sukupuoleen – kuten saduissa toistuviin sukupuolistereotypioihin ja naispuolisten päähenkilöiden vähäisyyteen. Intersektionaalinen lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella useampia eriarvoisuutta luovia ja toisiaan risteäviä tekijöitä samanaikaisesti. Tässä tutkimuksessa keskityn erityisesti sukupuolen, seksuaalisuuden, luokan, ”rodun” ja toimintakyvyn risteyskohtiin. Tutkimusaineistoni koostuu neljästä normeja haastavasta espanjankielisestä lastenkirjasta: 1. Virginia Woolf. La escritora de lo invisible (Antolín & Santolaya, 2010), 2. Paula tiene dos mamás (Newman & Piérola, 2003), 3. El color de mi familia (Erlich, 2005) ja 4. ¿Quién es Nuria? (Cadier & Girel, 2012). Lastenkielelle kirjoitettu Virginia Woolfin elämäkerta haastaa perinteisiä sukupuolistereotypioita kertomalla historiallisesti merkittävän naiskirjailijan ja feministisen pioneerin tarinan. ”Paula tiene dos mamás” rikkoo heteronormatiivisen perhekäsityksen kertomalla perheestä, jossa on kaksi äitiä. ”El color de mi familia” on tarina monivärisestä perheestä, jossa rakkaus voittaa ennakkoluulot. ”¿Quién es Nuria?” on puolestaan voimauttava kertomus Downin syndroomasta kärsivän Nuria-nimisen tytön erityisyydestä. Tutkimuskysymykseni ovat: Minkälaisia stereotypioita ja sosiaalisia ja kulttuurisia normeja lastenkirjat haastavat ja miten ne sen tekevät? Mikä tarinoissa tarjoaa voimaantumisen ja sosiaalisen muutoksen mahdollisuuden? Toisaalta kysyn myös, jääkö tarinoissa jotakin kyseenalaistamatta ja minkälaisia seikkoja vielä kirjoittamattomat lastensadut voisivat ottaa huomioon ollakseen entistäkin tietoisempia kulttuurisista uskomusjärjestelmistä ja niiden yhteydestä ihmisten välisiin valtasuhteisiin. Tutkielmassani esitän, että normikriittinen lastenkirjallisuus on yksi toisin kertomisen ja tekemisen muoto, joka tarjoaa mahdollisuuden paitsi vallitsevien valtasuhteiden paljastamiseen ja kyseenalaistamiseen myös vaihtoehtoisen kulttuurin luomiseen. Teorian valossa tehdyn analyysin pohjalta esitän, miten tutkimani lastenkirjallisuus toimii paitsi henkilökohtaisen voimaantumisen myös laajemman sosiaalisen muutoksen tukena. Lopuksi pohdin tutkimukseni rajoitteita sekä kiinnostavia jatkotutkimuksen mahdollisuuksia – kuten etuoikeuksien ilmenemistä ja niiden tietoista purkamista lastenkirjallisuuden avulla.

Kiinnostus polyamoriaa ja muita yhteisymmärrykseen perustuvan monisuhteisuuden muotoja kohtaan on ollut kasvussa Suomessa ja muualla maailmassa. Tämä tutkielma on syntynyt paikkaamaan aihetta koskevan suomalaisen tutkimuksen puutetta tarkastelemalla sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, 1) miten polyamorisiksi itsensä määrittelevät suomalaiset haastavat ja miten he ylläpitävät normatiivisia tapoja konstruoida ihmissuhteita sekä 2) millaisin diskursiivisin tavoin he rakentavat identiteettejään ja tekevät ajattelu- ja elämäntapojaan ymmärrettäviksi ja hyväksyttäviksi kulttuurisessa ympäristössä, jossa normina on monogamia. Tiedon tuottamisen lisäksi tutkielman keskeisenä tavoitteena on purkaa ja tarkastella kriittisesti romanttisseksuaalisiin suhteisiin liittyviä kulttuurisia ”itsestäänselvyyksiä”. Tutkimusaineisto on kerätty avoimista kysymyksistä koostuvalla verkkokyselyllä ja analysoitu kriittiselle diskursiiviselle psykologialle tyypillisiä analyysityökaluja (tulkintarepertuaarit, subjektipositiot ja ideologiset dilemmat) hyödyntäen. Kyselyyn vastanneet (n=38) haastoivat lukuisia mononormatiivisia puhetapoja liittyen rakkaus-, ystävyys-, seksi-, avio- ja perhesuhteisiin, viestintään ja tunteisiin sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Osallistujat luettelivat paljon stereotypioita ja ennakkoluuloja, joita näkevät polyamorisuuteen liitettävän, ja enemmistö kertoi salaavansa polyamorisuutensa joissain sosiaalisissa konteksteissa. Yleisimmin toisinnetut polyamorisuuden stigmatisoidut tulkintarepertuaarit olivat polyamorisuus seksikeskeisyytenä, polyamorisuus vastuuttomuutena sekä polyamorisuus kyvyttömyytenä ”laadukkaisiin” suhteisiin. Nämä kuitenkin lähes aina kumottiin, ja vastaajat konstruoivat omat käsityksensä polyamoriasta hyvin positiivisessa valossa. Polyamorisuutta merkityksellistettiin monin tavoin. Se kuvattiin 1) seksuaalisen suuntautumisen kaltaisena suhdeorientaationa, 2) strategisena identiteettinä, 3) ihmissuhdefilosofiana sekä 4) elämäntapana tai toimintana. Välillä se konstruoitiin sosiaalisena identiteettinä – positiivisena ominaisuutena, joka jaetaan muiden polyamoristen kanssa ja joka erottaa polyamoriset ihmiset muista. Vastakohtana tälle osallistujat toisinaan häivyttivät polyamorian ja monogamian välisiä ryhmärajoja ja positioivat itsensä ”aivan tavallisiksi”. Lisäksi moni otti eräänlaisen ”oman tiensä kulkijan” position kuvaten itsensä ainutlaatuisena yksilönä ja polyamorian jonain, mikä erottaa itseä muista – välillä myös muista polyamorisista. Monet osallistujien tuottamat puhetavat olivat keskenään ristiriitaisia tai vastakkaisia, samankin henkilön vastausten sisällä. Ensinnäkin, essentialistinen, polyamorisuuden kiinteänä orientaationa kuvaava puhetapa sai haastajakseen konstruktionistisen puhetavan, jossa polyamorisuus kuvattiin itse valittuna tai muodostettuna identiteettinä, filosofiana, elämäntapana tai viestinnällisenä työkaluna. Toiseksi, usein osallistujien puhe toisinsi normatiivisia tapoja konstruoida romanttisseksuaalisia suhteita, erityisesti painottamalla rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvien suhteiden ensisijaisuutta ja vähättelemällä seksin tai ”kevyiden” suhteiden merkitystä. Tällainen rakkausnormatiivinen diskurssi sai kuitenkin rinnalleen kriittisemmän puhetavan, jossa vedottiin ihmissuhdeanarkistiseen filosofiaan ja haastettiin voimakkaammin suhteiden luokittelua ja arvo-/valtahierarkioita. Kriittisimmissäkin vastauksissa rakkauden merkitys tosin useimmiten hyväksyttiin osaksi polyamorian määrittelyä: polyamoria näyttäytyi aineistossa ennen kaikkea rakkauden diskurssina. Viimeiseksi, vaikka osallistujat positioivat itsensä usein stigmatisoidun vähemmistön jäseneksi, nousi aineistosta samanaikaisesti kuva polyamoriasta eräänlaisena ”harvojen etuoikeutena”: osallistujat kertoivat useista suhteistaan ja ”rajattoman rakkauden”, onnellisuuden, varmuuden ja turvan kokemuksistaan sekä kuvailivat hyvin itsereflektiivisesti, kuinka polyamoria oli tarjonnut heille mahdollisuuden syventää itsetuntemustaan, tulla paremmiksi viestijöiksi ja kasvaa ihmisinä. Näiden positioiden synnyttämää ristiriitaa reflektoiden tutkielman lopussa tarkastellaan polyamoriaa intersektionaalisesta, risteävät identiteetit ja valtasuhteet huomioivasta näkökulmasta.

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millainen merkitys kristillisillä yhteisöillä on ollut yli 65-vuotiaille seksuaalivähemmistöihin kuuluville elämänkaaren aikana. Tutkimukseni aineisto on kerätty avoimilla narratiivisilla haastatteluilla, joissa osallistujat saivat kuvata omin sanoin suhdettaan kristillisiin yhteisöihin. Aineisto koostuu kahdeksan yli 65-vuotiaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön haastatteluista. Tutkimusote on kvalitatiivinen. Hyödynsin tutkielmassani narratiivista tutkimusstrategiaa, jossa haastateltavien tarinat ja heidän käyttämänsä kielelliset valinnat muodostavat keskeisen aineiston. Aineiston analyysissa ja tulosten esittämisessä hyödynsin Henri Goorenin teoriaa uskonnollisen kääntymisen polusta, jossa Gooren kuvaa erilaisia uskonnollisen aktiivisuuden vaiheita ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimustulosten valossa seksuaalivähemmistöihin kuuluvien yli 65-vuotiaiden suhde kristillisiin yhteisöihin näyttäytyy kaksijakoisesti. Kristillisten yhteisöjen rooli haastateltavien elämänkaaressa on ollut merkittävä. Tulokset esitän selviytymisen, irtautumisen ja paluun vaiheiden kautta. Selviytymisen vaihe kuvaa haastateltavien lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, jolloin yhteiskunnassa tietoa ja ymmärrystä seksuaalisuuden monimuotoisuudesta on ollut vähän. Tämä on pakottanut haastateltavat peittämään oman identiteettinsä tai erottamaan oman seksuaalisen ja uskonnollisen identiteettinsä toisistaan. Irtautumisen vaihe kuvaa aikaa, jolloin haastateltavat ovat ottaneet etäisyyttä omaan lapsuuden kristilliseen yhteisöönsä. Syyt irtautumiseen ovat liittyneet haastateltavien elämäntilanteen muuttumiseen, yhteisöjen arvoihin tai haastateltavien traumaattisiin kokemuksiin. Irtautumista tapahtui sekä osallisuuden että jäsenyyden tasoilla. Paluulla kuvaan vaihetta, jossa haastateltavat ovat löytäneet uudella tavalla paikkansa kristillisistä yhteisöistä. Haastateltavien elämäntarinat eivät olleet keskenään samanlaisia, eikä tutkimus ei anna yhtenäistä kuvaa kristillisten yhteisöjen merkityksestä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien yli 65-vuotiaiden elämänkaaressa, mutta tuo esiin tarinoita, jotka ovat vuosikymmenien ajan jääneet marginaaliin. Tuloksissa esitetään, että seksuaalivähemmistöön kuuluvien osallisuuden näkökulmasta merkityksellistä on ollut erityisesti kirkon työntekijöiden ja perheen jäsenten tuella. Tulosten valossa näyttää, että kirkossa on nykyään enemmän tilaa myös seksuaalivähemmistöihin kuuluville ikääntyneille.

Toista maailmansotaa on pidetty vedenjakajana naisten sotatoimiin osallistumisen näkökulmasta. Sen aikana sotilasaseman saaneiden naisten määrä alkoi kasvaa. Tästä huolimatta äitiys ja äidillisyys olivat vielä toisenkin maailmansodan aikana naisten yksityistä ja julkista työtä määrittäviä tekijöitä. Tämä näkyi myös Suomessa. Tässä tutkielmassani tarkastelen, minkälaisia äitiyteen liitettyjä käsityksiä talvi- ja jatkosodan aikaisista naistenlehdistä löytyy, ja miten nämä käsitykset suhtautuvat naisten emansipaatioon. Paikannan tutkimukseni feministisen historiantutkimuksen kentälle. Tarkastelen tutkimuskohdettani sukupuolihistorian valossa. Olen rajannut tutkimukseni koskemaan kahta sota-aikana julkaistua naistenlehteä, Kotiliettä ja Eevaa, joita tarkastelen kehys- ja sisällönanalyysin avulla. Luen tutkimusaineistoani feminististä lukutapaa käyttäen. Lähestyn äitiyttä sitä määrittävän hoitotyön kautta. En näe äitiyttä naisille tyypillisenä ominaisuutena, vaan toimintana, jota voivat harjoittaa myös muiden sukupuolten edustajat. Tällöin kuka vain voi tehdä äidillistä hoitotyötä joko lasta tai aikuista kohtaan. Vaikken lähesty äitiyttä sukupuolisidonnaisesta näkökulmasta, olen rajannut tutkimuksen koskemaan vain naisten äitiyttä. Olen löytänyt neljä tutkimusaineistostani esiin nousevaa naiseuden perustyyppiä. Olen nimennyt perustyypit Hyväksi äidiksi, Uhrautuvaksi äidiksi, Rintamalotaksi ja Miehen sijaiseksi. Lisäksi olen löytänyt kaksi tutkimusaineistostani esiin nousevaa äitiyden kehystä. Olen nimennyt kehykset Äitiys naisen unelmana ja Äitiys naisen velvollisuutena -kehyksiksi. Perustyypit ja kehykset vahvistavat näkemystä, jonka mukaan sota-ajan keskustelu naiseudesta oli pitkälti keskustelua äitiydestä. Samalla perustyypit ja kehykset osoittavat, ettei tämä keskustelu ollut eheää. Äitiyden yhteiskunnallisesti hyväksyttävä toteuttaminen vaati naisilta tasapainoilua eri suuntiin vetävien kulttuuristen odotusten välillä. Kun sota-aikaa tarkastellaan intersektionaalisesta, naisten väliset erot huomioivasta näkökulmasta, suomalaisnaisten emansipaatio näyttäytyy hyvin rajallisena. Vaikka naiset siirtyivätkin aiemmin miesten töinä pidettyihin työtehtäviin, oli työnteko edelleen pitkälti sukupuolittunutta. Se osittainen vapautuminen sukupuolisorrosta, jota naiset kuitenkin kokivat, koski lähinnä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvia valkoisia heteronaisia.

This thesis examines gendered vulnerability to natural disasters. Due to pre-existing gender inequalities in societies, vulnerability of women and other marginalized groups is heightened during and after disasters. The main purpose of this thesis is to find out what are the structural root causes of gendered vulnerability. Secondly, the purpose is to analyse how these root causes lead to gendered vulnerability before, during and after disasters. Gendered immobility has been identified as a relevant dimension of gendered vulnerability. Therefore, the purpose of this thesis is also to examine gendered immobility in the context of disasters. Thirdly, the aim is to discuss how humanitarian work can reduce disaster-related vulnerability. The topic is approached from the point of view of intersectional feminist geography and feminist political ecology. The data for this thesis consists of 19 research reports, with a focus on gendered vulnerability and the experiences of vulnerable people in Global South countries. Additionally, two humanitarian experts were interviewed from Finnish development and humanitarian organizations. The data was analysed by using qualitative content analysis. The analysis revealed three main root causes of vulnerability. These are: 1) gender roles 2) patriarchal cultural and religious practices and norms 3) limited access to resources. These root causes lead to lack of disaster preparedness, immobility during evacuation and rescue phase, vulnerability during response and recovery phases and lastly, to post-disaster immobility. Humanitarian work can improve the status of vulnerable groups during and after disasters. However, through disaster risk reduction, humanitarian work can also tackle the root causes of vulnerability. By integrating immobility in the context of environmental risks to the research of gendered vulnerability, the results highlight the importance of analysing immobility as a part of gendered vulnerability. In addition, the results point out that vulnerability should be approached as a structural issue, highlighting the need for intersectional feminist approach in vulnerability research and in humanitarian work.

Tutkin pro gradu -työssäni identiteetin rakentumista Suomi-lehden siirtolaiskirjoituksissa. Suomi-lehti perustettiin Australiassa 1920-luvulla suomalaissiirtolaisten yhdyssiteeksi, ja sen sivuilla on säilynyt merkittävä osa australiansuomalaisten historiaa. Toisen maailmansodan jälkeen jopa 15 000 suomalaista emigroitui Australiaan, kunnes muutokset Australian siirtolaisuuspolitiikassa johtivat muuttoliikkeen tyrehtymiseen 1970-luvun alussa. Tutkimukseni ajoittuu vuosille 1968-73, jolloin Suomen Australian-siirtolaisuudessa koettiin viimeinen huippukausi ja Australian suomalaisvähemmistö kasvoi suurimmilleen koskaan. Runsaan paluumuuton jälkeenkin noin 10 000 suomalaista jäi rakentamaan uutta elämää eteläiselle mantereelle. Tutkimukseni perustuu siirtolaiskirjoitusten tulkinnalliseen analyysiin, jossa tarkastelen australiansuomalaisia ja identiteetin kysymyksiä etnisyyden, intersektionaalisuuden ja ylirajaisuuden näkökulmista, ja konstruktionistisen historiantutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen metodeihin nojaten. Teoreettisen viitekehyksen työlleni muodostaa kielellisen käänteen jälkeinen subjektiviteetin teoretisointi, jossa yksilön ja identiteetin nähdään rakentuvan historiallisessa ajallisessa ja paikallisessa kontekstissaan, vuorovaikutussuhteessa kulttuuriin ja toisiin, kielellisissä ja diskursiivisissa merkityksenannoissa ja tiedostamattomissa prosesseissa. Länsimaisen humanismin mieskeskeistä tutkimusperinnettä ja monoliittista ja essentialistista kulttuurimallia purkava tutkimukseni paikantuu myös feministisen tutkimuksen poliittiselle kentälle. Esitän, että siirtolaisuus merkitsi australiansuomalaisille eräänlaista suomalaisen identiteetin kriisiytymisen tilaa, jossa kysymys etnisyydestä avautui uudelleenneuvottelun ja toisaalta myös puolustamisen kohteeksi. Australiansuomalaiset tulivat tietoiseksi suomalaisuudestaan juuri vieraiden kulttuuristen merkitysjärjestelmien vaikutuksille altistuessaan. Etnisyys käsitteellistyy kuvitteelliseen yhteisöön nojautuvana kollektiivisena identiteettinä ja siirtolaisuus puolestaan diasporisena tilana, joka luo kaipuuta takaisin tuohon kuvitteelliseen alkuperään. Suomalaisuuden vaaliminen ei merkityksellisty niinkään siirtolaisten sielusta luonnollisesti kumpuavan olemuksen säilömisenä vieraissa oloissa, vaan sen sijaan juuri tuon vierauden synnyttämänä tarpeena rakentaa uudelleen siirtolaisuuden paikaltaansiirtävissä prosesseissa menetetty kuuluvuuden ja merkityksen tuntu. Väitän, että australiansuomalaista vähemmistöä on mahdotonta tarkastella vain yhden homogeenisen etnisen näkökulman varassa, sillä etnisyyden käsite häivyttää näkyvistä vähemmistöön sisältyviä eroja ja moninaisuutta. Intersektionaalisesta näkökulmasta australiansuomalaisen vähemmistön sisällä hahmottuukin useita eroja luovia jakolinjoja, joissa kosketuspinnat siirtolaisuuden kokemiseen olivat hyvin erilaisia. Siirtolaisena eletty aika, sukupuoli, työ, luokka, ikä, sukupolvi ja sopeutumisen aste tai syrjäytyneisyyden eri muodot rakensivat hyvin erilaisia kokemuksia siirtolaisuudesta, ja nämä yhteiskunnalliset asemoinnit ja identiteettipositiot yhdistyivät kussakin siirtolaisessa eri tavoin. Kyseenalaistan näkemyksen kulttuureista muuttumattomina, puhtaina, erillisinä ja toisistaan riippumattomina entiteetteinä ja esitän sen sijaan australiansuomalaisten rakentaneen identiteettiään eräänlaisessa ylirajaisessa kolmannessa tilassa, kahden kielen, kulttuurin ja kodin symbolisessa rajamaastossa, jossa ihmiset, identiteetit ja kulttuuriset vaikutteet olivat jatkuvissa hybridisoitumisen prosesseissa. Työn keskeinen argumentti on, että siirtolaisuus on nähtävä kokonaisvaltaisena elämänmuutoksena, niin materiaalisena kuin eksistentiaalisena siirtymisen tilana ja jopa elämänmittaisena prosessina, johon jatkuvat neuvottelut identiteetistä, omasta paikasta, merkityksistä ja kuulumisesta olennaisesti sisältyvät.

Joulukuussa 2019 Suomessa oli paljon julkista keskustelua al-Holin pakolaisleiristä. Pakolaisleirillä oli yhteensä 44 Suomen kansalaista, joista 11 oli naisia ja lapsia puolestaan 33. Suomen hallituksen päätös leirin jäsenten kotiuttamisen suhteen herätti paljon keskustelua ja etenkin leirin naisten mahdolliset kytkökset terroritoimintaan puhuttivat suomalaisessa mediassa. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella, kuinka toiseutta rakennettiin al-Holin keskustelussa ja miten erottelua ”meidän” ja ”teidän” välillä luotiin. Toiseutta on tutkittu ennenkin pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvissä konteksteissa, mutta al-Holin tapauksessa leirin jäsenten suomalaisuus tekee tästä tilanteesta aiempia tutkimuksia moniulotteisemman. Aineistona tässä tutkielmassa käytettiin Helsingin Sanomien 16.12.2019 julkaistun uutisen keskusteluketjua, jossa oli 210 kommenttia tutkielman tekohetkellä. Kyseinen aineisto valittiin, koska Helsingin Sanomat tavoittaa merkittävyytensä vuoksi suuren yleisön Suomessa. Uutisessa käsiteltiin Suomen valtioneuvoston linjauksia leirin jäsenten kotiuttamisen suhteen ja kommenttiketjussa syntyi keskustelua hallituksen päätöksestä sekä leirin naisista ja lapsista. Aineiston teoreettis-metodologinen lähestymistapa nojaa sosiaalisen konstruktionismin perusperiaatteisiin. Keskusteluketjun analysointiin käytettiin kriittistä diskursiivista psykologiaa yhdistettynä retoriseen psykologiaan. Yhdistelmän kautta tarkasteltiin leirin jäsenten toiseutamista diskursiivisesti, sekä millaisia retorisia keinoja toiseuden rakentamiseen käytettiin. Tutkielmassa käytettiin myös intersektionaalista lähestymistapaa teoreettisena lähestymistapana toiseuden tarkasteluun. Intersektionaalinen lähestymistapa tarkastelee yksilöiden risteäviä identiteettejä. Analyysista muodostui kuusi subjektipositiota. Ensimmäisessä subjektipositiossa korostui leirin naisten risteävät identiteetit. Käsitteitä ”Isis-nainen” ja ”Isis-äiti” käytettiin tämän subjektiposition kommenteissa. Kahden toisistaan poikkeavan kategorian kautta leirin rakennettiin naisia outoina, poikkeavina ja tuomittavina ”toisina”. Toiseus rakentui kategorioiden avulla rakennetun intersektion avulla. Toisessa subjektipositiossa rakennettiin kuvaa leirin naisista vaarallisina terroristeina, jotka ovat hylänneet kotimaansa. Kolmannessa subjektipositiossa suomalaisuuden rajoja pohdittiin. Leirin jäseniä toiseutettiin riittämättömän suomalaisuuden vuoksi. Neljännessä subjektipositiossa puolestaan leirin jäseniä rakennettiin yhteiskunnallisena taakkana, joiden kotiuttaminen tuo Suomelle erilaisia kustannuksia. Viides subjektipositio koski poliitikkoja, jotka asetettiin ”toisen” asemaan, koska heidän nähtiin toimineen Suomen kansan edun vastaisesti ideologisten syiden vuoksi. Kuudennessä subjektipositiossa puolestaan linja oli päinvastainen aiempaan verrattuna ja leirin jäseniä rakennettiin osaksi sisäryhmää. Kokonaisuutena kommentointi kohdistui pääasiassa leirin naisiin. Naisten suomalaisuutta ei tuotu esille merkittävästi, vaan kannanotot kohdistuivat terrorismin, naiseuden ja äitiyden identiteetteihin. Naiset asemoitiin osaksi ulkoryhmää tai ”toiseksi” heidän suomalaisuudestaan huolimatta.Tutkimus viittasi kansalaisuuden käsitteen sekä sisä- ja ulkoryhmän dynamiikan olevan moniulotteinen ilmiö.

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan korkeasti koulutettujen maahan muuttaneiden naisten työnhakuprosessiin liittyviä odotuksia, kokemuksia ja tunteita. Tavoitteena on nostaa esiin työnhakuvaiheessa kohdattuja haasteita ja onnistumisia sekä tuottaa tietoa siitä, miten naisten työelämäintegraatiota voisi sujuvoittaa. Odotukset, kokemukset ja tunteet on uusi näkökulma aiheeseen. Tutkimuksen aihe on erittäin ajankohtainen juuri nyt, koska suomalainen työelämä on nopeatempoisessa murroksessa. Suurin osa naisista muuttaa maahan parisuhteen tai perheen vuoksi, jolloin koulutus- tai työpaikkaa ei ole maassa valmiina. Muuttosyyn, – ajankohdan, lähtömaan ja koulutuksen lisäksi työllistymiseen vaikuttavat myös muut tekijät, kuten ikä ja sukupuoli. Tutkimus sijoittuu sukupuolentutkimuksen kentälle ja siinä yhdistyy eri tutkimusalojen teoriat maahanmuuttotutkimuksesta työelämäntutkimukseen. Sukupuoleen ja maahanmuuttoon liittyvien käsitteiden ohella keskeisiä käsitteitä ovat uraan liittyvät käsitteet. Maahan muuttaneet kohtaavat Suomessa syntyneitä useammin syrjintää työnhakuvaiheesta lähtien, naiset t yleisemmin juuri rekrytointivaiheessa. Työn aineisto koostuu 12 nuoruus- tai aikuisiällä Suomeen muuttaneen naisen haastattelusta. Taustaksi on haastateltu neljää asiantuntijaa, jotka työskentelevät kohderyhmän työelämään ohjauksen parissa. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa on käytetty tiedonkeruumenetelmänä teemahaastattelua ja aineiston analyysimenetelmämä sisällönanalyysiä. Aineiston haastateltavien kokemusten analyysissa intersektionaalinen näkökulma on keskeinen. Tutkimuskysymykset keskittyvät haastateltavien odotusten ja kokemusten lisäksi sukupuolen, henkilökohtaisten vahvuuksien, motivaation ja ulkopuolelta saadun tuen merkitykseen työnhakuprosessissa. Lopuksi tarkastellaan työnhakuun liittyvien haasteiden vaikutusta tutkittavien urapolkuihin. Työnhaku on prosessi, joka vaatii runsaasti itsesäätelyä. Työnhakuprosessiin liittyvässä analyysissä käytetään tukena Carver ym. (2006) stressitekijöihin reagoimisen teoriaa sekä Banduran minäpystyvyysteoriaa (1977, 1982, 1994). Minäpystyvyysteorian lähtökohtana on ajatus yksilöstä aktiivisena toimijana. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että aineiston haastateltavilla oli työnhakuvaiheen alussa runsaasti inhimillistä pääomaa, hyvät työnhakuvalmiudet, korkea motivaatio sekä vahvoja minäpystyvyyden kokemuksia. Toiminnassa korostui pyrkimys aktiiviseen elämänhallintaan, joka näkyi esimerkiksi suunnitelmallisuutena sekä tuen etsimisenä välineellisiin ja tunteellisiin asioihin. Haastateltavien kokema odotusten ja kokemusten välille syntynyt ristiriita johtui useista tekijöistä, esimerkiksi odotuksesta englanninkielisiä työmarkkinoita tai osaamisen, koulutuksen ja työkokemuksen hyödyntämisen mahdollisuuksia kohtaan. Työnantajien asettamat korkeat suomen kielen taidon vaatimukset sekä rekrytointivaiheessa kohdattu syrjintä ja rasismi aiheuttivat raskasta tunnekuormaa. Tutkimuksesta käy ilmi, että pitkittyneellä työnhakuprosessilla ja siihen liittyvällä syrjinnällä oli vaikutusta työnhakijoiden eri elämänalueille ja tämän myötä työpaikan löytymiseen. Nämä kokemukset myös murensivat ainakin väliaikaisesti haastateltavien minäpystyvyyden kokemusta. Tästä syystä on tärkeää ymmärtää, mistä tekijöistä maahan muuttaneiden naisten työnhakuun ja uraan liittyvä minäpystyvyyden kokemus muodostuu, miten sen aste vaikuttaa työnhakuprosessissa onnistumiseen ja miten sitä voi tarvittaessa ylläpitää ja vahvistaa. Johtopäätöksenä todetaan, että aineiston haastateltavien toimijuuden mahdollisuuksiin vaikuttivat yhtäaikaisesti useat eriarvoisuutta tuottavat tekijät, esimerkiksi palveluohjauksessa kohdattu eriarvoinen kohtelu sekä rekrytointivaiheessa kohdattu syrjintä. Tutkimuksen lopussa esitetään kehittämisehdotuksia, joiden myötä maahan muuttaneiden naisten työelämäintegraatioita voi sujuvoittaa. Ehdotukset liittyvät palveluohjauksen kohdentamiseen ja yhdenvertaisuuteen sekä julkisen ja kolmannen sektorin hyvät käytännöt yhdistävän toiminnan kehittämiseen ja koordinointiin. Kolmannella sektorilla on Suomessa tärkeä rooli maahan muuttaneille naisille suunnattujen työllistämispalvelujen toteuttajana. Työnhakuprosessissa menestymisen kannalta on keskeistä tarjota tukea työnhakijoiden motivaation ja verkostojen vahvistamiseen. Huomiota tulisi kiinnittää myös tukityöllistämisen jaksojen tehokkaampaan hyödyntämiseen sekä vaikuttavuuden seurantaan. Keskeisessä roolissa suomalaisen työelämän kehittämisessä yhdenvertaisemmaksi on naisten urasuunnittelun tukeminen, mentorointikäytäntöjen hyödyntäminen sekä perheen ja työn yhteensovittamista tukevien rakenteiden vahvistaminen