Browsing by Subject "kulttuuri"

Vieraan kielen opetuksen ja opiskelun ylimmäisenä tavoitteena on osata käyttää kieltä tarkoituksenmukaisesti eri tilanteissa. Tämä vaatii myös kulttuurienvälisiä taitoja. Tutkielmassa tarkastellaan kulttuurin ja kulttuurienvälisyyden opetusta espanjan opettajien näkökulmasta espanja vieraana kielenä -opetuksessa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten espanjan opettajat ymmärtävät kulttuurin, kulttuurienvälisyyden ja kulttuurillisesti vastuullisen opetuksen käsitteet, miten he kertovat toteuttavansa kulttuurista ulottuvuutta käytännössä ja miten he suhtautuvat käyttämiinsä oppimateriaaleihin yleisemmin sekä kulttuurisisällön näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana ja tulkintakehyksenä on kriittinen kulttuurienvälisyyden tutkimus, jonka mukaan ’toisen’ onnistunut kohtaaminen vaatii kykyä ymmärtää ja reflektoida omaa kulttuuritaustaa ja sen vaikutusta omaan toimintaan, ja toisaalta kykyä nähdä ’toinen’ samanarvoisena yksilönä, joka ei toimi (oletetun) kulttuurinsa ehdollistamana. Kulttuurit, ja samalla ihmisten kulttuuri-identiteetit, nähdään monitahoisina, aika- ja kontekstisidonnaisia rakenteina, joita tuotetaan ja muokataan jatkuvasti. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella marras–joulukuussa 2020. Kyselyyn vastaajiksi hyväksyttiin myös espanjanopettajaksi opiskelevat. Kyselykutsua jaettiin opettajille ja opiskelijoille sähköisesti koulujen ja opistojen sekä opettaja- ja opiskelijajärjestöjen kautta sekä suoraan opettajien työsähköpostin välityksellä. Kyselytutkimukseen vastasi yhteensä 34 espanjan opettajaa ja neljä opettajaksi opiskelevaa. Kysely koostui 18 kysymyksestä, joista suurin osa oli avoimia. Aineiston analyysissa käytettiin pääasiassa laadullista tutkimusotetta, mutta myös joitakin määrällisiä tutkimuskeinoja. Opettajien kulttuurikäsityksien vaihteluista huolimatta suurin osa opettajista ymmärsi kulttuurin eri tavoin määriteltyjen ryhmien jakamina käytänteinä sekä laajempana maailmankuvana. Toisaalta kulttuurienvälisyyden ja kulttuurillisesti vastuullisen kasvatuksen käsitteitä tunnettiin huomattavasti heikommin. Käytännössä kulttuurin opettaminen vaikutti rakentuvan pääosin suhteellisen yksipuolisesti kansallisten tapakulttuurien ja muun kansallisesti määritellyn eksplisiittisen kulttuurin ympärille. Oppijan aktiivinen reflektoiva rooli tuli esiin vain muutamissa opettajien käytäntöä koskevissa vastauksissa. Espanjan oppikirjoihin opettajat suhtautuivat pääosin myönteisesti niin yleisellä tasolla kuin kulttuurisen ulottuvuuden näkökulmastakin. Opettajat eivät myöskään oppikirjoja koskevissa vastauksissaan tuoneet esiin kulttuurienvälistä näkökulmaa. Vain noin kolmasosa opettajista kertoi löytäneensä huomautettavaa käyttämistään oppikirjoista suhteessa kulttuurisiin piirteisiin. Tulokset antavat ymmärtää, että käytännön opetustyössä kulttuurienvälisyys toteutuu vain paikoin sellaisena kuin se tässä tutkimuksessa ymmärretään.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia eroja tai samankaltaisuuksia löytyy oppikirjoista, jotka on suunnattu eri kulttuurissa eläville opiskelijoille. Tutkielmassa keskityn ranskalaisen ja ranskankielisen kulttuurin opettamiseen ja lähtöolettamuksenani on, että opetusmenetelmät ja kulttuurin esittämistavat eroavat toisistaan opiskelijoiden erilaisten kulttuuritaustojen takia. Aineistona tutkimuksessani toimii kaksi oppikirjaa: Voilà! (2009), joka on suomenkielisille lukiolaisille tarkoitettu edelleen käytössä oleva oppikirja sekä Le Nouveau taxi 1 (2012), joka puolestaan on suunnattu hieman vanhemmille kiinankielisille ranskan opintojaan aloittaville opiskelijoille. Kirjoissa keskityn kappaleiden teksteihin ja kuviin jättäen sanastot ja erilliset kielioppiosuudet tutkimuksen ulkopuolelle. Oppikirjojen valinnan yhtenä perusteena on se, että on tutkimuksen kannalta kiinnostavaa nähdä, miten kulttuurin opettaminen ja esitteleminen on sovitettu juuri aloittelevien opiskelijoiden opetusmateriaaliin. Tutkielman teoreettisena pohjana toimivat useiden eri tutkijoiden (esim. Byram, Szende ja Zarate) näkemykset siitä, kuinka kulttuuri on erottamaton osa kieltä ja kuinka sen opettamiseen tulisi kiinnittää huomiota heti kieliopintojen alkuvaiheessa. Myös oppikirjan roolia kulttuurin opettamisessa käsitellään omana lukunaan, sillä nimenomaan oppikirjojen rooli on tutkielman pohjana. Menetelmänä tutkimuksessani käytän Louis'n ja Szenden esittelemää kulttuurin jakoa viiteen kategoriaan, jotka jaan itse edelleen alakategorioihin oppikirjoista löytyvien kulttuuriesiintymien mukaan. Näin ollen analyysissa oman alakategoriansa saavat esimerkiksi maantiede, historia, stereotypiat, arvot, tilastot, erilaiset maisemat, kohteliaisuus ja tavat. Jokainen kategoria saa analyysissa oman kappaleensa, minkä tarkoituksena on tehdä tulosten listaamisesta mahdollisimman selkeää myös lukijan kannalta. Kategorioiden jakaminen alakategorioihin helpottaa myös erojen ja samankaltaisuuksien havaitsemista tutkimuksen edetessä. Tästä tutkielmasta saamieni tulosten perusteella voin todeta, että suuria eroja ranskalaisen ja ranskankielisen kulttuurin esittämisessä ei oppikirjojen välillä ollut, vaikka voisikin olettaa opetettavan kulttuurin olevan huomattavasti vieraampaa kiinalaisille kuin suomalaisille. Tutkimuksessani huomasin kuitenkin, että vaikka kulttuuri esitetään molemmissa oppikirjoissa moninaisena ja tärkeänä osana kieltä, tekijät ovat valinneet erilaisia menetelmiä kulttuurin esilletuontiin. Havaitsin myös, että kiinalaisessa kirjassa käytettiin huomattavasti enemmän opiskelijoiden äidinkieltä kulttuuritietoa annettaessa, mikä osaltaan tukee hypoteesia siitä, että opetettava uusi kulttuuri olisi heille jonkin verran suomalaisia vieraampaa. Lopputulemana voidaan kuitenkin todeta, että vaikka oppikirjoissa käytetään pitkälti eri menetelmiä kulttuurin opettamisessa ja esittämisessä, molempien pyrkimys on sama: esitellä ranskalainen kulttuuri rikkaana ja monipuolisena, kiistattomana osana kieltä, ranskankielisen maailman roolia unohtamatta.

Pro gradu -tutkielmassa kyseenalaistetaan liberaali rauhanrakennusregiimi, joka hypoteesin mukaan perustuu eurosentrisille rauhan- ja konfliktintutkimuksen teorian käsityksille sodasta, väkivallasta ja rauhasta. Tutkielmassa esitetään, että liberaalit rauhanrakennusprosessit eivät onnistu olemaan rakentavassa vuorovaikutuksessa paikallisten kulttuuristen dynamiikkojen kanssa ja tuodaan esille, kuinka käsitykset rauhasta ja konfliktista ovat kulttuurisidonnaisia. Liberaalin rauhanrakennuksen perustuminen kulttuurisidonnaisille teorioille ja käsitteille on teoreettisen tarkastelun lisäksi tärkeä kysymys myös empiirisesti, koska ulkoapäin tuotu rauhan ja yhteiskunnan organisaation malli, joka ei ole yhteensopiva paikallisten kulttuuristen dynamiikkojen kanssa, ei ole kestävä. Tutkielman taustaoletuksena on, että liberaali rauhanrakennusregiimi on yleisesti kyvytön huomioimaan konfliktien ja rauhanrakentamisen kulttuurista ulottuvuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että liberaali rauhanrakentaminen olisi kulttuurisesti neutraalia: päinvastoin regiimi rakentuu lähtökohtaisesti eurosentrisille taustaoletuksille. Tutkielman tavoitteena on tuoda esille tämä kulttuurisidonnaisuus ja esittää vaihtoehtoinen tapa käsitellä kulttuuria yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa erityisesti teoreettisella tasolla sekä luoda uudenlaisia tapoja käsitteellistää konfliktien ja rauhan kulttuurinen ulottuvuus. Tutkielma lähtee liikkeelle eurosentrismin ja postkolonialistisen kritiikin käsitteiden analyysillä ja rauhan- ja konfliktintutkimukselle keskeisten käsitysten, eli sodan, rauhan ja väkivallan, taustaoletusten tarkastelemisella postkolonialistisen eurosentrismin kritiikin lähtökohdista. Kulttuurin roolia ja merkitystä konflikteissa ja niiden ratkaisemisessa analysoidaan lähtökohtana kriittisen teorian ja poststrukturalismin näkemykset sosiaalisten ja kulttuuristen todellisuuksien valtaulottuvuudesta. Liberaalin rauhanrakennuksen ongelmallisten taustaoletusten näkymistä käytännön työssä tarkastellaan käyttämällä esimerkkinä YK:n kehittämiä rauhanrakennusstrategioita Sierra Leonessa ja Burundissa (UN Integrated Peace Building Strategy IPBS). Näihin rauhanrakennuksen ongelmallisiin lähtökohtiin vastataan kehittelemällä kulttuuritietoisempi lähestymistapa sotaan ja rauhaan ja niiden analysoimiseen. Kahden esimerkin kautta (Bosnia ja Hertsegovina ja Sierra Leone) tutkitaan, miten väkivalta ja rauha välittyvät kulttuuristen merkityksentuottamisjärjestelmien kautta käytännössä ja miten ne voivat olla ristiriidassa liberaalin rauhanrakennuksen ja läntistisiä arvoja painottavien, kulttuuria huomioimattomien analyysien kanssa. Johtopäätöksenä todetaan, että perinteinen rauhanrakennus on sokea suhteessa kulttuuriin; niin paikalliseen ulkoiseen kuin sen omaan sisäiseenkin ja että vastaus tähän eurosentrismiin on uudenlaisen kulttuurisensitiivisen lähestymistavan ottaminen mukaan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Huomion kiinnittäminen kulttuuriin ja erityisesti sen käsittäminen ja käsitteellistäminen merkityksentuottajana tarjoavat rauhanrakennukselle potentiaalisesti paremmat mahdollisuudet onnistua kestävän rauhan rakentamisessa.

Tavoitteet. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata suomi-venäjä –kaksikielisten ajatuksia kieli-identiteetistä. Tutkimuksessa on perehdytty kaksikielisyyden kehittymiseen, kaksikielisyyden etuihin ja haittoihin, venäjänkielisten kohtaamiin asenteisiin Suomessa sekä identiteetin rakentumiseen erityisesti kieltenoppimisen suhteen. Aikaisempia tutkimuksia kaksikielisten aikuisten suhteen on hyvin vähän. Tässä työssä perehdytään niihin tekijöihin, jotka vaikuttavat kieli-identiteetin kehittymiseen. Tutkimuskysymyksiä oli kaksi: minkälaisiksi kaksikieliset kokevat oman kieli-identiteetin ja miten tilannesidonnaisuus vaikuttaa kielen valintaan. Menetelmät. Tutkimusta varten on haastateltu yhtätoista kaksikielistä aikuista: neljää miestä ja seitsemää naista. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluna. Aineisto on analysoitu sisällön analyysillä ja se on teoriasidonnainen eli analyysiyksiköt on poimittu aineistoista, mutta niitä on ohjaa teoria. Tulokset ja johtopäätökset. Monelle vastaajalle kaksikielisyys oli enemmänkin identiteettikysymys kuin kielikysymys. Vastaajista vain neljä koki identifioituvansa yhteen kansallisuuteen. Kuusi vastaajaa koki kuuluvansa molempiin kansallisuuksiin: toimintapuolelta suomalaiseksi ja tunne- sekä ajattelupuolelta venäläiseksi. Ajattelun kieli määräytyi enemmin tilanteiden (puhutun kielen ja aiheen) mukaan, kuin kansallisen identiteetin kautta. Asenteet vaikuttivat kaksikielisyyteen kahdella tavalla: Suomessa monet vastaajista olivat joutuneet salailemaan kaksikielisyyttään negatiivisen asennoitumisen kautta. Venäjänkielisessä maassa kielitaito on yksi olennaisimpia identiteetin määrittäviä tekijöitä. Monet vastaajista kokivat, etteivät saa olla venäläisiä heikon kielitaidon takia, vaikka identiteetiltään kokivatkin näin. Tilannesidonnaisuus oli suurin tekijä kielen valintaan. Kaksikieliset usein ulkoistivat kielenvalinnan keskustelukumppanilleen. Näin ollen he pääsivät puhumaan suomea, joka valtaosalle oli helpompi tai venäjää ja näin myös ylläpitämään ja kehittämään sitä.

Helsinki on kansainvälistynyt nopeasti. Vuoden 2016 alussa 14,3 prosenttia Helsingin väestöstä oli ulkomaalaistaustaisia ja 83 prosenttia heistä oli syntynyt ulkomailla. Tutkielmani käsittelee suomea puhumattomien ulkomaalaisten kokemuksia Helsinkiin muuttamisesta ja kaupungissa asumisesta. Tutkielmani on rajattu alueellisesti pääkaupunkiseutuun, josta puhutaan Helsinkinä. Aineisto kerättiin keväällä 2018 haastattelemalla englanniksi 14 Facebookin Finland IESAF ja International Jobseekers in Helsinki -ryhmien kautta tavoitettua 22–35-vuotiasta henkilöä, jotka olivat muuttaneet Helsinkiin erilaisista syistä viimeisen kolmen vuoden aikana haastattelujen ajankohdasta katsottuna. 12 haastatteluista nauhoitettiin ja litteroitiin ja kaksi haastattelua tehtiin sähköpostin välityksellä. Kaikki haastatellut käyttävät arkikielenään englantia, ja kukaan heistä ei sanonut kommunikoivansa sujuvasti suomeksi. Kaikki heistä asuivat aineiston keräämisen aikaan Helsingissä, Espoossa tai Vantaalla. Maahanmuuttotutkimus Suomessa käsittelee usein samoista etnisistä tai kansallisista taustoista tulevia yhteisöjä. Tutkielmani laajentaa tätä keskustelua syventyen erilaisista taustoista tulevien ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien yksilöiden kokemuksiin. Kaikki haastatellut edustavat eri kansallisuuksia, eivätkä he ole ryhmänä yksiselitteisesti määriteltävissä. Yhdistäviä tekijöitä ovat ulkomaalaisuus, toistaiseksi lyhytaikainen asuminen Helsingissä ja englannin kielen käyttö arjessa. Yksilöiden kokemusten moninaisuutta painottava tutkielmani on poikkitieteellinen ja pohjaa teoreettisesti tutkimukseen maahanmuutosta, kansainvälisestä liikkuvuudesta ja identiteeteistä. Tutkielmassa haastatteluaineistoa käsitellään diskurssianalyysin metodein ja se sisältää kolme temaattisesti jaoteltua käsittelylukua: Helsinki ja paikalliset ihmiset, arjen haasteet ja syrjinnän kokemukset sekä sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja uuteen kaupunkiin kotiutuminen. Kaikkia käsiteltäviä aiheita läpileikkaava teema on kielen merkitys ihmisten arjessa, vastoinkäymisissä ja kuuluvuuden tunteessa. Haastateltujen odotukset ja kokemukset Helsingistä kaupunkina ja kohtaamisista ihmisten kanssa vertautuvat aiempiin kansainvälisiin kokemuksiin tai asumiseen muualla Suomessa. Näkemykset omasta identifioitumisesta uudessa ympäristössä linkittyvät erityisesti Suomen ja Euroopan suhteeseen. Kuvatut syrjinnän kokemukset yhdistyvät etenkin haastavaan työmarkkinatilanteeseen ja suomen kielen käyttöön. Sosiaalisten verkostojen muodostumisessa korostuu paikallisuus globaalin ulottuvuuden rinnalla ja tunne kodikkuudesta osoittautuu sopeutumisen kannalta tärkeäksi. Tutkielmani osoittaa yksilön kokemuksen tärkeyden tutkittaessa maahanmuuttoa ilmiönä. Jokaisella henkilöllä on maahan muuttaessaan oma tarinansa, identiteettinsä ja kokemuksensa, joista kaikki vaikuttavat yksilön elämään uudessa kaupunkiympäristössä.

Aim of the study. Society has become more diverse during the last decade. Tolerance is the key to today's society. Knowing cultural heritage helps to construct cultural identity. Understanding cultural heritage and cultural identity helps to understand other cultures better. Museums have an important role in cultural heritage education. Museums can offer visitors things they can relate to and identify with. In this way museums can help to construct cultural identity. The aim of this study is to find out how different cultures are taken into account in museums according to professionals. The aim is also to find out how museums can help to construct cultural identity. Methods. This study is a qualitative case study. The data was collected from two professionals in museum field. The research data was collected by individual interviews using theme interviews. Data from the interviews was analysed by qualitative content-based analysis. The data was analysed by themes utilizing the themes from the interviews. Results and conclusions. The results show that the aim in museums is to have an interactive relationship with the museums visitors. Museums have also tried to get more diverse spectrum of visitors. The professionals consider multiculturalism as an important topic. Multiculturalism and the increasing diversity of society create new challenges for museums. Multiculturalism also brings new possibilities and new perspectives. Museums have an important role in the society as an advocate of tolerance. The professionals are worried that tolerance education is not appreciated enough in the society though. Museums can increase tolerance by providing information about different cultures. It is important to provide culture for the minorities also. Professionals see that museums can support the process of constructing cultural identity. It is important that museums highlight the issues visitors can identify with.

Pro gradu -tutkielmani tutkimusongelma on Euroopassa tehtyjen elokuvien merkitys helsinkiläislukiolaisten mahdollisen eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin rakentajina. Tutkielma asettaa dialogiin lukiolaisten arkisen elokuvakulutuksen ja Euroopan unionin MEDIA-ohjelman tavoitteet. MEDIA-ohjelma on tutkimusongelmassa läsnä siten, että rakennan käyttämäni eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin määritelmän MEDIA-ohjelman tavoitteiden pohjalta. Määritelmän taustalla on myös EU:n yleisempiä kulttuurilinjauksia. MEDIA-ohjelma on EU:n merkittävin audiovisuaalipoliittinen tukitoimi. Yksi MEDIA-ohjelman kolmesta päätavoitteesta vuosille 2007-2013 on kulttuurisen monimuotoisuuden ja kulttuurien välisen vuoropuhelun edistäminen. Tavoite liitetään erityisesti nuoriin. Euroopassa tehdyillä elokuvilla sanotaan olevan merkittävä rooli nuorten kulttuurisen tietämyksen ja ymmärryksen lisääjinä. Käytännössä Euroopassa tehtyjen elokuvien kulutus on erittäin vähäistä. Lähden liikkeelle tästä ristiriidasta. Määrittelen eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin avoimuudeksi uudelle kulttuuriselle tiedolle sekä halukkuudeksi tutkia omien kuulumisten ja ymmärrysten rajoja. Kyse on nykyhetken Euroopasta ja sen kansallisista, kielellisistä, etnisistä ja uskonnollisista kulttuureista. Nuorten suhde Euroopan unioniin tai heidän poliittinen aktiivisuutensa eivät ole tutkielmani keskiössä. Jäsennän tutkimusongelmaani kolmen tutkimuskysymyksen avulla. 1. Mikä on Euroopassa tehtyjen elokuvien määrällinen osuus helsinkiläislukiolaisten koko elokuvakulutuksesta? 2. Minkälaiset tekijät vaikuttavat Euroopassa tehtyjen elokuvien kuluttamiseen ja kuluttamatta jättämiseen? 3. Miten lukiolaisten puheet Euroopassa tehdyistä elokuvista jäsentyvät erontekojen ja yhteisyyksien sekä eläytymisen ja etääntymisen näkökulmasta? Tutkielmani etenee määrällisestä ja kuvailevasta laadulliseen ja analyyttiseen. Koska aiempi tutkimus aiheesta on erittäin vähäistä, eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin tarkastelulle on luotava konteksti. Teen kartoittavan työn ensimmäisen ja toisen tutkimuskysymykseni avulla. Aineistoni on kaksiosainen. Määrällinen aineistoni on 117 helsinkiläislukiolaiselta kerätty lomakeaineisto. Laadullinen aineistoni sisältää 13 helsinkiläislukiolaisen teemahaastattelut. Yksinkertaistetut tulokseni ovat, että helsinkiläislukiolaiset kuluttavat elokuvia reilusti keskivertosuomalaisia ja keskivertoeurooppalaisia enemmän. Noin neljä viidestä heille tarjotusta ja heidän kuluttamastaan audiovisuaaliteoksesta tulee Yhdysvalloista. Euroopassa tehdyt elokuvat ovat vieraita, minkä vuoksi niistä puhutaan enemmän vertaamalla koko Eurooppaa Yhdysvaltoihin kuin käsittelemällä Euroopan sisäistä moninaisuutta. Esteitä Euroopassa tehtyjen elokuvien kuluttamiselle ovat muun muassa tuttujen elokuvatekijöiden, markkinoinnin ja puhuttuuden puute. Euroopassa tehdyillä elokuvilla on usein vaikeuden leima, ja niiden ankeaksi määritelty visuaalisuus koetaan etäännyttäväksi tekijäksi. Kolmannen tutkimuskysymyksen näkökulmasta lukiolaisten elokuvakokemuksiin liittyvissä puheissa on keskeistä, että mitä enemmän elokuvassa koetaan olevan vieraita elementtejä, sitä vaikeampi siihen on eläytyä. Sekä emotionaalinen että älyllinen eläytyminen Euroopassa tehtyihin elokuviin on usein haastavaa. Se on mahdollista ja tärkeää, mutta tällaiset määrittelemääni eurooppalaista kulttuuri-identiteettiä rakentavat eläytymisen kokemukset ovat lukiolaisten arjessa erittäin vähäisiä. Tärkeimpiä lähteitäni ovat: audiovisuaalisen kokemuksen osalta Kytömäki, Savinen (1993) ja Kytömäki (1999); mediakulutuksen osalta Suoninen (2004); identiteetin taustateorian osalta Hall (mm. 1999) ja Kivikuru (1998 ja 2000); MEDIA-ohjelman ja Euroopan audiovisuaalialan osalta EU:n MEDIA-ohjelmaan liittyvät asiakirjat sekä EU:n ja riippumattomien tutkijoiden MEDIA-ohjelmaa koskevat tutkimukset vuosilta 2001-2005.

Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa oppitunnin aikaista osallisuuden kokemusta sekä vuorovaikutusta yhdessäolon vahvistajana oppilaan näkökulmasta. Osallisuus-käsite on toistuvasti esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Opetusta ohjaava perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 nostaa osallisuutta edistävän, ihmisoikeuksia toteuttavan ja demokraattisen toimintakulttuurin perustaksi oppilaiden kasvulle aktiivisiksi kansalaisiksi. Opetuksen tulisi vastata tähän haasteeseen nykyisen koulumaailman moninaisuuden kentällä. Tutkimusaineiston keräsin eteläsuomalaisessa yhtenäiskoulussa syksyllä 2019. Havainnoin yhdeksänsien luokkien evankelisluterilaisen uskonnon opetuksen oppitunteja, haastattelin oppilaita ryhmissä sekä keräsin palautelomakkeet tunneista niin oppilailta kuin opettajaltakin. Havainnoituja luokkia oli neljä, haastateltuja oppilaita kymmenen ja palautelomakevastauksia 64. Kerätyn aineiston analysoin sisällönanalyysin keinoin teoria- ohjaavasti. Ohjaavana teoriana käytin Martti Siisiäisen ”Osallisuuden eri tyypit” -mallia. Havainnoitujen oppituntien aihepiiri liittyi eettiseen valintatilanteeseen sekä taidekuvien analysoimiseen. Oppitunneilla oli käytössä runsaasti osallistavia opetusmetodeja; kerronnallisuutta, yhteistä keskustelua, toiminnallisia elementtejä sekä parityöskentelyä. Tutkimusaineistosta löytyy useita osallisuutta ja osallistumista kuvaavia sanoja, lauseita, ilmaisuja ja käyttäytymistä. Esiin nousee kuitenkin myös viitteitä siitä, etteivät kaikki oppilaat koe osallisuutta oppituntien aikana tai halua osallistua yhteiseen tekemiseen. Käytetyt opetusmetodit ovat mieleisiä suurelle osalle oppilaista, mutta osa pitää tunteja hämmentävinä tai outoina ja kaipaa ”tavallisia” tunteja. Aiemmat uskonnon tunnit määritellään joko hyvin erilaisiksi tai samankaltaisiksi ryhmästä riippuen. Luokkien välillä ilmenee yllättävän paljon eroja tunti- ja haastattelukäyttäytymisessä, vaikka jokaisella oppitunnilla on sama sisältö ja opettaja. Oppilaiden havainnoitu käytös vaihtelee innostuksen ja ilon sekä välinpitämättömyyden ja kyllästymisen akseleilla. Oppilaat itse kuvaavat haastatteluissa tunnetilojaan oppitunnin jälkeen vaihtelevasti. Tutkimuksessa ilmenee, että luokan ryhmähengellä, oppilas-opettajasuhteella ja käytetyillä opetus- menetelmillä on merkittävä vaikutus tunnin sujumiseen sekä oppilaan subjektiiviseen osallisuuden kokemukseen. Oppilaat ovat myös abstraktilta ajattelultaan hyvin eri kehitysvaiheissa. Siksi eriarvoisuuden vähentäminen sekä osallisuuden edistäminen on opetuksessa niin nykyisyyden kuin tulevaisuudenkin haaste.

Thesis narrates a dressmaker's life in a small village called Itäkylä, located in Lappajärvi municipality in the late 1940s and in the early 1950s. This study is placed in the history of craft and craft culture. It is a narrative study; the literature and empiric data discusses with each other through the entire study. The aim was to understand the studied phenomenon, in this case the dressmaker's work and to describe and interpret it in the light of her time. How much the environment in which she grew up affected the dressmaker's career choice? What was Itäkylä's craft culture like during the Second World War and after it? What kind of craft traditions the dressmaker's childhood home offered and above all, what it was like to be a dressmaker in the 1940s and 1950s in a small rural village community? The perspective of this study is in micro-history and craft culture that surrounded the dressmaker. The study is a narrative and the empiric data consists of interviews with 83 years old informant. The aim was to collect her stories, and the transcribed data consists of sixty pages. The interview data was processed in a narrative way; a new story, the dressmaker's biography was created on the basis of it. The analysis is a data-oriented narrative content analysis. The data were divided in eight different themes, which reflected the study's chronology. During the dressmaker's childhood and youth, crafts were present in everyday life and they were associated with positive memories and encouragement. In the stories she told, the post-war countryside is coloured as a world that was dominated by women. Itäkylä was known for its linen fields. Crafts were villagers' daily life and an important economic activity. The dressmaker's work in the late 40s and early 50s seems to have been a busy but rewarding occupation, where the most stress was caused by the shortage of fabrics and materials. Due to the period of shortage, the dressmaker's ingenuity was under severe strain. She has, however, experienced herself as a self-confident seamstress. Patterns were not used in making clothes, which was typical in rural areas. The informant's home environment and surrounding craft culture seem to have been a good seedbed on her way to become a dressmaker.

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella Nikolai Gogolin novellia Päällystakki sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Päällystakki adaptaatiotutkimuksen näkökulmasta. Tarkoitukseni on tutkia, minkälaisia muutoksia tapahtuu, kun lähdeteos sovitetaan novellista näytelmäksi ja siirretään uuteen ajan, paikan ja kulttuurin kontekstiin. Lisäksi tavoitteenani on tutkia muutosta yleisellä tasolla teosten sisältöanalyysin keinoin. Keskeisimpänä teoreettisena lähteenäni on Linda Hutcheonin teos A Theory of Adaptation. Hutcheonin teoria edustaa uudempaa postmodernia näkemystä, jossa adaptaatiot nähdään itsenäisinä ja yhtä tärkeinä kuin ne lähdeteokset, joiden pohjalta adaptaatiot on tehty. Lähestyn aihetta useista eri tulokulmista, joten käytän lähteinäni useita eri tieteenalojen teoksia. Adaptaatioihin ja teatteriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi käytän myös kirjallisuustieteen ja kielitieteen teoksia sekä Gogolia käsittelevää kirjallisuutta. Lähteisiini kuuluu myös muun muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alaan liittyviä teoksia. Olen tutkinut aihetta hermeneuttisesti, mutta myös draamaanalyysin keinoin. Päällystakki-novellia ja -näytelmää voidaan analysoida Hutcheonin adaptaatioteorian avulla, vaikka Hutcheon ei määrittele novellin ja näytelmän ominaispiirteitä. Hutcheon kuitenkin tarkastelee teoksessaan kertovan ja esittävän moodin eroavaisuuksia. Kertovan moodin taiteelle on tyypillistä kuvailu ja mielikuvituksen käyttö, esittävän moodin taidelajeille sen sijaan visuaalisuus ja auraalisuus. Novelli on kirjallisuudenlajina kertomakirjallisuutta, kun taas näytelmäkirjallisuudelle on ominaista teatterilähtöisyys, eli pyrkimys esitettävään muotoon. Näytelmätekstinä Päällystakki on laajempi teos kuin novelli ja siinä korostuvat teatterille ominaiset ilmaisukeinot. Päällystakki-näytelmässä on paljon henkilöhahmoja novelliin verrattuna, mikä korostaa näyttelijäntyön merkitystä näytelmää esitettäessä. Myös teosten kielessä ja tyylissä on eroja. Teoksia yhdistävät tarina ja pysyvät teemat, realismin ja fantasian sekoittuminen, päähenkilö sekä takki muutossymbolina. Hutcheonin huomiot ajan, paikan ja kulttuurin muutoksista näkyvät tutkimusteosten sisällössä. Vaikka teokset ovat fiktiivisiä, niiden konteksteissa pyritään realistisuuteen ja kuvaamaan historiallisia tapahtumia. Varsinkin näytelmässä pyritään kuvaamaan realistisesti ajan, paikan ja kulttuurin konteksteja ja niissä tapahtuvia muutoksia. Näytelmän kontekstin siirtäminen 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Suomeen on looginen ja perusteltu historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna. Näytelmän ajan ja paikan kontekstin valinnassa korostuu myös samastettavuus. Näytelmä on modernisaatio ja se sijoittuu potentiaalisten katsojien lähikontekstiin. Aika ja paikka ilmenevät näytelmässä muun muassa henkilöhahmojen ja asusteiden kautta. Kulttuurisessa kontekstissa muutoksen ideologinen painopiste siirtyy idästä länteen ja sosialismista (tai kommunismista) globaaliin markkinatalouteen. Kulttuurisia muutoksia käsitellään talouden ja työn termein.