Browsing by Subject "kirkko"

Länsimainen uskonnollisuus on vahvassa murroksessa. Yksilöiden uskonnollisuus monimuotoistuu ja eriytyy perinteisistä instituutioista. Muutokset näkyvät myös Suomessa, sillä erityisesti nuoret aikuiset ovat 2000-luvulla vieraantuneet Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Siksi Z-sukupolven tutkiminen on erityisen kiinnostava ja merkityksellinen tutkimusaihe suomalaisen uskonnollisuuden ja kirkon tulevaisuuden näkökulmasta. Tässä maisterintutkielmassa tutkitaan sitä, millaisia ovat Z-sukupolven kokemukset yhteisöllisyydestä uusissa jumalanpalvelusyhteisöissä. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla kahdeksaa Z-sukupolven edustajaa viidestä eri jumalanpalvelusyhteisöstä ympäri Suomea. Puolistrukturoidut teemahaastattelut on toteutettu joulukuussa 2020 ja helmikuussa 2021. Haastateltavat ovat syntyneet vuosien 1995 ja 2000 välillä, ja heidän joukossaan on sekä miehiä että naisia. Tutkimus on laadullinen tutkimus. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavasti sisällönanalyysilla. Analyysi eteni yksittäisistä ilmauksista alaluokkien ja sen jälkeen yläluokkien muodostamiseen. Yläluokat ovat jaettu hengellisyys, yhteisö, osallistuminen ja kasvu, ja ne muodostettiin Etienne Wengerin käytäntöyhteisöteoriaa mukaillen. Tutkimustuloksia on peilattu myös aiempaan tutkimukseen sukupolvista, uusista jumalanpalvelusyhteisöistä ja yhteisöllisyydestä. Haastateltavat poikkeavat tyypillisistä kirkon nuorista aikuisista jäsenistä, sillä he osallistuvat sitoutuneesti yhteisönsä toiminnan rakentamiseen, ja heillä on täten vahva kokemus kirkon ja yhteisön jäsenyydestä. Myös pienryhmätoiminta, ylistysmusiikki, Raamatun lukeminen ja yhdessä rukoileminen tukevat haastateltavien hengellistä elämää ja kokemusta yhteisöllisyydestä. Z-sukupolven edustajille on erityisen tärkeää, että he kokevat tulleensa kohdatuiksi. Seurakunnan työntekijät he näkevät toiminnan koordinaattoreina, jotka tukevat vapaaehtoisia ja pitävät kokonaisuudesta huolta. Erityisesti kasvun, kehityksen ja oppimisen teemat nousevat aineistossa vahvasti esiin. Haastateltavat haluavat kasvaa laadullisesti ihmisinä ja kristittyinä, mutta myös kasvattaa yhteisöjä määrällisesti tavoittamalla uusia ihmisiä kristinuskon ja uusien jumalanpalvelusyhteisöjen pariin. Halu kasvaa huipentuu perinteisen seurakuntakulttuurin haastamiseen. Z-sukupolven edustajat haluavat olla uudistamassa kirkon jumalanpalvelus- ja seurakuntaelämää raikkaammaksi, modernimmaksi ja elävämmäksi.

Tässä maisterin tutkielmassa selvitetään, miten rippikouluraamatun rippikoululaisille suunnattuja uusia liitteitä käytetään evankelisluterilaisten seurakuntien rippikouluopetuksessa paikallisten rippikoulukäytäntöjen mukaisesti. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on Suuri Ihme – Rippikoulusuunnitelma 2017. Tämän laadullisen tutkimuksen aineisto kerättiin lähettämällä sähköpostitse linkki sähköiseen kyselylomakkeeseen niille seurakuntien työntekijöille, joiden vastuualana oli rippikoulu- tai nuorisotyö. Tutkimukseen ei valittu maantieteellisesti mitään tiettyä aluetta, vaan linkki sähköiseen kyselyyn lähti valitulle kohderyhmälle seurakuntiin ympäri Suomen. Aineisto koostui kyselyyn valitussa aikataulussa vastanneiden 65 henkilön vastauksista. Saatuja vastauksia analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Aineisto antoi hyvin vastauksen esitettyyn tutkimustehtävään. Rippikouluraamatun erityisesti rippikoululaisille suunniteltuja liiteosia käytetään monipuolisesti seurakuntien rippikouluopetuksessa. Se, mitä osia liitteistä käytetään, vaihteli vastaajan oman seurakunnan käytäntöjen mukaisesti ja sen mukaan, mitä rippikoulutunteja vastaaja itse pääsi toteuttamaan. Liitteiden parhaana puolena mainittiin useasti se, että liitteitä rippikouluopetuksessa käytettäessä ei tarvitse hankkia rippikoululaisille erillisiä rippikoulukirjoja. Koska liitteet ovat nuorille suunnattu, ne ovat värikkäät ja visuaaliset. Monet nuoret hahmottavat asiat paremmin visuaalisuuden avulla. Aineistosta nousi esiin keskeisinä opetettavina teemoina kirkollisten toimintojen ja Raamatun sisältöjen tunteminen. Vastaajilla oli myös mahdollisuus kertoa omia toiveitaan liitteiden jatkokehittämisestä. Tutkimus antaa siten arvokasta tietoa aidoilta rippikoulumateriaalin käyttäjiltä ja auttaa näin myös kehittämään tuotetta entistä paremmaksi ja käyttäjäystävällisemmäksi. Kauniista rippiraamatusta, jonka liitesivuilta löytyy kavereiden terveisiä, jää nuorelle myös mukava muisto omasta ainutkertaisesta rippikouluajasta.

Suomen ev. lut. kirkossa kirkkokuorolaiset ovat merkittävä vapaaehtoisryhmä. Vapaaehtoisten motivaatio työtään kohtaan on merkittävässä asemassa työn jatkuvuuden kannalta. Tutkimuksessani etsin vastausta kysymykseen: Mitä kirkkokuorossa laulaminen ja oleminen merkitsevät Lohjan seurakunnan kirkkokuorolaisille? Tutkimuksen lähteinä olivat Lohjan seurakunnan alueella toimivien rekisteröityjen kirkkokuorojen laulajat, eli Karjalohjan, Lohjan, Nummen ja Pusulan kirkkokuorojen laulajat. Halusin tietää, miten kuorolainen itse sanoittaa kuoron merkitystä ja mitä asioita kuorolainen itse ottaa esille liittyen kuorolaisuuteensa. Tutkimusaineistona oli kuorolaisilta saamani kirjoitukset, joita he olivat kirjoittaneet annetun aiheen pohjalta: Mitä kirkkokuorossa laulaminen ja oleminen sinulle merkitsee; mitä kaikkia elämän osa-alueita se sinun elämässäsi koskettaa ja miten? Tutkimukseni on laadullinen ja analyysimenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Kuorolaiset toivat esille kuoron kehittävään vaikutukseen perustuvia merkityksiä, kuten oppimiseen, kehittymiseen, haasteisiin, palkitsevuuteen ja sopeutumiseen liittyen. Kuoron tukea antava merkitys näkyy sekä laulamisessa että laajemminkin koko elämässä, esim. sen elämään rytmiä tuovan vaikutuksen muodossa. Merkityksellistä tukea on kuorossa koettu myös suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon kokemuksen kautta. Kuorossa laulaminen ja oleminen vastaa myös kuorolaisen erilaisiin tarpeisiin ja saa laulajan tuntemaan olevansa tarpeellinen. Kuoro on kuorolaisille tärkeä voimavara ja henkireikä, jonka avulla jaksaa elää omaa arkielämäänsä. Harjoitukset virkistävät ja karkottavat huolet. Musiikki ja laulaminen tuovat lohtua ja iloa. Kuoron yhteisöllisyyttä ja joukkoon kuulumista pidetään tärkeänä. Kuoro yhdistää saman henkisiä ihmisiä ja toisaalta kuorolaulu on se, mikä yhdistää erilaisia ihmisiä. Yhteisöllisyys toteutuu sekä sosiaalisissa suhteissa että sanattomana vuorovaikutuksena sävelissä ja harmonioissa. Kuorolla on merkittävää vaikutusta myös paikkakuntaan ja seurakuntaan kotoutumisessa. Kuoron tehtävää seurakunnan jumalanpalveluselämässä pidetään tärkeänä palvelutehtävänä, jossa pääsee osallistumaan, avustamaan ja olemaan vahvasti läsnä messun kulussa. Tärkeää sen ohella, että itse tulee ruokituksi, on myös se, että saa jakaa iloa muille. Kuorossa laulamista pidetään myös itsessään hartauden harjoittamisena. Kuoronjohtajalla on tärkeä rooli. Merkityksellistä on, että johtaja osaa vaatia ja johtaa, on kannustava, idearikas, tavoitteellinen, rohkaiseva ja myönteinen. Vahvimmin tässä tutkimuksessa nousi esiin kuorolaisten antama merkitys monenlaiselle kehittymiselle. Kuorolaisen motivaation kannalta on tärkeää siis myös se, että kuorossa oppii uutta ja että siellä saa onnistumisen kokemuksia haasteiden kautta. Kuoro palkitsee laulajansa. Kuorolaisen sanoin: ”Näitä kun katson taaksepäin, olen tyytyväinen, kun tuli lähdettyä kirkkokuoron tielle, olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi lähtenyt”.

Tässä tutkielmassa tarkastelen pappien näkemyksiä osallisuudesta ja ikäihmisten osallisuutta pappien toiminnassa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Teemasta ei ole olemassa aiempaa tutkimusta, joten tutkielma tuo esille uutta tietoa aihepiiristä. Tutkimuksen toteutin laadullisena tutkimusprosessina, jossa aineistonkeruun tein haastattelemalla neljän suuren tai keskisuuren etelä- ja keski-suomalaisen evankelis-luterilaisen kaupunkiseurakunnan kirkkoherraa ja seurakunnassa toimivaa pappia (n=8). Aineiston analyysin toteutin sisällönanalyysillä aineistolähtöisesti. Osallisuus on käsitteenä moniulotteinen ja sitä on aiemmin määritelty erilaisissa konteksteissa eri tavoin. Papit kuvaavat tutkielmassa monipuolisesti käsityksiään osallisuudesta. Kokonaisuutena osallisuus määrittyy pappien kuvauksissa oman elämän osallisuutena, suhteena muihin ihmisiin ja kuulumisena yhteisöön, aktiivisena tekemisenä ja toimintana sekä vaikuttamisena omiin ja yhteisiin asioihin. Pappien mukaan osallisuuden taso voi vaihdella passiivisesta mukanaolijan roolista aktiiviseen toimijarooliin. Vahvin osallisuuden taso on vaikuttamista ja päätöksentekoa. Keskeisin tutkimuskysymys on: Miten ikäihmisten osallisuus ilmenee pappien toiminnassa? Osallisuuden ilmenemistä pappien toiminnassa kuvaan tutkimustulosten kautta syntyneen osallisuuden rattaan avulla, missä eri osallisuuden kokemukseen liittyvät tekijät linkittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Ikäihmisten osallisuuteen positiivisina näyttäytyvät ilmenemismuodot jakautuvat rattaan neljään osaan, jotka papin työssä linkittyvät ikäihmisten oman elämän osallisuuden vahvistamiseen, tarpeellisuuden kokemusten mahdollistamiseen, yhteisöosallisuuden tukemiseen ja vaikuttamismahdollisuuksien edistämiseen. Osallisuuden rattaan toimintaa ovat puolestaan estämässä ikäihmisiin itseensä liittyvät tekijät, pappiin työntekijänä liittyvät tekijät sekä tiloihin, toiminta-käytäntöihin ja työyhteisöön liittyvät seikat, joihin papilla voi olla mahdollisuus vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti. Tutkimustulosten johtopäätöksenä tuon esiin ikäihmisen osallisuuden kokemuksen kannalta merkityksellisimpinä tekijöinä papin kohtaamistilanteet ikäihmisten kanssa sekä papin omiin asenteisiin, työtapoihin ja seurakunnan toiminta-kulttuuriin liittyvät tekijät, joilla voidaan ratkaisevasti vaikuttaa ikäihmisen osallisuuden kokemuksen rakentumiseen tai sen heikkenemiseen. Yhdessä toimien ja ikäihmisen oma ääni keskiössä pappi voi parhaiten myötävaikuttaa ikäihmisen osallisuuden kokemukseen.

Tässä tutkielmassa tutkin miten ja millaisena kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon viettämiseen tarkoitettujen materiaalivihkojen rajaamassa viitekehyksessä. Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa on vietetty 1900-luvun alusta alkaen. Nykyisin Rukousviikon tekstimateriaali valmistellaan yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden kanssa vuosittain vaihtuvissa maantieteellisissä ympäristöissä. Materiaali käännetään useille eri kielille ja sitä rohkaistaan soveltamaan paikalliseen kontekstiin maailmanlaajuisesti. Rukousviikon valmistelua koordinoi Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -jaosto. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kirkkojen ekumeenisen järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen vaikuttamistoiminnan historiasta, KMN:n sosiaalieettisen ajattelun malleista ja ohjelmista sekä KMN:n uusimmista, kristittyjen todistusta määrittelevistä ja ohjaavista asiakirjoista. Tutkimuksen lähdeaineistoina ovat Kristittyjen ykseyden rukousviikon vuosien 2018–2020 materiaalivihkot, jotka on koottu Indonesian, Karibian sekä Maltan ja Gozon maantieteellisillä alueilla. Tutkimukseni on laadullinen ja teoriasidonnainen tutkimus. Tutkimuksen analyysimenetelmä on sisällönanalyysi. Tutkimustuloksena on, että kirkkojen yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon materiaalivihkoissa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöoikeudenmukaisuuden puolustamisena sekä vieraanvaraisuutta, profeetallista hengellisyyttä ja vastarinnan merkkinä olemista korostavana kristittyjen todistuksena. Kristittyjen tunnistettiin olevan myös osallisia epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamisessa ja ylläpitämisessä. Kirkkojen yhteiskunnallisessa vaikuttamistoiminnassa painotettiin kaikille kristityille kuuluvan profeetallinen tehtävä puolustaa oikeudenmukaisuutta sanoin ja teoin.

Tutkimuksessani tarkastelen teologien ja oppineiden käsityksiä pappiskasvatuksesta Suomessa. Lähdeaineistona käytän teologien tiedekuntalehti Kyyhkysessä vuosina 1966—1973 aiheesta julkaistuja kirjoituksia, joista poimin kiinnostavimmat laadullista sisällönanalyysia varten. Tutkin, millaista keskustelua pappiskasvatus synnytti, millä perusteilla yliopiston pappiskasvatusta puolustettiin tai vastustettiin, mitä ongelmia tai hyviä puolia pappiskasvatuksessa nähtiin ja miten sitä haluttiin kehittää. Ajankohdan yhteiskunnallinen murros muovasi ihmisten maailmankuvaa ja ajattelua. Instituutiot, kuten kirkko, olivat kritiikin kohteina. Yliopistoelämä politisoitui opiskelijoiden pyrkiessä muuttamaan yliopistoa demokraattisemmaksi. Teologian ylioppilaat vaativat opintojensa uudistamista. Tutkimuksessani selvitän sitä, miten murros ja yliopistokriisi näkyivät pappiskasvatusta koskevassa kirjoittelussa. Seuraavat viisi teemaa nousivat kirjoituksissa korostetusti esille: pappiskoulutuksen järjestämisvastuu, koulutuksen mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus, teoria- ja käytännön opetuksen suhde, yliopistoteologian ja kirkon teologian suhde sekä papin identiteetin ja spiritualiteetin muodostuminen ja kehittyminen. Kirjoittajat pitivät pappiskasvatusta yhteiskunnan tehtävänä. Yliopistoteologian avulla papit saivat valmiudet tehdä tieteellistä tutkimusta ja omaa hengenelämää koskevaa itsereflektiota. He oppivat ymmärtämään uskonelämän eri ilmenemismuotoja ja tekemään itsenäisiä, persoonallisia kannanottoja. Yhteiskunta oli selvillä siitä, mitä uskonnollisessa elämässä tapahtui. Opetuksen siirtäminen kirkolle tai uskonnollisille yhdyskunnille olisi palvellut vain niiden omia tarpeita ja typistänyt teologista näkemystä. Jotkut tosin ajattelivat, että teologiaa oli tutkittava kirkossa, koska se oli syntynyt siellä. He edellyttivät, että teologia on tunnustuksellista ja edistää kirkon oppia ja agendaa. Heidän mukaansa spekuloiva ja tieteellistynyt akateeminen jumalatutkimus haastoi pappien vakaumusta ja sai heidät epätietoisiksi tehtävästään ja suhteestaan kirkkoon ja yhteiskuntaan. Monet näkivät tunnustuksellisuuden kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuutena: opetuksessa huomioitiin opiskelijan tulevat tehtävät. Opiskelijan tausta, motiivit ja ennakko-odotukset vaikuttivat kokemuksiin opintojen mielekkyydestä. Vakaumuksellisten kristittyjen oli vaikea sovittaa uskonkäsitystään akateemiseen teologiaan, ja he pyrkivät jopa välttelemään sen omaksumista. Radikaaliteologeille vasta yhteiskunnallinen aktivoituminen toi kokemuksen opintojen mielekkyydestä. Heille tärkeintä oli maailman kärsimyksen ja hädän lievittäminen. Monet odottivat tiedekunnalta oman hengenelämän ohjausta ja tukea, mutta pettyivät, kun eivät sitä saaneet. Opintojen myötä tapahtunut elinympäristön ja elämäntavan muutos sekä uudet sosiaaliset suhteet ja vaikutteet vaativat opiskelijalta sopeutumista ja vaikuttivat osaltaan hänen kokemuksiinsa opintojen mielekkyydestä. Tulevan työelämän haasteet synnyttivät opiskelijoissa epävarmuutta. He tunsivat saaneensa tarvitsemansa teoriatiedon, mutta eivät riittävää ohjausta sen käytäntöön soveltamisessa. Omakohtaisen teologisen synteesin puute aiheutti pelkoa papin työhön menemisestä. Toisaalta epätietoisuus uudisti kirkkoa. Kun opiskelijalla ei ollut valmista papin muottia, hän pystyi muokkaamaan pappeudesta itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan näköistä. Uudet ajatukset ja ideat siirtyivät pappien mukana kirkon käytänteisiin uudistaen niiden toimintaa. Mielekkäimpinä opintonsa kokivat niihin avoimin mielin suhtautuneet. Ennakko-odotusten puuttuessa he pystyivät kyseenalaistamaan ja muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään sekä löytämään opinnoilleen kiinnostavan sisällön. Kirjoituksissa tunnustettiin yliopisto- ja kirkon teologian riippuvuussuhde, mutta niiden yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Näkemyserot liittyivät usein siihen, miten teologian tuli huomioida kirkon tarpeet ja odotukset. Ongelmana oli, että tiedekunnan oli yhtäältä harjoitettava vapaata ja riippumatonta tieteellistä tutkimusta, toisaalta koulutettava kirkolle sen oppia tunnustavia työntekijöitä. Vastakkainasettelu näkyi siten, että osa kirjoittajista piti tiedekuntaa pelkkänä pappienkoulutuslaitoksena, osa taas ammattikouluna, joka ei valmistanut mihinkään virkaan. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsi lisäksi epätietoisuus siitä, täyttikö tiedekunnan opetus kaikkia niitä vaatimuksia, joita kirkko tulevilta sananjulistajiltaan edellytti. Papiksi kasvaminen ja spiritualiteetin kehittyminen oli teologin koko persoonaa koskettava ja muokkaava tiedollinen ja hengellinen prosessi. Siksi oli kirjoittajien mukaan kohtalokasta, että tiedekunta ja kirkko jättivät opiskelijan yksin pohtimaan omaa eksistenssiä, pappeutta ja spiritualiteettia koskevia kysymyksiä. Hengellisyyttään hoitaakseen opiskelijoiden oli hakeuduttava erilaisiin ryhmiin, jotka tarjosivat turvaa ja henkisen kodin, mutta saattoivat toisaalta painostaa ”oikeaan ajatteluun”. Kirjoittajien mielestä oli tiedekunnan ja kirkon tehtävä järjestää opiskelijoille sielunhoitoa sekä hengellistä tukea ja ohjausta.

Tämä tutkielma tarkastelee kirkkotilaa esteettisen kokemuksen näkökulmasta. Uskonnolliset rakennukset ovat usein symboleja itsessään, niihin on sisäänrakennettu uskonnollinen symbo-liikka ja tietty sosiaalinen järjestys. Kokemus ja koskettavuus syntyy kuitenkin siitä, mitä me ruumiillamme koemme – aistien avulla havaittavista asioista, käsityksistä, mielikuvista ja muistoista. Mitä jos kirkko sijaitseekin rakennuksessa, jota ei ole rakennettu kirkoksi? Mikä kirkosta tekee kirkon silloin kun symboliikka ja sisäänrakennettu järjestys puuttuvat – mistä kokemus syntyy? Tutkimuskysymys on: Minkälainen Virtakirkko on esteettisesti koettuna sunnuntaimessussa käyvien seurakuntalaisten kertomana? Tutkimuskohteena on Vantaankos-ken seurakunnan väliaikainen kirkko Virtakirkko, joka sijaitsee Virtatalo -nimisessä toimisto-rakennuksessa Myyrmäessä. Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus, ja aineisto on ke-rätty haastattelemalla kahdeksaa Virtakirkon sunnuntaimessussa käyvää eri-ikäistä ja eri su-kupuolia edustavaa seurakuntalaista. Haastattelut toteutettiin puoliavoimen teemahaastattelun avulla, ja aineisto analysoitiin käyttämällä aineistolähtöistä ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkielman teoreettinen viitekehys on fenomenologisen ympäristöestetiikan paikan kokemisen teoriassa ja eletyn uskonnon tutkimuksessa. Esteettistä kokemusta tarkastellaan paikan esteet-tisen kokemisen elementtien, kuten paikan aistein havaittavien ominaisuuksien, historiallisen ulottuvuuden, sosiaalisen ulottuvuuden, tunnelman, genius locin eli paikan hengen sekä mieli-kuvien avulla. Lisäksi kirkkotilaan liittyviä kokemisen elementtejä ovat esimerkiksi kirkkora-kennukseen liittyvät erityispiirteet, sakraali taide, rauha ja kokemus pyhästä. Tutkimuksen perusteella piirtyy esiin monta erilaista tapaa kokea Virtakirkko esteettisesti. Tulokset tukevat ajatusta paikan ymmärtämisestä kokemuksena, joka on luonteeltaan muuttu-va, monimuotoinen ja kompleksinen. Kirkkotila paitsi koetaan hyvin eri tavoilla, sitä kohtaan on lisäksi hyvin erilaisia odotuksia ja toiveita. Virtakirkko ei niinkään synnytä arkkitehtuurin aikaansaamia kokemuksia vaikkapa pyhästä. Sen sijaan Virtakirkossa korostuu paikan sosiaa-linen ulottuvuus. Paikan kokemisen elementit ja mielikuvat punoutuvat haastateltavien kerto-muksissa yhteen ja ulottavat esteettisen kokemuksen aistimellista havaitsemista laajemmaksi. Esteettisen ja uskonnollisen kokemuksen läheinen yhteys nousee mielenkiintoisella tavalla esiin. Esteettinen kokemus paikasta liittyy myös kokemukseen hyvinvoinnista – esteettiset kokemukset voivat tuottaa tai vähentää esteettistä hyvinvointia.

Tässä tutkielmassa tutkin seurakunnan työntekijöiden pyhyyden kokemuksia muuttuvassa ja monikäyttöisessä kirkkotilassa, Liedon kirkossa. Tutkimukseni tarkastelee pyhyyden kokemuksia, niiden sisältöjä ja merkityksiä sekä suhdetta monikäyttöiseen kirkkotilaan ja sen pyhyyden rakentumiseen. Tältä tutkimukselliselta perustalta muodostuu tutkimukseni tutkimuskysymys: Millaisista tekijöistä koostuvat seurakunnan työntekijöiden pyhyyden kokemukset monikäyttöisessä Liedon kirkossa? Tutkimukseni pyrkii avaamaan niitä moninaisia ja monimerkityksellisiä näköaloja sisältöineen, joita linkittyy pyhyyden kokemuksiin ja monikäyttöiseen kirkkotilaan sekä niiden välille. Samalla tutkimus lisää ymmärrystä pyhästä ja sen kokemusmaailmoista, kirkon ja monikäyttöisen kirkkotilan kehityskuluista sekä laaja-alaisemmin eletystä uskosta. Kohdistuminen Liedon seurakunnan työntekijöihin pyhyyden kokemusten ja monikäyttöisen kirkkotilan yhteyksissä muodostaa keskeisen tulokulman tutkimukseen ja sen aiheeseen. Tutkimuksen toteutus käsittää kahdeksan yksilöhaastattelua teemahaastattelun mukaisesti. Haastateltavat edustavat monialaisesti Liedon seurakunnan työntekijöitä. Tutkimuksen ja laadullisen otteen tueksi olen toteuttanut osallistuvan havainnoinnin paikan päällä Liedon kirkossa, aukiolon puitteissa ja tilaisuuksien yhteyksissä. Tutkimuksen tulosten mukaisesti pyhyyden kokemuksia on käsitettävä moninaisesti ja laajalle jäsentyvinä, jotka monikäyttöisessä kirkkotilassa koostuvat keskeisistä tekijöistä, arkisesta pyhästä, seurakunnan yhteisöstä, estetiikasta ja monikäyttöisyydestä. Yhdessä ne tulosten jatkumon perusteella kulminoituvat myös edistämään monikäyttöistä kirkkotilaa ja sen pyhyyttä. Muutos ja tulevaisuus nähdään keskeisten tekijöiden valossa. Tutkimus selkeyttää aihepiiriin ja kohteeseen liittyviä käsitesisältöjä, pyhää, pyhyyden kokemuksia ja monikäyttöisyyttä, sekä teoreettisesti että käytännönläheisesti. Lisäksi tutkimus ja sen tulokset valottavat verrattain uuden kontekstin merkitsevää elettyä ja käytännön todellisuutta.