Browsing by Subject "journalismi"

Tässä maisterintutkielmassa tutkitaan sitä, millaisia diskursseja Helsingin Sanomien toimittajat käyttävät puhuessaan viestinnästä ja viestijöistä. Journalismin perusarvoihin kuuluvat riippumattomuus, puolueettomuus ja objektiivisuus, jotta se voi täyttää julkispalvelun tehtävänsä. Median murros on kuitenkin vaikuttanut journalismin toimintatapoihin, kun uutisten ansaintalogiikka on muuttunut, journalistien määrä vähentynyt ja viestintäala kasvanut. Onkin mahdollista, että myös toimittajien suhtautuminen viestintään on muuttunut. Tutkimuskysymykseni on: Miten toimittajat puhuvat suhteestaan viestintään ja viestijöihin? Tutkielman viitekehyksenä on aiempi journalismin ja viestinnän välisestä suhteesta tehty tutkimus, erityisesti diskurssintutkimus, ja tutkimusmetodina kriittinen diskurssianalyysi. Käsitteenä diskurssi ymmärretään foucault’laisen diskurssikäsityksen mukaan: ympäröivä yhteiskunta muokkaa diskursseja ja diskurssit yhteiskuntaa, ja käytetyillä diskursseilla on valtaa. Tämän takia sillä, millaisia diskursseja toimittajat viestijöistä ja viestinnästä käyttävät, on vaikutusta journalismiin ja siten laajemmin yhteiskuntaan. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen ja sen aineisto koostuu kahdeksasta Helsingin Sanomien toimittajan teemahaastattelusta. Haastattelujen analyysissa aineistosta tulkittiin seitsemän erilaista diskurssia: aikaisemmin tutkimuskirjallisuudessa esitellyt ja tässä tutkimuksessa entisestään tarkentuneet kieltämisen, spinnauksen, uhriutumisen ja rehellisen välittäjän diskurssit sekä tämän tutkimuksen aineistosta esiin nousseet palvelemisen, symbioosin ja ammattimaistumisen diskurssit. Siinä missä aiemmin tutkimuskirjallisuudessa esitetyissä diskursseissa toimittajien suhtautuminen viestintään on kielteistä eikä viestinnän journalismille tuottamaa hyötyä tunnusteta ääneen, palvelemisen, symbioosin ja ammattimaistumisen diskursseissa toimittajat suhtautuvat viestintään positiivisesti ja myöntävät viestinnän hyödyttävän journalismia. Diskursseista on tulkittavissa alojen välinen valtakamppailu julkisuuden hallinnasta: osassa diskursseista vallassa on selkeästi journalismi, osassa viestintä, ja osassa valta jakautuu. Tutkielman tulosten perusteella voidaan tulkita, että toimittajat suhtautuvat aiempaa positiivisemmin viestintään. Toisin kuin aiemmin, viestinnän tunnustetaan tuottavan hyötyä journalismille. Aikaisemmin viestinnän ja journalismin välillä on korostunut valtakamppailu, mutta nyt toimittajat näkevät viestinnän ja journalismin tekevän myös yhteistyötä. Monessa diskurssissa suhtautuminen viestintään on yhä negatiivista ja viestijöitä kohtaan harjoitetaan vahvaa lähdekritiikkiä, mutta erityisesti julkisten organisaatioiden ja kolmannen sektorin tekemään viestintään suhtaudutaan yritysviestintää vähemmän kriittisesti. Toimittajat kokevat viestinnän viime vuosina ammattimaistuneen, mutta diskursseista käy myös ilmi ymmärtämättömyys viestijöiden tosiasiallisesta työnkuvasta.

In this thesis, the relationship between art and public discussion is studied in the context of the maker of art. The starting point of this work is the observation that in the discussion and research about the role of art in society, the viewpoint of the maker often plays the role of a walk-on. Art is frequently the object of different societal desires and expectations that concern for example art’s impact in the societal activation of citizens. These desires commonly disregard the context and condition that effect the process of the making of art. In this study, the ideals of the role of art in public discussion, the structures that effect the actualisation of these ideals, and the potential of art as a part of public discussion, are discussed from the perspective of the maker. The relationship between art and public discussion is considered in the light of Jürgen Habermas’ ideal of communicative rationality, Chantal Mouffe’s idea of agonistic politics, and Jacques Rancière’s concept of the distribution of the sensible. Their ideas are put into dialogue with the point of view of the maker both through interviews of artists as well as through reflective autoethnographic artistic research. The interviews are conducted by using a semistructured theme interview method and the autoethnography leans on the tradition of artistic research. The interviewees are from the fields of visual arts and dance, as these fields share similarities for instance in their economic structures. Part of the material of the thesis consists of statistics and reports on the conditions of the making of art. In the interviews, art’s role in society is seen through the modern idea of art as a field that is to a certain extent detached from the rest of society, thus forming a radical sphere of freedom in relation to public discussion. Art is located in the margins of society which both enables the freedom of art but also suppresses it. Economical and institutional structures as well as structures related to publicity effect the actualisation of the ideals of art’s role in society. Changes in the societal structures seem to influence art’s makers perception of the place of art in society and in public discussion. In the study, art comes out as an activity that has either a supportive or a resisting political position in relation to the hegemonic order. The possibility for art to influence public discussion through mainstream media doesn’t appear strong in the interviews. Journalism related to art is criticised for concentrating on stories of the artists or on the success of the art, instead of on the contents of the art. The picture that is formed in the study of the relationship between art and public discussion shares similarities with the ideas of both Habermas and Mouffe as well as Rancière. Art is seen to have an important role in public discussion because it can for example challenge the existing power structures and bring forth things that have formerly been invisible in society. Through art it is possible to raise emotions and effect people especially through provoking shared affects. In the autoethnographic artistic research, art forms an affective and performative moment of discontinuity in relation to public space and discussion.

Tutkimus selvittää, millaisia rooleja eri sukupuolet saavat katolisen Fides-lehden kuvituksessa. Minkälaisia universaalin kirkon äänenkannattajan viestit sukupuolten rooleista ovat, kun lehteä tehdään tasa-arvon mallimaana pidetyssä Suomessa? Samalla tutkimus tarkastelee sitä, mitä teologisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia taustoja Fideksen ilmaisemilla käsityksillä on. Fides ilmestyy Helsingin hiippakunnan julkaisemana 11–14 kertaa vuodessa. Aineisto kattaa 10 vuosikertaa ajalta 2009–2019. Tutkimus pohjautuu uskontotieteen, mediatutkimuksen, sukupuolentutkimuksen, teologian ja taidehistorian tieteenaloihin. Keskeisenä tuloksena on havainto, että Fides on poikkeuksellisen mieskeskeinen esimerkiksi paavi Franciscuksen lausuntoihin verrattuna. Miehet esiintyvät Fideksen kuvituksessa johtajina ja asiantuntijoina. Naiset ovat äitejä ja ahkeria puurtajia. He hoivaavat muita ja toimivat taustalla. Kymmenen vuoden aikana Fideksessä on julkaistu vain yksi kansikuva itsenäisestä, yksinään esiintyvästä naisesta. Tutkimuksen metodina on sisällönanalyysi, johon liitetään diskurssianalyysin piirteitä. Diskurssianalyyttistä lähestymistapaa edustaa valtasuhteiden ja implisiittisten viestien huomioiminen. Teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktioteoria. Sen mukaan media kuvastaa, tuottaa, muokkaa ja vahvistaa käsityksiä esimerkiksi sukupuolten rooleista. Toisena teoriana tutkimus hyödyntää tekijän kehittämää amatöörikuvan autenttisuuden teoriaa. Keskeisenä ajatuksena on, että amatöörikuvaajan ominaislaatu tuottaa kuviin piirteitä, jotka antavat arvokasta tietoa. Amatöörikuviin sisältyy tahattomia viestejä, joita kuvaaja ei ole tarkoittanut alleviivata. Fideksen tapauksessa kyseiset viestit kertovat muun muassa sukupuolten rooleihin liittyvistä asetelmista. Tutkielma osoittaa amatöörikuvan autenttisuuden teorian avulla, että amatööriys voi tuottaa journalistiseen kuvaan kiinnostavia ominaisuuksia. Aiemman tutkimuksen huomio on kohdistunut sellaisiin amatöörikuviin, jotka julkaistaan poikkeustapauksessa, kun ammattimaisesti tuotettua toimituksellista aineistoa halutaan syystä tai toisesta täydentää. Fideksen kuvitus sen sijaan koostuu pääosin tai kokonaan amatöörikuvista. Kuvia julkaistessaan Fides ei mainitse, että ne ovat lukijan ottamia. Vastaavaa kuvituskäytäntöä tapaa yhdistysten, seurakuntien ja muiden yhteisöjen julkaisutoiminnassa. Yhdistyksillä on Suomessa noin 15 miljoonaa jäsentä. Amatöörikuvalla on siten median kentässä suuri merkitys ja paljon vaikutusvaltaa. Tutkielma pyrkii laajentamaan valokuvantutkimuksen teoriapohjaa kiinnittämällä huomiota amatöörikuvaan, jota käytetään tiedotusvälineen yksinomaisena kuvituksena.

Kiinnostus polyamoriaa kohtaan Suomessa on kasvanut viime vuosina, ja media on julkaissut viimeisen 10 vuoden aikana lukuisia artikkeleita polyamoriasta. Valtamediassa esiintyvillä representaatioilla on mahdollisuus rakentaa, muokata, kiistää ja vahvistaa käsityksiä polyamoriasta ja polyamorisista ihmisistä. Tutkimukseni syntyi selvittämään, millaisia nämä representaatiot ovat. Aineistoni koostuu 15:sta haastattelumuotoisesta artikkelista viidessä Suomen luetuimmassa verkkolehdessä vuosina 2012–2019. Diskurssianalyyttisen metodin avulla pyrin selvittämään, millaisia polyamorisuuden representaatioita suomalainen valtavirtajournalismi rakentaa. Tutkin aineistossa esiin nousevia polyamorisuuden diskursseja ja miten niitä rakennetaan muun muassa kielenkäytön, rinnastuksien ja vastakkainasetteluiden kautta. Aineistosta oli havaittavissa lukuisia, osittain keskenään ristiriidassa olevia polyamoriadiskursseja. Monogaamisesta normista poikkeavaa elämäntapaa pyrittiin perustelemaan, validoimaan ja normalisoimaan usein eri tavoin. Essentialistinen diskurssi esittää polyamorian synnynnäisenä ominaisuutena. Asian mieltäminen luonnolliseksi voi tehdä siitä valtavirran silmissä helpommin hyväksyttävän. Toisaalta polyamorisuutta konstruoitiin myös loogisena ja rationaaliseen päättelyyn perustuvana valintana. Tämän lisäksi korostuivat pyrkimykset rinnastaa polyamorinen elämä ja ihmiset monogamisiin ihmisiin korostamalla rakkautta ja sitoumusta sekä suhteiden rajoja ja arkisuutta. Polyamorian ja valtavirran samankaltaisuutta korostavat diskurssit päätyvät samalla myös konstruoimaan sitoumuksettoman ja romanttisten suhteiden ulkopuolisen seksin epätoivotuksi promiskuiteetiksi ja näin toiseuttamaan polyamorian mediarepresentaatioista ne, joille irtosuhteet ja sitoumukseton seksi ovat osa monisuhteista identiteettiä. Aineistosta nousi esiin myös vastakkainasettelu, jossa polyamoria konstruoitiin erilaisena kuin monogamia. Polyamoriaan liitettiin positiivisia mielikuvia kuten vapaus, leikkisyys, vaihtelevuus ja kumppanuus, kun taas monogamiaa luonnehdittiin pysähtyneisyyden, vankeuden ja tyytymisen kaltaisilla ilmaisuilla. Polyamorisen rakkauden diskursseja aineistossa luonnehti rakkauden rajattomuus, vapaus ja ei-ekslusiivisuus. Rakkautta kuvataan riittävän paljon ja potentiaalisesti rajattomalle määrälle ihmisiä. Tyyliltään suuri osa aineistosta vaikuttaa toistavan lifestyle-medialle ominaista makeover-kaavaa, jossa huomio kohdistuu ihmisen henkilökohtaiseen kasvuun ja sen kautta saavutettuun parempaan elämään. Polyamoria-aiheiset haastattelut toistavat kaavaa, jossa henkilö on aluksi tuntenut tyytymättömyyttä elämäänsä, mutta löytänyt polyamorian ja sen kautta kokenut elämää parantavan transformaation. Nämä lifestyle-tarinat syntyvät vuorovaikutuksessa polyamorian itsereflektiivisyyteen, avoimeen keskusteluun ja rehellisyyteen kannustavan diskurssin kanssa, jonka haastateltavat tuovat aineistossa esiin.

Tutkielma tarkastelee Brittiläisen The Times sanomalehden linjaa kuuden kuukauden ajalta kesäkuun puolesta välistä 1901 helmikuun loppuun, Etelä-Afrikassa käytyyn Buurisotaan liittyen. The Times oli 1800-luvun lopussa Brittiläisen imperiumin vaikutusvaltaisin konservatiivihallituksen sotapolitiikkaa tukenut lehti. Työ tarkastelee pääkirjoituksien ja niihin lähetettyjen toimituksen valitsemien vastausten kautta sitä, miten lehti käsitteli sotatoimien vuoksi keskitysleirimäisiin oloihin internoituja buurisiviilejä ja mahdollisesti yritti erilaisilla argumenteilla oikeuttaa lukijoilleen näiden tuhansiin kuolonuhreihin johtaneen kohtelun. Tutkielma myös pohtii sanomalehtien pääkirjoitusten kautta välitettyä propagandan roolia ja tehoa yleisen mielipiteen muokkaamiseksi. Etelä-Afrikan sota käytiin vuosina 1899–1902. Se oli brutaalin ja katkeran konfliktin lisäksi eräänlainen merkkipaalu niin hyvässä kuin pahassa, ei pelkästään brittiläisen imperialismin ja kansakunnan, vaan myös modernin Etelä-Afrikan historiassa. Sodan osapuolina olivat buurien vapaavaltiot ja Brittien imperiumi. Brittien jo aiemmin hankkimien Kapmaan ja Natalin provinssien sijainti Atlantin ja Intian valtamerien leikkauspisteessä teki niistä merkittäviä kaupankäynnin ja merenkulun näkökulmasta. Tilanne alueella kärjistyi sotaan, kun hollantilaistaustaisten buurien mailta Oranjen vapaavaltiosta ja Transvaalista löytyi kultaa vuonna 1886. Buurien aluksi menestyksekkään sissisodan seuraksensa brittiarmeija pakkosiirsi vastatoimena maaseudun kotitiloilta buurisiviilit vartioituihin armeijan ylläpitämiin leireihin. Pula ruoasta ja polttoaineesta leireillä alkoi näkyä varsinkin lasten yleisen terveydentilan romahtamisena. Leireillä alkuvuodesta vieraillut englantilainen rauhanaktivisti ja filantrooppi Emily Hobhouse julkaisi Manchester Guardianissa massakuolemista kertoneen lukijoita raportin kesäkuussa 1901. Hobhousen kuvaukset syyttivät suoraan armeijan johtoa ja hallitusta julmasta lähes kansanmurhan mittasuhteet saavuttaneesta epäonnistumisesta, mikä johti asian nousemiseen kansainvälisiin otsikoihin kysymyksenä sodan oikeutuksesta. Keskitysleirien asian raportoinnillaan ja aktivismillaan julkisuuteen nostanut Emily Hobhouse sai niin ikään osakseen systemaattista väheksyntää, jossa tämän asiantuntemus sekä poliittiset tarkoitusperät kyseenalaistettiin aina maanpetturuudesta vihjailuun asti. Objektiivisuus oli The Timesin linjasta pääsääntöisesti kaukana. The Times halusi esittää britit hyväntahtoisina korkeampaa sivilisaatiota edustaneena kansakuntana, joka sodan molemminpuolisista kärsimyksistä huolimatta ajatteli kaikissa toimissaan myös tulevaa rauhaa - mikä oli aina sen ensisijainen tavoite. The Timesin tuki jonkin puolueen politiikkaa suuntaan oli selitettävissä sillä, että Times uskoi kyseisen puolueen parhaiten edistävän kansakunnan etuja. Voidaan perustellusti olettaa, että The Timesin luisuminen riippumattomuuttaan korostaneesta asemasta konservatiivipuolueen äänitorveksi aikakaudella, jolloin sanomalehdet taistelivat levikeistään, vaikutti väistämättä lehden uutisointiin. Leiripolitiikan puolustuksena pääkirjoitukset vetosivat nimenomaan Etelä-Afrikasta tulleiden raporttien ja mielipidekirjoitusten laatijoiden kokemattomuuteen, pyrkiessään kertomaan, miten asiat oikeasti olivat, ei pelkästään leireillä, vaan maailmassa yleensä.

Tekoäly on viime vuosina ollut näyttävästi esillä mediassa. Samalla siitä on tullut keskeinen markkinoinnin apuväline, jonka vaikutukset näkyvät monen ihmisen elämässä. Koska media tarjoaa ihmisille tärkeän lähteen uusien teknologioiden ymmärtämiseksi, ei ole yhdentekevää, miten media niitä esityksissään käsittelee. Tässä pro gradu -työssä tutkitaan sitä, miten suomalainen uutisjournalismi tarkastelee tekoälyn hyödyntämistä markkinoinnissa. Lähestyn aihetta kolmen tutkimuskysymyksen avulla: Miten tekoälyä hyödynnetään markkinoinnissa suomalaisen uutisjournalismin mukaan? Ketkä suomalaisessa uutisjournalismissa määrittelevät tekoälyn hyödyntämistä markkinoinnissa? Minkälaisia kehyksiä tekoälyn hyödyntämistä markkinoinnissa käsittelevässä suomalaisessa uutisjournalismissa on? Tutkielman tavoitteena on omalta osaltaan täyttää aiemmassa tutkimuksessa oleva aukko siitä, miten media käsittelee tekoälyn ja markkinoinnin liitosta. Tutkielman keskeiset käsitteet ovat tekoäly ja markkinointi. Tekoälyllä viitataan tyypillisesti koneeseen, jonka toiminta on jossain määrin verrattavissa ihmiseen. Se asettuu osaksi digitaalisen markkinoinnin kehityskaarta. Tutkielman teoreettinen tausta muodostuu kolmesta osasta, jotka ovat tekoälyn ja markkinoinnin yhteyttä käsittelevä osio, journalistisen työn prosessia ja median valtaa luotavaa osio sekä tekoälyn ja teknologioiden mediaesityksistä aiemmin tehtyjä tutkimuksia tarkasteleva osio. Aineistona toimii Helsingin Sanomien ja YLE:n verkkouutisissa vuosien 2017–2019 välillä julkaistut 25 tekoälyä ja markkinointia käsittelevää artikkelia. Tutkielmassa hyödynnetyt menetelmät ovat sisällönanalyysi ja kehysanalyysi. Kehysanalyysissä nojaudutaan eritoten Robert Entmanin kehysanalyysimalliin. Tutkimus on otteeltaan pääosin laadullinen, mutta sisällönanalyysissä käytetään myös määrällistä otetta. Niin sisällönanalyysi kuin kehysanalyysi on toteutettu aineistolähtöisesti. Tutkimustulosten mukaan tekoälyä hyödynnetään markkinoinnissa kymmenellä eri tavalla. Eniten uutisissa korostuvat tekoälyn rooli kohdennetussa ja personoidussa markkinoinnissa. Myös kasvojentunnistuslaitteet ja chatbotit ovat näkyvästi esillä. Tekoälyn ja markkinoinnin yhteyttä käsittelevissä uutisissa kuullaan eritoten yritysten edustajia sekä tieteen kentän toimijoita ja asiantuntijoita. Yritysten edustajat ovat pääosin markkinoinnin tekoälypalveluita ja -sovelluksia kehittävien ja myyvien yritysten työntekijöitä sekä vähittäiskaupan alalla toimivien yritysten edustajia. Tekoälyn ja markkinoinnin liittoa kehystetään tutkimuksen mukaan kolmella tavalla. Nämä kehykset ovat uhkan, hyödyn ja rauhoittelun kehys. Uhkan kehyksessä korostuvat tekoälyn markkinoinnissa hyödyntämisen riskit ja mahdolliset seuraukset. Hyödyn kehys painottaa, että tekoälyn hyödyntäminen markkinoinnissa tuo etuja niin kuluttajille kuin yrityksille. Rauhoittelun kehyksessä pyritään puolestaan toppuuttelemaan ihmisten huolia, kumoamaan epäilyksiä tekoälyn hyödyntämisen tavoista sekä osoittamaan suomalaisten yritysten vastuullisuus. Tutkimuksen tuloksissa on monia yhteneväisyyksiä aiemman tutkimuksen kanssa. Ennen kaikkea tutkimustulokset vahvistavat aiemman tutkimuksen näkemystä siitä, että media kuvaa tekoälyä ja uusia teknologioita muiden näkökulmien ohella myös riskien näkökulmasta. Negatiivisuuden korostumisella aineistossa voi olla tekemistä sen kanssa, että tutkimuksessa tarkastellaan tekoälyä nimenomaan osana kaupallisia toimintoja. Riskien lisäksi myös tekoälyn markkinoinnista koituvat hyödyt ja yleisöjen huolia rauhoittelevat äänet saivat kuitenkin tilaa tarkastellussa aineistossa. Tekoälyn ja markkinoinnin yhteyttä koskevat sisällöt vaativat yleisöltä medialukutaitoa sekä kykyä nähdä pelkoa lietsovat sisällöt osana laajempaa kokonaisuutta.

Tutkielma tarkastelee vakavan ja valtavirtaisen uutismedian ääntä verkkoympäristössä. Se analysoi kielen kautta maailmankuvaa ja vuorovaikutusta, jota uutisotsikot verkossa rakentavat ja valottaa näin verkkoa julkaisuympäristönä. Tutkielma myös peilaa tätä näkymää uutistoiminnan perinteisiin tehtäviin ja median asemaan nyky-yhteiskunnassa. Työn tavoitteena on nostaa esiin valtamedian arkinen, vaikeammin kuultava ääni ja sen kautta tarjota näkökulmia verkkokulttuuria koskevaan keskusteluun sekä lisätä verkonkäyttäjän ja lukijan tulkinnallista resurssia. Tutkielma on laadullinen, kielellinen analyysi, jossa tarkastellaan Helsingin Sanomien painettuja uutisotsikoita ja verkkouutisten otsikoita. Teoreettisena viitekehyksenä on kielitieteeseen vakiintunut funktionaalinen kielikäsitys, jonka mukaan kieli rakentaa maailmaa ja maailma puolestaan kieltä. Menetelmänä on M. A. K. Hallidayn systeemis-funktionaalisen kieliteorian metafunktioanalyysi, jonka kautta kielenkäyttöä eli uutisotsikoita tarkastellaan kielen kaikilla tasoilla, tekstuaalisesti, interpersoonaisesti ja ideationaalisesti. Tutkielman aineistona on yhteensä 84 Helsingin Sanomissa julkaistua painettua uutisotsikkoa ja verkkouutisen otsikkoa. Otsikot muodostavat 42 paria, sillä jokaisesta uutisesta on aineistoon määrätyin ehdoin kerätty painettu otsikko ja verkko-otsikko. Otsikkoparin otsikoiden takana on yhdenmukainen leipäteksti. Tutkielmassa 42 uutisen otsikot asetetaan rinnan ja tarkastelua ohjaa otsikoiden välinen eroavaisuus. Metafunktioanalyysin hengessä otsikkopareja tarkastellaan tekstuaalisena pintana, sosiaalisena toimintana ja maailmankuvan rakentajana. Analyysi osoittaa, että painetun uutisotsikon ja verkkouutisen otsikon välillä on merkittäviä eroja. Lyhyt ja tiivis painettu uutisotsikko sisältää täsmällisesti olennaisen ja painottaa yhteiskunnallista näkökulmaa, mutta on autoritäärisempi ja etäisempi kuin verkko-otsikko. Verkkouutisen otsikko on pitkä, mutta runsaassa ilmaisussaan painettua otsikkoa aukkoisempi. Verkko-otsikon näkökulma on yksityinen, affektinen ja painettua lehteä tasavertaisempi. Verkon huomiotalouden arvot, kuten negatiivisuus ja tunnepitoisuus, näyttäytyvät verkkouutisten otsikoissa. Verkkouutisen otsikkoon piirtyy draaman kaari, jonka komplikaationa esiintyy vastakkainasettelu – kontrastointi, joka toisinaan kätkeytyy ajatusviivaan. Painettujen uutisotsikoiden ja verkkouutisten otsikoiden väliset erot heijastavat julkaisuympäristöjen välistä eroa. Erot eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, vaan niihin liittyy liikkumavaraa. Tutkielma herättää pohtimaan julkaisuympäristöjen tarjoamia mahdollisuuksia ja vakavan valtamedian kielellisiä valintoja näissä puitteissa.

Tutkimuksen aihe on Yhdistyneitä kansakuntia koskeva uutisointi Suomen Tietotoimiston uutisissa vuosina 2000 ja 2010. Tutkin sitä, kuinka paljon YK:sta uutisoidaan, minkä aiheiden yhteydessä ja ketkä YK-toimijat uutisissa esiintyvät. Tulkintakehyksen muodostaa luokittelu kolmesta YK:sta (Jolly ym. 2009), joita kutsun työssäni poliittiseksi, työntekijöiden ja kansalaisjärjestöjen YK:iksi. Tarkoituksena on selvittää, kuinka paljon kukakin YK esiintyy STT:n uutisissa, ja mitä muutoksia YK-aiheisessa uutisoinnissa on tapahtunut kymmenessä vuodessa lukumäärien, aiheiden ja YK-toimijoiden suhteen. Sidon tutkimukseni aiempaan tutkimukseen ulkomaanuutisista (esim. Ullamaija Kivikuru & Jukka Pietiläinen 1998; Risto Kunelius 1998; Turo Uskali 2007; Esa Väliverronen 2009) sekä näkemyksiin journalismin ja demokratian välisestä suhteesta ja journalismista julkisen keskustelun mahdollistajana (esim. James W. Carey 1995; Hannu Nieminen 1998). Tutkimusmenetelmäni on sisällön erittely, joka kolmen YK:n luokittelun ja ristiintaulukoinnin avulla tuottaa tietoa STT:n YK-aiheisen uutisoinnin aiheista, puhujista, määristä ja muutoksista kymmenen vuoden aikana. STT:n YK-uutisointi on vähentynyt kymmenessä vuodessa. Suomalainen näkökulma on nykyään pienemmässä roolissa kuin aiemmin. Kolmesta YK:sta työntekijätaso esiintyy molempina tarkasteluvuosina uutisissa eniten, mutta poliittisen YK:n osuus on selvästi vähentynyt kymmenessä vuodessa. Kansalaisjärjestöjen YK esiintyy YK-aiheisessa uutisoinnissa hyvin vähän. YK esiintyy uutisissa useimmiten konfliktiaiheiden, humanitaaristen aiheiden sekä YK:n organisaatioon liittyvien aiheiden yhteydessä. Uutisten YK:n poliittisuus on vähentynyt ja humanitaariset aiheet lisääntyneet mahdollisesti Naton roolin kasvaessa. Vaikka Suomi käy kampanjaa maailmalla päästäkseen YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2013-2014, ei tästä uutisoitu STT:ssa kuin muutamia kertoja. YK-uutisten suosituimmat aiheet ja YK-toimijat vihjaavat siitä, että YK ei ole uutisissa lähellä suomalaista kansalaista. Ulkomaanuutisoinnin rutiinit ja uutistuotannon taloudelliset reunaehdot vaikuttavat myös YK-uutisointiin. Järjestön poliittisuuden ja potentiaalisen demokraattisuuden sivuuttava uutisointi voi johtaa siihen, että YK nähdään entistä byrokraattisempana, kaukaisempana humanitaarisen avun järjestönä, jossa kansalaisella ei ole näkyvää roolia.

Joka vuosi marraskuussa tiedotusvälineet sähköisiä ja printtiversioita myöten täyttyvät tienesti- ja verotiedoista. Perinteisesti Verohallinto toimittaa medialle listan, johon on kerätty yli 100 000 euroa vuodessa ansainneiden nimet, tulot ja maksetut verot. Uuden tietosuoja-asetuksen voimaan tulon jälkeen Verohallinto mahdollisti vuodesta 2019 lähtien sen, että hyvätuloiset voivat pyynnöstä salata nimensä tiedotusvälineille lähtevästä listasta. Vuonna 2020 yhteensä 4 400 hyvätuloista pyysi, ettei heidän tietojaan välitettäisi medialistan muodossa tiedotusvälineille. Moni median edustaja on ankarasti kritisoinut uutta toimintatapaa, vedoten esimerkiksi avoimuuteen ja demokratiaan. Tutkielmani tavoitteena on tutkimuskirjallisuuden ja aineiston avulla muodostaa kokonaiskuva verouutisoinnin merkityksestä yhteiskunnassamme, ja siitä, miten verouutisointiin suhtaudutaan. Kirjallisuuskatsauksen pohjalta hahmotan, miten media-alan tutkimuksessa, Suomen laissa ja asiantuntijoiden lausunnoissa suhtaudutaan verouutisointiin ja sen merkitykseen yhteiskunnassa. Tämän lisäksi keräsin kolmen eri median kommenttiosioista keskusteluja verouutisoinnista sekä Verohallinnon uudesta linjauksesta selvittääkseni, miten verouutisointiin suhtaudutaan lukijoiden toimesta kommenttiosioissa. Tutkimuskirjallisuudessa, Suomen laissa ja asiantuntijalausunnoissa esiintyi paljon näkökulmia, jotka tukivat niin verouutisointiin myönteisesti suhtautuvia puheenvuoroja kuin verouutisointiin kielteisesti suhtautuvia. Verouutisointi voidaan nähdä osana median tehtäviä. Toisaalta verouutisointi voi olla ongelmallista mediaeettisestä näkökulmasta. Aineiston perusteella kommentoijien suhtautuminen verouutisointiin oli yleisesti kielteistä. Kommenttiosioissa vedottiin erityisesti siihen, että uutisointi kajoaa liikaa yksityishenkilöiden yksityiselämään ja, että uutisointi ei ole tasavertaista. Luottamus median motiiveihin ja toimintatapoihin oli myös alhainen. Verouutisoinnin yhteiskunnallisesta merkityksestä on paljon näyttöä, mutta tutkielmasta ilmenee myös kehityskohteita, jotka voisivat parantaa yleistä suhtautumista uutisointiin. Keskeinen kehityskohde voisi olla median oman läpinäkyvyyden lisääminen omassa toiminnassaan luottamuksen lisäämiseksi.