Browsing by Subject "intertekstuaalisuus"

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan ilmastoaktivisti Greta Thunbergiin liittyvää keskustelua sosiaalisen median mikroblogipalvelu Twitterissä. Aineisto on kerätty Twitteristä lokakuun 2019 alussa. Aineiston haussa kriteereinä on ollut suomen kieli ja aihetunniste #gretathunberg. Lisäksi aikarajauksena on ollut 1.8.2019–1.10.2019, eli ainoastaan tällä aikavälillä julkaistut suomenkieliset tviitit ovat päätyneet tarkasteluun. Näillä rajausehdoilla aineisto koostuu 132 tviitistä. Tarkastelun kohteena on erityisesti se, miten Thunbergista ja keskustelun muista osapuolista puhutaan, miten heitä luonnehditaan ja se, mitkä tekijät nousevat nimityksissä keskeisiksi. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten näillä nimityksillä rakennetaan ryhmiä, ja millä muilla keinoilla ryhmittymät rakentuvat. Myös se, millaisissa toiminnoissa Thunberg ja keskustelun muut osapuolet esitetään, on tutkimuskohteena. Tutkielman teoreettiset lähtökohdat ovat diskurssintutkimuksessa ja kognitiivisessa lingvistiikassa. Erityisesti tutkimuksessa hyödynnetään J.R. Martinin & P.R.R. Whiten (2005) suhtautumisen teoriaa, Pekka Pällin (2003) teoriaa sisä- ja ulkoryhmistä sekä Toini Rahtun (2006) ironian teoriaa. Myös Liisa Tainion (2001) näkemys sukupuolesta kulttuurisena kategoriana kielenkäytössä on olennainen tutkimukselle. Keskeisiä käsitteitä tutkimukselle ovat asennoituminen, konteksti, kategorisaatio, näkökulma, sisä- ja ulkoryhmä ja taustakehys. Tutkimus osoittaa, että tviiteissä rakennetaan sisä- ja ulkoryhmiä erilaisten kielellisten keinojen, kuten affektiivisten sanojen, monipuolisten ja vahvojenkin luonnehdintojen ja toiminnan arvottamisen kautta. Ryhmittymiin liitetään erilaisia ominaisuuksia, joiden avulla omaa sisäryhmää ja erilaisia ulkoryhmiä rakennetaan. Keskustelun osapuolia arvotetaan ja kuvataan erityisesti iän ja sukupuolen luonnehdintojen kautta. Nämä luonnehdinnat saavat monesti myös vahvistavia tai pehmentäviä edussanoja. Thunbergin saamat luonnehdinnat ja häneen kohdistuva arvottaminen liittyvät iän ja sukupuolen lisäksi monesti myös muihin tekijöihin, kuten hänen puhetyyliinsä. Suhtautumista keskustelun muihin osapuoliin kuvataan myös esimerkiksi toiminnan arvottamisen kuvauksen kautta. Tutkimuksen myötä ei voida tehdä laajempia yleistyksiä Twitter-diskurssista. Voidaan kuitenkin huomata, että aineistoesimerkeissä ryhmiä luodaan välillä myös epätavanomaisin keinoin: esimerkiksi ikänsä ja sukupuolensa puolesta oletettuun ulkoryhmään kuuluvat henkilöt kannustavatkin Thunbergia. Tviiteissä esiintyy osin myös epätavanomaisia vastakohtapareja, joiden avulla tviittaajat luovat vastakkainasettelua. Tietyt nimitykset saavat myös ympärilleen uusia taustakehyksiä. Näistä merkittävimmät ovat setä ja erityisesti setämies. Molempien nimitysten taustakehykset laajenevat tviiteissä merkittävästi, ja molemmat saavat suurimmaksi osaksi negatiivisia konnotaatioita osakseen.

Tutkimus tarkastelee Tommi Liimatan Hautajaiskengät-romaanin (2021) intertekstuaalisuutta. Tutkimuksen pääasiallisena metodina on subtekstianalyysi, jonka avulla tutkimuksessa osoitetaan intertekstuaalisten kytkentöjen ulottuvan viitauksia syvemmälle. Tutkimus osoittaa, että Hautajaiskengät-romaani sisältää runsaasti intertekstuaalisia kytkentöjä, jotka tuovat uusia näkökulmia romaanin tulkintaan, kuten esimerkiksi kehyskertomukseksi muodostuvan suomalaisen elinkeinorakenteen muutoksen. Romaani pohdiskelee tapaa, jolla puhumme vainajistamme sekä elämäntarinamme kirkolliseen retoriikkaan verhoamisen tarpeellisuutta. Tutkimus osoittaa näiden teemojen korostuvan entisestään subtekstien myötä. Analyysin kohteiksi on valittu kolme keskeisiksi katsottua tekstiä, joita tutkimuksessa kutsutaan subteksteiksi. Subtekstit ovat Kari Aronpuron romaani Aperitiff – avoin kaupunki (1965), Sirkka Turkan runo ”Jään alla savinen ranta” (1978), sekä katkelma ministeri Ahti Karjalaisen vävyn puheesta, jonka tämä lausui appensa hautajaisissa vuonna 1990. Subtekstien keskeisyyteen ovat vaikuttaneet niiden selkeä jäljitettävyys sekä romaanissa esiintyvä toisteisuus. Analyysi osoittaa romaanin kasvavan kokoaan suuremmaksi ja käsittelevän runsaasti erilaisia teemoja, jotka tulevat subtekstianalyysin myötä esiin. Romaani käsittelee ihmisen jäljen jättämisen tematiikkaa, sovitusta sekä juurettomuutta. Tutkimus osoittaa Hautajaiskengät-romaanin kehyksen rakentuvan suomalaisen elinkeinorakenteen muutoksesta ja siitä, miltä tämä muutos on eri sukupolvea edustavien silmissä näyttänyt. Romaani myös linkittyy kotimaisen kirjallisuuden historiaan sekä subtekstien että primääritekstissä esiintyvien, konventionaalisten henkilöhahmojen sekä teemojen myötä.

Tarkastelen tutkielmassani Tuukka Pietarisen runokokoelman Yksin ja toisin (2018) suhdetta dualismeihin ja dualistiseen ajatteluun. Tutkin kokoelman runojen tapaa käsitellä todellisuutta paradoksin ja järjen logiikan purkamisen kautta ja selvitän, millaisia intertekstuaalisia ja filosofisia vaikutteita teoksen taustalla voidaan havaita. Tärkein tutkimani intertekstuaalinen suhde on Mirkka Rekolan runouteen ja aforistiikkaan. Rekolan laaja tuotanto ja siitä tehty tutkimus ovat tarjonneet tulkinnallisia lähtökohtia, joihin peilata Pietarisen runoja. Pietarisen runot ammentavat Rekolan perinteestä ainakin aforistiikan ja poetiikan yhdistämisen sekä dualismeja purkavan tematiikan saralla. Yksin ja toisin kyseenalaistaa dualistisen ajattelun monella tavalla. Runot kurottavat dualismeihin pohjaavan kielenkäytön taakse paradoksien, nonsensisten piirteiden ja intertekstuaalisten viittausten avulla. Analysoin työni aluksi kokoelmasta löytyviä erilaisia näennäisiä vastinpareja, ja tarkastelen näiden välisiä suhteita ja yhteensulautumisia myöhemmissä analyysiluvuissa. Paradokseja ja paradoksaalisuutta käsittelevässä luvussa keskityn erityisesti poissa- ja läsnäolon sekä syntymän ja kuoleman välisten suhteiden paradoksaalisuuteen. Intertekstuaalisuutta ja teoksen tematiikkaa käsittelevässä luvussa tarkastelen muun muassa tyhjyyden, rakentamisen ja purkamisen sekä yhteensulautumisen tematiikkoja osana dualismeja kyseenalaistavaa ja purkavaa ilmaisua. Pietarisen kokoelman runoille on tyypillistä poimia aineksia tutuista kirjoittamisen tavoista, teoksista ja ajatuksista yhdistellen niitä yllätyksellisillä ja paikoin absurdeillakin tavoilla. Tutkielmani kannalta on kiinnostavaa, miten kokoelma rakentaa omaa sisäistä filosofiaansa. Runot muun muassa luovat paradoksaalisia asetelmia olematta yksiselitteisiä paradokseja ja viittaavat eri filosofisiin traditioihin sitoutumatta mihinkään tiettyyn filosofiaan.

Tutkielmassani tarkastelen Herman Melvillen Moby-Dickin paratekstuaalisia elementtejä. Nojaan Gérard Genetten teoriaan ja esimerkkeihin sekä niistä esitettyyn kritiikkiin. Moby-Dickin paratekstejä ovat teoksen ja lukujen nimet, alaviitteet, alun ”Etymology” ja ”Extracts” sekä lopun ”Epilogue”. Osoitan, kuinka nämä teoselementit rikastavat teoksen tulkintaa ja kannattelevat sen teemoja. Moby-Dickin paratekstit osoittavat, että Ishmael on paitsi teoksen kertoja, myös tekstin editoija. Hän on tietoinen diskursseista, joihin tekstinsä liittää. Päähuomion tutkielmassani saavat luvunnimet. Osoitan kuinka yhdysvaltalaisen transsendentalistisen liikkeen käyttämä catalogue rhetoric -keino ilmenee Moby-Dickin luvunnimissä. Nominaalistista luvunnimistä syntyy luettelo, jonka yhteydet merenkäyntiin ovat nimellisiä. Lisäksi jaottelen luvunnimet kahteen luokkaan: ensimmäiseen kuuluvat ennakoivat luvun sisältöä, toiseen kuuluvat estävät etukäteistulkinnan. Nostan muutaman luvunnimen tarkempaan käsittelyyn osoittaakseni niiden intra- ja intertekstuaaliset yhteydet. Lisäksi kyseenalaistan teoksen nimen mielekkyyden, sillä en katso sen liittyvän teoksen teemoihin vaan johtavan lukijaa harhaan. ”Etymology” ja ”Extracts” ovat tiiviimmässä yhteydessä teoksen leipätekstiin sekä Ishmaelin kerrontaan kuin on haluttu tunnustaa. Teoksen alaviitteet eivät palvele viitteiden yleisiä funktioita, sillä ne poikkeavat tieteellisestä diskurssista. Teoksen epilogia käsittelen lyhyesti. Mielestäni se on monitulkintainen: se ei vastaa tarinan herättämiin kysymyksiin vaan pikemminkin luo niitä. Genetten mukaan paratekstuaalisuus on yksi transtekstuaalisuuden alalaji. Muita lajeja ovat intertekstuaalisuus, metatekstuaalisuus, intratekstuaalisuus ja hypertekstuaalisuus. Tutkielmani pääväittämä on, että Moby-Dickin paratekstit lisäävät teoksen intra- sekä intertekstuaalisuutta ja tuovat siten uusia nyansseja tulkintaan. Loppupäätelmäni on, että Ishmael käyttää intra- ja intertekstuaalisuutta ironisoidakseen teoksen genreä, muita henkilöhahmoja, itseään ja aihettaan. Paratekstit tukevat tätä tavoitetta.

Tutkielmassani tarkastelen psalmin 91 tulkintaa ja käyttöä Qumranissa ja Uudessa testamentissa. Psalmin jae jakeelta etenevä analyysi toimii pohjana sen erilaisten tulkintojen ymmärtämiselle myöhemmin niin Qumranissa kuin Uudessa testamentissakin. Vastaan tutkielmassani kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) Miten psalmin 91 eri versiot (MT, LXX ja 11Q11 psalmi 91) eroavat toisistaan? 2) Miten psalmia 91 on tulkittu ja käytetty Qumranin käsikirjoituksissa? Mihin tarkoitukseen sitä on sovellettu näissä käsikirjoituksissa, miten se on sijoitettu uuteen tekstiin? 3) Miten psalmia 91 on lainattu UT:ssa ja onko siihen viitattu epäsuorasti? Mikä lainauksen tai epäsuoran viittauksen tehtävä on ollut? Tarkastelen tutkielmassani psalmia 91 osana Qumranin käsikirjoituksia 4Q84 ja 11Q11. Lisäksi tarkastelen Uuden testamentin lainauksia ja mahdollisia epäsuoria viittauksia psalmiin 91. Psalmia 91 on lainattu kohdissa Matt. 4:1–11 // Luuk. 4:1–13 ja siihen on mahdollisesti viitattu kohdissa Matt. 23:37–39 // Luuk. 13:34–35, Matt. 26:53–54 ja Luuk. 10:17–20. Käytän seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Göttingen (Septuaginta), Biblia Hebraica Stuttgartensia ja Discoveries in the Judaean Desert -sarjan rekonstruktiot Qumranin käsikirjoituksista 4Q84 ja 11Q11. Sovellan tutkielmassani intertekstuaalista metodia. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän johonkin aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi sekä suorat lainaukset että muun kirjallisen riippuvuuden. Kirjallinen riippuvuus on todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy yhtäläisiä sanoja tai teemoja tai lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa kontekstissa. Tutkielmani kannalta on välttämätöntä käyttää myös tekstikriittistä lähestymistapaa. Päädyn tutkielmassani siihen, että huolimatta MT:n, LXX:n ja 11Q11 psalmin tekstien välisistä eroista ne välittävät kaikki kuvaa Jumalasta Häneen turvaavan suojelijana elämän vaaroissa. Psalmi 91 sopii sisältönsä puolesta hyvin apotropaiseen käyttöön, minkä vuoksi tällainen käyttökonteksti on todennäköisesti korostunut myöhemmässä traditiossa. Psalmitekstit MT, LXX ja 11Q11 psalmi eivät sisällä sellaisia muutoksia, jotka tekisivät niistä toisiaan paremmin sopivia apotropaiseen kontekstiin. Olen tutkimuksessani tarkastellut psalmin 91 versioiden (MT, LXX, 11Q11 psalmi) yhtäläisyyksiä ja eroja sekä valottanut niiden pohjalta psalmin 91 käyttöä Qumranissa ja UT:ssa. Sekä Qumranissa että UT:ssa psalmin 91 käyttö on painottunut erityisesti psalmin apotropaiseen tulkintaan, jonka pohjalta olen tuonut esiin uudenlaisia näkökulmia evankeliumien tekstien tulkintaan.

Pro gradu -tutkielmassa ”Puhe, kirjoitus, hiljaisuus – J.M. Coetzeen Foen transtekstuaalista tarkastelua” tutkitaan niitä tapoja, joilla Foe, tietoisesti tekstienvälisyytensä julkistava ja muiden tekstien päälle rakentuva teos on yhteydessä muihin teksteihin, ja miten se näiden yhteyksien kautta puhuu puheesta, kirjoituksesta ja hiljaisuudesta. Tutkielman teoreettinen tausta on intertekstuaalisuudessa ja Gérard Genetten transtekstuaalisuuden teoriassa. Tutkimuksessa arvioidaan myös sitä, miten eri transtekstuaalisuuden kategoriat teoksen tulkintaan vaikuttavat ja kuinka oleellisia ne teoksen tulkinnan kannalta ovat. Genette tarkoittaa transtekstuaalisuudella yleistä tekstien välisten viittausten ja suhteiden kenttää, jonka hän jakaa viiteen eri viittaamistapaan. Hypertekstuaalisuuden kautta Defoen Robinson Crusoe asettuu Foen tulkinnan kannalta keskeiseksi hypotekstiksi. Coetzee käyttää erilaisia transformaatioiden keinoja kuten transfokalisaatiota ja transvaluaatiota asettaakseen hypotekstin ja sen taustalla olevan kolonialistisen aatemaailman kriittiseen valoon. Taiteen ja ylipäätään ei-sanallisen diskurssin kautta esitetään mahdollisuus Fridayn puheeseen. Intertekstuaalisten viitteiden kautta huomio kiinnittyy siihen, että Foe on yhdistelmä Defoen henkilöhistoriaa ja hänen teoksiaan: Robinson Crusoen lisäksi keskeisiä ovat Moll Flanders ja Roxana. Lisäksi viitteitä on mm. Tournierin Perjantaihin, Shakespearen The Tempestiin sekä Virginia Woolfiin. Foen intertekstuaalisuus nostaa esiin viittausten kohteet ja korostaa Foen kiinnittymistä länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Paratekstuaalisen analyysin kautta korostuu kirjan rakenne tietoisesti tehtynä konstruktiona. Tärkein tulkintaan liittyvä periteksti on kirjan nimi, jonka kautta aukeaa monikerroksisia ajatuksia vihollisuudesta, jossa on kyse myös kirjailijan ja hänen luomiensa romaanihenkilöiden välisestä sekä kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta. Kirjan nimi Foe viittaa myös historialliseen kirjailijaan nimeltä Daniel (De)Foe ja hänen kauttaan länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Kirjan lukujen minimalistinen numeroiminen kiinnittää huomiota lukujen selvästi keskenään erilaisin kerrontarakenteisiin, jotka heijastelevat yhtäältä kirjallisuuden kehityksen eri vaiheita, toisaalta romaanin kertojan yritystä löytää oma ääni. Lisäksi muuttuva kerronta korostaa koko teoksen rakentumista sanoista ja edelleen sanojen luoman maailman keinotekoisuutta. Metatekstit avaavat kirjaan erilaisia tulkintoja, mutta toisaalta myös rajaavat ja ohjaavat tulkintaa tiettyyn suuntaan; Foen kohdalla erityisen vahvasti vaikuttavat feministinen ja postkolonialistinen tulkintatraditio. Arkkitekstuaalisuuden kautta Foe on yhteydessä muihin saman lajityypin teoksiin; tässä tutkimuksessa arkkityypiksi on käsitetty robinsonadi, jonka kautta kriittiseen tarkasteluun tulee sen taustalla vaikuttava rasistinen ja kolonialistinen robinson-myytti ja sen kiinteä yhteys länsimaiseen kulttuuriin. Transtekstuaalisen rakenteensa ja Fridayn hiljaisuuden kautta Foe kiinnittää huomiota kieleen ja kerronnan rakenteisiin, purkaa myytin sanoiksi ja keskeyttää myytin uusintamisen. Tutkimuksessa käy ilmi, että transtekstuaalisuuden kategoriat eivät ole ehdottomia ja tarkkarajaisia, vaan ennemminkin vyöhykkeitä tai funktioita, joista osa määrittyy tekstistä, osa lukijasta käsin. Transtekstuaalisen tulkinnan avulla Foen tekstienvälisyyden laaja kirjo tulee näkyviin. Se tukee romaanin keskeistä ajatusta siitä, että kaikki kirjoitus on lainaamista, kaikki tarinat ovat osia jostain toisesta ja että teos ja tulkinta syntyvät monimutkaisessa tekstienvälisessä prosessissa. Transtekstuaalisen rakenteensa kautta Foe kyseenalaistaa kerronnan ja kirjallisuuden mahdollisuuden tavoittaa totuutta, mutta kyseenalaistaa myös fiktion ulkopuolisen totuuden käsitteen. Vaikka lopullista totuutta ei ole, tunnistamalla omat kielen, kerronnan, puheen, merkityksenannon, sosiaalisen ja poliittisen todellisuuden asettamat rajoitukset siitä on mahdollista nähdä väläyksiä.

Tässä pro gradu -työssä tarkastellaan saksalaisen heavy metal -yhtye Rammsteinin kappaleiden sanoituksista löytyviä intertekstuaalisia viittauksia sekä muiden kirjailijoiden teksteihin, että yhtyeen omiinsa teksteihin, näiden viittausten lähteitä, intertekstuaalisten viittausten kehittymistä yhtyeen uran varrella sekä niiden funktioita ja merkityksiä yhtyeen teoksissa. Tutkielman ensimmäisessä osassa esitellään aihe, toisessa taas Rammsteinin historia ja sen kappaleissaan yleiseti käsittelemät teemat. Kolmanneessa osassa määritellään tutkimuskirjallisuuden avulla intertekstuaalisuuden käsite Pfisterin ja Ulrich Broichin intertekstuaalisuusteorian mukaisesti sekä se, kuinka intertekstuaaliset viittaukset voivat esiintyä teksteissä. Intertekstuaalisuudella tarkoitetaan tässä sitä, kuinka kaikki tekstit perustuvat aikaisempiin teksteihin tavalla tai toisella ja saattavat muuttaa, integroida tai kommentoida niitä. Siinä missä laajemmat intertekstuaalisuusteoriat esittävät intertekstuaalisuuden abstraktina, kaikkien tekstien universaalina ominaisuutena, Pfisterin ja Broichin suppea intertekstuaalisuusteoria keskittyy käytännön teksteistä löytyviin konkreettisiin viittauksiin muihin teoksiin ja tarjoaa välineitä niiden analysoimiseen käytännössä. Neljännessä osassa esitellään analyysin kohteena oleva korpus ja Pfisterin ja Broichin intertekstuaalisuusteorian perusteella kehitetty analyysimetodi ja tutkitaan kappaleista löytyviä intertekstuaalisia viittauksia. Työn aineistona toimivat Rammsteinin saksankieliset sanoitukset, joista on valittu 17. Analyyseissä etsitään ensin intertekstuaaliset viittaukset ja se, mihin teksteihin niissä viitataan, minkä jälkeen niitä verrataan alkuperäisiin teksteihin. Lopuksi pohdiskellaan, mikä intertekstuaalisten viittausten funktio sanoituksessa on. Viidennessä osassa kootaan analyysin tulokset ja pohditaan niiden merkityksiä. Analyysin perusteella Rammsteinin sanoituksissa esiintyy viittauksia raamatusta ja kristillisestä liturgiasta aina satuihin ja saksalaisen kirjallisuuden klassikoihin ja nettikirjoituksista yhtyeen omiin sanoituksiin. Tekstit, joihin sanoituksissa viitataan on integroitu Rammsteinin teksteihin monenlaisilla tavoilla tekstuaalisella ja rakenteellisella tasolla. Viittauksilla on monenlaisia funktioita: Usein ne tarjoavat viittauksen kohteena oleville teksteille vaihtoehtoisia merkityksiä ja tulkintoja, toisinaan ne kommentoivat niitä suoraan, ja toisinaan ne kommentoivat Rammsteinin asemaa saksalaisena kulttuurientiteettinä ja yhtyeen musiikkia saksalaisina kulttuurituotteina. Koska yhtye on kansainvälisesti merkittävimpiä saksalaisen kielialueen kulttuuria ja kieltä levittäviä tahoja, mm. opetus- ja kulttuurityössä on tärkeää tiedostaa, millaisia tekstejä Rammstein käyttää inspiraationaan ja kuinka niitä voi hyödyntää.

Tässä pro gradu -tutkielmassa syvennyn 1800- ja 1900-lukujen vaihteen symbolistisen maalaustaiteen monisyiseen ja omintakeiseen merkki- ja merkitysmaailmaan tutkimalla taiteilija Beda Stjernschantzin symbolistista maalausta Pastoraali (Primavera, 1897). Taidehistoriallista ja semioottista tutkimusnäkökulmaa yhdistäen tarkastelen sitä, millaisista merkityksistä Pastoraali rakentuu ja miten nämä merkitykset muodostuvat sen monitahoisessa merkkikokonaisuudessa. Tavoitteenani on täten tarjota tästä tutkimuksellisesti hieman marginaaliin jääneestä kotimaisen symbolismin mestariteoksesta aiempaa kattavampi ja syväluotaavampi kuva sekä kristallisoida sen symbolistista taidekäsitystä henkivä olemus. Pureutuessani Pastoraalin monitasoisesti symbolistisesta ideologiasta ammentavaan luonteeseen, pyrin samanaikaisesti tekemään havaintoja teoksessa hyödynnetyistä, symbolismille ominaisista keinoista tuottaa merkityksiä. Pastoraali toimii täten tutkielmassani symbolistisen maalaustaiteen tyyppiesimerkkinä, jota tutkimalla voidaan nostaa esiin myös laajempia huomioita symbolistien kehittelemiin, innovatiivisiin ja omintakeisiin merkityksellistämisen tapoihin liittyen. Merkityksen muodostumista tutkivan näkökulmansa johdosta tutkielmani tarjoaa myös tuoreen perspektiivin vuosisadanvaihteen symbolismin tutkimukselle. Tutkielman teoriatausta ja metodologia perustuvat Erwin Panofskyn ikonologiaan, joka saa vaikutteita ja lisäsyvyyttä sekä Charles S. Peircen pragmatistisen semiotiikan merkkiteoriasta että intertekstuaalisuuden käsitteestä. Yhdessä näistä teorioista rakentuu juuri symbolistisen maalaustaiteen, sen merkityssisällön ja merkityksen muodostumisen prosessien tarkasteluun soveltuva, monitasoiseen ja yksityiskohtaiseen lähilukemiseen perustuva tutkimusnäkökulma, joka kontekstualisoivasti huomioi niin taiteilijan ja tulkitsijan kuin myös teoksen syntyajankohtaan liittyvän kulttuurisen kontekstin ja sen keskeisimmät aatevirtaukset. Näin ollen tutkimuksessa hyödynnetään esim. taiteilijan biografisia tietoja ja kirjallista jäämistöä, tutkielman aihepiirin kannalta tärkeitä aikalaislähteitä, kuten keskeisimpien symbolistiteoreetikoiden tekstejä kuin myös tuoreempaa, symbolistista taideliikettä käsittelevää kirjallisuutta ja muuta lähdemateriaalia. Tutkielmani kautta Pastoraali näyttäytyy varsin moniulotteisena, eri tulkinnan tasoilla operoivana teoksena, jossa kiteytyy symbolismille ominainen, prosessimaisen asteittain avautuva, arvoituksellisuutta ja monimerkityksisyyttä tavoitteleva luonne. Viitteellisyydessään, assosiatiivisuudessaan, vyyhtimäisen tiheässä intertekstuaalisuudessaan ja kerroksisen vertauskuvallisessa tematiikassaan siinä myös toteutuu eräs symbolismin ydinprinsiipeistä: ilmennettävää merkitystä ei kuvata sellaisenaan, vaan teoksen monitulkintainen merkityssisältö avautuu vain siihen syventymällä, ja tällöinkin asteittain. Voidaan jopa puhua merkityksen osittaisesta salaan jäämisestä, sillä Pastoraalin tapaan symbolistisessa taiteessa ilmaisuaan hakee usein myös jokin sellainen, joka ei edes suoranaisesti ole kuvattavissa tai käänny käsitteiksi. Juuri tällainen pyrkimys ilmentää yliaistillista todellisuutta sai myös symbolistit kehittelemään uudenlaisia merkityksellistämisen keinoja. Tutkielmani mukaan tässä keskeisiä tekijöitä ovat mm. muiden taidelajien ilmaisun imitointi, synestesian, kerroksisen symboliikan, intertekstuaalisuuden ja analogisuuden tavoittelu, narratiivisuuden redusointi sekä mimeettisyydestä irtautuvan syntetistisen tyylin soveltaminen. Erityisen innovatiivista on se, että symbolistien käsittelyssä monimielisesti mielikuvia luovien aiheiden lisäksi, myös teoksen plastiset elementit, kuten viiva, väri, muoto ja sommitelma, muuntuvat merkityksiä muodostaviksi, ekspressiivisiksi tekijöiksi. Kuten tutkielma osoittaa, tämä uusi taidekäsitys tarjosi paitsi vapautta taiteilijalle ja ilmaisulle, antoi se myös katsojalle aktiivisen roolin teoksen merkityksen muodostumisen prosessissa. Merkityksen lisäksi, myös siis merkityksen muodostuminen nostettiin symbolismissa taiteen keskiöön.

Raamattu on vuosisatojen ajan toiminut vaikuttimena taiteilijoille. Monet maalaukset sisältävät Raamatun kertomuksia ja tematiikkaa. Taiteilijalla on lähes aina jokin syy maalata tietty teos. Tarkoituksena on voinut olla tarkan kuvan luominen Raamatun kertomuksesta tai muunnellun kuvauksen luominen omilla näkemyksillä. Jotta maalauksen merkitykset selviävät, täytyy tarkastella taiteilijan taustoja, mahdollisia motiiveja ja tavoitteita teosten maalaamiselle. Tässä tutkielmassa tarkastelen alankomaalaisen taidemaalarin Hieronymus Boschin (n. 1450–1516) triptyykkejä, eli kolmiosaisia tauluja, Maallisten ilojen puutarha ja Viimeinen tuomio. Teokset sisältävät runsaasti raamatullista tematiikkaa, ja niiden näkyvimmät teemat ovat nautinto, synti ja viimeinen tuomio. Keskiajalla ei ollut tavatonta, että näitä teemoja esiintyi maalauksissa. Boschin triptyykit eroavat tyyliltään ja yksityiskohtaisuudeltaan selkeästi verrattuna muihin sen ajan raamatullisiin maalauksiin. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Miten Hieronymus Bosch käyttää Raamattua triptyykeissään "Maallisten ilojen puutarha" ja "Viimeinen tuomio"? 2) Mikä on raamattukytkentöjen merkitys triptyykeissä. Tarkoituksenani on paikantaa Raamatun reseptio triptyykeistä ja selvittää reseption syyt ja merkitykset. Reseption paikannan intertekstuaalisella analyysilla. Tämän jälkeen tarkastelen paikannettua reseptiota reseptiohistoriallisella analyysilla. Reseptiohistoriallisessa analyysissa keskityn Boschin syihin ja tavoitteisiin maalata nämä triptyykit. Olennaista on myös sen ajan maailma ja vallitsevat ideologiat. Analyysissa käytän apuna Kari Syreenin kolmen maailman mallia, johon kuuluvat tekstimaailma (kuvamaailma), historiallinen maailma ja symbolinen maailma. Tutkimustulokset osoittavat, että Raamatun reseptiota löytyy runsaasti. Erityisesti Genesis ja Ilmestyskirja ovat toimineet vaikuttimina maalauksissa. Bosch on kuvannut molemmissa triptyykeissä ihmisen elämän luomisesta viimeiseen tuomioon. Vasemmissa paneeleissa on puutarha ja oikeissa helvetti. Keskipaneelit kuvaavat kaikkea sitä, mikä johtaa ihmiset tuomioon. Raamattukytkennät maalauksissa ovat osittain suoria ja osittain muunneltuja. Boschin tarkoituksena on ollut herättää katsojat siihen, millaisia valintoja he tekevät. Hän painottaa maalauksissaan sekä perisyntiä että tekosyntien vaikutusta. Helvettikuvauksillaan hän pyrkii pelottelemaan katsojaa siitä, mitä voi pahimmillaan seurata, jos omaa toimintaansa ei muuta. On myös todennäköistä, että triptyykit ovat vaikutuspyrkimysten lisäksi luotu viihdyttämään värileikittelyillään, yksityiskohdillaan ja erikoisilla hahmoillaan

Tarkastelen pro gradu -työssäni Jari Tervon Myyrän (2004) suhdetta postmodernin historiallisen romaanin lajiin. Lähden liikkeelle havainnosta, että teoksessa näkyy historiallisen romaanin lajissa tapahtunut muutos suhteessa historian esittämiseen. Kirjallisuudentutkimuksessa historiallinen romaani jaetaan klassiseen ja postmoderniin lajityyppiin. Jälkimmäinen historiallisen romaanin muunnos on rantautunut hitaasti Suomeen, mutta 2000-luvulla on ilmestynyt useita kotimaisia romaaneja, joissa tavataan lajin tematiikkaa ja kysymyksenasettelua. Myyrä on yksi näistä teoksista. Analyysini lähtökohtana ovat postmodernin historiallisen romaanin keskeisinä pidetyt tyylipiirteet. Kerrontaa ja rakennetta, teemoja ja motiiveja, intertekstuaalisuutta sekä henkilökuvausta tutkimalla havainnoin, miten Myyrä käsittelee kuvaamaansa aikakautta historiallisen romaanin diskurssissa ja millaisia tulkintamahdollisuuksia teos avaa lukijalle lähihistoriasta. Kiinnitän huomiota Myyrän kuvaaman fiktiivisen maailman ja historiankirjoituksen väliseen suhteeseen. Erityisesti analysoin, miten teos hyödyntää menneisyyden representoinnissa metafiktiota, postmodernin historiallisen romaanin välttämätöntä tyylipiirrettä. Työni teoreettisena viitekehyksenä ovat postmodernin historiallisen romaanin ja metafiktion tutkimuksessa asemansa vakiinnuttaneet teokset. Postmodernin historiallisen romaanin keskeinen lähtökohta, historian tekstuaalinen luonne, nousee Myyrässä eksplisiittisesti esiin. Teoksen metafiktiivinen kerronta leikittelee tyyleillä ja äänillä. Myyrässä yhden yhtenäisen kertomuksen mahdollisuuden rapauttaa moniääninen minäkertoja Jura Karhu, joka kirjoittaa muistelmiaan fyysiseen kirjaan. Homodiegeettis-retrospektiiviseksi minäkertojaksi hahmottuva Jura väittää muistavansa sanasta sanaan menneisyydessä lukemiaan ja kuulemiaan tekstejä. Ratkaisu synnyttää hierarkkisen ja paradoksaalisen kerrontarakenteen, jossa yhden kertojan kerrontaan sisältyy lukuisia eri ääniä. Myyrän irrottaa klassisen historiallisen romaanin perinteestä kohosteinen metafiktiivisyys, joka leimaa koko teosta. Jura toimii lukevana ja kirjoittavana minänä ja luo metafiktiivisyyttä erilaisin keinoin. Eniten tilaa saavat metanarratiiviset kommentit, joissa Jura kommentoi kerrontaansa ja kirjoitusolosuhteitaan, sekä paratekstuaaliset lisäykset ja typografiset keinot, jotka avaavat lukijalle historian rakentumista lähteiden varassa. Metanarratiivisten kommenttien erityispiirteenä ovat Juran hyvällä muistilla kerskailevat jaksot, jotka toistuessaan alkavat ironisoida Juran kerrontaa. Leikittely kerronnan epäluotettavuuden mahdollisuudella on Myyrässä yksi tapa kiinnittää huomiota historiaan olemukseltaan sattumanvaraisena tapahtumasarjana. Myyrän tulkinnassa keskeinen kysymys ei ole ”Mitä tapahtui todella?” vaan ”Millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä olisi voinut tapahtua?”. Jälkimmäinen kysymys on keskeinen myös tulkittaessa teoksen vaihtoehtoisena näyttäytyvää 2000-lukua. Myyrä käsittelee apokryfisen tai salatun historian mahdollisuutta. Tämä juonne näkyy siinä, että Jura kertoo kirjaavansa ulkomuistista muistelmiinsa historiasta pois suljettuja tietoja, kuten Urho Kekkosta muistuttavan Presidentin polttamia muistiinpanoja. Myyrän päätteeksi Juran kirjaamat salaiset tiedot samastuvat mullistavan arkistolöydön mahdollisuuteen. Myyrää leimaa myös postmodernin historiallisen romaanin mukainen ajatus yhtäaikaisen ivallisesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta historiaan. Keskeisesti tämä näkyy henkilökuvauksen alueella, joka on merkittävä huumorin lähde Tervon aikaisempien teosten tapaan, sekä kantaaottavuudessa todellisen historian tapahtumiin. Kriittiset kannanotot rakentuvat läpi teoksen, mutta paikoin Myyrä tiivistää kannanottonsa mise en abyme -rakenteiksi ja tarjoaa näin lukijalle valmiiksi pureskellun tulkintamallin teoksen kannanotoista. Henkilökuvauksessa taas nousee merkittäväksi juonteeksi suurmiesmyyttien purkaminen, mikä näkyy teoksen Kekkos-hahmon käsittelyssä. Myyrä sisältää vain vähän piirteitä, joilla teoksen aseman postmodernina historiallisena romaanina voi kyseenalaistaa. Analyysini osoittaa, että Myyrä kytkeytyy postmodernin historiallisen romaanin lajiin ongelmitta.