Browsing by Subject "koira"

Hammaspuutoksia esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Koska ihmisen ja koiran hampaistot ovat hyvin samankaltaisia ja geenien DNA-sekvenssit ovat pitkälti samoja, haluttiin lähteä kartoittamaan puutosten tilannetta koirapopulaatiossa tavoitteena myöhemmin soveltaa tutkimustuloksia humaanipuolelle. Jottei rotuvaihtelu toisi tutkimukseen lisää sekoittavia tekijöitä, keskityttiin tässä työssä tilanteeseen yhden rodun, valkoisen länsiylämaanterrierin, kannalta. Kun tilanteesta ei ole ollut selvää tutkimustietoa, ei puutosten laajuus ole ollut rotujärjestön tai kasvattajien tiedossa. Jollei kasvatuksessa kiinnitetä huomiota tiettyyn ominaisuuteen, on mahdollista, että ominaisuus erityisesti pienessä populaatiossa lisääntyy. Koiran alkuperän ollen saalistaja, ovat hampaiden laatu ja määrä olleet kautta aikojen lajille tärkeä ominaisuus. Tavoitteena oli talven 2011 - 2012 aikana kartoittaa valkoisilla länsiylämaanterriereillä esiintyvien hammaspuutosten määrää ja laatua, eli puutosten sijaintia koiran suussa, ja löydösten perusteella antaa tietoa ja mahdollisia suosituksia rotujärjestölle hampaistojen tilanteesta. Yleisesti hammaspuutoksista koirilla oli löydettävissä hyvin vähän artikkeleita. Kirjallisuusosiossa kerrotaan hampaan kehityksestä ja siihen liittyvistä säätelytekijöistä, hammaspuutoksista ihmisillä, sekä puutoksista koirilla yleisesti, ja suhteutettuna ikään, kallonmuotoon tai koiran kokoon. Lisäksi annetaan tietoa hammaspuutosten merkityksestä yksilölle ja populaatiolle. Tutkimusosiossa kerrotaan talven 2011 - 2012 aikana Yliopistollisessa Eläinsairaalassa (YES) valkoisille länsiylämaanterriereille tehdyistä hammastarkastuksista ja radiologisista löydöksistä. Lisensiaattityön puitteissa tarkastettiin 21 koiraa. 13 koiralla varmistuttiin näkyvistä hammaspuutoksista röntgenkuvauksella. Yhdeltäkään koiralta emme löytäneet puhkeamattomia hampaita, irtoamattomia maitohampaita tai ylimääräisiä hampaita. Osalle koirista tehtiin kuitenkin vain kliininen tutkimus ilman röntgenkuvausta, joten näiden kohdalla ei voida olla täysin varmoja kliinisesti havaittujen puutosten todellisuudesta. Kaikkiaan 95 % (20 / 21) koirista oli puutoksellisia. Vain yhdellä koiralla oli täydellinen hampaisto, minkä lisäksi samoin yhdeltä puuttui vain yksi hammas. Tutkituista koirista yli 76 %:lta (16 / 21) puuttui vähintään 4 hammasta. Kokonaismäärään nähden yläleuoista puuttui yli 7 % hampaista, kun taas alaleuoista lähes 18 %, yhteenlaskettuna reilu 13 % koko hampaistosta. Puutokset kohdistuivat yleisimmin etummaisiin välihampaisiin, sekä takimmaisiin alaposkihampaisiin. Puutosten yleisyys rodussa tuntuu kovin suurelta määrältä, kun rotu on alkujaan kehitetty pienriistan metsästykseen. Tutkimuksemme pohjalta vaikuttaisi olevan entistä tärkeämpää korostaa hammaspuutosten painoarvoa jalostuksessa, mutta rotujärjestöstä ja kasvattajista riippuu, miten huomionarvoiseksi he asian kokevat. Tässä tutkittu koiramäärä on kuitenkin Suomen kokonaispopulaatioon nähden pieni, joten lisätutkimukset olisivat tarpeen.

Bronkoskopia eli keuhkotähystys on yleistyvä menetelmä koirien alempien hengitysteiden sairauksien diagnosoinnissa. Menetelmän yleistyessä on kohdattu myös uusia haasteita, kuten keuhkotähystyslöydösten tulkinnanvaraisuus eri tähystäjästä riippuen sekä ongelmat tähystysmuutosten yksiselitteisessä kirjaamisessa. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hengitystiesairauksien aiheuttamiin muutoksiin keuhkojen ilmateissä koirilla. Tämän perusteella tutkimusosiossa kehitetään neliportainen asteikko viiden eri tähystyksessä tavallisimmin havaitun muutoksen arvioimiseksi. Tässä tutkielmassa arvioidut tähystysmuutokset ovat: 1. limaisuus, 2. limakalvon epätasaisuus, 3. bronkomalasia, 4. bronkiektasia ja 5. hyperemia. Koeasetelmassa kokenut tähystäjä ja eläinlääketieteen kandidaatti arvioivat itsenäisesti tutkimuksessa esitetyn asteikon mukaisesti edellä mainitut viisi muuttujaa yhteensä 84 keuhkotähystyskuvasta, minkä jälkeen arvioiden yhteneväisyyttä verrataan. Jokaista muuttujaa arvioidaan itsenäisenä ja muista muuttujista riippumattomana. Tutkimuksessa käytetty tähystyskuvamateriaali on eläinlääkäri Minna Rajamäen 30 eri potilaastaan keräämää videokuvaa keuhkotähystyksistä Yliopistollisesta eläinsairaalasta vuosilta 2011-2014. Tutkimuksessa käytetyt 84 muutoskuvaa ovat kuvankaappauksia videomateriaalista. Koeasetelmalla pyritään alustavasti testaamaan tutkimuksessa esiteltyä pisteytysmenetelmää ja sen soveltuvuutta hyvin eritasoisten arvioijien tarpeisiin. Kahden arvioijan antamia pisteitä verrattiin kunkin muuttujan osalta ja laskettiin muuttujakohtainen korrelaatiokerroin Cohenin kappa-analyysillä. Kappa-analyysi osoitti arvioijien arvioiden korrelaation olevan välillä 42,2% - 64,8% muuttujasta riippuen. Tämä merkitsee kappa-analyysin mukaan kohtalaisia korrelaatioita, mutta kliinisissä käyttötarkoituksissa terveydenhuollon piirissä tavoitellaan yleensä yli 80% korrelaatiota, sillä joidenkin terveydenhuollossa käytettävien menetelmien kohdalla mahdollisen virheen seuraukset voivat olla potilasturvallisuuden kannalta vakavia. Korrelaatioita ei siis voida pitää vielä riittävinä, mutta pienillä koeasetelman parannuksilla, kuten arvioijien ouluttamisella arviointimenetelmän käyttöön voitaisiin päästä jo riittäviin tuloksiin. Tämä voisi mahdollistaa tutkimuksessa esitellyn luokittelumenetelmän laajemman käytön keuhkotähystysten arvioinnissa.

Kilpirauhasen vajaatoiminnan eli hypotyreoosin kartoitustutkimuksessa tutkittiin verinäyttein 170 aikuiselta ei-aikaisemmin sairaaksi todetulta suursnautserilta tyroksiini (T4), kilpirauhasta stimuloiva hormoni (TSH), kolesteroli, leukosyytit ja punasoluarvot (punasolumäärä, hematokriitti ja hemoglobiini). Verinäytteenoton yhteydessä koirille tehtiin yleistutkimus ja kysely mahdollisista oireista erillisellä kaavakkeena. Vajaatoiminnan diagnoosin epäily asetettiin T4-TSH-suhteen perusteella. Kolesteroli, leukosyytit ja punasoluarvot eivät tässä tutkimuksessa olleet merkityksellisiä taudin määrityksessä. T4-TSH-suhteen lukuarvo < 30 katsottiin viittaavan hypotyreoosiin ja lukuarvo < 12 antaa varman diagnoosin. Noin 22 % tutkituista suursnautsereista sai tuloksen < 30 ja 12 % sai tuloksen < 12. Yleisimmät oireet sairaiksi epäillyillä koirilla olivat karvapeitteen ja ihon ongelmat, kuten karvattomuus, kuiva karva ja hilseily. Kartoitustutkimuksen toinen osuus koostui aiemmin hypotyreoottiseksi diagnostisoitujen suursnautsereiden kyselytutkimuksesta. Kyselykaavakkeita palautettiin 22 kpl. Keskimääräinen oireiden alkamisikä oli 4,5 vuotta. Yleisimmät oireet olivat haluttomuus (82 %), hilseily (68 %), alentunut kylmänsieto (59 %), kuiva karva (59 %) ja karvattomuus (59 %). Hypotyreoosindiagnoosi perustui useimmissa tapauksissa (91 %) kliinisiin oireisiin ja T4-määritykseen. Kaikista koirista 59 % oli saanut viitealueella olevan T4-pitoisuuden, joka taas vahvasti viittaa normaaliin kilpirauhaiseen. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään kilpirauhasen normaali fysiologia, hypotyreoosin etiologia, kliininen kuva, kilpirauhasen toiminnan tutkiminen, diagnoosin asettaminen, hoito ja ennuste. Kilpirauhasen toiminnan tutkimisessa uutta on TSH:n pitoisuuden määritys ja sen tulkitseminen yhdessä T4:n kanssa.

Lisensiaatin tutkielmani keskeisin tarkoitus on kerrata epilepsian ensisijainen lääkehoito ja yleisiä hoitokäytäntöön liittyviä asioita sekä jakaa tietoa praktiikkaa tekeville eläinlääkäreille uusista lääkevaihtoehdoista vaikeahoitoisissa epilepsia tapauksissa. Koiran idiopaattisen epilepsian ensisijaisen lääkevaihtoehdon rinnalle on tullut uusia lääkevaihtoehtoja ihmisten epilepsialääkkeistä. Kuitenkaan kaikki ihmisten epilepsialääkkeet eivät sovellu koirille käytettäväksi esimerkiksi sopimattoman farmakokinetiikan tai sivuvaikutusten takia. Lääkehoito on idiopaattisen epilepsian tärkein hoitomuoto. Suosituksena on lääkehoidon aloittaminen, mikäli kouristuskohtauksia on enemmän kuin yksi kohtaus kahden kuukauden aikana tai jos koiralla on niin sanottu pitkittynyt kohtaus (yli 5min), jolloin kyseessä voi olla status epileptikus. Ennen lääkinnän aloittamista tulisi koiralta määrittää perusverenkuva sekä elinarvot ja tutkia virtsanäyte. Tämä on erityisen tärkeää, siksi että saamme koiran yksilölliset laboratorioarvot ennen lääkityksen aloittamista. Näihin tietoihin verrataan hoidon aikana saatavia tutkimustuloksia. Lisäksi alkutiedon perusteella voidaan arvioida, mikä olisi sopivin lääkevaihtoehto ja lääkeannos kyseiselle koiralle. Koirille epilepsian hoitoon Suomessa on rekisteröity Barbivet, jonka vaikuttava-aine on fenobarbitaali. Fenobarbitaalilääkitys on suhteellisen turvallinen ja sillä saavutetaan hyvä hoitovaste 70 – 80 %:lla epileptikkokoirista. Täydellinen kohtauksettomuus saavutetaan noin 40 %:lla koirista. Koiralla, joilla kohtauksia ei saada kontrolloitua pelkällä fenobarbitaalilla tai fenobarbitaali aiheuttaa koiralle merkittäviä haittavaikutuksia, voidaan siirtyä fenobarbitaalin ja kaliumbromidi yhdistelmähoitoon. Tämä yhdistelmähoito on erittäin tehokas. Yhdistelmähoito vähentää merkittävästi elintoksisuusriskiä, sillä lääkeaineilla on eri metaboliareitit. Mikäli kohtauksia esiintyy edelleen enemmän kuin kerran 6 – 8 viikossa, suositellaan tarkempia jatkotutkimuksia. Koiralle voidaan tarvittaessa kokeilla ihmisten epilepsialääkkeitä. Eniten käytetään topiramaattia ja levetirasetaamia. Topiramaatin käyttöä koiralla ei vielä ole juurikaan kliinisesti tutkittu, mutta kliinisessä käytössä siitä on havaittu olevan hyötyä. Levetirasetaamin teho on osoitettu koirilla tehdyissä kliinisissä tutkimuksissa. Mikäli kouristuskohtaus kestää yli 5 min tai kohtauksia tulee useampi kuin yksi kohtaus vuorokaudessa, koira tulisi viedä eläinlääkäriin. Pitkittynyt kohtaus vaatii välittömästi hoitoa, sillä se voi olla hengenvaarallinen. Aktiivinen kohtaus pyritään pysäyttämään ensisijaisesti diatsepaamilla i.v.. Hoitoon kannattaa lisätä myös fenobarbitaalia i.v., sillä sen vaikutus kestää pidempään. Mikäli kohtaus edelleen jatkuu, voidaan potilaalle antaa hitaasti propofolia i.v..

Koirien atooppinen dermatiitti on ihmisten atooppista ihottumaa muistuttava ihosairaus. Se määritellään perinteisesti kutisevaksi, tulehdukselliseksi, allergiseksi ihosairaudeksi, johon liittyy geneettinen alttius tuottaa IgE-vasta-aineita erityisesti ympäristövälitteisiä allergeeneja kohtaan. Perinteisen IgE-vasta-aineiden välittämän yliherkkyysreaktion rinnalle on nykyisin nostettu myös muita näkökohtia, kuten ihon läpäisyesteessä ilmeneviä puutteita. Ihmisillä on useiden tutkimusten perusteella osoitettu TEWL:n eli transepidermaalisen veden haihtumisen mittauksen olevan luotettava työkalu näiden ihon läpäisyesteen puutteiden havaitsemiseen. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli selvittää, kuinka hyvin TEWL-arvot ja ihon kliininen kunto korreloivat keskenään atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla. Hypoteesina oli kohtalainen positiivinen korrelaatio TEWL-arvojen ja ihon kliinistä kuntoa mittaavien kokonais-CADESI-4 (canine atopic dermatitis extent and severity index) -arvojen välillä. Tutkimuspopulaatio koostui 45 yksityisesti omistetusta, yli vuoden ikäisestä staffordshirenbullterrieristä. Tutkimukseen osallistuneet koirat kerättiin retrospektiivisesti DOGRISK-projektiin kuuluneesta kliinisestä ruokintatutkimuksesta (www.dogrisk.com). Atooppinen dermatiitti -ryhmään (31 koiraa) kuuluivat koirat, jotka täyttivät viisi kahdeksasta ns. Favrotin kliinisestä kriteeristä. Lisäksi aineistoon sisältyi kuusi koiraa, joilla oli lievä tulehduksellinen ihosairaus ja seitsemän tervettä kontrollia. Atooppinen dermatiitti -ryhmän koirista tehtiin myös 18 koiran osa-aineisto, josta oli poissuljettu koirat, joiden TEWL-mittauksissa oli epäselvyyksiä, historiassa kortisonilääkityksiä tai joilla oli todettu muita sairauksia loppukäynnin yhteydessä. Mikrobi-infektioita ei kontrolloitu TEWL-mittausten suorittamisen yhteydessä. TEWL-mittaukset tehtiin ruokintatutkimuksen loppukäynnillä ns. suljetun kammion menetelmää hyödyntävän TEWL-mittauslaitteen (Vapometer) avulla kolmelta eri ihoalueelta (korvanlehden sisäpinta, kyynärtaive, inguinaalialue) ilman karvojen ajelua. Kaikkien koirien ihon kliinisen kunnon arvioi sama tutkija CADESI-4-menetelmän avulla. Saatujen CADESI-4- ja TEWL-arvojen välistä korrelaatiota analysoitiin kahden eri ei-parametrisen testin, Kendallin taun ja Spearmanin rhon, avulla kaikilla atooppisen dermatiitin ryhmään kuuluvilla koirilla ja osa-aineiston koirilla. Tutkimustuloksissa havaittiin asetetun hypoteesin mukaisesti CADESI-4- ja TEWL-arvojen välillä kohtalaista korrelaatiota, mutta vain osa-aineistossa, josta oli poistettu mittauksiin liittyvät epävarmuustekijät sekä mittauksiin mahdollisesti vaikuttavat muut sairaudet ja lääkitykset. Osa-aineistossa kokonais-TEWL ja kokonais-CADESI-4 korreloivat heikosti sekä inguinaali-TEWL ja kokonais-CADESI-4 heikosti/kohtalaisesti keskenään. Tarvitaan lisää tutkimusta riittävän isolla aineistolla, että voitaisiin selvittää TEWL-mittausten luotettavuus ihon läpäisyesteen arviointiin atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla. Mikäli TEWL-mittaukset todetaan luotettaviksi, voisi niistä koirilla olla hyötyä muun muassa erilaisten ihon läpäisyesteen vahvistamiseen tähtäävien hoitomuotojen arvioinnissa. Ne voisivat myös osaltaan edistää mahdollisimman varhaisen diagnoosin saamista atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla.

Tämä on eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma, kartoittava kirjallisuuskatsaus koirien ja kissojen yleisimmistä ihosiirteistä. Ihosiirteiden käyttö ei ole yleistä, mutta niille on suuri tarve silloin, kun haavaa ympäröivää ihoa ei ole riittävästi haavan suoraa sulkua varten. Työn tavoitteena on esitellä ihosiirteet, perustella, miksi ihosiirteitä tarvitaan, millä perusteella siirteistä valitaan sopivin ja miten kyseinen siirre toteutetaan. Ensisijaisesti pieneläinten haavat suljetaan yhdistämällä haavan reunat toisiinsa suoraan, toissijaisesti käytetään haavajännitettä vähentäviä tekniikoita. Näin saadaan suljettua valtaosa eläinten haavoista. Lopuissa, harvinaisissa tapauksissa käytetään ihosiirteitä. Erilaisista siirteistä valitaan ensisijaisesti yksinkertaisin ja vähiten kudosvaurioita aiheuttava siirre. Viimesijaisesti tai siirrehoidon epäonnistuttua haavat hoidetaan avoimina. Ihosiirteet, toteuttamisen yleiset yksityiskohdat ja komplikaatiot esitellään yleisesti. Subdermal plexus- ja axial pattern -siirteiden leikkaustekniikat esitellään yksityiskohtaisesti ja niistä esitetään havainnoivia kuvia. Siirteiden komplikaatiot ja käyttökohteet on kerätty siirteitä käsittelevistä kokeellisista ja vertailevista tutkimuksista sekä tapausselostuksista. Näitä julkaisuja tarkastellaan myös kokonaisuutena, tutkimustiedon kattavuuden ja tutkimuskysymysten kartoittamiseksi. Työ pohjustetaan teoriaosuudella, jossa kerrataan tiivistetysti ihon makroanatomiaa ja haavan paranemisen fysiologiaa niiltä osin, kuin se on siirteiden kannalta olennaista. Tarkasteltuja kokeellisia tutkimuksia, tapausselostuksia ja -sarjoja on kymmeniä. Siirretyypeittäin tutkimusten määrä on kuitenkin pienehkö. Tutkimusten vertailu on hankalaa, koska tutkimusten pienen määrän lisäksi niiden kirjaamiskäytännöt vaihtelevat. Voidaan kuitenkin päätellä, että ihosiirreleikkaukset ovat turvallisia, niihin liittyy paljon lieviä komplikaatioita, mutta vähän vakavia komplikaatioita. Ihosiirteen pääasiallinen tarkoitus, haavan primaari sulku toteutuu, sillä komplikaatioista huolimatta lähes kaikissa tutkituissa potilastapauksissa valtaosa siirteistä on selviytynyt elinvoimaisena.

Ilmarinta tarkoittaa patologista ilman kertymistä keuhkopussin onteloon. Vamman aiheuttamat ilmarinnat ovat koirilla ja kissoilla yleisimpiä, mutta myös monet sairaudet voivat olla ilmarinnan taustalla. Keuhkopussissa oleva ilma estää keuhkoja laajentumasta normaalilla tavalla sisäänhengityksen aikana. Mitä enemmän ilmaa keuhkopussiin kertyy, sitä enemmän keuhkot painuvat kasaan ja eläimen hengitys vaikeutuu. Hengityksen vaikeutuminen on eläimelle epämiellyttävää, lisää sen kokemaa stressiä, heikentää sen yleisvointia ja voi johtaa kuolemaan. Ilmarinta luokitellaan sen syntytavan mukaan spontaaniin eli ilman ulkoista vammaa syntyneeseen tai traumaattiseen eli vammaperäiseen. Traumaattisiin ilmarintoihin luetaan myös hoidosta johtuvat, eli iatrogeeniset ilmarinnat. Ilmarinta voi olla avoin tai suljettu riippuen siitä, onko keuhkopussin ontelosta yhteys ulkoilmaan. Spontaanit ilmarinnat ovat usein suljettuja, traumaattiset voivat olla avoimia tai suljettuja. Jänniteilmarinta muodostuu, kun jokin rakenne toimii yksisuuntaisen venttiilin tavoin päästäen ilmaa keuhkopussin onteloon sisäänhengitysvaiheessa, mutta ei sieltä pois uloshengitysvaiheessa. Jänniteilmarinta on aina hätätilanne ja voi hoitamattomana johtaa nopeasti eläimen kuolemaan. Traumaattinen ilmarinta syntyy koirilla ja kissoilla yleensä puremavammojen tai muiden rintaontelon ja kaulan alueelle osuvien keuhkopussin läpäisevien haavojen seurauksena. Traumaattinen ilmarinta voi syntyä myös kovasta iskusta esimerkiksi eläimen joutuessa auton töytäisemäksi tai pudotessa korkealta. Iatrogeenisiä ilmarintoja on todettu esimerkiksi hengitysputken käytön yhteydessä, liian suurella paineella suoritetun ventiloinnin seurauksena ja rintaontelon sisäisen näytteenoton jälkeen. Spontaani ilmarinta johtuu koirilla yleisimmin keuhkokudokseen tai keuhkojen pintarakenteeseen kehittyneen ilmapussin revetessä keuhkopussin onteloon. Muita spontaanin ilmarinnan aiheuttajia kissoilla ja koirilla ovat muun muassa kasvainsairaudet, tulehdukselliset tilat ja loistartunnat. Kissoilla astma voi aiheuttaa ilmarinnan. Ilmarinnan diagnosointi alkaa esitiedoista ja eläimen yleistutkimuksesta. Varmimmin ilmarinnan tunnistaa yleistutkimuksessa vaimentuneista hengitysäänistä ilmarinnan alueella rintaontelon yläosissa. Suositeltuja jatkotutkimuskeinoja ilmarinnan havaitsemiseksi ja sen syyn selvittämiseksi ovat röntgen-, ultraääni- ja tietokonetomografiatutkimukset. Ilmarintaa sairastava koira tai kissa hoidetaan ilmarinnan aiheuttaneen syyn ja ilmarinnan vakavuuden perusteella joko konservatiivisesti tai kirurgisesti. Torakosenteesillä eli rintaontelopistolla poistetaan vapaata ilmaa keuhkopussista. Jos rintaontelopisto ei riitä ilman poistamiseen keuhkopussista, asetetaan eläimelle rintaonteloimu. Kirurgisia ilmarinnan hoitotapoja ovat torakoskopia eli rintaontelon tähystys ja torakotomia eli rintaontelon avausleikkaus. Tärkein ilmarintaa sairastavan koiran tai kissan ennusteeseen vaikuttava tekijä on ilmarinnan aiheuttanut syy. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään ilmarinnan syntyyn koirilla ja kissoilla johtavia syitä, tärkeimpiä diagnosointikeinoja sekä hoitotoimia. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan ilmarinnan tunnistamista, vakavuuden arviointia ja tarvittavien toimenpiteiden valintaa koirilla ja kissoilla.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään koiran immuunivälitteisestä hemolyyttisestä anemiasta (IMHA), sen diagnostiikasta, hoitosuosituksista sekä ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä. Työn tarkoitus on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä anemian aiheuttajista koirilla. IMHA:sta tunnetaan kaksi muotoa; primaarinen ja sekundaarinen. Primaarisen IMHA:n taustalta ei löydetä normaalien punasolujen hajoamista selittävää syytä. Sekundaarisessa IMHA:ssa esimerkiksi kasvainsairaus, infektio tai jokin lääkitys on vaikuttanut punasolujen pintarakenteisiin siten, että elimistön immuunijärjestelmä tunnistaa ne vieraiksi ja alkaa hajottaa punasoluja. IMHA:lle tyypillistä on kohtalainen tai vakava anemia, hemolyysin eli punasolujen hajoamisen tunnusmerkit kuten bilirubiinin suuri määrä veressä sekä positiivinen Coombsin testi, punasolujen autoagglutinaatio eli sakkautuminen sekä sferosytoosi eli pallomaiset punasolut. Näistä IMHA:n tunnusmerkeistä ei tyypillisellä potilaalla välttämättä esiinny jokaista, vaan IMHA-diagnoosiin päädytään aina kliinisen kuvan ja hematologisten ja seerumitulosten perusteella. Tyypillisenä IMHA-potilaana pidetään keski-ikäistä, leikattua narttukoiraa. Tutkimuksissa yliedustettuna rotuna on ollut cockerspanieli, jonka sairastuvuuteen uskotaan vaikuttavan punasoluantigeenin DEA 7:n puuttuminen. IMHA:n puhkeamista on joissakin tapauksissa edeltänyt rokotus, mutta tutkimuksissa ei ole kuitenkaan todettu syy-yhteyttä rokottamisen ja IMHA:n välillä. Primaarisen IMHA:n kliiniset oireet ovat pääasiassa anemian ja hapenpuutteen aiheuttamia. Tyypillinen IMHA-potilas on yleisolemukseltaan väsynyt ja heikko. Esitiedoissa saattaa olla maininta oksentelusta, ripuloinnista, lisääntyneestä juomisesta ja virtsan tummasta väristä. Tyypillisiä löydöksiä IMHA-potilaan yleistutkimuksessa ovat vaaleat ja/tai kellertävät limakalvot, takykardia, takypnea, systolinen sivuääni sekä pidentynyt kapillaarien täyttymisaika. IMHA:n hoito koostuu sen akuutissa vaiheessa veren hapenkuljetuskapasiteetin tukemisesta sekä immunosuppressiivisesta hoidosta. Tarvittaessa potilaalle annetaan verituotteita. Glukokortikoideja pidetään IMHA-hoidon peruspilarina ja niiden anto aloitetaan lähes poikkeuksetta jokaiselle IMHA-potilaalle. Glukokortikoidien runsaiden haittavaikutusten ja hoitoon vastaamattomuuden takia hoitoprotokollaan päädytään usein lisäämään toinen tai useita muita immunosuppressoreita, kuten atsatiopriini, siklosporiini tai suonensisäinen immunoglobuliini. Lisäksi tärkeä osa hoitoa on veren hyytymistä ennaltaehkäisevä lääkitys, esimerkiksi aspiriini tai hepariini. Tämän hetkisten käytäntöjen mukaan usein jo hoidon alkuvaiheessa aloitetaan rutiinisti useampi immunosuppressiivinen sekä veren hyytymistä estävä lääke. Kokonaisuudessan IMHA:n hoito kestää yleensä 3-6 kuukautta. IMHA:a sairastavien koirien kuolleisuusaste on suuri, etenkin hoidon alkuvaiheessa. IMHA:n suurimpana komplikaationa ja kuolinsyynä pidetään veritulppaa. Potilaan ennusteeseen negatiivisesti vaikuttaviksi tekijöiksi on todettu useissa tutkimuksissa hyperbilirubinemia, matala albumiini sekä persistoiva agglutinaatio. Hoitovaihtoehdot ja niiden vaikutus potilaan ennusteeseen kaipaavat vielä runsaasti lisätutkimuksia, jotta taudin selviämisennuste paranisi.

Anestesian induktiolla tarkoitetaan anestesian alussa annettavaa lääkettä tai lääkkeiden yhdistelmää, joka/jotka johtavat yleisanestesiaan. Anestesian induktio voidaan koiralla suorittaa käyttämällä inhalaatio- tai injektioanesteetteja tai näiden yhdistelmiä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarjota ajantasaista tietoa koirien anestesian induktioon käytetyistä injektioanesteeteista. Tarkempaan tarkasteluun on valittu seuraavat injektioanesteetit: propofoli, ketamiini, fentanyyli, tiopentaali, etomidaatti ja alfaksaloni. Propofpoli saa aikaan nopean ja tasaisen induktion ja aiheutunut tajuttomuus on lyhytaikainen. Propofolin yleisin haittavaikutus on apnea. Propofoli soveltuu käytettäväksi anestesian induktiossa ainoana anesteettina. Ketamiini kuuluu dissosiatiivisiin anesteetteihin ja se aiheuttaa nk. kataleptisen tilan lamaamalla aivojen NMDA-reseptoreja. Ketamiini säilyttää spontaanihengityksen ja pitää sydän- ja verenkiertoelimistön suhteellisen vakaana. Ketamiinin kanssa tulee käyttää sopivaa esilääkitystä tai ko-induktiota. Fentanyyli on täysagonisti opioidi, jota käytetään pääasiassa kivunlievitykseen. Se sopii myös huonokuntoisen koiran anestesian induktioon. Fentanyylin vaikutukset voidaan kumota antagonistilla. Etomidaatti on imidatsoli-johdannainen, joka säilyttää verenkiertojärjestelmän toiminnan vakaana, joten se soveltuu hyvin sydämen vajaatoiminnasta kärsiville koirille. Etomidaatin kanssa tulee käyttää esilääkitystä tai ko-induktiota, sillä se aiheuttaa myokloniaa. Tiopentaali on barbituraattijohdannainen, joka soveltuu nopeisiin induktioihin ja pääntraumasta tai kohtauksista kärsiville potilaille. Alfaksaloni on uusi, neurosteroideihin kuuluva lääkeaine. Se saa aikaan hyvän ja tasaisen induktion myös ilman esilääkitystä ja sen on todettu soveltuvan hyvin sairaiden ja huonokuntoisten potilaiden induktioon.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti inhalaatiota hoitomuotona, ja sen haasteita eläinlääketieteessä, sekä siihen käytettävien glukokortikoidien farmakologisia ominaisuuksia, erityisesti budesonidin osalta. Glukokortikoideja käytetään yleisesti koirien pitkittyneen keuhkoputkentulehduksen ja kissan astman hoidossa. Ne toimivat oireenmukaisesti tulehdusta lievittäen. Perinteisiin injektio- ja tabletti -hoitomuotoihin liittyvät vakavatkin haittavaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta kehittää inhalaatio-hoitomuotoa myös eläinlääketieteessä. Inhalaatiota sekä siinä käytettäviä uuden polven glukokortikoideja, kuten budesonidia, on tutkittu laajasti ihmislääketieteessä, mutta julkaistuja tutkimuksia niiden farmakokineettisistä ominaisuuksista koiralla on vain yksi, eikä kontrolloituja pitkäaikaistutkimuksia inhalaatio-hoidoista ole. Perustutkimusta tarvitaan, jotta hoitomuotoa voidaan kehittää edelleen. Tässä pilottitutkimuksessa määritettiin budesonidin farmakokineettisiä arvoja terveellä koiralla kahdella antotavalla, suonensisäisesti sekä inhalaationa. Tämän tutkimuksen olettamuksena oli, että inhaloitavalla budesonidilla voidaan saada mitattavia plasmapitoisuuksia, ja että ainakin osa tästä lääkeaineesta on imeytynyt keuhkojen kautta. Terveet beagle-rotuiset koekoirat jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen (n = 7) sai budesonidia suonensisäisesti kerta-annoksena (20 μg kg-1), ja toinen (n = 8) inhalaationa (1000 μg per koira) yhdessä suun kautta annetun lääkehiilen (2,5 g kg-1 per os) kanssa kerta-annoksena. Plasmanäytteitä kerättiin kuuden tunnin ajan, ja budesonidipitoisuus määritettiin HPLC/massaspektrometrin avulla. Suonensisäisellä antotavalla budesonidin eliminaation puoliintumisaika (T1/2) oli 2,8 h, puhdistuma (CL) 1,5 l h-1 kg-1, jakautumistilavuus (Vd) 6,2 l kg-1 ja pitoisuus/aika-kuvaajan pinta-ala (AUC) 14 ng ml-1 h-1. Yhdessä lääkehiilen annon kanssa inhaloidun budesonidin huippupitoisuus plasmassa oli 0,6 ng ml-1 ja se saavutettiin nopeasti: Tmax oli 13 min. AUC tässä ryhmässä oli 0,55 ng ml-1 h-1. Hyötyosuus inhalaatioryhmässä jäi hyvin pieneksi ollen 1,1 %. Vastaavaa tutkimustietoa inhaloidun budesonidin farmakokinetiikasta koiralla ei ole julkaistu aikaisemmin. Tutkimus osoittaa, että inhalaatiolla on mahdollista saada lääkeainetta koiran keuhkoihin, ja että se näin ollen on mahdollinen hoitomuoto koiralla. Budesonidin myös havaittiin imeytyvän suhteellisen nopeasti keuhkoista verenkiertoon. Inhalaatio-annostelussa havaittiin merkittävää yksilöiden välistä vaihtelua budesonidin plasmapitoisuuksissa, joten tekniikkaan on syytä kiinnittää annostelussa huomiota. Saadut farmakokineettiset tulokset suonensisäisen annostelun osalta olivat linjassa aikaisemman julkaistun tutkimustiedon kanssa. Lisää tutkimusta tarvitaan vielä koskien muita budesonidin farmakokineettisiä ominaisuuksia sekä sen kliinistä käyttöä hengitystiesairauksien hoidossa.