Browsing by Subject "lastensuojelu"

Lastensuojelun asiakkuudet ja sijoitukset kodin ulkopuolelle nähdään usein kiinnitettyinä lapsen ja vanhempien ongelmalliseen toimintaan. Asiakasperheiden moninaisten olosuhteiden taustalla vaikuttavat myös kuntien erilaiset käytännöt, toimintakulttuurit ja palveluvalikoimat. Lastensuojelun tutkimuskentällä on ollut marginaalisessa asemassa holistiseen näkökulmaan tähtäävä ote, jossa lastensuojelun ja sosiaalityön toimintaympäristö nähdään osana suurempaa yhteiskunnallista kontekstia, johon vaikuttavat poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset muutos-tuulet. Tutkielmassa syvennytään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimushankkeessa mukana olleiden kahdeksan kunnan lastensuojelujärjestelmään kuntatason taustatekijöitä tarkastellen. Lastensuojelun toimintaympäristö ja siihen kytkeytyvät kuntatason tekijät käsitetään moni-ulotteisena koneistona, jota tarkastellaan kunnan poliittisen ja strategisen ohjauksen, johtamisen, talouden ja toiminnan resursoinnin, vallitsevan toimintakulttuurin sekä työn tukirakenteiden näkökulmasta. Tutkielman teoreettinen viitekehys kiinnittyy lastensuojelun tutkimukseen sekä systeemiseen ajatteluun ja ekologisen systeemiteorian viitekehykseen, joista luodaan tutkimusprosessia johdattava tarkastelukehikko. Tutkielmassa hyödynnetään aineistotriangulaatiota, jossa yhdistetään tutkimusaineistona toi-mivien lastensuojelun johtotason teemahaastattelujen (n=8), fokusryhmäkeskustelujen (n=4) sekä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille suunnatun kyselylomakkeen kuntatasoon liittyviä vastauksia. Metodologisesti tutkimuksessa nojataan laadulliseen tutkimusperinteeseen. Aineiston analyysissä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkimusaineiston kautta etsitään vastauksia siihen, mikä rooli ja minkälaisia yhteyksiä kuntatason tekijöillä on lastensuojelun toteuttamiseen kunnissa ja miten näitä yhteyksiä voidaan tarkastella systeemisestä näkökulmasta. Tutkimustulosten mukaan kuntatason tekijät kytkeytyvät moniulotteisesti lastensuojelun toteuttamiseen tutkimuskunnissa. Erityisesti työntekijöiden vaihtuvuus, talouden luomat reuna-ehdot, ostopalvelu- ja kilpailutuskäytännöt sekä henkilöstön riittämätön resursointi haastavat lastensuojelutyön toteuttamista tutkimuskunnissa. Analyysin perusteella yhteenvetoluvussa muodostetaan systeeminen malli kuvaamaan kompleksista kuntatekijöiden kenttää lastensuojelun toimintaympäristön eri tasoilla. Systeemisen mallin kautta kuvataan, miten poliittisen ja strategisen ohjauksen ja johtamisen, talouden ja toiminnan resursoinnin sekä toimintakulttuurin ulottuvuudet ovat yhteydessä lastensuojelutyön toteuttamiseen tutkimuskunnissa.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee lastensuojelun asiakasvanhempien kokemuksia läheisneuvonpitoprosessin aikana käydyistä dialogeista. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata sitä, millaisia merkityksiä vanhemmat ovat antaneet läheis- ja viranomaisverkostojen kanssa käydyille keskusteluille. Vanhempien käsitykset kertovat paitsi heidän suhteestaan sosiaalityöhön, mutta erityisesti heidän käsityksensä avaavat siitä, kuinka he ovat kokeneet hyvin henkilökohtaisten asioiden käsittelyn erilaisten verkostojen kanssa. Sosiaalityön oikeutus nousee yksilön kannalta siitä, kuinka se kannattelee asiakasta arkisessa selviytymisessä ja yhteiskunnan kannalta siitä, kuinka se edesauttaa asiakasta muutoksessa. Läheisneuvonpidon dialogien tavoite liittyy molempiin. Tutkielman taustalla ovat teoreettiset käsitykset dialogisuudesta ja vuorovaikutussuhteiden merkityksestä. Dialogisuus voi olla luonteeltaan sekä monologista että dialogista. Monologisen dialogin tavoitteeksi riittää yhteinen sopimus siitä, kuinka aiotaan toimia. Sen sijaan dialoginen dialogi yltää yhteisten käsitysten muodostumiseen eri osapuolten välille. Läheisneuvonpidon prosessiluonteen vuoksi molempien muodostuminen on mahdollista. Edellytyksiä molemmille luovat kaikkien osallistujien vuorovaikutusorientaatiot. Vuorovaikutusorientaatiot on tässä tutkielmassa mielletty empaattiseksi kuulemiseksi (asiakaskeskeinen), toiseksi näkökulmaksi (asiantuntijakeskeinen) ja dialogiseksi, jaettuun ymmärrykseen pyrkiväksi näkökulmaksi. Tämä mukailtu jaottelu sisältää työntekijöiden ohella myös asiakkaan yksityisen läheisverkoston. Osallisuuden kokeminen ja itsemääräämisoikeus ovat keskeisiä sosiaalityön arvoja. Siksi on perusteltua tutkia sen toteutumista työskentelytavassa, jonka periaatteisiin kuuluvat demokraattinen vuorovaikutus ja osallisuus itseään ja perhettään koskevaan päätöksentekoon. Tutkielma pyrkii hahmottamaan ilmiötä, jossa tavoitellaan dialogisuutta ja osallisuutta. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan lastensuojelun asiakasvanhemman yksilöhaastattelusta. Haastateltavien lasten asioissa oli järjestetty läheisneuvonpitoja, joiden osallistujista he olivat päättäneet samoin kuin käsiteltävistä asioista. Tutkimus perustuu sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisiin lähtökohtiin, jossa todellisuus nähdään sosiaalisesti rakentuneena. Vaikka todellisuus rakentuukin sosiaalisissa kanssakäymisissä, jokainen yksilö antaa sille omat merkityksensä itse. Lastensuojelun sosiaalityöhön liittyy omalta osaltaan puuttuminen ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja yksityiseen perhe-elämään. Se, millä tavoin julkinen valta ihmisten yksityisyyteen puuttuu, voi olla sekä asiantuntijakeskeistä että dialogista. Tässä tutkimuksessa dialogisuus käsittää asiantuntijoiden ohella myös ihmisten yksityisen verkoston. Ihminen muodostaa lopulta käsityksensä erilaisten verkostojen kanssa käymiensä keskustelujen perusteella. Riippumatta siitä, millainen on todellinen asioiden tila, merkityksellisempää on se, kuinka se yhteisesti jäsennetään. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Sisällönanalyysiä ohjasivat vahvasti myös teoreettiset jäsennykset dialogisuudesta ja osallistujien vuorovaikutusorientaatioista. Tutkimuksen tulokset ovat sekä aineistolähtöisiä että teoriaohjaavia. Aineiston perusteella keskeisin tulos on vanhempien kokemus verkostojen yhteisen tilannekuvan muodostamisen edellytyksistä, sen merkityksestä ja näiden myötä muodostuneesta toiminnan suuntautumisesta. Teoriaohjaavaa on käsitys dialogisuuden kokemisen ehdoista. Ensinnäkin täytyi muodostua kokemus siitä, että oma mielipide oli vakavasti otettu mukaan keskusteluun, vaikka tästä mielipiteestä olisi ollut eriäviä näkemyksiä. Toiseksi täytyi muodostua käsitys siitä, että toinen näkökulma ei omasta käsityksestä poiketen ole vain ihmistä syyllistävä, vaan pyrkii häntä ymmärtäen löytämään ratkaisuja yhteisissä keskusteluissa. Dialogisuuden kokemisen ehdot liittyivät toisaalta siihen, kuinka oikeutetuksi ja omasta näkökulmastaan totuudenmukaiseksi haastateltavat kokivat itsestään poikkeavan näkökulman sekä siihen, kuinka he kokivat oman näkökulmansa otetuksi mukaan dialogiin. Dialogisuuden kokemus oli keskeinen selittävä tekijä sille, että yhteinen tilannekuva oli mahdollista muodostaa ja tilannekuvan muodostuminen vaikutti siihen, millaiseksi osallistujien toiminta suuntautui. Dialogisuuden kokemus muodostui näistä tekijöistä.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsen sijoitusta ja sen jälkeistä kotiutumista huostaanoton kokeneiden vanhempien kertomana. Kiinnostuksen kohteena on, minkälaisia merkityksiä vanhemmat antavat kertomuksissaan vanhemmuudelle, lapsen toiminnalle ja lapsen ja vanhemman suhteelle aikaulottuvuudella ennen sijoitusta, sijoituksen aikana, sijoituksen jälkeen ja tulevaisuudessa. Tutkimus on saanut alkunsa havainnosta, että lastensuojelun tutkimuksessa tarvitaan lisää tietoa huostassapidon lopettamisesta ja sijaishuollossa tehtävästä lastensuojelun sosiaalityöstä. Tavoitteena on lisätä laitossijoituksiin ja kotiutumiseen liittyvää tutkimustietoa ja tuoda esiin merkityksiä, joita vanhemmat antavat kertomuksissaan lapsen huostaanotolle ja kotiutumiselle. Tutkimus on toteutettu aineistolähtöisesti. Metodologisena kehyksenä käytetään laadullista tutkimusperinnettä, narratiivista tiedonmuodostusta ja sosiaalista konstruktionismia. Tutkimuseettinen pohdinta on keskeisellä sijalla tutkimuksessa. Tutkielmaan haastateltiin seitsemän sijoituksen sosiaalityön asiakkuudessa olevaa lasten vanhempaa. Haastattelut toteutettiin kerronnallistemaattisen haastattelun menetelmällä. Tutkimuksen analyysimenetelmänä käytettiin narratiivista ja temaattista analyysia. Sijoitusta edeltäneessä tilanteessa kuvataan lapsen tai nuoren ongelmien kasautumista ja pahenemista. Vanhemmat kuvaavat keinottomuuden ja riittämättömyyden kokemuksiaan lapsen tilanteen muuttamisessa. Huostaanotto nähdään viimesijaisena toimenpiteenä lapsen tai nuoren tilanteeseen puuttumiseksi. Huostaanottoa kuvataan raskaana kokemuksena, johon liittyy pettymyksen, huonommuuden ja syyllisyyden kokemuksia vanhemmuudessa. Huostaanottoa helpottavaksi tekijäksi mainitaan tieto sijoituksen väliaikaisuudesta ja tavoite lapsen kotiutumisesta. Sijoituksella katsotaan olevan sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Osa vanhemmista mainitsi sijoituksen myönteisenä vaikutuksena lapsen tai nuoren käytöksellä oireilun rauhoittumisen, päihteiden käytöstä irtautumisen, koulunkäyntiin sitoutumisen ja psyykkisen voinnin kohentumisen. Osa vanhemmista kuvasi sijoituksen kielteisenä vaikutuksena lapsen tai nuoren päihteiden käytön, rajattoman käytöksen ja rikollisen toiminnan voimistumisen. Sijoituksen jälkeen koetaan kiitollisuutta lapsen kotiutumisesta ja perheen jälleenyhdistymisestä. Vanhemmat kuvaavat vanhemmuudessa vahvistumista ja voimaantumista. Tulevaisuuteen suuntautuvissa odotuksissa kuvataan huolta nuoren syrjäytymisestä ja käytöksellä oireilun pahenemisesta. Nuoren toivotaan jatkavan peruskoulun jälkeisiin opintoihin, työllistyvän ja pääsevän sitä kautta osalliseksi yhteiskuntaan. Lapsen ja vanhemman suhteessa kuvataan läheisten välien säilymisen tärkeyttä myös tulevaisuudessa. Vanhempien kertomukset osoittavat, että ongelmien pahenemisen ja kasautumisen seurauksena lastensuojelussa joudutaan turvautumaan viimesijaisten toimenpiteiden käyttämiseen lasten ja heidän perheidensä tukemisessa. Varhaisen tuen ja puuttumisen keinoin voidaan vähentää lastensuojelun viimesijaisten toimenpiteiden tarvetta. Tukemalla vanhempia lapsen sijoituksen aikana voidaan vahvistaa vanhempien voimavaroja ja edistää sitä kautta lapsen kotiutumista.

Tutkielma on diskurssianalyyttinen tutkimus lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden määritelmistä koskien lapsen henkistä kaltoinkohtelua. Tarkastelun kohteena on lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ryhmäkeskustelussa tuottama puhe lapsen henkisestä kaltoinkohtelusta. Tarkemmin ilmaistuna tutkielmassa tarkastellaan niitä merkityksiä ja ilmaisuja, joita sosiaalityöntekijät käyttävät puheessaan määritellessään lapsen henkistä kaltoinkohtelua ja miten lastensuojelussa voidaan siihen puuttua. Tämän lisäksi mielenkiinnon kohteena ovat eri roolit ja puhuja-asemat, joita sosiaalityöntekijät ottavat määrittäessään lapsen henkistä kaltoinkohtelua. Samalla sosiaalityöntekijällä voi olla useita rooleja ja asemia eri diskursseissa. Viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Tässä tutkielmassa se tarkoittaa sitä, että sosiaalityöntekijöiden määritykset henkisestä kaltoinkohtelusta ymmärretään muodostuneen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkielman aineistonkeruun välineenä toimii ryhmäkeskustelu. Aineisto on kerätty Korso-Koivukylän lastensuojelun avopalveluiden vastaanottoryhmässä. Työyksikön ja ryhmän nimi ovat sittemmin muuttuneet Vantaan lastensuojelun avopalveluissa tapahtuneen organisaatiomuutoksen myötä. Ryhmäkeskusteluun osallistuivat vastaanottoryhmän johtava sosiaalityöntekijä ja kolme sosiaalityöntekijää. Osallistuin itse ryhmäkeskusteluun sekä sosiaalityöntekijänä että tutkimuksen toteuttajana. Ryhmän sisäiseen vuorovaikutukseen vaikutti myönteisesti se, että ryhmäläiset olivat toisilleen ennestään tuttuja. Ryhmäläiset olivat työskennelleet lastensuojelun sosiaalityöntekijöinä 3-8 vuotta. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät määrittivät lapsen henkistä kaltoinkohtelua usein ongelman näkymättömyyden ja sanottamisen vaikeuden kautta. Aineiston analyysin yhdeksi tulokseksi määrittyi se, että lapsen henkinen kaltoinkohtelu on ymmärrettävissä vanhempien käytöksen ja lapsen aseman kautta. Lapsen henkinen kaltoinkohtelu oli sosiaalityöntekijöiden näkemyksen mukaan haastava ongelma käytännön työssä. Ongelman konkretisoitumista ja todentumista käytännön työssä käsitellään tarkemmin sosiaalityöntekijöiden puheessaan tuottamien merkitysten kautta.

Lapsen osallisuus ja sen toteutuminen eri konteksteissa on aihe, joka herättää ajoittain keskustelua. Lastensuojelussa lapsen osallisuus on yksi merkittävistä teemoista, joka on nostettu esille myös syksyllä 2019 päivitetyssä lastensuojelun laatusuosituksessa. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus oman osallisuuden toteuttamiseen, kuten omien asioiden käsittelyyn osallistumiseen sekä omien mielipiteiden ja ajatusten esille tuomiseen. Koen osallisuuden merkityksellisenä ja tärkeänä asiana lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta, jonka vuoksi tarkastelen tutkielmassani lapsen osallisuutta ja sen näkymistä lastensuojelun asiakassuunnitelmissa. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa lapsen osallisuus. Tutkielmassa lapsen osallisuutta tarkastellaan lastensuojelun viitekehyksestä käsin. Lapsen osallisuuden toteutumista tutkielmassa tarkastellaan myös erilaisten osallisuuden mallien kautta, joista Nigel Thomasin osallisuuden ulottuvuudet ovat valikoituneet merkittäväksi osaksi tutkielman teoreettista viitekehystä sekä analyysirungon pohjaksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten lapsen osallisuus näkyy lastensuojelun sijaishuollon asiakassuunnitelmissa. Tutkielman aineisto muodostuu 30 lastensuojelun asiakassuunnitelmasta, jotka on laadittu huostaanotetuille ja sijaishuoltoon sijoitetuille lapsille. Aineisto pitää sisällään sekä perhe- että laitoshoitoon sijoitettujen eri-ikäisten lasten asiakassuunnitelmia, jotka on laadittu edellisen vuoden aikana. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin keinoin ja analyysirunko on johdettu Thomasin osallisuuden ulottuvuuksista. Analyysirunkoni teemat ovat: lapsen osallistuminen suunnitelman laatimiseen, lapsen tilanteen kuvaus, lapsen osallistuminen tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin, lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuominen, lapsen mahdollisuus saada tukea osallistumiseen sekä lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin. Lapsen osallisuuden rakentuminen lähtee liikkeelle siitä, osallistuuko hän oman asiansa käsittelyyn ja asiakassuunnitelman laadintaan vai ei. Aineistoni lapsista 19/30 on osallistunut asiakassuunnitelman laadintaan. Osallistuessaan oman asiakassuunnitelmansa laadintaan lapset ovat saaneet itse kertoa omasta arjestaan sekä osallistua tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin. Omista asioista puhuminen ja mukana oleminen lisäävät lapsen osallisuutta ja mahdollisuutta saada tietoa. Vanhemmat lapset ovat pienempiä lapsia aktiivisempia ottamaan aktiivisesti osaa keskusteluun ja tutkielman tuloksista on nähtävissä osallisuuden kasvavan lapsen iän myötä. Analyysirungon teemoina olevista osallisuuden ulottuvuuksista lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin oli vähäisintä, parhaiten lapsen osallisuus toteutui ja tuli näkyväksi lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuomisessa sekä lapsen tilanteen kuvauksen yhteydessä. Lapsen osallisuuden näkyväksi tuleminen asiakirjatekstissä on riippuvainen myös siitä, kuinka asiat asiakassuunnitelmaan kirjataan. Osallisuus näyttäytyy jokaisen lapsen kohdalla omanlaisenaan, eikä toiselle sopiva osallisuuden toteutumisen tapa välttämättä sovi toiselle.

Vanhempien ero muuttaa aina lapsen elämää. Osaan eroista liittyy vaikeita eroriitoja, joilla voi olla vakavia vaikutuksia lapsen hyvinvointiin. Eroon liittyvät riidat ovat tuttu ilmiö myös lastensuojelun avohuollon perheissä. Avohuollon työntekijät tekevät työtään tilanteessa, jossa eroon liittyvät palvelut kuuluvat ensisijaisesti lastensuojelun ulkopuolelle ja vanhempien vastuu lapsen hyvinvoinnista jatkuu eron jälkeenkin. Avohuollon toiminnan tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät uhkaavat lapsen hyvinvointia, kasvua ja kehitystä ja suojella lasta näiltä uhilta. Tämän tutkielman tutkimustehtävänä on tunnistaa, millaisena ilmiönä eroriita näyttäytyy lastensuojelun avohuollon työskentelyssä ja miten työskentelyssä huomioidaan ja toteutetaan vaikean eroriidan keskellä elävän lapsen oikeuksia. Tarkastelun kohteena on lastensuojelutyön keskeinen työväline, asiakassuunnitelma, johon kirjataan lapsen elämässä muutosta tarvitsevat olosuhteet sekä keinot, joilla muutokseen halutaan päästä. Tutkielman aineisto koostuu kuuden perheen lasten avohuollon asiakassuunnitelmista. Tutkielmani on laadullinen tutkimus ja käytin analyysin menetelmänä teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkielman perustalla on ajatus oikeusperustaisesta sosiaalityöstä. Käytin aineiston tarkastelussa Hammarbergin (1990) yleisesti käytettyä lapsen oikeuksien sopimuksen jaottelua, jotka hän kiteytti ’kolmeksi P:ksi’ protection, provision ja participation. Tässä tutkielmassa käytin jaottelusta suomenkielisiä termejä huolenpito, suojelu ja osallisuus. Tutkielman tulosten mukaan avohuollon työssä kohdataan eroavien vanhempien ristiriitaisia käsityksiä lapsen suojelun tarpeesta. Tästä johtuen työskentely keskittyy pääasiassa vanhempien ristiriitojen lieventämiseen ja yhteistyövanhemmuuden tavoitteluun lapsen oikeuksien vahvistamisen sijaan. Avohuollon sosiaalityö näyttäytyy asiakassuunnitelmissa tarveperustaisena sosiaalityönä, jossa viranomaiset määrittelevät tarpeet yhdessä toisen vanhemman tai molempien vanhempien kanssa. Kun vanhempien voimavarat menevät keskinäiseen riitelyyn, jää lapsi usein vanhempien eroriidan riidan varjoon. Perhepalveluorientaation periaatteen mukaan tukitoimia annetaan vanhemmuuden tukemiseen ja keskinäisen luottamuksen rakentamiseen, jonka kautta tavoitellaan lapsen aseman paranemista. Avohuollon sosiaalityön ja tukitoimien keskittyessä vanhempiin, lapsen tarve saada palvelua ja tukea esimerkiksi perus- ja erityisterveydenhuollon palvelujen kautta korostuu. Lapsen osallisuuden toteutuminen korostui asiakassuunnitelmissa erityisen puutteellisena. Kaikissa asiakassuunnitelmissa tavoiteltiin kuitenkin lapsen parasta: lasta vahingoittavan riitelyn loppumista. Lapsen näkemykset tilanteesta jäivät pääasiassa lyhyiksi toisten ihmisten toteamuksiksi lapsen mielipiteestä tai kokemuksesta. Lapsen oikeuksien ja erityisesti osallisuuden vahvistamisella on vaikutusta siihen, miten lapsen lastensuojelun asiakkuuden tarvetta määritellään ja millaisia tavoitteita työskentelylle asetetaan.

Viime vuosina kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on kasvanut ja samalla lasten osallisuus heidän omassa elinympäristössään on nostettu yhteiskunnallisesti tärkeäksi aihealueeksi, mikä korostaa tutkimukseni ajankohtaisuutta. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää lastenkodissa asuvien lasten kokemuksia osallisuudestaan lastenkodin arjessa ja saada vastaus sille, mitkä asiat edesauttavat, ja mitkä asiat puolestaan ovat osallisuuden esteenä. Aihetta on tarkasteltu osallisuuden teoriasta käsin. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että lasten osallisuuteen ja mielipiteiden kuunteluun tulisi kiinnittää aiempaa enemmän huomioita. Aineistonkeruumenetelmänä tutkimuksessa oli lasten haastattelu ja analyysimenetelmänä oli aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto koostui kahden lastenkodin lasten haastatteluista. Haastatteluihin osallistui yhteensä kahdeksan lasta, jotka asuivat haastattelu hetkellä Pelastakaa Lapset ry:n lastenkodissa. Kyseessä oli laadullinen tutkimus ja tutkimuksen kohdejoukkona olivat parhaillaan lastensuojelulaitokseen sijoitetut 10–17-vuotiaat lapset. Osalla lapsista oli pidempi ja osalla lyhempi kokemus lastensuojelun sijaishuollosta. Lapset kokivat vaikutusmahdollisuutensa lastenkodin arkeen riippuvan paljon lastenkodin aikuisten roolista osallisuuden mahdollistajina sekä lastenkodissa olevasta ilmapiiristä. Niin lasten keskinäiset suhteet kuin lastenkodin aikuisten antamat mahdollisuudet nousivat keskeisiksi tekijöiksi arjen osallisuuden muodostumisessa. Lapset toivoivat, että heillä olisi enemmän vaikuttamismahdollisuuksia omissa sekä yhteisissä asioissa sekä aikusia, joilla on aikaa ja halua kuunnella lapsia ja keskustella heidän kanssa. Luottamuksen puute aikuiseen ja oman mielipiteen merkityksettömyys koettiin osallisuutta heikentävinä tekijöinä. Jotta lasten osallisuutta voitaisiin huomioida paremmin lastenkotitoiminnassa, tulee työkäytäntöjä muuttaa erityisesti lasten omia ajatuksia ja mielipidettä kuuntelevimmiksi. Lapsen osallisuus edellyttää lastenkodin aikuisilta valmiuksia osallistaa lasta mukaan toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen sekä halua luoda osallisuutta tukevia toimintamalleja arkeen. Tämä tutkimus osoitti hyvin sen, että lapsia kannattaa kuunnella ja heillä on paljon tärkeää sanottavaa omasta arjestaan. Uskon, että tutkimuksellani on uudelleen osoitettu, miten tärkeää on huomioida lapsen omat näkemykset ja mielipide, kun halutaan tutkia lasten arkea heidän omassa elinympäristöön. Lapsen asemaa ja osallisuutta tulee edelleen vahvistaa ja siihen lapsi tarvitsee tuekseen aikuisia, jotka kuuntelevat heitä ja ottavat heidän mielipiteensä huomioon. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää lastenkoti toiminnan kehittämisessä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla, mitä sijoitettuina olevat lapset kertovat omasta osallisuudestaan ja osallistumisestaan sekä mitkä ovat osallisuutta ja osallistumista vahvistavia ja mitkä niitä heikentäviä tekijöitä. Tutkimuksessa tarkastellaan osallisuutta ja osallistumista lasten näkökulmasta lastensuojelun asiakasprosesseissa ja lasten arjessa. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Mitä sijoitetut lapset kertovat osallisuudestaan ja osallistumisestaan aiemmissa tutkimuksissa? 2) Mitkä tekijät ovat sijoitettujen lasten osallisuutta ja osallistumista vahvistavia ja mitkä niitä heikentäviä tekijöitä? Tutkimuksen aineisto koostuu sijoitettujen lasten osallisuutta käsittelevästä kansainvälisestä tutkimuksesta. Aineisto sisältää 17 tieteellistä artikkelia, jotka kerättiin elektronisista tietokannoista systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmän mukaisesti. Aineiston käsittelyssä käytettiin apuna sisällönanalyysiä ja analyysissä sovellettiin narratiivista synteesiä. Kirjallisuuskatsauksen tulosten perusteella sijoitettujen lasten osallisuuden ja osallistumisen toteutumisessa keskeisiä asioita ovat riittävä tieto, luottamuksellinen vuorovaikutussuhde ja aikuisten tuki, läheiset ihmiset ja vertaiset sekä lasten oma toiminta. Kirjallisuuskatsauksen pohjalta voidaan esittää, että sijoitettujen lasten osallistuminen lastensuojelun asiakasprosesseihin on riittämätöntä. Lapset haluaisivat saada enemmän tietoa ja olla mukana päättämässä omista asioistaan.

Tässä sosiaalityön pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan vanhempien lapsiinsa kohdistamaa fyysistä väkivaltaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Lapsena koettu väkivalta on tutkimusten mukaan yleisempää kuin aikuisuudessa koettu väkivalta. Tutkielma paikantuu lastensuojelun ammattilaisiin ja heidän toimintaansa kohdistuvaan tutkimukseen, koska tutkijan ennakkokäsityksen mukaan lapsiin kohdistuva väkivalta kuuluu lastensuojelutyön ydinalueelle. Tarkoituksena on tuoda esiin sosiaalityöntekijöiden hiljaista tietoa merkittävästä sosiaalisesta ongelmasta. Tutkielman lähtökohta on laadullinen tutkimus, koska tavoitteena on käsitteellistää sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja lastensuojelutyöstä. Tutkimustiedon hankkimiseksi tutkielman menetelmällinen osuus on toteutettu haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä kolmessa ryhmähaastattelussa. Aineisto analysoidaan sisällönanalyysin menetelmällä. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii aiempi tutkimus ja sen käsitteet. Tutkielman keskeiset tulokset on muodostettu kahden tutkimuskysymysten ohjaamana: minkälaisia näkemyksiä sosiaalityöntekijöillä on vanhempien lapsiinsa kohdistamasta väkivallasta ja minkälaisena sosiaalityöntekijät näkevät roolinsa väkivaltatapauksissa työskentelyssä. Tulosten muodostamisessa tavoitteena oli sosiaalityöntekijöiden subjektiivisten näkemysten käsitteellistäminen. Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä väkivallasta jäsennettiin kuuden eri käsitteen kautta: kuritusväkivalta, kasautuva väkivalta, fyysinen väkivalta henkisenä kaltoinkohteluna, väkivalta perhesalaisuutena, ylisukupolvinen väkivalta ja kulttuuriset käsitykset väkivallasta. Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä omasta roolistaan väkivaltatapauksissa jäsennettiin neljän eri käsitteen kautta: väkivallan havaitseminen, lapsen haastattelu, viranomaisyhteistyö sekä tuen ja kontrollin järjestäminen lastensuojelun asiakkaana oleville perheille.

Tutkielma tarkastelee perhetaustaan liittyvien tekijöiden yhteyttä koulukiusatuksi joutumiseen. Erityisen mielenkiinnon kohteena ovat lastensuojelun sosiaalityön kanssa tekemisissä olleet lapset ja nuoret, joilla tiedetään aiemman tutkimuksen perusteella olevan suurempi todennäköisyys joutua koulukiusatuksi. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielma hyödyntää stigman käsitettä. Ajatuksena on, että yhteiskunnassa poikkeaviksi tai negatiivisiksi mielletyt perheeseen liittyvät tekijät voivat toimia kouluympäristössä stigmoina, jotka oikeuttavat muita kohtelemaan stigman kantajaa ihmisarvoltaan vähäisempänä. Tutkielma perustuu Nuorisobarometri 2015 -aineistoon (N=1894), jonka perusjoukkona ovat 15–29-vuotiaat nuoret. Aineistossa kysyttiin, ovatko he joutuneet kiusatuksi peruskouluiässä. Lisäksi selvitettiin erilaisia perhetaustaan liittyviä tekijöitä, kuten perheen taloudellisia vaikeuksia, vanhemman työttömyyttä, vanhemman sairautta tai vammaa, vanhemman alkoholiongelmaa, vanhemman vakavaa mielenterveysongelmaa, perheen vakavia ristiriitoja ja vanhempien eroa. Tutkielman menetelminä käytetään ristiintaulukointia sekä logistista regressioanalyysiä. Tutkielma löysi yhteyden perheen lastensuojelukontaktin ja lapsen koulukiusatuksi joutumisen välillä. Yhteys säilyi merkitsevänä, kun perheen sosioekonominen asema vakioitiin, mutta menetti merkitsevyytensä, kun muut perhetaustaa kuvaavat muuttujat vakioitiin. Lastensuojelukontaktin ja koulukiusatuksi joutumisen välinen yhteys selittyneekin osittain perheen ongelmilla, joista kiusatuksi joutumisen todennäköisyyttä kasvattivat eniten perheen taloudelliset vaikeudet sekä vanhemman alkoholiongelma. Tutkielma osoittaa heikon yhteyden perhetaustan ja koulukiusatuksi joutumisen välillä. Samalla se haastaa tarkastelemaan koulukiusaamista yhteiskuntatieteellisenä eriarvoisuudesta kumpuavana ilmiönä ja löytämään siihen uusia puuttumiskeinoja lastensuojelun näkökulmia hyödyntämällä sekä lapsiperheköyhyyttä torjumalla.