Browsing by Subject "kehollisuus"

There has been a public debate about the desire of very young children to lose weight and their dissatisfaction with their own bodies. A negative body image has been found to be associated with low self-esteem, eating disorders, mental health problems, and being overweight. By promoting a positive body image children’s body satisfaction, self-esteem, and internalization of body ideals can be improved. Teachers have found that their means of dealing with the body images of children and body diversity are inadequate. The purpose of this study is to uncover ways in which teachers can promote students to have a positive body image. The study also aims to identify the challenges teachers face in promoting students to develop a positive body image. The study seeks to produce information for people working in the field of education, as there is lack of research on promoting a positive body image in a Finnish school context. The research data of this study was collected through semi-structured interviews of three classroom teachers and three special class teachers. The study and its analysis were conducted using a phenomenographic approach. The results of the study show that interviewees considered the greatest challenges to promoting a positive body image those at school, such as the example of the adults, what they say, their attitudes and, self-awareness. They saw the lack of education and of teaching materials on this topic as major challenges. Addition challenges to promoting a positive body image were recognized outside of school, such as social ideals of beauty, social media discourse, and the impact of other environments, such as at home and connected to hobbies. The student's own negative attitude towards their own or others' bodies was also recognized as a challenge. The most important means of promoting a positive body image were the interaction between the teacher and the students, the ways of working in everyday school life, multiliteracy, and promoting self-esteem and body-esteem. The interaction between the teacher and the students was found to be particularly important, and teachers felt that joint discussion was the most natural way to promote a positive body image. Also significant was teaching students skills such as multiliteracy and emotional skills. These results are in line with the ways of promoting a positive body image found in previous studies.

Tutkielma käsittelee posthumanistisia kehoja Kim Stanley Robinsonin romaanissa 2312. Työssä tutkitaan, kuinka kirjailija rakentaa erilaisten kehojen kuvauksia ja kuinka nämä kuvaukset heijastavat posthumanistisen teorian käsityksiä kehoista, kehojen välisistä suhteista ja kehojen rajoista. Tutkielmassa lähestytään aihetta monitieteisestä näkökulmasta. Kirjallisen analyysin tukena on käytetty posthumanistisen teorian lisäksi tieteentutkimuksen, antropologian, sosiologian, maantieteen, feministisen tutkimuksen sekä kriittisen vammaistutkimuksen tutkimussuuntiin pohjautuvaa aineistoa. Toinen luku käsittelee ihmiskehojen kuvausta romaanissa. Maapallon ulkopuolisissa yhteisöissä on kehittynyt uudenlainen normatiivinen kehonkuva, johon liittyy voimakas kehon muokkaus erilaisten bioteknologioiden avulla. Yksi tarinan päähenkilöistä, Swan Er Hong, muokkaa kehoaan normien vastaisesti ihmisyyden ja hirviömäisyyden rajoilla. Kolmas luku käsittelee eläinten kehoja sekä synteettisten elämänmuotojen kehoja. Näiden kehojen rajojen ja suhteiden määrittely romaanissa osaltaan muodostaa ihmiskehojen ja ihmisyyden rajoja ja osoittaa rajausten keinotekoisen luonteen. Neljäs luku käsittelee kehojen liikettä tilassa. Robinsonin teoksessa kehollinen toiminta näyttäytyy tapana tuottaa luonnon kokemusta, ja luonto puolestaan muodostuu lähinnä ihmisen kehollisen toiminnan merkityksistä erilaisissa ympäristöissä. Tämän lisäksi eläinpopulaatioiden itseohjautuva liike on erottamaton osa ihmisten ja eläinten suhteita. Robinson kuvaa teoksessaan tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa ihmisen, eläinten ja ei-biologisen elämän väliset rajat ovat muutoksen tilassa. Teos näyttää, kuinka ihminen lajina on samanaikaisesti erottamattomasti liitoksissa muihin eläinlajeihin, avustaviin teknologioihin ja ympäristöönsä. Tämä yhteys ilmenee teoksessa kahtena erilaisena ihmiskäsityksenä: näkemyksenä ihmisistä tiukasti säännellyn ihmiskehon rajojen ylittäjinä sekä näkemyksenä ihmisistä monimutkaisesti rakentuvina kehollisina olioina, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja toisten elämänmuotojen kanssa. Robinson esittää romaanissaan mahdollisia tapoja muuttaa nykyisiä ihmisten ja muiden olioiden välisiä suhteita vähemmän tuhoisiksi, ja nostaa esille kysymyksiä valistuksen filosofiaan perustuvien hierarkioiden oikeutuksesta.

Tutkin Pentti Holapan Yksinäisiä (1954) sartrelaisen eksistentialismin ja kehollisuuden näkökulmista. Tarkastelen, miten Jean-Paul Sartren määrittelemä minuus näyttäytyy romaanin kielessä, rakenteessa, henkilöhahmoissa ja ympäristönkuvauksessa. Toinen näkökulmani teokseen on kehollinen minuuskäsitys, joka edustaa nykyfilosofiaa, luonnontieteellistä ja determinististä minuuskäsitystä. Sen mukaan minuuden luonne on kehollinen ja ontologisesti deterministinen. Sartren tietoisuus- ja minuuskäsitys on libertaristinen, jonka mukaan ihmiselämää hallitsee radikaali vapaa tahto. Tutkimuskysymykseni on, miten sartrelainen ja kehollinen minuuskäsitys ilmenevät Yksinäisissä? Esitän, että vastakkaiset ontologiset minuusnäkemykset vaikuttavat sen minäkerronnassa yhtä aikaa. Ne ilmenevät teoksen ympäristön-, sekä henkilökuvauksessa muodostaen siinä synteesin. Tutkimukseni metodi on temaattinen analyysi ja teoreettinen lähtökohtani Sartren teoria minuudesta. Minuus rakentuu Sartren filosofiassa tilanteissa intersubjektiivisessa todellisuudessa. Tämä konkretisoituu Yksinäisten henkilöiden ajattelun ja toiminnan vuorovaikutuksissa. Kehollinen minuus korostuu teoksen ympäristönkuvauksen lyyrisessä vertauskuvallisuudessa ja päähenkilö Koteloisen deterministisessä ajattelussa. Myös Matthew Ratcliffen määrittelemät henkilöhahmojen eksistentiaaliset tunteet lisäävät romaanin kehollisuutta. Yksinäisten minäkerronta yhdistää kehollisuuteen sartrelaisen minuuden, joka jakautuu persoonattomaan esireflektiiviseen ja reflektiiviseen minuuteen. Tämä tekee Yksinäisistä eksistentialistisen ja samalla poikkeuksellisen kehollisen romaanin.

Tutkielmassa tarkastelen alkoholistiperheissä kasvaneiden aikuisten tunteita, kokemuksia ja seurakunnan tukea. Tutkimus on laadullinen ja löyhästi teoriaohjaava. Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysiä käyttäen. Analyysi nosti esiin kolme teemaa: 1. Tunteet, 2. Kokemusten tuoma trauma, 3.Yhteyden puute läheisiin. Tutkimukseen osallistuvien ryhmä kerättiin erään evankelisluterilaisen seurakunnan seurakuntalehden ja sen facebook sivuston kautta. Lisäksi erilaisten facebook- ryhmien kautta, joissa oli mahdollisuus tavoittaa kohderyhmää. Haastateltavien vinkit olivat lisänä aineiston keruussa. Tutkimusta varten perustettiin oma sähköpostitili, jonka kautta tutkimukseen osallistuvilla oli mahdollisuus ilmoittautua tai ottaa yhteyttä tutkijaan. Aineisto koostuu viidestä aikuisikään ehtineen haastateltavan kokemuksista. Neljä heistä on 35-55-vuotiaita ja yksi alle 35-vuotias.Kaikki haastateltavat olivat naisia, mikä ei ollut tarkoituksellinen valinta. Yhtään miestä ei ilmoittautunut tutkimukseen. Tutkimus näyttää valottavan tunteita monipuolisesti, ja osoitti, että alkoholistiperheissä tunteiden käsittely oli jäänyt vajaaksi. Tunteille ei lapsuuskodissa ollut tilaa niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Piiloon jääneet käsittelemättömät tunteet pyrkivät aikuisuudessa pintaan ja saamaan äänen. Tunteet näyttäytyvät kokonaisvaltaisesti ja muodostavat kehollisia polkuja ihmisen sisimpään. Lapsuuskodin tunneilmapiiri ei ole ollut vapaa, vaan tunteita on joutunut peittelemään. Turva ja yhteys ovat puuttuneet. Aikuisuudessa piiloon jääneet tunteet kärjistyvät usein kehollisiksi, fyysisiksi oireiluiksi. Aikuisiässä lapsena ja nuorena koetut tilanteet nostavat esiin jo unohduksiin painuneita tunteita, jotka ahdistavat ja saavat aikaan fyysistä ja henkistä kipua, sekä kärsimystä. Analyysivaiheen jaottelin viiteen osaan: 1. Mielen puheeseen, 2. Kehon puheeseen, 3. Tunteiden puheeseen, 4. Yhteyden ja kohtaamisen vaille jäämisen puheeseen 5. Seurakunta tukiverkkona osioon. Alkoholistiperheissä kasvaneet kaipaavat erityisellä tavalla yhteyttä läheisiin, koska vanhemmuus lapsuuskodissa on ollut vajaata ja turvatonta. Tutkimus nostaa esiin myös seurakuntien mahdollisuudet lisätä huomiota niiden ihmisten ja perheiden suuntaan, joissa alkoholi on toisen tai molempien vanhempien ongelma. Aikuisiässä kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat hakeutuneet jonkinlaisen avun piiriin. Oman lapsen syntymä näytti olevan eräs vahva tekijä, joka sai tunteet pintaan ja avun hakemisen ajankohtaiseksi. Positiivisen tutkimuksessa näyttäytyykin se, että aikuisena tunteita tunnistettiin hyvin. Vaikeat elämänkokemukset olivat kasvattaneet näkemään asioita syvemmin ja tuoneet viisautta ja ymmärrystä elämään. Hengellisyys ja usko kantoivat myös eteenpäin. Turvallista, hyvää parisuhdetta arvostettiin. Hyvän ja välittävän parisuhteen koettiin antavan korvaavaa kokemusta menneisyyden raskaille kokemuksille. Tutkielmassa sivutaan teologisen tutkimuksen lisäksi hoitotieteitä, sosiaalitieteitä ja psykiatrista tutkimusta.

Abstract: Aims and objectives: Resilience is linked to better health, mental health and coping at work. Thus, there is use for a high-quality resilience assessment method, as better ways of assessing resilience and a better understanding of the phenomenon could help people to identify their strengths and to develop their weaknesses. This master’s thesis aimed to examine the relationships between the developed Sisu-resilience questionnaire and its subcategories, the psychophysiological variables measured during the laboratory study designed for perseverance assessment, performance in six tasks used in the laboratory study and overall performance in the laboratory study. Due to the novelty of the experimental design, precisely directed hypotheses were not at the epicentre of the thesis. This thesis is part of the Sisu-questionnaire validation project and in the general part of resilience research. Methods: There were 54 test subjects (47 women) in the laboratory phase of the study. The subjects were university students with a mean age of 26.0 years. The experiment consisted of six different tasks for measuring perseverance, which the subjects performed using the instructions given. Of all the psychophysiological variables measured during the experiment, measures of electrodermal activity and facial electromyography were used in this thesis. Electrodermal activity is considered to reflect sympathetic activation. Measures of facial electromyography are connected to emotional valence. Subjects had completed various personality and health assessment questionnaires and the Sisu-questionnaire before to the laboratory study. Results: During the laboratory study, tonic skin conductance of those with more beneficial sisu was lower vis-à-vis those with less beneficial sisu. Beneficial sisu was also associated with better performance in the handgrip endurance task. Tonic and phasic skin conductance of those with more harmful sisu were lower compared to those with less harmful sisu, but the links between harmful sisu and skin conductance were focused only around its “harm to others” subcategory. Beneficial sisu was not associated with positive emotion during the laboratory study. Positive emotion was assessed by orbicularis oculi -activation. Conclusion: The association between higher beneficial sisu and lower sympathetic activation indicates that the questionnaire reaches some property of the nervous system, and it is in line with previous research. Unlike harmful sisu, none of the subcategories of beneficial sisu were associated with phasic skin conductance, which can be interpreted to tell about the independent explanatory power of harmful sisu. The link between better performance in the handgrip task and more beneficial sisu could indicate more beneficial sisu leading to adaptive stress management. Given the widely-known connection between positive emotion and resilience, it is surprising that beneficial sisu was not associated with positive emotion during any subtasks.

Britannian kansalaisten hyvinvointi ja kehojen terveys nousivat liikuntakasvatusta koskevassa keskustelussa uudella tavalla esiin 1800-luvun puolivälissä. Eri alojen asiantuntijat, kuten sosiaalireformistit ja lääkärit, keskustelivat siitä, miten miesten fyysistä kuntoa sotilaina ja naisten äiteinä saataisiin ihanteellisesti parannettua, jotta he voisivat täyttää sukupuolen sanelemat yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Tutkin työssäni, miten liikunta, kehollisuus ja sukupuoli rakentuivat liikuntakasvatusta koskevan keskustelun ympärille ja miksi ne olivat merkittäviä ulottuvuuksia kyseisessä keskustelussa. Käytän tämän keskustelun tutkimiseen pääasiassa asiantuntijoiden kirjoittamia terveys- ja liikuntaoppaita, jotka ottavat kantaa siihen, miten liikuntakasvatus tulisi Britanniassa järjestää. Liikuntakasvatus ei ollut vielä 1850-luvun puolivälissä Britannian julkisen koulutuksen osana, joten keskustelu liikkuu lähtökohtaisesti tieteellisellä, ihanteellisella tasolla paljastaen keskeisiin käsitteisiini sidottuja arvoja, odotuksia ja normeja. Lähestyn alkuperäislähteitäni lähiluvulla, jolloin työn keskeinen metodi ja samalla myös tutkimustulos on liikunnan, kehollisuuden ja sukupuolen käsitteiden sisältämien merkitysten kulttuurihistoriallinen analyysi. Työn tavoitteena on ymmärtää liikunnan käsitteen avulla uudella tavalla, miten liikuntakasvatus vaikutti aineistossa esiintyvien sukupuolten, miesten ja naisten, liikkumisen mahdollisuuksiin. Käsittelen liikkumisen mahdollisuuksia ja käytäntöjä tieteellisen fysiologian, sosiaalisten normien, pukeutumisen, kauneusihanteiden ja kehon asentojen näkökulmasta sekä erilaisia sukupuolittuneita liikkumisen tapoja ja niiden merkityksiä. Liikuntakasvatuksen sisältämien merkitysten tulkintani keskeisin lopputulos on, että liikunta piti sisällään paljon muutakin kuin silmin havainnoitavaa kehojen liikettä. Määrittelemäni liikunnan käsitteen merkityksiä toistettiin ja muovattiin niin tieteellisen fysiologian, kehollisten kauneusihanteiden kuin liikunnan sosiaalisten funktioiden ja motiivien mukaisesti, minkä vuoksi oppaissa esiintyi hyvin erilaisia suositeltuja ja kiisteltyjä liikkumisen muotoja. Keskeistä työn lopputuloksen kannalta on myös tapa, jolla näitä sukupuolittuneita liikkumisen muotoja ja liikuntakasvatuksen tarjoamia uusia liikkumisen mahdollisuuksia voi tulkita. Esitän oman ja aiempaan tutkimuskirjallisuuteen verrattuna eriävän näkemykseni tästä tulkinnasta. Mielestäni muutosta naisten liikunnallisuudessa ei voida tulkita nykyajan arvoilla ja odotuksilla naisten vapautumisena kohti luontaista potentiaaliaan, sillä tulkinnallisen viitekehykseni mukaan kehollisuus rakentuu aina ajan ja paikan kulttuuristen merkitysten mukaisesti ilman kehon olemuksellista tarkoitusta. Sen sijaan tutkimukseni todistaa, että liikunnan, kehollisuuden ja sukupuolen sisältämien merkitysten muutos on mahdollista toistamalla diskursiivisesti olemassa olevia merkityksiä uudella tavalla.

Suurin osa maailman väestöstä toivoo saavansa lapsia. Kun pariskunta on yrittänyt lasta kahdentoista kuukauden ajan, voidaan puhua tahattomasta lapsettomuudesta. Tahaton lapsettomuus on kivulias kokemus, joka voi tuntua yksinäiseltä, uuvuttavalta ja arvaamattomalta. Tahaton lapsettomuus altistaa yksilön ja pariskunnan sosiaaliselle, taloudelliselle ja emotionaaliselle stressille, jonka seurauksena tuen saamisen tarve kasvaa. Tukea, yhteisöä ja tietoa voidaan antaa ja etsiä digitaalisen kulttuurin tilassa, kuten esimerkiksi videopalvelu YouTubessa. Lapsettomuusvloggaaminen on siellä oma kategoriansa päiväkirjamaisille videoille, joita tekevät lapsettomuudesta kärsivät ihmiset. Tutkielmani päämääränä on analysoida ja pyrkiä ymmärtämään lapsettomuusvloggaamisen kulttuuria keskittyen sukupuolen ja vanhemmuuden, kehollisuuden ja terveyden sekä kielellä luotujen merkitysten teemoihin. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on miten sukupuoli, vanhemmuus sekä kehollisuus näyttäytyvät lapsettomuusvlogeissa ja miten niitä voidaan tulkita. Toiseksi kuvailen ja tulkitsen lapsettomuusvloggaajien tapaa sanoittaa kokemustaan. Lopuksi esitän, millaista aineistoni lapsettomuusvloggamisen kulttuuri on ja miten sitä voidaan ymmärtää. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kolmea lapsettomuusvlogikanavaa Youtubessa: Ayla and Caleb (Kanada), Tim and Celeste (Australia) sekä Jules Furness (Iso-Britannia). Aineisto koostuu yhteensä 84 englanninkielisestä, vuosien 2016-2018 aikana julkaistusta videosta, joissa puhutaan lapsettomuuden kokemuksesta, tuotetaan lapsettoman naisen identiteettiä ja etsitään muita samassa tilanteessa olevia. Videot analysoidaan sisällönanalyysia käyttäen teemoitellen ja tyypitellen, jolloin saadaan kattava kuva siitä, mistä vloggaajat puhuvat. Lisäksi vloggaajien Instagram-tilejä ja internet-kauppoja hyödynnetään toissijaisena aineistona. Lapsettomuusvloggaajat puhuvat vanhemmuuden kaipuusta ja äitiysidentiteetin tärkeydestä sekä kehoon liittyvistä pettymyksen tunteista. He tuottavat kiitollista ja armollista puhetta omaa elämäntilannettaan ja kehoaan kohtaan, mutta kokevat samanaikaisesti itsensä epäonnistuneiksi. Vloggaajat tuottavat lääketieteellisesti tarkkaa puhetta diagnooseista ja hoidoista, ja kääntyvät lapsettomuusvlogiyhteisöihin tiedon ja neuvojen toivossa. He luovat inspiroivaa ja rohkaisevaa tunnelmaa tahattoman lapsettomuuden ympärille, mutta ilmaisevat myös negatiivisia tunteitaan vapautuneesti. Lapsettomuusvloggaajat identifioituvat lapsettomuussotureiksi sekä äideiksi, joilla ei ole lapsia. Lapsettomuusvloggaaminen tekee näkyväksi äitiyden tärkeyden naiselle, kun äitiysidenteetistä muodostuu näiden naisyhteisöjen kantava teema. Kun isyyttä ja mieheyttä ei käsitellä lähes lainkaan, näyttäytyy lapsettomuusvloggaaminen naisten maailmana, jossa naiset tuottavat lapsen ja raskauden kaipuuseen liittyvää sisältöä muille naisille – siitä huolimatta, että vlogikanavien nimissä myös miehet ovat usein läsnä. Vloggaajat sanoittavat lapsettomuuden kokemustaan spesifillä tavalla: he käyttävät termejä matka (journey), vuoristorata (rollercoaster) ja sateenkaari (rainbow) kuvaamaan lapsettomuuden kokemuksen vaihtelevaa ja arvaamatonta luonnetta. He puhuvat itsestään ja vertaisistaan lapsettomuussotureina, ja korostavat naisyhteisöjen tärkeyttä inspiroivissa lainauksissa sekä hashtageissa ivfsisters ja ttcsisters. Lapsettomuusvloggaajat haluavat toisaalta näyttää tahattoman lapsettomuuden tuskan, mutta toisaalta he korostavat soturinaisen pystyvyyttä ja voimaa: he haluvat tulla nähdyiksi vahvoina sotureina, jotka haavoistaan huolimatta jatkavat eteenpäin. Lapsettomuusvloggaajat kertovat katsojalle yksityiskohtaisesti tilanteestaan ja diagnooseistaan sekä suunnitelmistaan tulevien hoitojen suhteen. He jakavat lapsettomuuden herättämiä tunteita, pyrkivät lisäämään tietoa lapsettomuudesta sekä tuottavat aktiivisesti inspiroivaa ja rohkaisevaa puhetta YouTuben julkisessa tilassa. Yhteisön ja tuen kääntöpuolena vloggarit tuntevat myös paineita tietynlaisen tarinan kertomisesta ja positiivisen tunnelman tuottamisesta. Lapsettomuusvlogien tekeminen on silti mahdollisuus jakaa oma kokemus tarinamaisesti täsmälleen omilla ehdoilla ja saada liki välitöntä palautetta ja rohkaisua katsojilta. Lapsettomuusvlogeissa tuotetaan sisältöä, joka näyttää, että lapsettoman naisen kokemus on arvokas ja tärkeä, eikä siinä ole mitään hävettävää.

Tämä etnografinen Pro gradu - tutkielma käsittelee pääkaupunkiseudulla vaikuttavaa suomalaista jäsenkorjausta fenomenologisesta näkökulmasta kehollisena kokemuksena ja manuaalisena hoitomenetelmänä. Nopeasti kasvavaa jäsenkorjausta on tutkittu Suomessa vain vähän, vaikka jäsenkorjauskoulutusta on tarjolla huomattavasti aikaisempaa enemmän. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mistä jäsenkorjaajan kädentaito muodostuu, ja kuinka opitut taidot ilmenevät jäsenkorjaushoidon aikana. Tutkielmassa analysoidaan myös jäsenkorjauksen hoitometodologiaa ja kehokuvaa suhteessa jäsenkorjauskoulutukseen ja hoitomuodon virallistamispyrkimyksiin. Yhteiskunnallisesti ajankohtaista on jäsenkorjauksen virallistamispyrkimysten lisäksi julkisuudessa aika ajoin käytävä keskustelu täydentävistä- ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Aineisto tutkielmaa varten kerättiin puolistrukturoitujen haastattelujen ja osallistuvan havainnoinnin keinoin. Lisäksi omakohtaisesta hoitojen tekemisestä ja jäsenkorjaushoitoihin osallistumisesta saadut kokemukset auttoivat implementoimaan fenomenologisen metodologian tutkimukselliseksi lähtökohdaksi tutkielmaan. Tutkielmassa on lisäksi käytetty ajankohtaisina lähteinä lehdistössä esiintyneitä keskusteluja epävirallisista hoitomuodoista yleensä sekä jäsenkorjauskoulutusta järjestävien tahojen internet-sivuja. Osallistuva havainnointi suoritettiin pääkaupunkiseudulla Kalevalaisen jäsenkorjauksen koulutusviikonlopuilla syksyn ja kevään 2017-2018 aikana. Samalla aikajaksolla toteutettiin myös puolistrukturoidut haastattelut pääkaupunkiseudulla vaikuttavien jäsenkorjaajien kanssa. Ensimmäiset haastateltavat tutkimukseen saatiin sähköpostiviestillä ja loput haastateltavat valikoituvat aiempien haastateltujen suositusten perusteella. Tutkielman analyysivaiheessa jäsenkorjauksen kehokuvaa tarkastellaan ensin Nancy Scheper-Hughesin ja Margaret Lockin antropologisen kehollisuuden keskustelun avulla, jossa eritellään kehon fenomenologinen, sosiaalinen ja poliittinen aspekti. Myös Servando Hinojosan tutkimukset manuaalisten terapioiden parissa ovat merkittävässä osassa analyysiä. Toisessa analyysikappaleessa syvennytään kehon fenomenologiseen aspektiin tarkemmin tutkimalla jäsenkorjaushoidon kokemuksellisuutta Thomas J. Csordasin kulttuurifenomenologisin käsittein. Kolmas analyysin osa-alue on jäsenkorjauksen poliittiseen ja sosiaaliseen aspektiin syventyminen jäsenkorjauskouluttamisen ja hoitomuodon virallistamisprosessin näkökulmasta. Analyysissä käytetään apuna mm. Bruno Latourin tieteenteon analyysia sekä dialogiseen ympäristösuhteeseen erikoistuneiden Eeva Berglundin ja Gísli Pálssonin etnografioita. Tutkielman tuloksena on, että jäsenkorjaajan hoidon aikainen kokemus on yhdistelmä syvää keskittymistä, opittuja otteita, kirjatietoa, sekä hoidettavan kehon kuuntelemista oman kehon avulla. Kuunteleminen ja hoito tehdään somaattisten tuntemusten ja kehollisen kuvittelemisen avulla interaktiivisessa vuorovaikutuksessa hoidettavan kehon kanssa. Jäsenkorjaushoito tapahtuu osittain pre-objektiivisella tasolla. Jäsenkorjausperinne korostaa koko kehon huomioimista manuaalisessa hoitotilanteessa etäännyttäviä instrumentteja käyttämättä. Lisäksi jaloista lähtevien toiminnallisten ketjujen huomioiminen jäsenkorjaushoidossa tarkoittaa, ettei jäsenkorjauksen kehoa voi tarkastella irrallisena ympäristöstään. Mestari-kisälli-perinteen vahvan kokemuksellisen aspektin vuoksi jäsenkorjaus on hoitometodologiana valtakulttuurista poikkeava näkökulma siihen mitä keho on, ja kuinka sitä tulisi hoitaa. Tieteellisestä valtakulttuurista poikkeava kehokuva tulisikin osata huomioida jäsenkorjaushoidon virallistamispyrkimyksiin liittyvissä keskusteluissa sekä jäsenkorjauskoulutuksissa. Huomioiminen voisi tapahtua tekemällä ennakkoluulotonta tutkimusta, kuten kohdentamalla tieteellisiä tutkimusmetodeja paremmin tutkimuskohdetta vastaaviksi, sekä jäsenkorjauksen kokemuksellisen tiedon laadun arvostamisella. Tutkielman johtopäätelmänä on, että lääketieteellisen ja asiantuntijuuteen perustuvan kirjallisen ja akkumuloituvan tiedon rinnalle olisi hyvä tuoda keskustelua monipuolistavaa jäsenkorjaajien subjektiivista ja kehollista näkemystä. Tämä edistäisi jäsenkorjausperinteen ja kokemuksellisen kehokuvan säilyvyyttä, ja voisi toisaalta myös tarjota uusia hoidollisia näkökulmia ihmiskehoon. Valitettavasti jäsenkorjaushoidon ja/tai sen vaikutusmekanismien sanallistaminen on kuitenkin haastavaa, sillä hallitsevat käsitykset kehosta, terveydestä ja sairaudesta vaikuttavat tieteen ja yhteiskunnan lisäksi myös yksilöiden subjektiivisen kokemuksen tasolla. Yhteiskunnallisesti kyse on merkittävästä asiasta, sillä jäsenkorjauksen aseman virallistaminen edistäisi ensinnäkin tieteellistä tutkimusta aiheesta mm. virallisten rekisterien ylläpidon kautta. Toisaalta virallistaminen parantaisi myös jäsenkorjaajien verotuksellista ja oikeudellista asemaa sekä lisäksi vielä parantaisi hoitoturvallisuutta koulutussisältöjen määrittämisen kautta. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO on strategiassaan suosittanut perinteisten hoitomenetelmien integroimista osaksi virallista terveydenhuollon sektoria.

Tutkielmassa tarkastellaan esiintyjän ja katsojan välistä vuorovaikutussuhdetta kehollisen empatian näkökulmasta. Tutkielmassa perehdytään näyttelijöiden kokemuksiin näyttelijäntyön kehollisuudesta sekä siihen, millä tavalla kehollinen empatia voidaan kokea esiintyjän ja katsojan välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielman keskiössä on kehollisen empatian teoria ja peilineuronijärjestelmä, joka auttaa ymmärtämään ihmisten toimia jokapäiväisessä arjessa. Peilineuronijärjestelmä auttaa muodostamaan yhteisen jaetun tilan, jossa kehollinen empatia voi tapahtua ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kehollinen empatia voi auttaa meitä ymmärtämään toisia jo ennen kuin kognitiivinen prosessi on muodostanut kokonaisen ajatuksen havaitusta havainnosta. Tutkielma on muodoltaan laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto on kerätty kolmelta ammattinäyttelijältä syvähaastattelun muodossa. Heistä jokainen on käynyt suomalaisen teatterikorkeakoulun joko Helsingissä tai Tampereella. Työkokemusta haastateltavilla on yli 20 vuotta ja heistä jokainen on ollut kiinnitettynä laitosteatterissa, mutta he ovat myös toimineet vapaalla kentällä. Tallennetut haastattelut litteroitiin ja aineiston analyysimenetelmänä käytettiin fenomenografista analyysia. Tutkielma osoittaa, että esiintyjät kokevat kehonsa olevan työkalu, jonka kunnosta on pidettävä huolta. Fyysinen teatterikorkeakoulutus on auttanut heitä tuntemaan oman kehonsa ja löytämään ilmaisuherkkyyden. Esiintyjän ja katsojan välisessä vuorovaikutussuhteessa kehollinen empatia on jatkuva liikkeessä oleva, molemminpuolinen sekä toistuva prosessi, jossa tuntevat kehot ovat keskiössä. Esiintyjä samaistuu yleisöönsä, mikä voi auttaa esiintyjää roolisuorituksessaan ja se voi jopa muuttaa esiintyjän suhdetta esitykseen ja sen sisältöihin. Aineistosta tulkitaan aistiherkkyyden yhteys kehollisen empatian havaitsemiseen ja teatterikoulutuksen nähdään olevan yksi syy esiintyjien koulittuun aistiherkkyyteen.

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläisten nuorten miesten pukeutumista Flow Festivalilla ja Helsingissä. Pyrkimyksenä on selvittää, miksi miehet pukeutuvat kuten pukeutuvat ja millainen on kaupunkilaisten nuorten miesten pukeutumista koskeva diskurssi ja miksi. Pukeutumista tarkastellaan osana materiaalista kulttuuria ja sosiologisen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu elo-syyskuussa 2016 toteutetuista kahdeksan informantin kaksiosaisista puolistrukturoiduista teemahaastatteluista sekä kyselytutkimuksesta, johon hyväksyttiin 39 vastaajaa. Tutkielmassa on kyse myös visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta, joten analyysiin sisältyy myös mediasta poimittuja Flow'hun liittyviä kuvia. Tutkimuksen kohderyhmän muodostavat 25–34-vuotiaat Helsingissä asuvat miehet. Tutkimusote on aineistolähtöinen ja kvalitatiivinen, mutta kyselyn analyysissa on hyödynnetty myös kvantitatiivisia meto-deja. Tutkimusmetodina käytetään teemoittelua ja hermeneuttista tulkintakehystä. Flow'sta näyttää tulleen urbaanin kaupunkikulttuurin instituutio, joka edustaa miehille helsinkiläisyyttä. Toisaalta Flow näyttäytyy pukeutumisen suhteen karnevalistisena tilana, jossa normaalit pukeutumista koskevat säännöt eivät päde. Osa miehistä käyttää tämän tilaisuuden hyväkseen pukeutumalla sellaisiin vaatteisiin, joiden käytön he kokevat rajoitetummaksi arjessa tai työelämässä. Suurin osa kertoo kuitenkin haluavansa pukeutua tavanomaiseen tyyliinsä myös Flow'ssa. Miehet kokevat esittävänsä itseään Flow'ssa, ja omasta tyylistä poikkeaminen voisi johtaa autenttisuuden tunteen menetykseen. Toisaalta miehet tiedostavat oman pukeutumisensa Flow'ssa, ja suurin osa myöntää pohtineensa pukeutumistaan etukäteen, eikä halua pukeutua Flow'hun arkisen tylsästi. Muotiin miehet näyttävät suhtautuvan monitahoisesti. Muotia ei torjuta, mutta miehet pyrkivät välttämään näyttämästä liian muodikkaalta. Suurin osa kertoo seuraavansa muotia epäsuoraan esimerkiksi Helsingin katukuvan kautta. Katumuoti nousee suurimmaksi inspiraation lähteeksi miesten pukeutumisessa. Myös kehollisuus ja maskuliinisuus vaikuttavat miesten pukeutumiseen. Miehille on tärkeää, että vaatteet tuntuvat hyviltä. Tällä viitataan sekä vaatteen fyysiseen tuntumiseen että hyvältä näyttämiseen. Tulkinnat maskuliinisuudesta ohjaavat konkreettisten vaatekappaleiden käyttöä. Analyysi osoittaa myös, että muoti vaikuttaa sekä kehollisuuden että maskuliinisuuden kokemukseen. Pukeutumisessa miehet arvostavat toimivaa kokonaisuutta, tyyliä, joka muodostuu laadukkaista, käytännöllisistä ja toimivista vaatekappaleista. Miehet ovat pukeutumisensa suhteen tiedostavia ja vaativia. He näyttävät suunnittelevan pukeutumistaan jo ostovaiheessa tarkkaan, jolloin konkreettisissa tilanteissa pukeutumisratkaisut tehdään suhteellisen nopeasti. Miesten pukeutumisen diskurssin tarkastelu osoittaa, että kiinnostus pukeutumiseen on osa urbaania maskuliinisuutta, mikä saa myös näkyä. Esteettisesti pukeutumisella pyritään korostamaan helsinkiläisen kaupunkikulttuurin tietynlaista rentoutta ja vaivattomuutta sekä rohkeutta ja luovuutta. Helsinki kaupunkina koetaan pukeutumisen kannalta merkitykselliseksi tekijäksi, joka yhtäältä ohjaa pukeutumista ja toisaalta tarjoaa miehille vapautta pukeutua, kuten he haluavat pukeutua. Helsinkiin ja Flow Festivaliin liitetään myös pukeutumisen kannalta olennainen moderni alakulttuurinen muoto, hipsterismi, jonka nähdään edustavan ensi sijassa urbaania edelläkävijyyttä ja kiinnostusta ajankohtaisiin asioihin.