Browsing by Subject "kääntäminen"

Tutkielmassa vertaillaan käsitemetaforia venäjän ja suomen kielessä kääntäjän ja kääntämisen näkökulmasta. Käsitemetafora voidaan määritellä esimerkiksi käsitteellisen kentän ymmärtämisenä jonkin toisen käsitteellisen kentän avulla, mikä heijastuu kielellisen tason ilmaisuihin. Tavoitteeni on selvittää metaforavertailun avulla, miten käsitemetaforat toimivat ympäristöaiheisten artikkeleiden suomi-venäjä-käännöksissä ja miten alkuperäinen metaforan luoma mielikuva säilyy tai muuttuu alkutekstiin nähden. Tutkielman hypoteesina on, että 1) käsitemetaforat ovat kielen vallitsevana ilmiönä läsnä myös ympäristöaiheisissa uutisteksteissä ja 2) vakiintuneet metaforamallit eivät ole automaattisesti käännettävissä, vaan vaativat kääntäjältä perehtyneisyyttä lähde- ja kohdekielen kulttuuriin. Tutkielman teoriapohjana on käytetty käännöstieteellistä metaforatutkimusta sekä kognitiivista metafora- eli käsitemetaforateoriaa (Lakoff ja Johnson 1980, Kövecses 2005) joka on kehollis-fysikaalisesti orientoitunut ja jonka mukaan ajattelu on pohjimmiltaan metaforista. Tutkielman aineistona on suomenkielisiä uutisartikkeleita, jotka on käännetty venäjäksi ja joiden käännökset on julkaistu Venäjän valtiollisella Inosmi.ru-käännössivustolla vuosina 2017–2020. Aineiston artikkelit käsittelevät ilmastonmuutosta, siihen liittyvää politiikkaa sekä ympäristöä yleensä. Tutkimusmenetelmä on vertaileva ja etupäässä laadullinen. Aineiston käsitemetaforien käännösanalyysissä on vertailtu alku- ja käännöstekstissä esiintyviä strukturaalisia, ontologisia sekä orientoivia metaforia ja jaettu ne käännösratkaisun mukaan riippuen siitä, onko alkutekstin sisältämä metafora säilynyt vai muuttunut käännöksessä. Strukturaalisessa metaforassa eli rakennemetaforassa yksi käsite rakentuu toisen käsitteen mallin mukaan. Orientoivat metaforat saavat motivaationsa spatiaalisesta järjestelmästä, eli välimatkaan, tilaan, sijaintiin liittyvistä suhteista, jotka toimivat lähdealueena muiden käsitealueiden ymmärtämiselle. Ontologiset metaforat Lakoffin ja Johnsonin (1980) metaforaluokittelun mukaan ovat metaforia, jotka pohjaavat meidän kokemukseemme ympäröivästä esineellisestä maailmasta sekä elävistä eliöistä. Aineiston läpikäynti osoitti, että moni metafora ei ole käännetty samalla metaforalla. Yhteensä analyysin myötä on paikannettu 381 metaforaa alkutekstissä. Aineistossa yleisin keino kääntää metaforallinen ilmaisu on sen poisjättö (130 tapausta) ja toiseksi yleisin keino on metaforan kääntäminen samalla metaforalla (125 tapausta). Poisjätön yleisyys viestii metaforan kääntämisen haastavuudesta ja samalla metaforalla kääntäminen taas siitä, että moni metafora taas on käännettävissä ja kulttuurisesti mahdollisesti melko universaali. Hieman vähemmän yleisiä keinoja olivat metaforan kääntäminen osittain eri metaforalla (54 tapausta), kokonaan eri metaforalla (53 tapausta) sekä parafraasin (20 tapausta) avulla. Käännösratkaisujen suhteellisen tasainen jakauma aineistossa osoittaa, että universaalia käännösratkaisua ei ole. Käsitemetaforan voima on työkaluna, joka auttaa kääntäjää kiinnittämään huomiota kielen kognitiiviseen tasoon, ja sen tiedostaminen voi auttaa kääntäjää ymmärtämään sekä omaa ajatteluaan ja sitä ohjaavia malleja että myös laajemmin kulttuuriin sisällettyä jaettua tietoa.

Tämä työ edustaa kirjeiden tutkimusta. Tutkimuksen kohteena on kaksi kirjailijaa ja kääntäjää. Työssä tarkastellaan Aino Kallaksen ja Friedebert Tuglasin kirjeenvaihtoa ja selvitetään millaista oli kirjailijan työ 1900-luvulla. Pääasiallisena tutkimusaineistona käytetään Kallaksen ja Tuglasin kirjeitä, jotka ovat peräisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. Kirjeet on kirjoitettu vuosina 1909–1942. Tutkimuksessa hyödynnetään hermeneuttista lähestymistapaa, ja sen avulla pyritään ymmärtämään Kallaksen tuotannon syntymiseen liittyviä kysymyksiä. Kallaksen kirjailijakuvan selventämiseksi käytetään kirjeiden lisäksi hänen henkilöarkistonsa materiaalia ja päiväkirjoja. Tutkimus koostuu yhdeksästä luvusta. Työn alussa kuvataan kirjeiden hyödyntämisen tapaa historiantutkimuksessa, johon myös tämä tutkimus kytketään. Sen jälkeeen esitellään tutkimuksen kohteena olevat kirjailijat ja heidän taustansa. Luvussa neljä esitetään tutkimuksen lähestymistapa ja tutkimuskysymys. Seuraavissa luvuissa tuodaan esille tutkimuksen tavoite, joka syventää ymmärrystä Kallaksesta kirjailijana. Kuudennessa luvussa esitellään aikaisempia tutkimuksia ja käsityksiä Aino Kallaksesta ja hänen tuotannostaan. Seitsemännessä luvussa tuodaan esille arkistotutkimuksen luonne ja esitellään henkilöarkistot. Kahdeksannessa luvussa siirrytään Kallaksen ja Tuglasin kirjeisiin, joita tutkitaan osana Kallaksen henkilöarkistoa. Laajan aineiston takia Kallaksen ja Tuglasin kirjeenvaihto on jaettu kolmeen kauteen, jotka ovat kirjeenvaihdon alkuvuodet, Kallaksen Lontoon vuodet ja yhteistyön katkeamisen jälkeinen aika. Työn päätösluvussa kootaan yhteen analyysin tulokset. Tutkimuksessa osoitetaan, että Aino Kallas ja Friedebert Tuglas ovat kulttuurihistoriallisia henkilöitä. Työssä esitetään, että Kallas haaveili kirjailijan ammatista jo lapsena ja työskenteli koko ikänsä suunnitelmallisesti. Kirjeenvaihdon analyysin perusteella todetaan, että Tuglas ei ollut ainoastaan Kallaksen teostensa kääntäjä vaan hän huolehti Kallaksen tuotannon julkaisemisesta kokonaisvaltaisesti. Tuglasilla oli ratkaiseva rooli Kallaksen tuotannon Virossa tunnetuksi tekemisessä. Tuglas sai puolestaan Kallaksen tuotannosta uutta aineistoa Looming- aikakauslehteen. Kirjailijoina molemmat osapuolet hyötyivät toistensa töistä ja heidän kirjeenvaihtonsa oli alusta lähtien hyvin ammattimaista. Viron kieliuudistukset ja käsikirjojen korrehtuurit olivat koko kirjeenvaihtoa läpäiseviä teemoja.

Tutkielmassa tarkastellaan suomi-englanti ja englanti-suomi kieliparien asiatekstikääntäjien tapoja hyödyntää konekäännöksiä käännöstyössä ja asenteita konekäännösten käyttöä kohtaan. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään syitä erilaisille tavoille käyttää konekäännöksiä ja asenteille konekäännösten käyttöä kohtaan. Tutkielman taustaosiossa kerrotaan konekääntimien kehityksestä sekä pyritään luomaan kattava katsaus siitä, miten konekääntimet ja muut käännösteknologiat ovat käytössä nykypäivänä käännösalalla ja käytännön käännöstyössä. Käännösteknologian kartoitus on olennainen osa tutkielman taustaa, sillä konekääntimet on nykyään usein integroitu käännösohjelmiin, joissa asiatekstien kääntäjät tekevät suurimman osan käännöstöistään. Aineistona tutkielmassa on kysely, joka lähetettiin erään Suomessa toimivan käännöstoimiston suomi-englanti ja englanti-suomi kielipareissa työskenteleville freelance-kääntäjille. Kyselyn vastauksia analysoidaan kolmessa osassa: kääntäjien tausta ja kokemus käännösalalta, kääntäjien tavat käyttää konekäännöksiä käännöstyössä ja kääntäjien asenteet konekäännösten käyttöä kohtaan. Kyselyn vastauksista selviää, että konekäännöksiä huomioidaan laajalti, vaikka tavoissa hyödyntää konekäännöksiä onkin eroja. Kääntäjät eivät käytä konekäännöksiä samalla tavalla kuin käännösmuistiosumia, sillä kääntäjät ovat kriittisempiä konekäännöksiä kohtaan. Kääntäjät käyttävät konekäännintä lähinnä työkaluna, josta saa välillä apua, kuten inspiraatiota omiin käännösratkaisuihin tai sopivia yksittäisiä sanoja tai ilmaisuja. Harva kääntäjä sivuuttaa konekäännökset kokonaan. Kääntäjät hyödyntävät konekäännöksiä eniten kielellisesti yksinkertaisissa ja lyhyitä lauseita sisältävissä teksteissä. Selvää yhteyttä konekäännösten käytön ja käännösalan koulutuksen välillä ei ole. Kääntäjien asenteet konekäännösten käyttöä kohtaan vaihtelevat kyselyn vastausten perusteella, mutta suurempi osa vastaajista suhtautuu negatiivisesti konekäännösten käyttöön. Huolta aiheuttavat käännöstöiden hinnoitteluperiaatteiden muuttuminen sekä kokemukset työmäärän ja työn mielekkyyden vähenemisestä ja asiantuntijuuden arvostuksen laskusta. Erot käännösalan koulutuksessa eivät näytä vaikuttavan suhtautumiseen konekäännösten käyttöä kohtaan.

Tutkin opinnäytetyössäni sarjakuvakerronnan keinoja Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvateoksessa Watchmen sekä sen suomenkielisessä käännöksessä Vartijat. Tutkimiani keinoja ovat kuvaan olennaisesti liittyvät sanat (niin kutsutut montaasit, esimerkiksi julisteet, graffitit ja kyltit), typografia (lihavointi, kirjasinkoko ja eri kirjasintyypit) sekä sanan ja kuvan yhteistyön hyödyntäminen kohtausten välisissä siirtymissä ja eri kerrontatasojen yhdistämisessä. Sivuan tutkielmassani myös puhekuplien ja tekstilaatikoiden ulkoasun merkitystä kerronnan kannalta. Tarkoitukseni on selvittää, missä määrin nämä keinot ovat säilyneet käännöksessä. Poimin tutkimustani varten ensin alkuperäisteoksesta kaikki esiintymät, jotka olivat relevantteja tutkimieni kerronnan keinojen kannalta. Tämän jälkeen etsin kyseiset esiintymät käännöksestä ja kontrastoin niitä keskenään. Tutkielmani teoreettinen viitekehys pohjaa rajoitetun kääntämisen käsitteeseen, jonka mukaan sarjakuvien kääntämistä vaikeuttavat erityisesti kuvan ja sanan yhteistyö sekä puhekuplien ja tekstilaatikoiden rajallinen tila. Montaasien kääntämistä analysoidessani käytän hyväkseni Nadine Celottin esittämiä strategioita montaasien kääntämistä koskien. Sivuan tutkielmassani myös kotouttamisen ja vieraannuttamisen käsitteitä, lähinnä montaasien kääntämisen ja lihavoinnin suhteen. Tutkimustulosteni perusteella montaasit, jotka ovat erityisen kiinteä osa kuvaa (esimerkiksi graffitit) ja jotka olisi näin ollen pitänyt enemmänkin piirtää kuin kirjoittaa käännökseen, on poikkeuksetta jätetty ennalleen käännöksessä. Pelkistetymmät, tekstuaalisemmat montaasit, jotka ovat tarinan kannalta oleellisia (kuten sanomalehtien otsikot), on puolestaan käännetty lähes aina. Poikkeuksiakin kuitenkin on: toisinaan tärkeiltäkin vaikuttavia montaaseja on jätetty kääntämättä tai poistettu kokonaan. Saman, toistuvan montaasin kääntäminen epäjohdonmukaisesti eri kohdissa ja koodinvaihto yksittäisen montaasin sisällä aiheuttavat lukukokemusta heikentävää epäkoherenssia. Lihavointia on vähennetty huomattavasti käännöksessä yhdysvaltalaisten ja suomalaisten sarjakuvien eroavien konventioiden vuoksi. Kirjasinkoon suhteen käännöksessä on lähes aina säilytetty normaalia suurempi koko sen toimiessa erityisenä tehokeinona, mutta tavallista pienempi fontti on säilytetty käännöksessä vain harvoin. Watchmenissa käytetyt erilaiset kirjasintyypit ja puhekuplat ovat puolestaan säilyneet käännöksessä alkuperäisen kaltaisina yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kuvan ja sanan väliset viittaukset kohtauksenvaihdoissa ja eri kerrontatasojen yhdistämisessä ovat säilyneet suurimmaksi osaksi kuvan ja sanan asettamista rajoituksista huolimatta, mutta jotkin viittaukset ja sanaleikit ovat kadonneet käännöksessä, joko tahallisesti tai tarkoituksettomasti.

Tässä pro gradussa käsitellään kuvan ja sanan kääntämistä kuvitetussa fantasiaromaanissa. Tutkimuksessa pohditaan, mitä tapahtuu kuvitetun kirjan käännökselle, kun käännös painetaan ilman kuvia. Samalla analysoidaan kuvien funktiota kuvitetussa romaanissa. Aihe liittyy kuvan ja sanan, intersemioottisen kääntämisen sekä kuvakirjatutkimuksen perinteeseen. Teoriaosuudessa käsitellään Roman Jacobsonin (1987) intersemioottista teoriaa sekä Ulla Rhedinin (1992) ja Uri Shulevitzin (1985) kuvakirja-teorioita. Suomessa kuvan ja sanan aihepiiriä ovat tutkineet mm. Kai Mikkonen ja Riitta Oittinen. Pro gradun aineistona on Cornelia Funken Reckless, Steinerness Fleisch -romaani (2010) ja sen suomennos Reckless, Kiveen kadonnut (2011). Romaanin on suomentanut Marja Kyrö. Kirja on suunnattu nuorille. Lähdeteoksessa on 350 sivua ja suomennoksessa 299 sivua. Lähdeteoksen 80 kuvasta on valittu analysoitavaksi 16 mahdollisimman erilaista kuvaa. Kuvat sijoittuvat kirjan alkuun, loppuun sekä lukujen alkuihin ja loppuihin. Tekstistä on poimittu kuviin viittaavat kohdat, joita verrataan sekä kuviin että käännöksen vastaaviin kohtiin. Tutkimuksen metodi perustuu Hartmut Stöcklin (2011) kuva-analyysiin ja Gunther Kressin ja Theo van Leeuwenin kuvakielioppiin (2006). Stöcklin teorian mukaisesti lähdeteoksesta on analysoitu kirjan ulkonäköä, kuvien sisältöä sekä kuvien ja tekstin välistä suhdetta. Kuvien sisällön tutkimuksessa on hyödynnetty Kressin ja van Leeuwenin kuvakielioppia. Tutkimuksessa saatiin vastaavia tuloksia kuin Ulla Rhedin (1992) on saanut eeppisestä kuvakirjasta. Reckless-romaanin kuvissa on hyvin vähän liikettä verrattaessa kuvia tekstiin. Kuvissa oleva liike taas on pienieleistä. Kuvissa kuvataan melko pitkiä tekstikappaleita. Kuvien aiheella on suuri merkitys tekstissä. Lisäksi todetaan, että kuvien ensisijainen funktio on teoriakirjallisuuden mukaisesti koristava sekä tarkentava. Kuvilla on kirjaa yhteen sitova sekä tekstiä ennakoiva funktio. Kuvia ei ole yhtä poikkeusta lukuun ottamatta huomioitu käännettäessä. Koska lähes kaikki kuvat olivat kuitenkin niin yhdenmukaisia tekstin kanssa kuin mahdollista, käännöksessä kuvia olisi ollut vaikea huomioida enää paremmin. Toisin kuin kuvakirjoissa, moni kuva on lineaarisessa suhteessa tekstiin eli kuvat ja teksti vuorottelevat vähemmän kerronnassa. Lopuksi voidaan todeta, että kuvien pois jättämisellä on vain vähäinen merkitys sisällön kannalta. Kuvien pois jättäminen saattaa silti vaikuttaa siihen, millaisen ensivaikutelman kirja tekee ostajaan. Lähdeteoksen kannet ja ulkoasu luovat sisältöä paremmin vastaavan mielikuvan kuin käännös. Tämän lisäksi lähdeteoksen kuvat ovat tekstiä ennakoivia, eli ne saavat lukijan odottamaan seuraavaa lukua. Kuvien funktio on siis saada lukija jatkamaan lukemista. Tämä funktio ei välity käännöksestä.

Tutkielman aihe on mytologisten nimien kääntäminen Platonin Pitojen kuudessa käännöksessä (ranska, englanti, saksa, suomi, ruotsi, viro). Lähtökohtana oli selvittää, mikä käännösstrategia heijastaa selkeimmin Platonin periaatetta, jonka mukaan etymologia kuvaa nimen tarkoitteen luonnetta. Käännöksiä tarkastellaan kontrastiivisen analyysin keinoin. Käännösten mytologisia nimiä sisältäviä otteita analysoidaan ja vertaillaan sekä keskenään että alkutekstin kanssa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja missä nimien merkitys välittyy käännösten lukijoille. Tutkielmassa käsitellään myös nimiin liittyviä käännösongelmia sekä syitä erilaisiin strategiavalintoihin. Tähän pyritään esittelemällä kääntäjien ja asiantuntijoiden näkemyksiä nimien kääntämisestä. Tiedot perustuvat sähköpostitse ja suullisesti tehtyihin haastatteluihin. Aiheen valinta johtuu siitä, että haluttiin osoittaa, miten paljon mytologisten nimien kääntäminen tai kääntämättä jättäminen voi vaikuttaa käännösten ymmärrettävyyteen ja helppolukuisuuteen. Kääntäjät ja asiantuntijat eivät kuitenkaan usein tiedosta tätä ongelmaa vaan lähestyvät nimiä pääasiassa kahdella vastakkaisella tavalla, joko kääntämällä ta transkriboimalla. Heidän näkemyksensä asiasta ovat hyvin erilaisia ja ristiriitaisia, eikä kompromissia ei ole syntynyt. Teoreettinen viitekehys on käännösteoreettinen. Ensin määritellään käännösstrategiat, joita nimien kääntämisessä käytetään - yleensä ja tutkituissa käännöksissä. Käsitteiden jaottelun peruslähtökohtana on se, missä määrin strategia paljastaa käännösyksikön merkityksen. Käännösanalyysin tueksi esittellään antiikin etymologian ja personifikaation käyttöä. Käännösosuudessa analysoidaan käännöksiä ja niitä verrataan alkuteksteihin. Kontrastiivisen analyysin avulla osoitetaan, että Pitojen mytologiset nimet eivät ole erisnimiä ja selvitetään, missä määrin niitä käsitellään käännöksissä yleis- ja missä määrin erisniminä. Käännösanalyysissä tutkitaan käännösratkaisuja ja nimien ja niihin perustuvien sanaleikkien merkityksen välittymistä juoksevassa tekstissä. Perusoletus oli se, että nimien kääntäminen on ongelmallista. Haluttiin selvittää, missä määrin niiden sisältämä informaatio välittyy lukijalle käännöksissä. Analyysi osoittaa, että kääntäminen välittää tehokkaimmin nimien merkityksen. Se on kuitenkin vaikeaa, koska nimillä ei ole vastineita, jotka kattaisivat niiden semanttiset, filosofiset ja kulttuuriset konnotaatiot. Nimet tuottavat ongelmia myös informaatiotiheyden kannalta. Jos ne käännetään, osa konnotaatioista jää välittämättä. Jos ne transkriboidaan, ne jäävät opaakeiksi. Tekstin koherenssi rikkoutuu, jos samat nimet milloin transkriboidaan, milloin käännetään. Jos nimien johdoksiin perustuvat sanaleikit käännetään mutta mytologiset nimet transkriboidaan, yhteys katoaa. Lopuksi tarkastellaan strategianvalinnan syitä, joita ovat nykyaikaistetun lähtötekstin vaikutus, eri käännöstraditiot, kääntäjien mieltymykset, filosofiset teoriat sekä kohdeyleisö. Kääntäjän on mietittävä, mikä on lukijalle tarkoituksenmukaista. Analyysin mukaan transkriboidut nimet ovat usein opaakkeja ja tekevät tekstistä vaikeaselkoisen. Analyysin selkein tulos lienee se, että nimien merkityksen eksplisitointi juoksevassa tekstissä ilmentää parhaiten niiden tärkeää etymologiaa. Tämä havainto voisi ehkä saada kääntäjät ja asiantuntijat pohtimaan ratkaisujaan ja johtaa kompromisseihin, joissa merkitys ja muut aspektit yritettäisiin välittää yhdessä. Tutkimus voi lisäksi valaista Platonin etymologian käyttöä sekä personifikaatiota, jota on tutkittu vähän.

Onomatopoeettiset interjektiot ovat huudahduksenomaisia, ääntä jäljitteleviä sanoja, jotka ovat monessa kielessä suhteellisen marginaaliseksi koettu ilmiö eikä sitä ole siten kovin laajalti tutkittu. Tutkimuksen vähyyttä korostaa terminologian epäyhtenäisyys, sillä tutkimuksesta riippuen sanoja saatetaan kutsua ideofoneiksi, imitatiiveiksi tai ääniefekteiksi. Onomatopoeettiset interjektiot ovat erityisesti sarjakuvista tuttu sanaluokka. Sarjakuvissa esiintyviä onomatopoeettisia interjektioita on kuitenkin aiemmin tutkittu lähinnä käännösratkaisullisista näkökulmista yhden tai kahden kielen osalta laajemman äännesymbolisen vertailun sijaan. Tässä tutkimuksessa vertaillaan onomatopoeettisten interjektioiden käyttöä neljässä Fenno-Baltian alueen kielessä: suomessa, virossa, latviassa ja liettuassa. Aineistona käytetään paralleelikorpusta, joka koostuu suomen-, viron-, latvian- ja liettuankielisistä Aku Ankka -sarjakuvista. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää interjektioiden ominaispiirteitä ja äännesymboliikkaa niin yleisesti kuin kielikohtaisella tasolla ja identifioida niistä semanttisen luokittelun avulla äännesymbolisia yksiköitä eli fonesteemejä. Tutkimuksen analyysiosuus koostuu fonologisesta ja semanttisesta osasta. Fonologisessa analyysissä verrataan interjektiosanaston grafeemifrekvenssiä neutraalin asiatekstin grafeemifrekvenssiin sekä tutkitaan kielten keskinäistä korrelaatiota sekä kieltenvälisiä eroja interjektioiden fonologian ja tavurakenteen osalta kielipareittain. Semanttisessa analyysissä interjektiot luokitellaan 15 eri luokkaan semanttisin perustein. Tämän avulla interjektioista identifioidaan tiettyyn semanttiseen käyttöalueeseen rajautuvia fonologisia piirteitä tai fonesteemejä niin kielikohtaisella tasolla kuin yleisesti. Tuloksista selviää, että erityisesti tremulantit ja klusiilit ovat yleisempiä onomatopoeettisissa interjektioissa kuin neutraalissa asiatekstissä. Sen sijaan grafeemi ⟨e⟩ on interjektioissa huomattavasti harvinaisempi, sillä suomen- ja vironkielisessä aineistossa sitä ei esiinny lainkaan. Kieliparien fonologinen korrelaatio interjektioaineistossa on odotettua sattumanvaraisempaa, mikä toisaalta tukee käsitystä äännesymboliikan universaaliudesta. Samaa kielii myös se, että interjektioista identifioidut fonesteemit ovat kielistä riippumatta hyvin samankaltaisia. Toisaalta jokaisesta kielestä löytyi myös yksittäisiä äännesymbolisia piirteitä, joita muissa kielissä ei esiintynyt.

Tutkielmassa tarkastellaan sidoksia, joilla kääntäminen ja typografia liittyvät toisiinsa. Tavoitteena on vahvistaa kääntäjien tietoisuutta typografisten valintojen merkityksestä ja selvittää nykykääntäjien typografista kompetenssia ja mahdollista koulutustarvetta. Kääntäjä tarvitsee typografiaa vahvistaakseen asiantuntijuuttaan viestinnässä ja tekstintuotannossa. Julkaisun ulkoasun vaikutusta viestin vastaanottamiseen tarkastellaan käännöstieteen, semiotiikan, typografian ja kulttuurisen tekstintutkimuksen näkökulmasta. Erikseen paneudutaan typografian merkitykseen sarjakuvan kääntämisessä. Käännöstieteellinen tarkastelu pohjautuu mm. Jürgen F. Schoppin typografiaa ja kääntämistä käsitteleviin teksteihin sekä Klaus Kaindlin tutkimuksiin typografian vaikutuksista sarjakuvan kääntämisessä. Typografian osalta keskeisimpiä lähteitä ovat Markus Itkosen, Sarah Hyndmanin ja Jorma Hinkan kirjoitukset sekä Riitta Brusilan kirjoittamat ja toimittamat tekstit. Typografian varhaisia teoreetikkoja edustavat Beatrice Warde ja Jan Tschichold. Marraskuussa 2017 sain 93 vastausta KAJ:n ja SKTL:n jäsenille tekemääni verkkokyselyyn, joka koski työelämän odotuksia ja kääntäjien typografisia valmiuksia. Kyselyssä oli monivalintatehtäviä, joista osaa oli mahdollista täydentää omin sanoin. Vastauksissa todentuu tekstin sisällön ja ulkoasun jopa symbioottinen suhde, ja tutkimuksesta voi tehdä seuraavat päätelmät: Tulkin työssä typografialla on selvästi vähäisempi rooli kuin useimmilla kääntäjillä, mutta kääntäjän työhön typografia nivoutuu monin tavoin. Kääntäjien työnkuvat ovat moninaisia, mistä johtuen osaamiseen kohdistuu vaihtelevia odotuksia. Typografiasta tullaan tietoisiksi viimeistään silloin, kun työhön liittyy esim. fontti-, merkki-, mahtumis- tai näkyvyysongelmia. Tekniset muutokset tai rajoitteet käyttöympäristössä vaikuttavat luettavuuteen. Eniten typografiaan liittyviä kysymyksiä pohtivat asiatekstinkääntäjät. Tilaongelmia ilmenee varsinkin av-kääntämisessä, lokalisoinnissa, ohjelmisto- ja käyttöliittymäkääntämisessä ja sekä runsaasti kuvitettujen julkaisujen kääntämisessä. Kirjaintyypit kiinnostavat pääosaa kääntäjistä, neljännestä paljon tai erittäin paljon. Vastaajat arvostavat kirjainten selkeyttä, neutraaliksi koettua luonnetta ja hyvää luettavuutta, mutta tarpeet ja mieltymykset vaihtelevat. Yli puolet vastanneista on ollut vastuussa julkaistavan tekstin ulkoasusta, runsas viidennes usein. Neljännes kertoi taittaneensa. Osaamisen taso on kirjava: vain harvoilla on typografista koulutustaustaa. Lähes puolet vastaajista on tehnyt työssään typografisia valintoja julkaistavaksi tarkoitetulle tekstille. Kieliversioita tekeviltä kääntäjiltä odotetaan vähintäänkin typografian hienosäätöä. Käännösmuistiohjelmissa vaikuttaa olevan kehittämisen varaa niin ergonomian kuin käytettävyyden osalta. Käyttämiinsä käännösmuistiohjelmiin tyytymättömiä oli vastaajista 18 prosenttia. Kääntäjät tuntevat typografian kulttuurikohtaisia konventioita, mutta typografisessa kompetenssissa on puutteita. 31 prosenttia vastaajista oli tästä tietoinen ja haluaisi parantaa osaamistaan. 33 prosenttia ei kuitenkaan kaivannut typografiaan liittyvää koulutusta ja 35 prosenttia ei osannut sanoa.

Tarkastelen tutkimuksessani Aapelin alias Simo Puupposen lastenkirjaa Koko kaupungin Vinski ja Välja Künnapin vironnosta Üle linna Vinski. Tarkempaan käsittelyyn olen ottanut kummassakin teoksessa esiintyvät idiomit ja niiden vastineet, keskittyen erityisesti somaattisiin eli ihmisen kehoon liittyviin idiomeihin. Käsittelen myös idiomeihin läheisesti liittyviä, kiinnostavimpia metaforia sekä idiomaattisia yhdyssanoja. Koska kyseessä on suomen- ja vironkielisten idiomien vertaileva, kontrastiivinen tutkimus, on tavoitteenani ollut tutkia niin idiomin muotoa kuin merkitystä, mutta olen pitänyt tärkeänä tarkastella myös tyylillisiä seikkoja. Käytän idiomien ja niiden käännösvastineiden analysoinnin apuna esimerkkilauseita. Päätavoitteenani on ollut selvittää, kuinka tasapuolisesti Aapelin lastenkirja ja sen vironnos sisältävät idiomeja, toisin sanoen, ovatko alkuperäisteos ja käännös idiomien osalta tasapainossa. Oletuksenani on, että näin läheisissä sukulaiskielissä kuin suomi ja viro, käytetään myös idiomaattisia ilmauksia suurin piirtein yhtä paljon ja ne ovat samantapaisia. Ryhmiteltyäni ja analysoituani idiomit päädyin kuitenkin sellaiseen tulokseen, että käännös sisältää huomattavasti enemmän idiomeja kuin alkuteos. Pohdin syitä siihen. Käytetäänkö virossa enemmän idiomeja kuin suomessa? Onko kielikuvilla puhuminen ollut Viron kansan keino selvitä neuvostoajan painostavasta kielipolitiikasta? Aapelin vuonna 1954 julkaistu kirja ilmestyi viroksi vuonna 1971 – Viro eli niihin aikoihin ”isoveljen” valvonnassa. Ja lopuksi, onko se, että käännöstekstissä esiintyy enemmän kielikuvia, hyvä vai huono asia? Tulin siihen lopputulokseen, että vironnos on tarkka, taidokas, ja mikä tärkeintä – välittää lukijalle yhtä leppoisan humoristisen tunnelman kuin alkuperäisteoskin. Kahden kielen fraseologian vertaileminen on toki kiinnostavaa ja opettavaista, mutta kielikuvia käännettäessä komponenttien samuus on toisarvoinen seikka. Lastenkirjallisuus ja sen kääntäminen valikoitui tutkimusaiheekseni jo yli 20 v. sitten. Kirjailija-kääntäjäperheen kasvattina minustakin tuli (lasten)kirjailija ja kääntäjä. Niinpä nyt, pitkän tauon jälkeen tätä tutkimusta jatkaessani ja loppuun saattaessani, olen lisännyt siihen myös ripauksen kielikuvilla leikittelevää lastenkirjailijaa.

Tutkielma käsittelee idiolektien kääntämistä Tuntemattoman sotilaan englanninkielisessä käännöksessä. Tarkoitukseni on selvittää, miten kielen eri tasoja on hyödynnetty kohdekielisiä idiolekteja luodessa. Tiittulan ja Nuolijärven (2013) mukaan, kääntäjät hyödyntävät vain osaa kielen eri tasoista. Tutkin sitä, onko kielen kaikkia eri tasoja hyödynnetty ja eroaako niiden hyödyntäminen henkilöhahmoittain. Aineistoni on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas vuodelta 1954 sekä Liesl Yamaguchin vuoden 2015 englanninkielinen käännös Unknown Soldiers. Tutkimuksessani tarkastelen keskeisiä hahmoja Rokka, Hietanen, Lammio ja Vanhala, sillä heidän luonteensa, murteensa ja hierakkiset asemansa eroavat huomattavasti toisistaan. Teoriani pohjaa Tiittulan ja Nuolijärven teokseen Puheen illuusio (2013), jota olen hyödyntänyt sekä lähde- että kohdetekstin analyysissa. Englannin kieltä käsittelevän teorian pohjana olen käyttänyt Norman Pagen teosta Speech in the English novel (1973), N. F. Blaken teosta Non-standard Language in English Literature (1981) sekä Jane Hodsonin teosta Dialect in film and literature (2011). Näiden pohjalta olen luokitellut idiolektien kääntämisen keinot kielen kolmen eri tason mukaan: äännepiirteet, rakennepiirteet ja sanastolliset piirteet. Tutkimukseni on laadullinen ja tutkin millaisia eri ratkaisuja käännöksessä on käytetty, mutten analysoi niiden kappalemääriä. Metodina käytän käännöksen lähilukua. Tutkimuksen tuloksena huomataan, että käännöksessä on hyödynnetty kaikkia kolmea kielen tasoa idiolektien luomisessa. Kokonaisuudessaan eniten on hyödynnetty äännepiirteitä, mutta muuten keinot vaihtelevat hahmoittain. Rokan idiolektissa on hyödynnetty eniten äänne- ja rakennepiirteitä, Hietasen idiolektissa taas äännepiirteitä ja sanastollisia piirteitä. Vanhalan idiolektissa taas on hyödynnetty kaikki kolmea tasoa tasaisesti ja Lammion idiolektissa ei ole hyödynnetty äännepiirteitä lainkaan. Tutkimukseni osoittaa myös, että Yamaguchi on luonut henkilöhahmoille tunnuspiirteitä, jotka erottavat idiolektit toisistaan. Rokan tunnuspiirre on ovat sanat fella ja lissen. Hietasen tunnuspiirteet taas ovat sana pre-tty sekä fraasi I’ll be damned. Idiolekteja on erotettu toisistaan myös luomalla eroa rekistereihin. Lammion ja Vanhalan idiolekteissa ei ole käytetty yhtä paljon eri keinoja kuin Rokan ja Hietasen, mutta myös ne eroavat toisistaan, sillä Vanhalan idiolektin keinot ovat puhekielisiä, kun taas Lammion idiolektissa on muodollisia rakenteita sekä sivistyssanoja.