Browsing by Subject "lehdistö"

Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.

Vuonna 2002 Yhdysvaltain katolinen kirkko kohtasi viime vuosisatojen suurimman kriisinsä kirkon piirissä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön noustessa yhdeksi vuoden suurimmista media-aiheista. Pro gradu -tutkielmassani tutkin miten Yhdysvaltain katoliset lehdet suhtautuivat tähän kirk-koa mullistavaan tapahtumaan tammi-heinäkuun aikana vuonna 2002. Tutkin millaisia reaktioita lehdissä heräsi, miten ne ottivat asiaan kantaa ja millä tavalla lehtien kannanotot erosivat toisistaan. Lisäksi käytän vertailukohtana Mari Rauhalan vuonna 2007 tekemää gradua Annus Horribilis – Katolisen kirkon pedofiliaskandaali ja julkinen sana 2002. Sen avulla selvitän miten katolisessa lehdistössä käyty keskustelu rinnastuu sekulaareissa lehdissä käytyyn keskusteluun. Kevään aktiivinen keskustelu kulminoitui kesäkuussa Dallasissa järjestettyyn Yhdysvaltain piispojen kokoukseen, jossa oli tarkoitus laatia suunnitelma kirkon kriisin korjaamiseksi. Aikarajaukseni päättyy kokouksen herättämään keskusteluun. Lähteinä työssä on kolme arvostettu kansallista katolista julkaisua: America, Commonweal sekä johtavana englanninkielisenä katolisena julkaisuna pidetty National Catholic Reporter. Ja niiden sisältöä käsitellään EBSCO-tietokannasta haettujen alkuperäisistä lehden sivuista tehtyjen PDF-tiedostojen kautta. Keskityn työssäni lehtien pääkirjoitukseen ja sivuan muuta niissä julkaistua materiaalia mahdollisuuksien mukaan. Tutkimuksesta selvisi, että katolinen lehdistö reagoi tammikuussa 2002 alkaneisiin paljastuksiin var-sin verkkaisesti. National Catholic Reporter oli julkaissut ensimmäisen raporttinsa kirkossa tapahtu-vasta lasten hyväksikäytöstä vuonna 1985 ja oli selvästi nähtävissä, etteivät lehdet uskoneet skandaa-lin laajenevan kovin suureksi. Katolisten lehtien pitkä historia aiheen parissa selittää myös sitä miksi niiden ensireaktiot olivat huomattavasti rauhallisempia ja analyyttisempia kuin sekulaarissa lehdistössä. Kun kriisin laajuus alkoi tulla selväksi maalis-huhtikuussa, katoliset lehdet tarttuivat tilaisuuteen ja alkoivat ohjata kirkkoa kirjoituksissaan haluamaansa suuntaan. Nähtävissä oli kuitenkin selvästi, että lehdet katsoivat tapahtumia sisäpuolelta ja niiden joukossa kritisoitiin kevään aikana voimakkaastikin muun median toimintaa. Eniten keskustelua lähdelehdissä kevään aikana herätti Dallasissa käyttöön otettu nollatoleranssi, jonka mukaan jokainen kerrankin alaikäisen hyväksikäyttöön syyllistyvä ja joskus aikaisemmin syyllistynyt pappi ja kirkon työntekijä poistettaisiin virasta. Tämän lisäksi eniten keskustelua synnytti kyse piispojen vastuullisuudesta ja vastuunotosta. Dallasin konferenssin jälkeen lehdet kritisoivatkin kaikkein voimakkaimmin juuri tämän kysymyksen sivuuttamista.

Vuoden 1932 alkaessa kansanäänestyksen tulos oli selvä. Kieltolailla ei ollut kansan tukea, joten siitä oli luovuttava. Suomen valtion talous oli vuoden 1931 aikana kehittynyt huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys oli kasvussa ja valtion kassa tyhjeni uhkaavasti. Lapuan liikkeen äärioikeistolaiset toimet toivat myös epävarmuutta. Kieltolain kumoamisella ja alkoholijuomien verottamisella Suomen valtio tavoitteli uusia tuloja valtion kassaan ja kauppasuhteitten parantumista Euroopan viinimaiden kanssa. Talousnäkökulman lisäksi Alkon perustamisella kitkettiin trokarikulttuuria, joka oli kieltolain aikana heikentänyt kansan moraalia. Myös Lapuan liike oli vaatinut kieltolain kumoamista. Pro gradu -tutkielmassani selvitän millaisena papiston näkemys alkoholin ja yhteiskunnan suhteesta näyttäytyi ja millaisin voimasuhtein. Tutkin keitä olivat ne papiston edustajat, jotka esittivät alkoholipoliittisia kannanottoja, ja millaisia vaikutteita heidän toimintansa taustoilta löytyi. Papistolla tarkoitan ryhmää ja henkilöitä, jotka olivat koulutukseltaan teologeja. Liitän keskusteluun myös rajatapauksia, jotka olivat esimerkiksi kansanedustajia, joilla oli uskonnollista taustaa. Tutkielmassani käsiteltävät tapahtumat määräytyivät suomalaisen papiston kannalta oleellisten kirkollis-yhteiskunnallisten lehtien Kotimaan ja Vartijan alkoholipoliittisten artikkeleiden kautta. Arvioin myös mainittujen lehtien linjoja suhtautumisessaan alkoholipolitiikkaan. Tutkimusmetodini aiheeseen on tapahtumahistoriallinen narraatio. Luvut ovat systemaattisesti teemoitettuja. Tutkielmani päälähteet ovat Kotimaa, Vartija, ”Kirkko ja kansanelämä” -kirjanen, ylimääräisten valtiopäivien pöytäkirjat ja Ylioppilaslehti. Lisäksi lähteinäni ovat Antti J. Pietilän, Jaakko Gummeruksen ja Kaarle Kustaa Aron henkilöarkistot ja jotkut Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Yhdyssiteen ja Sosialidemokraatin yksittäiset lehdet. Tutkimuksessani selviää, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko suhtautui alkoholipoliittiseen keskusteluun lainkuuliaisuutta vaalien ja pitäen itsensä poissa puoluepolitiikasta kansan yhtenäisyyttä vaalien. Arkkipiispa Ingman ja piispa Gummerus ylläpitivät kirkon virallista linjaa. Ylimääräisillä valtiopäivillä suurin osa kansanedustajapapeista kannatti uutta väkijuomalakia. Kotimaa julkaisi kevään aikana alkoholipoliittisia kannanottoja laidasta laitaan, mutta perusvireltään se seurasi kirkon johdon ja lainkuuliaisuuden linjaa. Suurin osa tutkimuksestani käsitteli kuitenkin kirkon raittiusväen kannanottoja, jotka kumpusivat lähimmäisen rakkauden todeksi elämisestä ja kansan siveellisyyden kunnioittamisesta. Mm. Tohtori Sirenius, lähetysjohtaja Tarkkanen, sosiaaliministeriön raittiusosaston päällikkö Aro, kansanedustaja Päivänsalo ja äänekkäimpänä Vartijan päätoimittaja professori Pietilä olivat raittiusmiehiä, joille ehdoton raittius oli kristillinen periaate, johon kansan siveellisyys rakentui. Pietilän terävä kritiikki kirkon virallista linjaa vastaan herätti paheksuntaa Kotimaassa. Sirenius ja Päivänsalo esiintyivät diplomaattisemmin. Aro vetosi raittiusyhteistyön puolesta. Hän oli myös raittiusmies, joka oli toimeenpanemassa uutta väkijuomalakia. Yksityiskohtaisen lähdeaineiston analysoinnin kautta tutkimukseni syventää ja monipuolistaa käsitystä suomalaisen papiston roolista alkoholipoliittisessa keskustelussa keväällä 1932.