Browsing by Subject "luterilaisuus"

Tämä tutkielma kertoo Martin Niemöllerin näkemyksistä oikeaoppisesta kirkosta ja luterilaisen kirkon tilasta Gedanken über den Weg der christlichen Kirche -kirjan perusteella. Niemöller oli luterilainen pastori ja kuului toisen maailmansodan aikana vainonalaiseksi joutuneen Tunnustuskirkon johtohahmoihin. Niemöller vangittiin vuonna 1937 ja hän pohti kääntymistä katolilaisuuteen Sachsenhausenin keskitysleirissä 1939. Niemöller kirjoitti samana vuonna pohdinnoistaan teoksen Gedanken über den Weg der christlichen Kirche, joka on julkaistu vasta vuonna 2019. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millaisena Niemöller näki oikeaoppisen kirkon ja millaisia ongelmia hän näki luterilaisella kirkolla olleen edellä mainitun teoksen perusteella. Tutkielman yksi painopiste myös on, millaisen osallistumisen kirja tarjoaa vuosien 1933–45 kirkkotaisteluun. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Niemöller kaipaa teoksessaan vahvaa ja yhtenäistä kirkkoa, jonka hän uskoo löytäneensä katolisesta kirkosta. Niemöller irtautuu teoksessaan aikaisemmasta ajattelustaan, jonka mukaan Raamattu on kirkon ylin tuomari ja ihmisten mielipiteiden yläpuolella. Niemöllerin mukaan apostolinen traditio ja opetusvirka ovat keskeisimpiä auktoriteetteja kirkossa, jolloin apostolinen suksessio on oikeaoppisen kirkon takeena. Niemöllerin ekklesia on elävä, yhtenäinen ja ylikansallinen. Niemöller näkee katolisen kirkon dynaamisena ja elävänä yhteisönä, joka pystyy elävään opinmuodostukseen. Niemöller perustelee kantansa Raamatun avulla. Niemöller näkee luterilaisen kirkon ongelmina heikon opetusviran, huteran opillisen perustan, akateemisen teologian hajanaisuuden sekä maallisten vallankäyttäjien vahvan aseman kirkon toiminnassa. Niemöller näkee luterilaisen kirkon liukumisen natsimielisten saksalaiskristittyjen käsiin pikemminkin pitkäaikaisen kehityskulun tuloksena kuin pelkästään 1930-luvun ongelmana. Erityisen isona ongelmana Niemöller näkee maallisten ruhtinaiden vallassa olleet maakirkot ja kirkkojen paikallisen luonteen. Kuitenkin Niemöller näkee, että luterilaisessa kirkossa on olemassa myös todellinen kirkko ”epäkirkon sisällä”, niin kirjoittamisajankohtana kuin menneisyydessäkin. Teos tarjoaa myös näkökulman 1933–45 kirkkotaisteluun. Niemöller näkee edustamansa Tunnustuskirkon olleen todellinen kristillinen kirkko, joka tarjosi suojan sellaisille kristityille, jotka pakenivat protestanttisissa kirkoissa vallan saaneita natsimielisiä saksalaiskristittyjä. Niemöller pysyi uskollisena arvoilleen ja sanoutui irti saksalaiskristittyjen ekklesiasta, jossa Volk (kansa) oli ekklesiologinen perusta. Niemöllerin näkökulma myös on, että yhtenäinen kirkko pystyisi vastustamaan 1930-luvulla valtaan päässyttä natsi-ideologiaa hajanaista liittoumaa paremmin. Tällaisen kirkon hän uskoi löytäneensä katolisesta kirkosta, vaikka olikin protestantti. Teoksessaan Niemöller ilmaisee syvää turhautumistaan protestanttien oppiriitoihin. Niemöllerin kuvailema katolisen kirkon ihanne perustuu idealisoituun katoliseen kirkkoon, eikä se ota juurikaan kantaa katolisen kirkon ajankohtaisiin kysymyksiin. Teos on puheenvuoro vahvan ja elävän kirkon kaipuusta.

Tutkielmani keskittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon ekumeenisiin oppineuvotteluihin Joensuussa 7.–8. helmikuuta vuonna 2007. Kirkkojen muodostamat valtuuskunnat pitivät esitelmiä kukin kahdesta aiheesta: ensimmäinen aihe liittyy pyhitykseen ja kilvoitukseen, toinen käsittelee väkivaltaa lähisuhteissa. Esitelmiä on tällöin yhteensä neljä. Tutkimuskysymys on moniosainen: miten esitelmäaiheet ilmentävät kunkin valtuuskunnan tunnustuksia ja mitkä ovat niiden erityispiirteitä? Mistä asioista kirkot ovat samaa tai eri mieltä aihekohtaisesti? Löytyykö pyhitykseen, kilvoitukseen ja lähisuhdeväkivaltaan jotain yhteisiä näkökulmia? Pääasiallisena tarkoituksena on kuitenkin löytää yhteneviä näkökulmia esitelmäaiheiden välillä. Tuloksen löytämisessä käytän apuna sekundaarista lähdeaineistoa, jotka on valittu täydentämään esitelmien näkökulmaa. Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysia. Koska ekumenia perustuu kirkkokuntien väliselle vuoropuhelulle, esitelmien vertailu on luonnollinen tapa tehdä tätä tutkimusta. Pyhityksen ja kilvoituksen osalta valtuuskuntien väliltä löytyy käsitteellisiä eroja: luterilainen osapuoli puhuu Pyhästä Hengestä pyhittäjänä, kun taas ortodoksinen osapuoli näkee sen toteutuvan Jumalan luomattomista energioista. Luterilainen osapuoli puhuu ihmisestä sekä syntisenä että vanhurskaana, ortodoksinen osapuoli ihmisen täydellistymisestä. Kummallakin on yhteisenä näkökulmana pyhittyminen Kristuksessa. Kilvoituskäytännöt ovat erilaisia, mutta molemmissa esitelmissä puhutaan arkielämän pyhyydestä. Väkivallan suhteen osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että kirkkojen tulisi puuttua ongelmaan niin perheiden kuin hengellisen yhteisön osalta. Luterilainen osapuoli korosti teologisen opettamisen merkitystä, kun taas ortodoksisessa puolessa keskityttiin enemmän käytännön asioihin. Molemmissa puhuttiin Kristuksen esimerkistä väkivaltaan puuttumisena. Väkivallan ehkäisyssä pyhityksen ja kilvoituksen voi nähdä ihmisenä muuttumisena ja väkivallan pitämisenä syntinä, sillä pyhityksessä ja kilvoituksessa on tarkoitus päästä eroon synneistä ja tavoitella yhteyttä Jumalassa. Aiheiden vertailu antaa kirkoille työkaluja puuttua väkivallan ongelmaan siten, että väkivallan tekijää vaaditaan kantamaan vastuunsa. Myös arkielämän pitäminen pyhänä on tärkeä osa rauhanomaisen perhe-elämän säilyttämisessä. Tässä tutkielmassa on esitelmäaiheiden osalta sekä teologinen että sosiaalieettinen näkökulma.